Tony Blair

Tony Blair
Blair vuonna 2010.
Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri
2. toukokuuta 1997 – 27. kesäkuuta 2007
Monarkki	Elisabet II
Varapääministeri	John Prescott
Edeltäjä	John Major
Seuraaja	Gordon Brown
Opposition johtaja
21. heinäkuuta 1994 – 2. toukokuuta 1997
Monarkki	Elisabet II
Pääministeri	John Major
Edeltäjä	Margaret Beckett
Seuraaja	John Major
Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentin kansanedustaja
9. kesäkuuta 1983 – 27. kesäkuuta 2007
Henkilötiedot
Syntynyt	6. toukokuuta 1953 Edinburgh, Skotlanti
Puoliso	Cherie Blair
Tiedot
Puolue	Työväenpuolue
Uskonto	Roomalaiskatolinen (vuoteen 2007 anglikaani)
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
institute.global
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Anthony Charles Lynton ”Tony” Blair (s. 6. toukokuuta 1953 Edinburgh, Skotlanti) on brittiläinen poliitikko, joka toimi Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerinä vuosina 1997–2007. Hän toimi Britannian työväenpuolueen puheenjohtajana vuosina 1994–2007. Hän katkaisi konservatiivipuolueen 18 vuoden mittaisen valtakauden ja johti puolueensa kolmeen peräkkäiseen vaalivoittoon. Blairia seurasi pääministerinä hänen hallituksensa valtiovarainministeri Gordon Brown.

Alkuvaiheet

Blair syntyi Edinburghissa. Hänen vanhempansa ovat Leo ja Hazel Blair. Leo Blair oli glasgow’laisen satamatyöläisen ottopoika, lakimies ja yliopiston luennoitsija. Muutaman nuoruusvuotensa Tony Blair vietti Australian Adelaidessa, jossa Leo Blair opetti oikeustiedettä yliopistossa. Perhe palasi Britanniaan 1950-luvun lopulla. Blair kävi yksityistä Choristers Schoolia ja Fettes College -sisäoppilaitosta Oxfordissa. Koulusta päästyään hän vietti vuoden Lontoossa yrittäen luoda uraa promoottorina rockmusiikin parissa. Opiskeluaikanaan hän soitti kitaraa ja lauloi yhtyeessä Ugly Rumours. Hän meni kuitenkin opiskelemaan oikeustiedettä St John's Collegessa Oxfordin yliopistossa. Hän valmistui vuonna 1975 ja sai seuraavana vuonna lakimiehenoikeudet. Hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan yliopistossa. Tulevan vaimonsa Cherie Boothin hän tapasi harjoitteluaikoinaan.

Tony ja Cherie Blair avioituivat vuonna 1980. Heillä on neljä lasta: Euan, Nicky, Kathryn ja Leo. Cherie Blair on katolilainen ja lapsista Euan ja Nicky kävivät katolista koulua. Myös Tony Blair omaksui katolisen uskon vaimonsa myötä. Katoliseen kirkkoon hän liittyi kuitenkin vasta pääministerikautensa jälkeen ennen joulua 2007. Nuorin poika Leo (s. 20. toukokuuta 2000) on ensimmäinen istuvalle brittipääministerille syntynyt lapsi sitten 1800-luvun.

Blairin vaimo, Cherie Blair (o.s. Booth)

Poliittinen ura

Blair liittyi työväenpuolueeseen pian lähdettyään Oxfordista 1975. Hänet valittiin alahuoneeseen 1983 vastaperustetusta Sedgefieldin vaalipiiristä, jota hän edusti siitä lähtien. Blairin lähtö politiikkaan tapahtui työväenpuolueen pitkän oppositiokauden aikana ja sen hävitessä neljät peräkkäiset vaalit vuodesta 1979 vuoteen 1992. Parlamentissa Blair samastui työväenpuolueen silloiseen maltillisempaan ”pehmeään vasemmistoon”, mutta ajoi silti Britannian eroa EEC:stä ja yksipuolista ydinaseriisuntaa ja oli Campaign for Nuclear Disarmament -rauhanliikkeen jäsen.

Blair valittiin pian 1984 varjohallitukseen valtiovarainhoidon apulaispuhemieheksi. Hän vaati selvitystä Englannin pankin päätöksestä pelastaa konkurssiin mennyt Johnson Matthey Bank lokakuussa 1985 ja nöyryytti hallitusta Euroopan talousyhteisön kriittisellä raportilla maan talouspolitiikasta. Blair herätti puolueen johtajan Neil Kinnockin huomion ja sai vuoden 1987 vaalien jälkeen aseman kauppa- ja teollisuusryhmässä. Hänet valittiin opposition varjohallitukseen 1988 energianministeriksi.

Ennen vuoden 1992 vaaleja Blair työskenteli uudistaakseen työväenpuolueen julkisuuskuvaa. Hän kehitti puolueen vähimmäispalkkapolitiikan. Kinnock erosi puolueen johdosta uuden vaalitappion jälkeen ja Blair oli varjohallituksen sisäministerinä uuden puoluejohtaja John Smithin alaisuudessa. Työväenpuoluetta pidettiin heikkona rikollisuuden torjunnassa, mitä Blair yritti paikata. Hän määritteli linjan "kovana rikollisuutta vastaan, kovana rikollisuuden syitä vastaan" ensimmäisessä asemassaan pitämässään puheessa vuoden 1992 puoluekokouksessa.

Smith kuoli yllättäen sydänkohtaukseen toukokuussa 1994. Blair voitti johtajakilvassa John Prescottin ja Margaret Beckettin. Oppositiojohtajana hän sai paikan Privy Councilista, joka oikeutti puhutteluun "The Right Honourable." Vuoden 1994 puoluekokouksessa Blair ilmoitti aikovansa muuttaa puolueen peruskirjan kohtaa IV, joka määritteli sen tavoitteet ja arvot. Muutos tapahtui kohtaan, joka määritteli puolueen tavoitteeksi "tuotannontekijöiden, jakelun ja vaihdon yhteisen omistuksen", jonka katsottiin viittaavan laajamittaiseen sosialisointiin. Hän oli kirjoittanut jo 1993 Fabian Societyn pamfletin joka arvosteli kohtaa. Uusi, pääsiäisenä 1995 ylimääräisessä kokouksessa hyväksytty kohta määritteli työväenpuolueen "demokraattiseksi sosialistipuolueeksi." Muutos oli äänestäjille selvä merkki linjanmuutoksesta, mutta myös aiheutti kiivasta keskustelua etenkin puolueen vasemmistosiivessä. Se oli myös ensimmäinen kerta kun työväenpuolue määriteltiin sosialistipuolueeksi.

Blair uudisti puolueen julkisuuskuvaa ja sai sen sitoutumaan vapaaseen markkinatalouteen, inflaation vastaiseen politiikkaan, rikollisuuden vastustamiseen ja tukeen Euroopan yhdentymiselle. Hän käytti termiä "New Labour" kuvaamaan eroa puolueen menneisyyteen. Toukokuun 1995 paikallisvaalit työväenpuolue voitti selvästi. Vuoden 1996 puoluekokouksessa Blair ilmoitti kolmeksi päätavoitteekseen "koulutuksen, koulutuksen ja koulutuksen." John Majorin johtama epäsuosittu konservatiivihallitus, joka itsessään oli jakautunut Eurooppa-kysymyksessä hävisi selvin luvuin vuoden 1997 vaalit työväenpuolueen saadessa 66 % parlamenttipaikoista (418 vs. konservatiivien 165 ja liberaalidemokraattien 46) ja Blairista tuli maan nuorin pääministeri sitten vuoden 1812 Lordi Liverpoolin. Kautensa alussa Blair oli Britannian suosituin pääministeri kautta aikain.

Pääministerinä

Blairistä tuli pääministeri 2. toukokuuta 1997. Blair uskoi monien muiden lailla vihamielisten iltapäivälehtien estäneen Kinnockin pääministerihaaveet 1992 ja osasi tukeutua mediaan, jota nimitettiin termillä "spin". Muutaman kuukauden kuluttua virkaanastumisestaan Blair piti tunteentäyttämän puheen Walesin prinsessa Dianan muistoksi hänen kuolinaamunaan.

Hänen hallituksensa aloitti puolueen lupaamat uudistukset, mutta myös hyväksyi joitain konservatiivipuolueen aloittamia. Ensimmäinen ja ehkä merkittävin oli Blairin ja valtiovarainministeri Gordon Brownin päätös antaa Englannin pankin määrätä itsenäisesti korkotaso. Päätös oli finanssipiirien tukema, ja työväenpuolueen päätös pysyä ensimmäiset kaksi vuotta konservatiivihallituksen menorajoissa sekä vuoden 1997 vaalilupaus, että veroja ei korotettaisi viiteen vuoteen vakuuttivat skeptikkoja sen taloudenhoitokyvystä.

Sisäpolitiikassa Blair lisäsi merkittävästi varoja terveydenhuoltoon ja koulutukseen, erityisesti toisella kaudella, sekä otti käyttöön kansallisen minimipalkan (National Minimum Wage; 1999) ja yliopistojen tuhannen punnan vuosittaiset lukukausimaksut (vuodesta 2003 3 000 £). Ensimmäisen vuoden aikana hän järjesti kansanäänestyksen, joka loi Skotlannin ja Walesin alueellisen itsehallinnon parlamentteineen. Toukokuussa 1998 järjestettiin kansanäänestys Suur-Lontoon itsehallinnosta (Greater London Authority) ja perustettiin ensimmäistä kertaa suoraan valittavan pormestarin virka.

Vuoden 1998 aikana neuvoteltiin myös Pohjois-Irlannin Belfastin rauhansopimus, joka ratifioitiin sekä Irlannissa että Pohjois-Irlannissa ja joka loi Pohjois-Irlannin parlamentin. Hallitus poisti myös perinnölliset jäsenet ylähuoneesta, lukuun ottamatta 92:sta, ja ylähuoneen laajempi uudistusta jäi odottamaan (House of Lords Act 1999).

Vuonna 1998 säädetty Human Rights Act toteutti Euroopan ihmisoikeussopimuksen Britannian laissa. Se myös lakkautti kokonaisuudessaan kuolemanrangaistuksen mahdollisuuden. Homo- ja lesbosuhteiden ikäraja laskettiin heteroseksiä vastaavaan kuuteentoista ikävuoteen vuoden 2000 Sexual Offences Actin lisäyksellä ja asevoimien homokielto kumottiin. Vuonna 2005 tuli voimaan Civil Partnership Act rekisteröidyistä saman sukupuolen parisuhteista.

Oppositiossa työväenpuolue oli arvostellut konservatiiveja heikkoudesta Bosnian sodan aikana ja 1999 Blair laati julistuksen Kosovon sodasta. Hän ajoi tiukkaa Naton politiikkaa Slobodan Miloševićia vastaan. Menestys tässä, kuten myös Sierra Leonen operaatiossa saivat Blairin luottamaan sotatoimiin humanitaaristen arvojen ajamisessa. Blair loi myös vahvan suhteen Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin kanssa.

Vuonna 1999 hän sai Aachenin Karlspreisin Euroopan idean ja rauhan edistämisestä.

Vuonna 2001 Blair johti työväenpuoluetta uudelleen vaalivoittoon, jossa saavutettu 167 paikan alahuoneen enemmistö oli suurin pääministerin ikinä toiselle kaudelle saama. Vaalikampanja perustui terveydenhuollon ja koulutuksen parantamiseen. Konservatiivit puolestaan keskittyivät vastustamaan euroa. Vaikka veroja ei edelleenkään korotettu, opposition mukaan Blairin hallitus nosti salaa veroja (ns. stealth taxes) menojen rahoittamiseksi, koska kokonaisveroaste nousi, ja esim. siirtämällä varoja lotosta, terveyskeskusmaksuilla, taajuuksien huutokaupasta Britannian siirtyessä digitaaliseen televisioon ja jättämällä veroprogression ennalleen tulojen kasvaessa. Vuosina 2000–2005 kuilu rikkaiden ja köyhien välillä pieneni tutkimusten mukaan "merkittävästi". Tämä kehitys oli nopeinta 30 rikkaimman maan joukossa, vaikka Britannia oli edelleenkin yksi teollisuusvaltioiden epätasa-arvoisimmista yhteiskunnista, 1970-luvun puolivälistä alkaneen tuloerojen kasvun jälkeen. Vuonna 2005 rikkain 10 % tienasi yhdeksän kertaa enemmän kuin köyhin kymmenys.

Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen Blair tuki vahvasti Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa, sen niin sanottua terrorismin vastaista sotaa, johon liittyivät vuoden 2001 Afganistanin sota ja vuoden 2003 Irakin sotaan. Keväällä 2003 Blair ja Bush yrittivät saada YK:n turvallisuusneuvostoa vakuutettua etteivät asetarkastukset paljastaisi Saddam Husseinin Irakin joukkotuhoaseita, joiden hallituksen ns. Iraq dossier väitti olevan käyttövalmiina "45 minuutin varoitusajalla." Huolimatta erimielisyydestä, joka johti ministerien eroon (Robin Cook, Clare Short), ja laajasta sodan vastustuksesta Blair ja Bush johtivat koalition hyökkäykseen Irakia vastaan maaliskuussa 2003. Irakiin lähti 48 000 brittiläistä sotilasta, 1/3 armeijan vahvuudesta. Kun tarkastajat eivät miehityksenkään jälkeen löytäneet joukkotuhoaseita, Blairin hallitusta syytettiin tiedustelutietojen vääristelystä osoittaakseen Irakin välittömäksi ja suureksi uhaksi. Yhdysvaltain kongressi myönsi Blairille toukokuussa 2003 Yhdysvaltain kongressin kultamitalin ensimmäisenä brittinä sitten Winston Churchillin ja ylisti häntä "uskolliseksi ja luotettavaksi Amerikan liittolaiseksi." Toisaalta myös "Bushin puudeliksi" kutsuttu Blair ei ole (2007) saapunut noutamaan mitaliaan.

Blair, joka oli myös saanut lempinimen "Mr. Europe", halusi viedä Britannian "Euroopan sydämeen" kun se oli jäänyt konservatiivinen aikana marginaaleihin. Ensimmäisellä kaudellaan Blair suunnitteli Englannin punnasta luopumista ja euroalueeseen liittymistä, mikä kohtasi vastustusta valtiovarainministeri Gordon Brownilta ja kansalta. Eurosta luvattiin kansanäänestystä vuodeksi 2003, mutta Brownin määräämät viisi kriteeriä eivät täyttyneet ja euron puolesta puhuneet taloudelliset seikat olivat jääneet taakse. Huhtikuussa 2004 Blair ilmoitti kansanäänestyksestä Euroopan unionin perussopimuksen hyväksymisestä. Äänestys kuitenkin peruttiin, kun Ranska ja Alankomaat hylkäsivät sopimuksen omissa kansanäänestyksissään.

Huolimatta Irakin-politiikan arvostelusta Blair johti työväenpuoluetta kolmanteen vaalivoittoonsa toukokuussa 2005. Sen enemmistö kutistui 66 paikkaan sen saatua 35 % äänistä. Blairin hallituksen kannatus oli laskusuunnassa myös vaalien jälkeen. Hän johti Euroopan unionin puheenjohtajuutta vuoden 2005 toisella puoliskolla. Sitä varjostivat kuitenkin 7. heinäkuuta tehdyt pommi-iskut Lontoossa ja seuraavat kahden viikon kuluttua. Blair matkusti henkilökohtaisesti Singaporeen kolme päivää ennen kansainvälisen olympiakomitean kokousta ja tapasi 20 sen 116 jäsenestä ja vakuutteli heitä valitsemaan Lontoon vuoden 2012 olympialaisten pitopaikaksi Ensimmäisen tappionsa parlamentissa Blair koki marraskuussa 2005, kun 49 työväenpuolueen jäsentä äänesti hallitusta vastaan kaataakseen terrorismilain lisäyksen, joka olisi pidentänyt epäiltyjen pidätysaikaa ilman syytteitä 90 päivään 14:stä. Tämän jälkeen Blairia alettiin pitää väistyvänä pääministerinä ja vaadittiin ilmoittamaan päivämäärä, jona hän jättäisi tehtävänsä. Edelleen yhä huonommin menevän Irakin sodan jälkeen toukokuun 2006 mielipidemittauksessa Blairiin tyytyväisiä oli enää 26 %. Eräiden nuorempien ministerien eron jälkeen Blair ilmoitti syyskuussa 2006 eroavansa vuoden kuluessa. Blairia varjosti myös ns. arvonimiä-rahaa-vastaan-skandaali (Cash for honours), jossa työväenpuolue oli myöntänyt aatelisarvoja lahjoituksia ja pitkäaikaisia matalakorkoisia lainoja vastaan. Blairia kuulusteltiin joulukuussa 2005 ja tammikuussa 2007.

10. toukokuuta 2007 Blair ilmoitti eroavansa pääministerin tehtävistä 27. kesäkuuta 2007. Hän ilmoitti asiasta vaalipiirissään Sedgefieldissä. tuota ennen työväenpuolue oli kokenut tappion Englannin toukokuun 2006 paikallisvaaleissa. Blair erosi aikataulunsa mukaisesti 24. kesäkuuta työväenpuolueen puheenjohtajan ja kolme päivää myöhemmin pääministerin paikalta. Hänen seuraajakseen tuli odotetusti Gordon Brown.

Ura pääministeriyden jälkeen

27. kesäkuuta 2007 niin sanottu Lähi-idän kvartetti nimitti Blairin Lähi-idän erityislähettilääksi. Blairin tärkeimmäksi tehtäväksi tuli vaikeuksissa olevan palestiinalaishallinnon tukeminen. Israelin ja palestiinalaisten mahdollisiin rauhanneuvotteluihin hänen ei ole tarkoitus osallistua.

Britannian entinen pääministeri on ollut menestyksekäs puhuja poistuttuaan politiikasta. Hänen arvioitiin 2009 ansainneen kahden vuoden aikana yli 15 miljoonaa puntaa. Osa ansioista on kertynyt muistelmien julkaisuoikeuksista.

Blair nimettiin myös useissa yhteyksissä vahvaksi ehdokkaaksi Euroopan unionin presidentin virkaan, kun Lissabonin sopimus oltiin saamassa vihdoin voimaan. Kotimaassaan Blairia vastustivat konservatiivit sekä muun muassa Jean-Claude Juncker.

Kritiikki

Chilcot-raportin mukaan Blair lähetti joukkoja Irakin sotaan ennen rauhanomaisten keinojen käyttämistä loppuun.

Aiheesta muualla

• Blair in Europe: a false messiah? (BBC)
• The Tony Blair story (BBC)
• Blair's Cabinet of '97 - where are they now? (BBC)

Kaarle Suuren palkinnon saajat