Valehtelu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pinokkiolla on pitkä nenä valehtelun merkiksi. Enrico Mazzantin kuvitus vuodelta 1883. Tutkijat ovat todenneet, että valehtelija usein koskettelee nenäänsä.[1]

Valehtelu on paikkaansapitämättömän asian tarkoituksenmukaista sanomista vilpillisesti pettämistarkoituksessa.[2][3]

Valehtelu on ihmisellä hyvin yleistä, ja sitä tehdään monessa tarkoituksessa. Valehtelu voi olla itsekästä oman edun tavoittelua tai itsesuojelua, tai sillä voidaan kohteliaasti pitää yllä ihmissuhteita.

Tarkoitus ja hyödyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisin kuin muunlaiset petokset, valehtelu on täysin inhimillinen petoksen muoto, sillä vain ihmisillä on kieli, jolla valehdella. Valehtelun uskotaankin syntyneen ihmisyhteisöjen kehityksen sivutuotteena. Valehtelusta voi olla yksilölle hyötyä yhteisössä, joka on laajempi kuin perheyhteisö. Valehtelu on adaptiivinen strategia, jolla saadaan ystäviä ja pidetään ystävyyssuhteita yllä, jolla saavutetaan etuja, ja jolla vaikutetaan toisiin ihmisiin.[3]

Valehteleminen on hyvin yleistä sosiaalisissa tilanteissa. Ihmiset valehtelevat lapsilleen, vanhemmilleen ja muille sukulaisilleen, ystävilleen, vieraille ja jopa itselleen. Yksinkertaisimmillaan ihminen valehtelee saadakseen haluamansa, tai valehtelija voi yrittää välttää rangaistuksen tai säästää omaa aikaansa. Valehtelemalla ihmiset voivat säilyttää kasvonsa, saada arvostusta toisilta, tai suojella omaa mielenterveyttään. Hyväntahtoisilla valheilla pidetään yllä ihmissuhteita ja vältetään hankalia sosiaalisia tilanteita. Valheilla voi motivoida tai muuten hyödyttää toisia ihmisiä, tai edistää yhteistyötä. Uudessa ihmissuhteessa valehtelu voi olla hyödyllistä, jos suhde ei ole vielä tarpeeksi vahva rehellisyyteen. Tutkimusten mukaan taitavimmat valehtelijat ovatkin keskimääräistä suositumpia ystäväpiireissään. Taitavimmat itsensä pettäjät kärsivät lisäksi vähemmän masennuksen oireista kuin ne, jotka ovat rehellisimpiä itselleen.[4]

Valehtelu on erityisen yleistä politiikassa, ja poliitikot pyrkivät valheilla ja tiedon manipuloinnilla hamuamaan itselleen lisää valtaa etenkin vaalikampanjansa aikana. Jotkut poliitikot valehtelevat suoraan, mutta poliitikoilla on myös erilaisia hienovaraisempia tapoja pettää kuulijansa. Näitä ovat osatotuuksien kertominen, vääristely, faktojen pimittäminen sekä aiheen välttely tai sen vierestä puhuminen. Jonkin puolueen ideologian voimakas kannattaminen voi saada äänestäjän sokeaksi oman puolueensa poliitikon valheille. Äänestäjät eivät myöskään tutkimusten mukaan yleensä havaitse sitä, kun poliitikko vastaa asian vierestä.[5]

Valehtelutaidot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osatakseen valehdella uskottavasti, ihmisen täytyy tarkkailla ja hallita omia kognitiivisia taitojaan, kuten sanallisia ja sanattomia ilmaisujaan, tunnereaktioitaan ja muistivarastojaan. Valehtelijan täytyy myös hallita sosiaaliset odotukset, säännöt ja taidot. Hänen täytyy osata yhdistää valheellinen puheensa siihen sopiviin sanattomiin ilmauksiin. Samalla hänen täytyy hillitä totuudenmukaisia ilmaisujaan, rajoittaa totuuden paljastumista ja keksiä asioita tukemaan petostaan. Menestyvä valehtelija pystyy myös säilyttämään valheensa uskottavuuden myöhemmillä puheillaan, käyttäytymisellään ja ilmeillään.[3]

Fysiologiset vaikutukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valehteleminen aiheuttaa stressireaktion kortisolin, adrenaliinin ja muiden hormonien vaikutuksesta. Valehtelijan hengitys nopeutuu, hänen reaktiivisuutensa lisääntyy, hänen pupillinsa laajenevat, ja hän voi ilmehtiä ja liikehtiä hermostuneesti. Joillain psykopaateilla näitä fysiologisia reaktioita ei valehdellessa esiinny lainkaan, kuten ei joskus myöskään ihmisillä, jotka pitävät valehteluaan oikeutettuna.[6]

Terveysvaikutukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkimusten mukaan valehtelulla on kielteisiä vaikutuksia valehtelijan omaan terveyteen. Jopa hyväntahtoiset ”valkoiset valheet” voivat aiheuttaa terveysvaivoja. Stressihormonien tuotannon kiihtyminen nostaa verenpainetta ja heikentää elimistön vastustuskykyä. Valehtelu voi aiheuttaa jännityspäänsärkyä, kipuja selässä, vatsassa, kurkussa ja muualla kehossa, sekä väsymystä ja univaikeuksia. Ongelmat pahenevat, jos valehtelu aiheuttaa myös syyllisyydentuntoa. Valheiden verkon ylläpitäminen vie voimia, ja luotettavuuden menetys huonontaa ihmissuhteita. Itselleen valehteleminen voi aiheuttaa epävarmuuden tunteiden pahenemista, ahdistusta, alentunutta itsetuntoa ja eristyneisyyden tunnetta. Tutkimusten mukaan totuudenpuhujilla onkin keskimäärin parempi ruumiin- ja mielenterveys kuin valehtelijoilla, ja valehtelun lopettaminen on kokeissa huomattavasti parantanut koehenkilöiden kokemusta omasta terveydentilastaan.[7]

Havaitseminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmislajin valehtelutaitojen kehittyessä niiden rinnalla luonnonvalinnan vaikutuksesta kehittyivät myös kyvyt tunnistaa valehtelu. Tämän ”kilpavarustelun” on arveltu edistäneen ihmislajin kognitiivista kehitystä.[3]

Ihmiset ovat yleensä huonoja tunnistamaan valehtelun, etenkin silloin, kun he eivät tunne puhujan tavanomaisia maneereita hänen puhuessaan totta. Joissain tutkimuksissa tutkimushenkilöt tunnistivat valehtelun vain 53–54 prosentissa tapauksista, mikä ei ole paljon arvaamista parempi tulos. Taito kuitenkin kehittyy iän ja kokemuksen myötä, ja lisäksi jotkut yksilöt ovat erityisen taitavia havaitsemaan valehtelijoissa pieniä valehtelun paljastavia merkkejä.[8]

Valehtelija käyttää puhuessaan usein tavallista vähemmän minämuotoa, ja hän puhuu yksinkertaisesti sekä toistelee sanoja tai fraaseja. Hän voi puristaa huulensa yhteen, välttää elehtimistä, näyttää hermostuneelta, tai osoittaa tunnereaktioita, jotka eivät sovi yhteen puheen sisällön kanssa. Valehtelija voi joko vältellä katsekontaktia tai pitää sitä yllä erityisen kiinteästi. Hänen puheensa voi hidastua, hän miettii vastauksiaan pitkään, hän käyttää paljon täytesanoja, ja hänen puheäänensä nousee korkeammaksi. Kokeneet valehtelijat ovat oppineet hillitsemään näitä valehtelun paljastavia merkkejä itsessään.[8]

Nenän koskettamista pidetään yhtenä valehtelijan tuntomerkkinä. Tutkimuksissa on havaittu, että kasvojen koskettelu lisääntyy henkisen kuormituksen yhteydessä, sillä koskettelu ehkä parantaa keskittymistä ja muistamista. Stressitilanteessa kasvojen koskettelu kohdistuu yleisemmin kasvojen keskiosaan, kuten nenänpieliin, missä on runsaasti tuntohermoja. Erikoiskameralla on myös havaittu, että valehdellessa nenän verisuonet laajenevat ja nenä turpoaa. Tämä Pinokkio-vaikutus saa nenänpään kutiamaan, ja tällöin ihmiselle tulee tarve hieraista sitä.[1]

Valheen voi yrittää paljastaa fysiologisten, sanattomien ja sanallisten merkkien tarkkailun lisäksi myös esimerkiksi esittämällä puhujalle tarkentavia tai yllättäviä kysymyksiä, tai kehottamalla häntä käymään tapahtumat läpi lopusta alkuun.[8]

Valheenpaljastimella voidaan havaita pienetkin fysiologiset stressireaktiot, joita valehtelu usein aiheuttaa.[6]

Lapsen valehtelutaitojen kehitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisen valehtelutaidot kehittyvät ajan myötä ympäristön vaatimusten mukaisesti. Jo pienet lapset valehtelevat. Kaksivuotias alkaa valehdella itsekkäistä syistä, kuten välttääkseen rangaistuksen tai saadakseen palkintoja. Hän ei kuitenkaan vielä osaa valehdella uskottavasti, sillä hän ei kykene hallitsemaan puheitaan ja esiintymistään, koska hän ei näe itseään vastapuolen silmin. Pieni lapsi ei myöskään edes yritä pitää yllä valhettaan, kun hänelle esitetään jatkokysymyksiä.[3]

Kolmen vuoden iässä lapsi alkaa valehdella myös täyttääkseen sosiaalisia odotuksia, suojellakseen toisten tunteita, ja sujuvoittaakseen kanssakäymistä toisten kanssa. Lapsi voi esimerkiksi väittää pitävänsä saamastaan lahjasta, vaikka hänen ilmeensä todistavatkin vielä päinvastaisesta.[3]

Neljän vuoden iässä lapsi alkaa valehdella vaikuttaakseen toisten ihmisten uskomuksiin, joskus leikillään, joskus puolustuksekseen tai aggressiivisesti. Vielä tässäkään iässä lapsen valehtelu ei näytä vakuuttavalta.[3]

Kuudennen ja kahdeksannen ikävuoden välillä lapsi oppii valehtelutekniikoita, jotka tekevät hänen valheistaan uskottavampia ja vakuuttavampia. Lapsi oppii näyttämään uskottavalta valehdellessaan ja myös tukemaan valhettaan johdonmukaisesti, kun hänelle esitetään kysymyksiä. Lapsen valehtelutaidot kehittyvät hänen ajattelutaitojensa kehityksen rinnalla aikuisikään asti.[3]

Patologinen valehtelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Patologinen valehtelu eli mytomania on mielen sairaus, jonka oireita ovat sairaalloinen halu valehdella ja tarve keksiä sepitettyjä tarinoita.[9]

Valehtelu ja kristinusko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsimaisessa kristillisessä moraalissa valehtelua on pidetty luvattomana olipa sen syy mikä hyvänsä. Kirkkoisä Augustinus (354–430) katsoi, että valhe on aina synti.[10] Tuomas Akvinolainen (1225–1274) pohti valehtelun oikeutusta kirjassa Summa Theologica ja päätyi samaan tulokseen. Oli kuitenkin luvallista joissakin tilanteissa kätkeä totuus järkevällä tavalla.[11] Edvard Westermarck kirjoitti kristinuskon suhteesta valehteluun teoksessaan Kristinusko ja moraali.[10] Hän totesi, että Uusi Testamentti tuomitsi valheen, mutta roomalais-katolinen kirkko ainakin välillä hyväksyi sen, jos kyseessä oli Jumalan kunnian puolustaminen. Sen sijaan protestantit ovat aina tuominneet valheen. Puritaanit ajautuivat jopa eräänlaiseen fanatismiin kieltäessään myös metaforien käytön ("Julia on aurinko"), koska ne ovat harhaanjohtavia.[12] Kristinuskon suhde valheeseen ei ole ollut täysin yksiselitteinen, sillä kristillinen etiikka ei sisällä suoria lakeja, vaan yleisperiaatteita, kuten rakkauden kaksoiskäskyn.[13]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Smith, Rachelle M.: Lies: The Science Behind Deception. Greenwood, 2022. ISBN 978-1-4408-6760-6
  • Westermarck, Edvard: Kristinusko ja moraali. ((Christianity and Morals, 1939.) Suomentanut Väinö Meltti) Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-07752-X

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Heikkilä, Mari: Ihminen koskettelee kasvojaan parin minuutin välein, mutta valehtelija tekee sen eri tavalla kuin muut Helsingin Sanomat. 14.10.2019. Viitattu 6.6.2022.
  2. ↑ valehdella. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2024.
  3. ↑ a b c d e f g h Smith 2022, ”Lying.”
  4. ↑ Smith 2022, ”Benefits of Lying.”
  5. ↑ Smith 2022, ”Politics.”
  6. ↑ a b Smith 2022, ”Physiology.”
  7. ↑ Smith 2022, ”Emotional Effects.”
  8. ↑ a b c Smith 2022, ”Detecting Deception.”
  9. ↑ Lääketieteen sanasto: mytomania 27.8.2010. Poliklinikka.fi. Viitattu 27.2.2011.[vanhentunut linkki]
  10. ↑ a b Westermarck 1984, s. 392–413
  11. ↑ Tuomas Akvinolainen: Question 110. The vices opposed to truth, and first of lying New Advent. 2020. Viitattu 7.11.2020.
  12. ↑ Westermarck 1984, s. 393–394
  13. ↑ Nikolainen, Aimo T.: Kristillisen etiikan peruskysymyksiä, s. 61–62. Wsoy, 1965.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Bok, Sissela: Miksi valehtelemme. ((Lying. Moral Choice in Public and Private Life, 1978.) Suomentanut Jaakko Hinkka) Helsinki: Kirjayhtymä, 1981. ISBN 951-26-1833-8
  • Levitin, Daniel: Valheiden käsikirja : miten ajatella kriittisesti totuudenjälkeisenä aikana. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki : Terra Cognita, 2017. ISBN 978-952-5697-83-4.
  • Ojanen, Markku: Vaihtoehtoisia faktoja? : miksi valehtelemme. Helsinki : Minerva, 2017. ISBN 978-952-312-529-2.
  • Turunen, Ari: Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-29100-5
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Valehtelu&oldid=22818724”