Postmodernismi (arkkitehtuuri)
Postmodernismi on yksi niistä suuntauksista, jotka olivat vastareaktio modernismille sekä arkkitehtuurissa että muissa käyttötaiteissa. Suuntauksena postmodernismi vastusti erityisesti Bauhausin kehittämiä suunnittelun ihanteita tai dogmeja.[1] Postmodernismi vastusti myös modernismin jatkuvan uudistumisen vaatimusta. Arkkitehtuurissa postmodernismi kehittyi 1970-luvun alkupuolella, ja sen suosio oli huipussaan 1980- ja 1990-luvuilla. Postmoderni arkkitehtuuri etsii vaikutteensa perinteestä ja yhdistää moderneja materiaaleja historialliseen muotokieleen anakronismeja ja tyylien sekoitusta pelkäämättä. Sen päämääränä on vaihtelevan ja virikkeisen ympäristön luominen historiallisten lainojen avulla.[2][3]
Postmodernistista arkkitehtuuria edelsi 1960-luvun kulttuurikeskustelu, joka kumpusi modernismia kohtaan tunnetusta tyytymättömyydestä erityisesti Pohjois-Amerikassa, jossa sen haittavaikutukset tuotiin esiin kahdessa vaikutusvaltaisessa kirjassa, kanadalaisen Jane Jacobsin teoksessa The Death and Life of Great American Cities (1961) ja yhdysvaltalaisen Robert Venturin teoksessa Complexity and Contradiction in Architecture (1966). Jacobs syytti kirjassaan modernististen rakennusten tuhonneen kaupunkien yhtenäisyyden. Venturi taas antoi ymmärtää, että modernistiset rakennukset olivat merkityksettömiä, koska niiden puritaanisesta suunnittelusta puuttui historiallista arkkitehtuuria rikastuttava ironia ja monimutkaisuus.[3]
Vuonna 1972 Venturi sekä Denise Scott Brown ja Steven Izenouri julkaisivat kirjan Learning from Las Vegas. Teoksessa kirjoittajat pyrkivät uudistamaan arkkitehtuuria vapauttamalla sen modernismin rajoittavasta puhdasoppisuudesta. He ottivat esikuvakseen Las Vegasin moottoriteiden leikkisän kaupallisen arkkitehtuurin ja mainostaulut.[3] Modernismia kohtaan tunnettu yleinen tyytymättömyys muuttui suoraksi toiminnaksi samana vuonna, kun Minoru Yamasakin suunnitelmien pohjalta rakennettu Pruitt-Igoe-lähiö purettiin St. Louisissa. Sen asukkaat olivat kieltäytyneet enää asumasta pahasti slummiutuneessa ja rappeutuneessa lähiössä. Jotkut pitävät tätä tapausta postmodernistisen aikakauden alkuna.[3][1]
Venturi ja John Rauch palauttivat omissa rakennussuunnitelmissaan arkkitehtuuriin nokkeluuden, inhimillisyyden sekä historialliset viittaukset. Monet 1970- ja 1980-luvun arkkitehdit seurasivat esimerkkiä ja omaksuivat populistisen kielen, johon oli ripoteltu klassisia matkamuistoja. Esimerkiksi Philip Johnson ja hänen kumppaninsa John Burgee suunnittelivat New Yorkiin AT&T Buildingin (1978–1984), pilvenpiirtäjän, jossa on Chippendale-viiva. Vastaavasti Michael Gravesin Portland Building (1980–1982) on pääosin modernin pilvenpiirtäjän näköinen, mutta siinä on historiallisia muistumia, kuten pylväikkö.[3]
Postmodernismin suosio alkoi hiipua 1900-luvun lopulla, jolloin modernismin periaatteet palautettiin takaisin kunniaan. Yhtenä syynä tähän saattoivat olla 1990-luvun lamavuodet, jolloin postmodernismille tyypillinen koristeellisuus kävi liian kalliiksi.[3] Suomessa vahva modernismin perinne on heikentänyt postmodernististen virtausten vaikutusta. Regionalistisen Oulun koulun arkkitehtuurin voidaan katsoa kuuluvan ainakin osittain postmoderniin arkkitehtuuriin.[2]
Kuvagalleria
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]-
Portland Building, Michael Graves, 1982
-
-
Piazza d'Italia New Orleansissa, Charles Moore ja Perez Architects, 1978
-
-
Terry Farrell and Partners: SIS Building (MI6 rakennus), 1994
-
Reijo Jallinoja: Terassitalo, 1994
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Jokinen, Teppo ja Honkala, Liisa: Arkkitehtuurin sanakirja. WSOY 2000. ISBN 951-0-24579-8
- Curl, James Stevens: Dictionary of architecture. Oxford University Press 1999. ISBN 0-19-210006-8