Metafysiikka (Aristoteles)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Metafysiikka
Μεταφυσικά
Teoksen ensimmäinen sivu Immanuel Bekkerin painoksesta vuodelta 1837.
Teoksen ensimmäinen sivu Immanuel Bekkerin painoksesta vuodelta 1837.
Alkuperäisteos
Kirjailija Aristoteles
Kieli muinaiskreikka (klassinen)
Genre filosofia
Julkaistu 300-luku eaa.
Numerointi 980a–1093b
Suomennos
Niteessä Teokset VI
Suomentaja Tuija Jatakari, Kati Näätsaari, Petri Pohjanlehto
Kustantaja Gaudeamus
Julkaistu 1990
ISBN 951-662-492-8
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Metafysiikka (m.kreik. Μεταφυσικά, Metafysika; lat. Metaphysica) on Aristoteleen metafysiikan pääteos. Se käsittelee muun muassa metafysiikan eli "ensimmäisen filosofian" määritelmää ja sisältöä, peruskäsitteitä, syitä, universaaleja, substanssia ja aksidenssia, sekä ensimmäistä liikuttajaa.

Metafysiikan etymologia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aristoteles kirjoitti Metafysiikan ohella joukon teoksia, joita yhdessä kutsutaan Fysiikaksi. Aristoteleen teosten kokoelmassa, Corpus Aristotelicumissa, näiden fysiikkaa käsittelevien teosten jälkeen on sijoitettu toinen sarja kirjoja. Ne käsittelevät hyvin perustavanlaatuisia filosofisen pohdiskelun alueita, joilla tuohon aikaan ei vielä ollut nimeä. Aristoteles itse käytti aiheesta nimeä ”ensimmäinen filosofia”. Jo varhain aristoteeliset oppineet alkoivat nimittää näitä kirjoja nimellä τα μετα τα φυσικά (ta meta ta fysika) eli ”(kirjat) jotka tulevat fysiikan (kirjojen) jälkeen”.

Näin etymologisesti ajateltuna termi ’metafysiikka’ syntyi siis tavasta nimittää näitä kirjoja nimellä μεταφυσικά, Metafysiikka, perustuen kirjojen sijaintiin Aristoteleen teosten kaanonissa. Kirjat vastaavat kuitenkin myös sisällöltään, ehkä sattumalta, saamaansa nimitystä, sillä ne käsittelevät fysiikan ”taustalla” tai ”takana” olevia ”suurempia” asioita. Metafysiikka oli jaettu kolmeen pääosaan, joita pidetään länsimaisen metafysiikan perinteisinä osa-alueina. Nämä ovat:

  1. Ontologia eli olemassaolon ja olemassa olevan tutkiminen, ”oleva olevana”.
  2. Teologia eli jumalan ja jumalallisten asioiden tutkiminen ja jumalalliseen liittyvät kysymykset.
  3. Tiede universaaleista eli ensimmäisistä prinsiipeistä, jotka ovat kaikkien muiden asioiden taustalla. Yksi esimerkki on ristiriidattomuuden laki: asia ei voi sekä olla että olla olematta samaan aikaan. Joku tietty omena ei voi sekä olla että olla olematta samaan aikaan, eikä se voi olla samaan aikaan sekä punainen että vihreä. Universaalitiede eli ensimmäinen filosofia käsittelee niitä asioita, jotka täytyy olla määritelty, ennen kuin niiden päälle lisätään minkään erityistieteen yksityiskohtia. Tämän vuoksi siihen kuuluu sellaisia asioita kuin substanssi, kausaliteetti jne.

Metafysiikka käsittää neljätoista kirjaa.

Kirja I toteaa aluksi, että ”kaikki ihmiset tavoittelevat luonnostaan tietämistä”. Aristoteles määrittelee kognitiivisten kykyjen hierarkian: havaitseminen, muistaminen, kokemus, sekä taito ja järjen päätelmät. Eläimetkin kykenevät aistimaan, vain ihminen kykenee omaamaan taitoa ja tekemään päätelmiä järjellään. Aristoteles määrittelee viisauden olevan aina sitä suurempaa, mitä korkeammalla tässä hierarkiassa ollaan. Suurimman viisauden hän sanoo koskevan ensimmäisiä syitä ja prinsiippejä, ja teoreettisten tieteiden liittyvän enemmän viisauteen kuin tuotannollisten tieteiden.

Tämän jälkeen Aristoteles käsittelee häntä edeltäneiden luonnonfilosofien ja myyttejä kuvanneiden runoilijoiden käsityksiä, luonnonfilosofeista merkittävimpinä Thales, Empedokles, Anaksagoras ja pythagoralaiset, ja runoilijoista Hesiodos. Tämän jälkeen hän selvittää Platonin ideaopin taustan ja perusteet.

Kirja II on mahdollisesti erillinen tai epäaito johdanto totuuden tutkimiseen ja luonnonfilosofian käsittelyyn. Merkittävimpänä Aristoteles toteaa, että täytyy olla olemassa jokin ensimmäinen prinsiippi, sillä olevaisen syy-seurausketjut eivät voi jatkua loputtomiin.

Kirja III luettelee ongelmat, joita metafysiikan tulisi tutkia. Tällaisia ovat muun muassa:

  • "Onko syiden kaikkien lajien tarkastelu yhden vai useamman tieteen tehtävä?"[1]
  • "Onko suvut käsitettävä prinsiipeiksi ja elementeiksi vai pikemmin ne rakenneosat, joista kukin olio primaarisesti koostuu?"[2]
  • "Ellei yksilöiden ohella ole mitään ja yksilöitä on äärettömästi, miten äärettömästä määrästä yksilöitä voidaan saada tietoa?"[3]
  • "Ovatko luvut, kappaleet, tasot ja pisteet jonkinlaisia substansseja vai eivät?"[4]
  • "Miksi täytyisi etsiä aistein havaittavien asioiden [..] lisäksi vielä muita, esimerkiksi noita ideoita?"[5]

Kirja IV käsittelee ensimmäisen filosofian luonteeseen liittyviä ongelmia. Aristoteles vastaa muun muassa luvuissa III.2 ja III.3 esitettyihin kysymyksiin. Vastauksena on, että metafysiikan on tarkoitus tutkia olevaa olevana, ja tutkia ja määritellä erilaisia yleisiä prinsiippejä, joita erityistieteet voivat tämän jälkeen käyttää, ilman että niiden tarvitsee varsinaisesti tutkia niitä.

Kirja V on eräänlainen filosofinen sanakirja metafysiikan peruskäsitteistä. Se on ollut todennäköisesti alun perin erillinen osa. Aristoteles määrittelee luvuittain seuraavat käsitteet: 1) alku, 2) syy, 3) elementti, 4) luonto, 5) välttämätön, 6) yksi, 7) oleva, 8) substanssi, 9) samuus, 10) vastakohta, 11) aikaisempi ja myöhäisempi, 12) kyky, 13) kvantiteetti, 14) kvaliteetti, 15) suhteessa oleva, 16) täydellinen, 17) raja, 18) "se, minkä perusteella", 19) dispositio, 20) tila, 21) affektio, 22) puuttuminen, 23) jollakin oleminen, 24) jostakin oleminen, 25) osa, 26) kokonainen, 27) jotakin menettänyt, 28) suku, 29) epätosi ja 30) aksidenssi.

Kirja VI jatkaa metafysiikan ja erityistieteiden erojen selvittämistä. Aristoteles määrittelee yleisen metafysiikan (nykyisin: ontologian) siksi, joka käsittelee ”olevaa olevana”, ja erityisen metafysiikan (Aristoteleelle: teologian) siksi, joka käsittelee erillisiä, primäärisiä ja korkeampia substansseja eli jumalallisia asioita.

Kirjat VII ja VIII käsittelevät substanssia eli ensimmäistä kategoriaa.

Kirja IX käsittelee potentiaalisuutta ja aktuaalisuutta.

Kirja X käsittelee laajemmin joitakin kirjassa V määriteltyjä käsitteitä, kuten ’yksi’, ’moni’, ’sama’, ’toiseus’ ja ’eroavuus’.

Kirja XI sisältää mahdollisesti aiemmista kirjoista pidetyistä luennoista tehtyjä luentomuistiinpanoja, sekä Fysiikasta kopioituja osia.

Kirja XII sisältää Aristoteleen ”jumalatodistuksen”, eli todistuksen ensimmäisen liikkumattoman liikuttajan olemassaololle. Todistuksen mukaan liikkeellä ei ole alkua eikä loppua.

Kirjat XIII ja XIV sisältävät Aristoteleen kritiikin Platonin ideaoppia vastaan.

Merkittäviä teemoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neljä syytä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metafysiikkan alaan sisältyy tärkeimpänä kaiken alkusyyn, ja yleensäkin kaikkien olemassa olevien ja tapahtuvien asioiden syiden, selvittäminen. Aristoteles halusi siis vastata samaan kysymykseen, jota joonialaiset luonnonfilosofit, pythagoralaiset ja Platon olivat pohtineet ennen häntä.

Aristoteles luettelee Metafysiikassaan[6] neljä syytä, jotka luokittelevat kaikki mahdolliset eri syyt sille, että jotain tapahtuu tai joku on jotakin. Näin Aristoteleen metafysiikassa ”syyllä” ei tarkoiteta aivan samaa kuin nykyaikaisen tieteen käyttämässä ”syyn ja seurauksen” merkityksessä.

  1. Materiaalinen syy (causa materialis) (”se mistä se tulee”) eli aine tai substraatti. Sillä tarkoitetaan materiaalia, josta asiat on tehty. Näin syy siis sisältyy syntyvään asiaan. Esimerkiksi ”patsaan syyksi [sanotaan] pronssia tai maljan syyksi hopeaa”.[7]
  2. Formaalinen syy (causa formalis) (”se mikä se on”) eli määrätty substanssi: muoto tai olemus. Sillä tarkoitetaan suunnitelmaa, tai yleisesti hyväksyttyä ideaa tai mallia siitä, millainen jonkun asian tai esineen tulisi olla. Näin jonkun asian määritelmä on siis sen esiintymien syynä. Esimerkiksi ”oktaavin syynä on suhde 2:1 ja ylipäänsä luku”.[7]
  3. Aikaansaava syy (causa efficiens) (”se mikä sitä liikuttaa”) eli se josta muutos saa alkunsa. Sillä tarkoitetaan henkilöä, joka tekee jonkin asian tai esineen, tai liikkumatonta liikuttajaa (Jumala) joka liikuttaa luontoa. Esimerkiksi ”isä on lapsen syy ja yleensäkin tekijä on tehdyn ja muuttaja muutoksen syy”.[8] Tämä on lähinnä nykyistä ”syyn” määritelmää.
  4. Päämääräsyy (causa finalis) (”se mikä sen tarkoitus on”). Sillä tarkoitetaan tarkoitusta tai päämäärää, jota jonkun on tarkoitus palvella tai johon jonkun on tarkoitus kehittyä. Siihen kuuluvat kaikki välillä olevat vaiheet ennen päämäärän saavuttamista, kuten esimerkiksi ”laihtuminen, puhdistus, lääkkeet tai parannusvälineet esiintyvät ennen terveyttä, sillä kaikki nämä ovat päämäärän takia, vaikka ne eroavat toisistaan siinä, että toiset ovat välineitä ja toiset tekoja”.[9] Päämääräsyy on siis yleensä substanssille vastakohtainen syy, esimerkiksi pahasta siirrytään kohti hyvää.

Koska nämä syyt ovat hyvin erityyppisiä, Aristoteleen mielestä samalla asialla voi siis hyvin olla useita syitä. Esimerkki esineestä jolla olisi kaikki nämä neljä syytä olisi pöytä, jolla on materiaalinen syy (puu ja naulat), formaalinen syy (pöydän piirustukset, tai yleinen käsitys siitä millaisia pöydät ovat), aiheuttaja (puuseppä) ja päämääräsyy (pöytää tarvitaan sen ääressä syömiseen).

Aristoteles esittää, että kaikilla luonnollisilla olennoilla, kuten ihmisyksilöillä, on kaikki nämä neljä syytä. Ihmisyksilön materiaalinen syy olisivat liha ja luut, joista hänet on tehty. Formaalinen syy olisi ihmisen suunnitelma, joka on ohjannut ihmisen tekemistä ja ohjaa pitämään hänet ihmisenä olemisen tilassa. Aiheuttaja olisi ihmisyksilön isä, tai kaikkien ihmisten tapauksessa Jumala, ”liikkumaton liikuttaja”, joka on puhaltanut sielun ihmisiin. Ihmisen päämääräsyy olisi, Aristoteleen omin sanoin: ”Ihmisen tarkoitus on elää tietyntyyppistä elämää, ja tämä elämä on sielun toimintoja ja sen tekemiä tekoja, jotka osoittavat järkeä. Näin hyvän ihmisen tulee elää hyvin. Kukin toiminto on suoritettu hyvin, kun sen loppuunsaattaminen on ilmaissut jonkun sopivan hyveen. Näin ollen inhimillinen hyvä on sellaista sielun toimintaa, joka osoittaa hyveitä.”

Teoria universaaleista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Universaalit

Aristoteleen teoria universaaleista on yksi klassinen ratkaisu universaalien ongelmaan. Aristoteleen mukaan universaalit ovat olemassa ainoastaan toteutuneina — ne ovat olemassa ainoastaan kappaleina, in re eli ”asioissa” tai ”kappaleissa”, ei koskaan niistä riippumatta. Hän määritteli, että ovat yksinkertaisia tyyppejä, ominaisuuksia tai suhteita, jotka ovat yhteisiä niiden ilmentymille. Niin kaikki punaiset kappaleet ovat samanlaisia siinä, että jokaisessa punaisessa kappaleessa on sama universaali, punaisuus.

Näin Aristoteles vastusti Platonin ideaopin mukaista ajatusta, jossa punaisuus, punaisuuden muoto, olisi olemassa erillisenä kaikista punaisista asioista. Näin hän oli eri mieltä kuin platonilaiset realistit, sanoen, että universaalit ovat kyllä olemassa ajassa ja paikassa, mutta että ne ovat kaikkialla ympärillämme, eivät missään platonilaisessa taivaassa.

Substanssi ja aksidenssi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Substanssi, aksidenssi

Aristoteles teki eron substanssin eli kappaleiden oleellisten, sen itsensä muodostavien, ja kappaleen aksidentaalisten ominaisuuksien välille. Aksidentaalinen ominaisuus on sellainen, jolla ei ole mitään välttämätöntä yhteyttä kuvatun kappaleen olemukseen.

Eroa voidaan havainnollistaa yksinkertaisella esimerkillä. Kaikkien poikamiesten oleellinen ominaisuus on naimattomuus, mutta heidän ruskeahiuksisuutensa on vain aksidentaalinen ominaisuus. Tämä johtuu siitä, että on loogisesti mahdotonta löytää naimisissa oleva poikamies tässä tai missään mahdollisessa maailmassa, ja näin naimattomuus on välttämätöntä tai oleellista poikamiehenä olemisessa. Toisaalta ruskeahiuksisuus on poikamiesten satunnainen tai aksidentaalinen ominaisuus, sillä osalla poikamiehistä on ruskeat hiukset ja osalla ei. Vaikka kaikki naimattomat ei-ruskeahiuksiset miehet jostain syystä kuolisivat ja kaikilla jäljelle jääneillä poikamiehillä olisi ruskeat hiukset, ruskeahiuksisuus olisi silti aksidentaalinen ominaisuus, sillä jossain mahdollisessa maailmassa jollain poikamiehellä voisi olla myös muun väriset hiukset.

Aristoteleen logiikka sisälsi useita erilaisia kategorioita aksidentaalisia ominaisuuksia, mukaan lukien lukumäärä, kvaliteetti, paikka, aika, suhteessa oleminen, jne.

  1. Aristoteles: Metafysiikka III.2.
  2. Aristoteles: Metafysiikka III.3.
  3. Aristoteles: Metafysiikka III.4.
  4. Aristoteles: Metafysiikka III.5.
  5. Aristoteles: Metafysiikka III.6.
  6. Aristoteles: Metafysiikka I.3, V.2, VII.17.
  7. a b Aristoteles: Metafysiikka 1013a25.
  8. Aristoteles: Metafysiikka 1013a30.
  9. Aristoteles: Metafysiikka 1013b1.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Aristoteles: Metafysiikka. ((Ta meta ta fusika.) Suomentaneet Tuija Jatakari, Kati Näätsaari, Petri Pohjanlehto. Selitykset laatinut Simo Knuuttila. Teokset VI) Helsinki: Gaudeamus, 1990. ISBN 951-662-492-8

Muita käännöksiä ja tekstilaitoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Aristotle: Metaphysics, Books 1–9. Teoksessa Aristotle’s Works. (Volume XVII. Loeb Classical Library 271) Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press. ISBN 0-674-99299-7 Kreikankielinen alkuteksti ja englanninkielinen käännös.
  • Aristotle: Metaphysics, Books 10–14. Teoksessa Aristotle’s Works. (Volume XVIII. Oeconomica. Magna Moralia. Loeb Classical Library 287) Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press. ISBN 0-674-99317-9 Kreikankielinen alkuteksti ja englanninkielinen käännös.
  • Aristotle: Metaphysica. (Toimittanut Werner Jaeger. Oxford Classical Texts) Oxford: Oxford University Press. ISBN 9780198145134 Kreikankielinen alkuteksti.

Muuta kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Thomas Aquinas: Commentary on Aristotle’s Metaphysics. (Käännös John P. Rowan. 1961) Notre Dame, Indiana: Dumb Ox, 1995.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Aristotle: Metaphysics. Perseus. (muinaiskreikaksi) (englanniksi)
  • Aristotle: Metaphysics. The Internet Classics Archive. (englanniksi)