Pääväri
On olemassa kahdenlaisia päävärejä (joskus nimellä perusvärit), jotka usein sekoitetaan keskenään. Fysikaaliset päävärit ovat värjääviä aineita tai värivaloja, joita sekoittamalla saadaan tuotettua mahdollisimman laaja skaala muita värejä. Visuaaliset päävärit sen sijaan eivät liity värien sekoittamiseen, vaan heijastavat ihmisen näköjärjestelmän rakennetta.[1]
Väriaineiden sekoittamisessa eli subtraktiivisessa, valoisuutta vähentävässä värinmuodostuksessa päävärejä ovat yleensä syaani, magenta ja keltainen. Näitä päävärejä sekä mustaa käyttämällä tehdään muun muassa lehtien nelivärikuvat ja paperivalokuvat. Ne löytyvät myös väritulostimista.
Valovärejä sekoitettaessa eli additiivisessa, valoisuutta lisäävässä värinmuodostuksessa päävärejä ovat yleensä punainen, vihreä ja sininen. Näillä päävärivaloilla muodostetaan esimerkiksi television, tietokoneen tai kännykän näyttöruudun RGB-värit.
Opponenttiprosessiteorian mukaan visuaaliset tai fysiologiset perusvärit ovat sininen, keltainen, punainen ja vihreä. Opponenttiprosessiteorian mukaan sininen ja keltainen ovat keskenään toistensa vastavärejä, eikä missään värissä ole mahdollista havaita yhtä aikaa sekä sinisyyttä että keltaisuutta. Toisen vastaväriparin muodostavat punainen ja vihreä. [2]
Additiivinen värinmuodostus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Ihmisen näkö ei ole erityisesti RGB-väreihin suuntautunut. Etenkin RGB-mallien vihreän sävyt ovat olleet kompromissivalinta. |
Additiivisessa värinmuodostuksessa päävärit ovat valovärejä, joita ei saada aikaan muiden värivalojen sekoituksina. Kun näitä RGB-väreiksi kutsuttuja värejä eli punaista (engl. red), vihreää (engl. green) ja sinistä (engl. blue) sekoitetaan valoina keskenään, valoisuuden eli luminanssin määrä lisääntyy. Näin ei tapahdu väriaineita sekoitettaessa. Ihmisen värien näkemisen mekanismi perustuu juuri additiiviseen värinmuodostukseen. Aivomme tulkitsevat niin värivaloilla kuin millä tavalla tahansa syntyneitä näkökuvan väriärsykkeitä vain ja ainoastaan näkökohteesta saapuvan valoenergian aiheuttamien hermoärsykkeiden keskinäisinä RGB-suhteina. Additiivisessa värinmuodostuksessa värivalot vaalentavat toisiaan aina valkoiseksi asti.
Subtraktiivinen värinmuodostus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valoisuutta eli luminanssia vähentävässä, subtraktiivisessa värinmuodostuksessa päävärejä ovat syaani (engl. cyan), magenta ja keltainen (engl. yellow). Subtraktiivisessa värinmuodostuksessa peittäviä pigmenttejä sekoittamalla syntyy värisävyjä, jotka ovat side- ja liuotinaineista riippuen lähtöväriensä valoisuuksien keskiarvoja tai niitä tummempia. Sen sijaan läpikuultavia kalvovärejä käytettäessä väriyhdistelmät ovat yleensä aina lähtövärejään tummempia, koska valoisuudesta suodattuu pois enemmän kuin läpikuultamattomia pigmenttejä käytettäessä. Valoisuutta vähentävää ns. CMYK-värinmuodostusta käytetään muun muassa paperille tulostetuissa värivalokuvissa sekä kirjapainojen väripainatuksessa ja väritulostimien värikuvissa. Käytännön syistä neljäntenä värinä käytetään mustaa pigmenttiä, jota tarvitaan valoisuuserojen ja tummuuden voimistamiseen.
Opponenttiväriprosessi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. |
Historiallisia teorioita
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Punainen, keltainen ja sininen perusväreinä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Varsinkin maalaustaiteessa ja kuvataiteen opetuksessa on perinteisesti käytetty perusväreinä punaista, keltaista ja sinistä.[3] Tämä käsitys, joka tunnetaan myös RYB-mallina (engl. Red, Yellow, Blue) on vanhempi kuin nykyiset tieteelliset väriteoriat.
Tämän mallin mukaisesti punainen, keltainen ja sininen sijoittuvat väriympyrään tasavälein; toisen kolmikon muodostavat välivärit violetti, oranssi ja vihreä.
Kuvataiteilijat ovat kauan käyttäneet useampaakin "perusväriä" paleteissaan. Esimerkiksi Leonardo da Vincin mukaan neljä perusväriä olivat punainen, sininen, keltainen ja vihreä.[4] Näitä neljää pidetään yhä laajalti neljänä psykologisina perusväreinä[5], joskin toisinaan vain punaista, keltaista ja sinistä pidetään kolmena psykologisena perusvärinä.[6], toisinaan taas joukkoon lisätään vielä musta ja valkoinen.[7]
Kun teoreetikot 1700-luvulla oppivat tuntemaan Isaac Newtonin valolla ja prismoilla tekemät tieteelliset kokeet, alettiin punaista, keltaista ja sinistä yleisesti pitää kolmena perusvärinä. Niiden otaksuttiin olevan perustavat aistikvaliteetit, joita yhdistämällä voitiin saada kaikki mahdolliset väriaistimukset, ja myös vastaavia väriaineita sekoittamalla kaikki mahdolliset värit. Tästä teoriasta tuli vakiintunut opinkappale, vaikka kokemus osoitti, ettei näitä värejä yhdistämällä voida saada aikaan kaikkia mahdollisia värisävyjä, ja se esiintyy yleisenä käsityksenä laajalti edelleen,[8] myös Suomen koulujen opetuksessa.
Punaisen, keltaisen ja sinisen pitäminen perusväreinä sekä tämän käsityksen soveltaminen käytäntöön on kuitenkin aiheuttanut runsaasti ongelmia. Esimerkiksi magentanpunaisen tai syaanin aikaansaaminen pelkästään näitä sekoittamalla ei hevin onnistu. Tämän vuoksi esimerkiksi vesiväripaletteihin on yleisesti sijoitettu vähintään kaksi erilaista keltaista, punaista ja sinistä vesivärinappia, että niitä sekoittamalla saisi syntymään edes riittävän kelvollisia välivärejä kuten oranssia, vihreää ja violettia. Yleisesti käytössä ovat hieman oranssiin vivahtava kromikeltainen ja hieman vihreään vivahtava kadmiumkeltainen, hieman oranssiin vivahtava sinooperinpunainen ja hieman violettiin vivahtava karmiininpunainen sekä hieman violettiin vivahtava ultramariininsininen ja hieman vihreään vivahtava preussinsininen.[9][10]
Nämä ongelmat onkin nykyaikaisessa neliväripainossa samoin kuin värivalokuvauksessa ratkaistu käyttämällä pääväreinä syaania, keltaista ja magentaa.[11] Myös useimmilla taidemaalareilla on paleteissaan värejä, joita ei voida saada aikaan punaista, keltaista ja sinistä sekoittamalla ja jotka eivät siten sovellu RYB-malliin.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Paul Green-Armytage: ”Primary Colors”, Encyclopedia of Color Science and Technology. Berlin, Heidelberg: Springer, 2020. ISBN 978-3-642-27851-8 Teoksen verkkoversio (viitattu 21.2.2023). (englanti)
- ↑ Sophie Wuerger, Eriko Self: ”Color-Opponency, Unique Hues”, Encyclopedia of Color Science and Technology. Berlin, Heidelberg: Springer, 2020. ISBN 978-3-642-27851-8 Teoksen verkkoversio (viitattu 21.2.2023). (englanti)
- ↑ Designer's Color Manual: The Complete Guide to Color Theory and Application. Cronicle Books, 2004. ISBN 0-8118-4210-X Teoksen verkkoversio.
- ↑ Development of the Idea of Simple Colors in the 16th and 17th Centuries. Color Research and Application, 2007, nro 32.
- ↑ Leslie D. Stroebel, Ira B. Current: Basic Photographic Materials and Processes. Focal Press, 2000. 0-240-80344-0
- ↑ MS Sharon Ross , Elise Kinkead: Decorative Painting & Faux Finishes. Creative Homeowner, 2004. 1-58011-179-3 Teoksen verkkoversio.
- ↑ Lois Swirnoff: Dimensional Color. W. W. Norton & Company, 2003. ISBN 0-393-73102-2 Teoksen verkkoversio.
- ↑ Do 'Primary' Colors Exists? (Material Trichromacy section) Bruce MacEvoy.
- ↑ Hannele Wetzer: ”Värien sekoittamistapoja”, Värivaaka, s. 12–13. Tammi, 2000. 951-26-4416-9
- ↑ Tila - Asuminen - Asuinympäristö, 2: Värikäsitteet ja värien ominaispiirteet. Helsingin yliopisto. Arkistoitu 29.4.2013. Viitattu 18.5.2013. (Tätä sivua arvostellaan muilla lähteeksi merkityillä sivuilla, mutta ainakin tästä käyvät ilmi artikkelissa mainittujen värisävyjen nimet)
- ↑ "Development of the Idea of Simple Colors in the 16th and Early 17th Centuries". Color Research and Application. Volume 32, Number 2, April 2007.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pääväri Wikimedia Commonsissa
- Eskelinen, Matti: Värien teoria ja värimallit Tietokonegrafiikan seminaari. 2002.