Nikolai Judenitš

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Nikolai Nikolajevitš Judenitš
Николай Николаевич Юденич
Nikolai Judenitš vuonna 1916.
Nikolai Judenitš vuonna 1916.
Henkilötiedot
Syntynyt30. kesäkuuta 1862
Moskova, Venäjän keisarikunta
Kuollut5. lokakuuta 1933 (71 vuotta)
Nizza, Ranska
Kansalaisuus  Venäjä
Ammatti Luoteis-Venäjän hallituksen sotaministeri.
Sotilashenkilö
Palvelusvuodet 1887–1920
Komentajuudet Luoteis-Venäjän armeijan komentaja
Taistelut ja sodat Venäjän-Japanin sota
Ensimmäinen maailmansota
Venäjän sisällissota
Sotilasarvo Jalkaväen kenraali
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Nikolai Nikolajevitš Judenitš (ven. Никола́й Никола́евич Юде́нич; 30. kesäkuuta (J: 18. kesäkuuta) 1862 Moskova, Venäjän keisarikunta – 5. lokakuuta 1933 Nizza, Ranska) oli venäläinen jalkaväenkenraali, joka komensi ensimmäisessä maailmansodassa Kaukasian rintamaa ja Venäjän sisällissodassa valkoisiin armeijoihin kuulunutta Luoteis-Venäjän armeijaa. Hän yritti lokakuussa 1919 vallata Pietarin bolševikeilta, mutta hänen armeijansa lyötiin takaisin aivan kaupungin liepeillä.

Uran alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Judenitš kuului vanhaan ukrainalaiseen aatelisukuun ja hänen isänsä oli VI arvoasteen siviilivirkamies, kollegineuvos. Judenitš valmistui Moskovassa sijainneesta Aleksanterin sotilasopistosta vuonna 1881 ja Pietarin Nikolain yleisesikunta-akatemiasta vuonna 1887. Hän sai siirron Turkestaniin vuonna 1892, palveli Henkikaartin Liettuan rykmentissä ja komensi Jalkaväkirykmentti 18:aa Venäjän–Japanin sodan aikana vuosina 1904–1905. Sekä Sandepun että Mukdenin taisteluissa haavoittunut Judenitš sai sodan lopulla ylennyksen kenraalimajuriksi. Hänet nimitettiin Kazanin (1912) ja Kaukasian (1913) sotilaspiirin johtoon.[1]

Kaukasian rintama

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan alussa Judenitš määrättiin Kaukasian armeijan yleisesikuntaan ja tammikuussa 1915 sen komentajaksi.[1] Hänet ylennettiin tuolloin myös jalkaväenkenraaliksi. Hän johti Erzurumin taistelua tammi-helmikuussa 1916. Judenitšin armeija eteni noin 150 kilometriä ja murskasi miltei täydellisesti Kerim-paššan turkkilaisen 3. armeijan. Abdul Kerim erotettiin Turkin Kaukasian joukkojen ylipäällikkyydestä. Ansioistaan Judenitš palkittiin Pyhän Yrjön ritarikunnan 2. asteella ja hän jäikin viimeiseksi Venäjän keisarikunnassa näin korkealla sotilaskunniamerkillä palkituksi. Helmikuun (maaliskuun) vallankumouksen jälkeen hänet nimitettiin Kaukasian rintaman ylipäälliköksi, mutta uusi sotaministeri A. F. Kerenski hänet erotti maaliskuussa 1917. Säästöillään hän osti talon Gruusian pääkaupungista Tbilisistä ja maata tunnetulta kylpyläseudulta Kislovodskista Venäjän Etu-Kaukasiassa. Hän seurasi jatkuvasti tapahtumia Venäjällä ja asui laittomasti, mutta ei piilossa, Pietarissa.

Luoteisen hallituksen sotaministeri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tammikuussa 1919 Judenitš siirtyi yhdessä vaimonsa Aleksandra Nikolajevan ja adjutanttinsa kanssa Helsinkiin väärien henkilöpaperien turvin. Helsingissä oli marraskuussa 1918 perustettu niin sanottu Venäjän komitea, joka väitti olevansa Venäjän hallitus. Judenitš valittiin tämän komitean johtajaksi. Luoteis-Venäjän valkoiset luovuttivat käytännössä hänelle diktaattorin valtuudet, sillä Judenitš oli maineeltaan moitteeton sotilas, josta odotettiin valkoisen Venäjän pelastajaa. Helsingistä käsin hän ryhtyi rakentamaan sotilaallista, poliittista ja diplomaattista perustaa laajalle hyökkäykselle Neuvosto-Venäjää vastaan.[2][1]

Judenitš onnistui saamaan yhteyden Siperiassa toimiviin valkoisiin venäläisiin ja teki yhteistyötä Pariisissa toimineen valkoisten yhteistoimintaelimen, venäläisen poliittisen neuvottelukunnan (ven. Русское политическое совещание в Париже) kanssa. Judenitš suunnitteli Suomen valtionhoitaja Carl Gustaf Emil Mannerheimin kanssa Suomen liittymistä Venäjän valkoisten rinnalle sotaretkeen Pietaria vastaan. Heinäkuussa Judenitšista tuli Luoteis-Venäjän armeijan komentaja Viroon, ja elokuussa Britannian avulla luodun vastavallankumouksellisen Luoteis-Venäjän hallituksen sotaministeri.[3][1]

Judenitš suunnitteli kolme kuukautta sodan kulkua ja koulutti joukkoja. Taloudellinen tuki saatiin Britannian hallitukselta. Bolševikit olivat taistelemassa Siperiassa ja Ukrainassa Aleksandr Koltšakia vastaan. Judenitš ei saanut olennaista poliittista tukea, ja vähemmistökansallisuuksien itsenäisyysvaateisiin hän suhtautui varauksellisesti. Hänellä oli silti melko hyvin järjestetty 20 000 miehen armeija.

Suhteet Suomeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Judenitš tapasi tammikuussa 1919 Helsingissä ulkoministeri Carl Enckellin.[4] Judenitš pyysi suomalaisia liittymään sotaan puolelleen ja tunnusti Suomen itsenäisyyden, mutta koska itäisen valkoisen rintaman komentaja Aleksandr Koltšak ei tunnustanut Suomen itsenäisyyttä, Suomi ei liittynyt mukaan Venäjän valkoiseen rintamaan bolševikkeja vastaan saartamaan Pietaria. Venäjän monarkistien kanta oli, että Venäjän keisarikunnan alueella olevien kansallisuuksien itsenäisyyspyrkimykset ja Venäjän valtiorakenteeseen liittyvät kysymykset pitäisi ratkaista rauhantilan palattua perustuslakia säätävässä kansankokouksessa. Periaatteessa Venäjän keisarikunta ja keisarin valtaa käyttänyt tasavaltalainen Venäjä oli yhtenäisvaltakunta, josta ei perustuslaillisesti voinut erota, kuten liittovaltioista.

Keväällä 1919 Suomessa oli mielipide jakautunut kahtia Pietariin hyökkäämisen kannalta. Jotkut kokoomuksen ja myös maalaisliiton kansanedustajat kannattivat Pietariin hyökkäämistä, samoin valtionhoitaja Carl Gustaf Emil Mannerheim, jotta bolševismin kukistuttua Suomi olisi voittajien puolella länsivaltojen rinnalla ja jotta myös Venäjän valkoiset bolševikkien tapaan tunnustaisivat Suomen itsenäisyyden. Jotkut aktivistit suunnittelivat, että Mannerheim kieltäytyisi valtionhoitajana vahvistamasta tasavaltalaista perustuslakia, eduskunta hajotettaisiin ja poikkeustilan aikana tuettaisiin Kannakselta tehtävällä hyökkäyksellä Judenitšin hyökkäystä Virosta Pietariin.

Kun K. J. Ståhlbergista tuli presidentti, kariutuivat hyökkäyssuunnitelmat. Suomi ei tehnyt vuonna 1919 rauhaa Neuvosto-Venäjän kanssa ja salli Britannian laivaston käyttää Koivistoa moottoritorpedoveneiden tukikohtana mutta ei virallisesti eikä julkisesti osallistunut Neuvosto-Venäjän vastaiseen sotaan, vaikka yksityisesti tuettuja hankkeita ymmärrettiinkin. Suomi myös lainasi muutaman Renault FT-17 -panssarivaunun bolsevikkeja vastaan taistelleelle kenraali Judenitšin komentamalle Luoteis-Venäjän armeijalle.

Tappio Pietarissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Judenitšin johtama Luoteis-Venäjän armeija eteni 19. lokakuuta 1919 Pietarin kaupungin liepeille. Bolševikkihallitus päätti jo jättää kaupungin valkoisille, mutta bolševikkien vallankumousjohtaja Lev Trotski saapui johtamaan pääkaupungin puolustusta, lisäjoukkoja tuotiin Moskovasta ja tehdastyöläiset organisoitiin punakaarteiksi. 1. marraskuuta ilman suomalaisten tukea käynnistynyt Judenitšin hyökkäys epäonnistui ja hänen joukkonsa alkoivat vetäytyä.[3] Vuonna 1920 britit evakuoivat Judenitšin joukot Virosta laivalla, ja Judenitš pakeni itse taas Ranskaan, mutta hänellä ei ollut merkittävää osaa Ranskan venäläisessä emigranttiyhteisössä. Judenitš kuoli Nizzassa Ranskan Rivieralla.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula: Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921, s. 246-247. Tammi, 2019. ISBN 978-951-31-7549-8
  2. ↑ Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 185. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2
  3. ↑ a b Kirkinen, Heikki (päätoim.): Venäjän ja Neuvostoliiton historia, s. 345-6. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-08450-X
  4. ↑ Seppälä, Helge: Vuosisatainen taistelu Karjalasta, s. 79. Taifuuni, 1994. ISBN 951-581-033-7

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Nikolai_Judenitš&oldid=22757763”