Pekka Heikka
Pietari (Pekka) Heikka (26. tammikuuta 1896 Alatornio – 9. heinäkuuta 1921) oli suomalainen jääkärikapteeni. Hän oli sotilaskoulutuksensa ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa saanut jääkäri, joka sai tulikasteensa Saksan itärintamalla Misse-joella vuonna 1916. Myöhemmin hän osallistui Suomen sisällissotaan Valkoisen Armeijan riveissä komppanianpäällikkönä. Sisällissodan pyörteissä hän oli syytettynä osallisuudesta säveltäjä Toivo Kuulan surmaan Viipurissa vuonna 1918.[1][2]
Perhetaustat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Juho Heikka ja Eva Heikkilä. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1918 Elsa Sofia Malmbergin kanssa.[1][2]
Jääkärikausi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Heikka oli kansakoulun käynyt ja työskenteli työmiehenä Alatorniolla kunnes liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 1. konekiväärikomppaniaan 8. marraskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Rintamakomennuksensa jälkeen hänet siirrettiin 2. konekiväärikomppaniaan 10. heinäkuuta 1917, mistä käsin hän osallistui Polangenissa vuonna 1917 järjestetyille erikoiskursseille (pommarikurssi).[1][2]
Suomen sisällissota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Katso myös: Suomen sisällissota
Heikka saapui takaisin Suomeen aselaiva S/S Equityn toisella retkellä Aspuskäriin Merikarvialle 8. joulukuuta 1917. Ennen sisällissodan puhkeamista hän toimi kouluttajana Etelä-Pohjanmaan ja Vaasan suojeluskunnissa. Otti Vaasan suojeluskunnan 1. komppanian päällikkönä osaa Vaasan ja Oulun valtauksiin. Toimi 9. maaliskuuta 1918 alkaen Vaasan suojeluskuntapataljoonan 2. komppanian päällikkönä ja otti osaa Lavian ja Suodenniemen taisteluihin. Määrättiin sen jälkeen Vaasassa muodostetun konekiväärijoukkueen johtajaksi ja otti Hämeen ryhmän 2. Mannisen pataljoonassa osaa Messukylän ja Tampereen taisteluihin, josta hänet siirrettiin myöhemmin Vaasan rykmentin 1. pataljoonan 1. konekiväärikomppanian päälliköksi ja johdatti komppaniansa taisteluihin Viipurissa.[1][2]
Sisällissodan jälkeinen aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Heikka siirrettiin sisällissodan jälkeen 1. heinäkuuta 1918 Valkoisen kaartin rykmentin 2. konekiväärikomppaniaan ja 22. elokuuta 1918 alkaen 3. konekiväärikomppaniaan päälliköksi, josta hänet siirrettiin edelleen 12. huhtikuuta 1919 alkaen Keski-Suomen rykmenttiin, jossa hänet sijoitettiin 2. konekiväärikomppanian päälliköksi. Armeijasta hän erosi vakinaisesta palveluksesta 21. kesäkuuta 1920 ja siirtyi suojeluskuntajärjestön palvelukseen 19. heinäkuuta 1920 ja hänet sijoitettiin sotilasohjaajaksi Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiiriin. Tässä tehtävässä hän toimi vain 15. lokakuuta 1920 saakka, jona aikana kerkesi olemaan hetken myös Tornion suojeluskuntapiirin päällikkönäkin.[1][2]
Heikan kohtalo
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Heikan kohtaloksi tuli hukkua purjehdusonnettomuudessa Pohjanlahdella Vaasan saaristossa 9. heinäkuuta 1921. Hän oli syytettynä osallisuudesta säveltäjä Toivo Kuulan ampumiseen Viipurissa vappuna vuonna 1918. Häntä vastaan nostettu syyte sotaylioikeudessa raukesi 3. marraskuuta 1921 hänen kuolemansa johdosta. Hänet on haudattu Alatornioon.[1][2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä] Ylennykset ja kunniamerkit
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
|
|