Yhdysvaltain laivaston historia

Yhdysvaltain laivaston historia jakautuu kahteen pääaikakauteen: vanhaan laivastoon (Old Navy), joka oli pieni, mutta arvostettu purjealusten muodostama joukko sekä tunnettu myös Yhdysvaltain sisällissodan aikaisesta edistyneestä panssaroitujen laivojen käytöstä; sekä uuteen laivastoon (New Navy), joka syntyi 1880-luvun modernisointiohjelman tuloksena ja lopulta nosti Yhdysvaltain laivaston voimakkaimmaksi maailmassa.

Vapaussota ja siirtokuntien laivasto

USS Bonhomme Richard

Laivasto on itse asiassa vanhempi kuin Yhdysvallat valtiona, sillä vuonna 1775 siirtokuntien kongressi antoi päätöslauselman, jossa siirtokuntia kehotettiin rakentamaan ja varustamaan laivastoja. Tätä seurasi 26. elokuuta Rhode Islandin päätöslauselma, jossa päädyttiin Siirtokuntien laivaston perustamiseen. Sillä aikaa George Washington oli aloittanut laivojen hankkimisen, joista ensimmäinen oli kuunari Hannah, jonka oston Washington kustansi omista varoistaan. Hannah otettiin käyttöön 5. syyskuuta 1775 Beverlyn satamassa Massachusettsissä. Kongressi päätti 13. lokakuuta ryhtyä varustamaan omia laivoja, joista ensimmäinen oli USS Alfred Philadelphiassa.

Vuoden 1776 puoliväliin mennessä useita laivoja aina fregatteja myöten oli rakenteilla. Mutta niiden tehokkuus oli rajallinen, eikä niillä ollut mahdollisuuksia Royal Navyä vastaan ja lähes kaikki laivat upotettiin tai vallattiin vuoteen 1781 mennessä. Kaapparilaivat menestyivät hiukan paremmin ja 1 697 kaapparilupaa myönnettiin. Tunnetuimpia amerikkalaisia vapaussodan laivastosankareita oli John Paul Jones, jonka laiva USS Bonhomme Richard valtasi brittiläisen HMS Serapisin Flamborough Headin taistelussa.

Aseidenriisunta 1784–1794

Vapaussodan päätyttyä Siirtokuntien laivasto hajotettiin täydellisesti osavaltioiden liiton hajanaisuuden ja rahanpuutteen takia sekä tavoitteiden siirtymisen sodasta rauhaan ja ulkopolitiikasta sisäpolitiikkaan. Vasta myöhemmin huomattiin tarve pystyä puolustamaan kauppalaivastoa erilaisia uhkia kuten barbareskivaltioiden merirosvoja ja brittejä vastaan.

Liittovaltion laivasto

Vuonna 1794 kongressi antoi valtuutuksen rakennuttaa kuusi fregattia, joista yksi oli myöhemmin kuuluisa "Old Ironsides" USS Constitution, joka laskettiin vesille 1797. Fregateille löytyi pian käyttöä, kun Yhdysvaltain ja Ranskan suhteet kiristyivät julistamattomaksi merisodaksi (Quasi-War). Samaan aikaan barbareskivaltiot kaappasivat amerikkalaisia kauppalaivoja tai niille oli maksettava lunnaita.

Selkkaus Ranskan kanssa sovittiin, mutta barbareskiongelma jatkui. Ensimmäisessä barbareskisodassa USS Philadelphia menetettiin maureille, mutta yhdysvaltalaiset onnistuivat räjäyttämään sen myöhemmin Stephen Decaturin johdolla. Merijalkaväki teki maihinnousun "Tripolin rannoille" (viittaa merijalkaväen hymniin) vuonna 1805 vallaten Dernan kaupungin (ensimmäinen Yhdysvaltain koskaan valloittama kaupunki). Tämä vakuutti barbareskihallitsijat rauhanneuvotteluihin.

Myöhemmin laivastoa supistettiin taloudellisista syistä ja suuremmista laivoista siirryttiin rannikkokäyttöön tarkoitettuihin tykkiveneisiin. Tämä ratkaisu osoitti huonot puolensa vuosikymmenen kuluessa.

Vuoden 1812 sota

Pääartikkeli: Vuoden 1812 sota

Vuoden 1807 Cheasapeake-Leopardin selkkauksessa HMS Leopard vaati, että USS Chesapeaken olisi suostuttava tarkastukseen. Epäiltiin laivalla olevan Yhdistyneen kuningaskunnan kansalaisia, jotka voitaisiin pakko-ottaa Kuninkaalliseen laivastoon. Leopard aiheutti Chesapeakelle pahoja vaurioita tämän kieltäytyessä tarkastuksesta. Samankaltaisten selkkausten toistumisen seurauksena maiden välit kiristyivät ja kesäkuussa 1812 Yhdysvallat julisti sodan Yhdistyneelle kuningaskunnalle.

Sotaa odotettiin käytävän enimmäkseen merellä ja alun epäröinnin jälkeen Yhdysvaltain pienikokoinen laivasto lähti merelle kohdakseen 50 kertaa suuremman vastustajansa. Kahden kuukauden kuluttua Constitution kohtasi HMS Guerrieren ja tuhosi sen taistelussa, jossa Guerrieren miehistö tyrmistyi huomatessaan, että tykinkuulat kimposivat Constitutionin epätavallisen vahvasta tammirungosta, josta seurasi lempinimi "Vanha rautakylki" ("Old Ironsides"). Muitakin yksittäisten laivojen voittamia taisteluja seurasi ja lopulta brittifregattien kapteeneja käskettiin olemaan ryhtymättä taisteluun yhdysvaltalaisten kanssa.

Yhdysvaltalaiset voittivat myös Erie-järven taistelun, mutta laivasto ei silti pystynyt estämään brittien maihinnousua ja Washingtonin polttamista.

Byrokratialaivasto

Sodan jälkeen laivaston saavutukset realisoituivat parempana rahoituksena ja useiden uusien laivojen rakentamiseen ryhdyttiin, kuten ensimmäinen ja ainoa linjalaiva USS Independence. Suurten laivojen kustannukset olivat kuitenkin kohtuuttomia ja monet laivat odottivat puolivalmiina telakoilla seuraavaa sotaa kunnes lopulta purjelaivojen aikakausi päättyi. Laivaston pääkalustona oli edelleen fregatit seuraavat 30 vuotta kestäneen rauhan ajan.

Ensimmäiset höyryvoimakokeilut sijoittuvat tälle ajanjaksolle ja vuonna 1845 perustettiin Yhdysvaltain laivastoakatemia.

Laivasto osallistui kahteen operaatioon Meksikon–Yhdysvaltain sodassa: maihinnousujoukkojen kuljetukseen Veracruzin ja Méxicon valtauksissa sekä sen laivat osallistuivat Kalifornian alueen vaatimiseen.

Huomattava tapahtuma oli myös laivaston kommodori Matthew Perryn johdolla Japaniin vuonna 1853 tekemä vierailu, jonka seurauksena japanilaiset lopettivat 300 vuotta kestäneen eristäytymisensä ja allekirjoittivat ystävyyssopimuksen Yhdysvaltain kanssa.

Paraguayn retki vuonna 1858 vei laivaston vaatimaan hyvitystä ja pahoittelua Paraguayan hallitukselta vuonna 1855 tapahtuneesta USS Water Witchin tulituksesta.

Yhdysvaltojen sisällissota

USS Merrimack

Yhdysvaltojen sisällissodan alkaminen kiihdytti purjelaivoista muodostuvan laivaston loppua. Pohjoisvaltiot polttivat Norfolkissa olevat laivansa 20. huhtikuuta 1861 estääkseen niiden joutumisen Etelävaltioiden haltuun. Osa laivoista ei kuitenkaan tuhoutunut täydellisesti.

Fregatti USS Merrimack oli upotettu niin kiireellä, että sen runko ja höyrykone olivat lähes ehjiä, joten etelävaltiolaisen Stepen Malloryn ehdotuksesta se nostettiin ja sen ylärakenteet panssaroitiin. Tuloksena syntynyt laiva sai nimekseen CSS Virginia. Samaan aikaan pohjoisvaltiolainen John Ericsson sai rahoituksen samankaltaisen USS Monitor -aluksen rakentamiseen. Nämä kaksi laivaa kohtasivat Hampton Roadin taistelussa alkuvuodesta 1862, mutta tuntien taistelun jälkeen päätyivät molemmat vetäytymään lopputuloksen jäädessä ratkaisemattomaksi. Kuitenkin oli selvää, ettei yksikään puurakenteiden alus olisi selvinnyt taistelusta, joten taistelun kulku ja sen vaikutukset olivat ympäri maailman laivastoupseerien mielenkiinnon kohteena.

Sisällissodan laivasto-operaatiot koostuivat pääasiassa Pohjoisvaltioiden suorittamasta Etelävaltioiden satamien saarrosta sekä hyökkäyksistä linnoituksia vastaan. Joitakin operaatioita suoritettiin myös Mississippi-joella. Lisäksi Etelävaltiot suorittivat operaatioita kaapparialuksilla ja saarronmurtajilla, jotka pyrkivät välttelemään niitä jahtaavia pohjoisvaltiolaisia fregatteja. Etelävaltioiden käyttöönsä kaappaama sukellusvene H. L. Hunley oli ensimmäinen sukellusvene, joka upotti vihollisaluksen, kuitenkin itse tuhoutuen.

Laivaston taantuma

Sodan jälkeen laivasto päästettiin taantumaan ja sisällissotaan osallistuneet laivat romutettiin tai myytiin. Laivaston miesmäärä putosi nopeasti 2 000 upseeriin ja 10 000 miehistöön kuuluvaan. Suurimmaksi osaksi tämä oli odotettua. Paljon yhdysvaltalaisia kauppa-aluksia oli siirretty muiden valtioiden lippujen alle suojaan etelävaltiolaisilta kaappareilta ja loput yhdysvaltalaiset kauppalaivat nauttivat pax Britannicasta, joka oli tehnyt merirosvouden harvinaiseksi. Lisäksi maahanmuutto ja laajentuminen länteen jatkui jälleen ja kiinnittivät valtion huomion.

Myös ulkomaiden satamissa vierailevien upseerien ja miehistön moraali oli ymmärrettävästi alhainen, sillä heille oli selvää, etteivät heidän puiset laivansa selviäisi kauan mahdollisessa sodassa. Yksi taantuman pohjanoteerauksista oli vuonna 1879, kun Yhdysvallat yritti välittää Tyynenmeren sodassa Chilen, Perun ja Bolivian välillä, jolloin chileläinen amiraali uhkasi lähettää Yhdysvaltain laivat valtameren pohjaan. Chilen laivaston kahdella uudella brittiläisten rakentamalla taistelulaivalla se olisi ollut mahdollista.

Uusi laivasto

Muutamat laivastoupseerit esittivät 1880-luvun alussa huolensa maan haavoittuvuudesta, mutta heidät hiljennettiin kritiikillä tai jätettiin huomioimatta. Kuitenkin 1897 laivastolla oli puoli tusinaa suurta, modernia sotalaivaa ja lisää rakenteilla. Muutos tapahtui niin nopeasti, että ryhdyttiin puhumaan Uudesta laivastosta.

Neuvoa-antavan paneelin suosituksesta vuonna 1882 laivastoministeri pyysi kongressilta rahoitusta nykyaikaisten laivojen rakentamiseen. Aluksi pyyntö hylättiin, mutta 1883 kongressi myönsi rahoituksen kolmen pienen teräsristeilijän rakentamiseen (USS Chicago, USS Boston ja USS Atlanta). Lisääntynyt kiinnostus merentakaisiin alueisiin, kuten Samoaan ja Väli-Amerikkaan (jossa oli alkamassa kanavanrakennussuunnitelmia) sekä muiden maiden laivastohankkeet antoivat vauhditusta Yhdysvaltain laivaston uudistamiselle.

Alfred Thayer Mahanin kirja The Influence of Sea Power upon History, 1660-1783, joka julkaistiin 1890, vaikutti suuresti laivasto-ohjelman hyväksyntään siviilihallinnossa ja yleisen mielipiteen myötämielisyyteen. Uudisalueiden loputtua jotkut yhdysvaltalaiset kiinnostuivat alueista mantereen ulkopuolella, kuten Karibia, Havaiji ja Tyynenmeren alue, ja kutsumusmanifesti-doktriinin (Manifest Destiny) ollessa filosofisena oikeutuksena, monet pitivät laivastoa oleellisena osana doktriinin toteuttamisessa Amerikan mantereen ulkopuolella.

Espanjan–Yhdysvaltain sota

Pääartikkeli: Espanjan–Yhdysvaltain sota

Loppupuolella 1890-lukua kertyneet jännitteet lopulta purkautuivat, kun USS Maine räjähti Havannan satamassa. Vaikka räjähdys lähes varmasti johtui tulipalosta laivassa, niin asiasta syytettiin espanjalaisia ja apulaislaivastoministeri Theodore Roosevelt määräsi laivaston kaikessa hiljaisuudessa valmistautumaan hyökkäykseen. Kun Yhdysvaltain-Espanjan sota julistettiin huhtikuussa 1898, laivaston Aasian laivue lähti välittömästi Hongkongista kohti Filippiinejä hyökäten ja voittaen Espanjan laivaston Manila Bayn taistelussa. Muutamaa viikkoa myöhemmin Atlantin laivasto tuhosi espanjalaiset alukset Karibianmerellä Santiago de Cuban taistelussa.

Laivaston saamat kokemukset sodasta olivat rohkaisevia, olihan se voitollinen, ja varoittavia, sillä vastustajan laivasto oli yksi heikoimmista modernien laivastojen joukossa. Manila Bayn hyökkäys oli erittäin riskialtis. Jos yhdysvaltalaiset laivat olisivat vahingoittuneet vakavasti tai niiltä olisi loppuneet tarvikkeet, niin ne olisivat olleet tuhansien kilometrien päässä turvasta. Tämä havainto vaikutti syvällisesti laivaston strategiaan seuraavien vuosikymmenten aikana.

Suuri valkoinen laivasto

Sattumien kautta uuden laivaston innokkain poliittinen kannattaja, Theodore Roosevelt, astui presidentin virkaan vuonna 1901. Hänen hallintonsa lisäsi laivaston alusmäärää ja sekaantui Karibianmeren ja Väli-Amerikan politiikkaan interventioin vuosina 1901, 1902, 1903 ja 1906.

Venäjän–Japanin sota vuonna 1905 ja HMS Dreadnoughtin käyttöönotto seuraavana vuotena kiihdytti rakennusohjelmaa. Vuoden 1907 lopussa Rooseveltilla oli 16 uutta taistelulaivaa suuressa valkoisessa laivastossa (engl. Great White Fleet), jonka hän lähetti risteilylle ympäri maailman. Tämä oli nimellisesti rauhanomainen ja arvokas harjoitus laajentuvalle laivastolle, mutta myös poliittisesti tärkeä voimannäyttö Yhdysvaltain laivastosta.

Risteilyllä oli toivottu vaikutus ja Yhdysvaltoja pidettiin sen jälkeen entistä merkittävämpänä merivaltana. Kuitenkin seuranneet Taftin ja Wilsonin hallintokaudet epäonnistuivat laivaston kehittämisessä ja ensimmäisen maailmansodan alkaessa laivastolla ei ollut riittävää voimaa eikä uskottavuutta verrattuna Yhdistyneen kuningaskunnan tai Saksan laivastoon taatakseen presidentti Wilsonin haluaman puolueettomuuden.

Ensimmäinen maailmansota

Pääartikkeli: Ensimmäinen maailmansota

Huolimatta Yhdysvaltain puolueettomuusjulistuksista ja saksalaisten vastuuvelvollisuudesta rajoittamattomasta sukellusvenesodastaan vuonna 1915 Gulflight ja tunnetumpi Lusitania upotettiin. Yhdysvaltain reaktio oli harkita laivastomäärärahojen kasvattamista, vaikkakin lakiesityksestä keskusteltiin kuusi kuukautta kongressissa ennen kuin se hyväksyttiin. Kun Yhdysvallat liittyi sotaan vuonna 1917, niin laivaston roolina oli pääasiassa toimia saattue- ja joukkojenkuljetustehtävissä sekä osallistui Pohjanmeren miinoittamiseen.

Sotien välinen aika

Lyhyen demobilisaatiovaiheen jälkeen useat valtiot aloittivat rajun asevarustelun, jonka rajoittamiseksi pidettiin vuonna 1921 Washingtonin laivastokokous, josta tuloksena syntyi Yhdeksän vallan sopimus, Sopimus laivastoaseistuksen rajoittamisesta sekä rajoituksia sukellusveneiden ja taistelukaasujen käyttöön. Rajoitussopimuksessa määriteltiin tarkkaan laivojen koot ja määrät eri sopijavaltioille, jonka seurauksena useita laivoja romutettiin sopimuksen täyttämiseksi.

Yksi seuraus sopimuksesta oli kevyiden risteilijöiden ja lentotukialusten kehittäminen. Yhdysvaltain ensimmäinen lentotukialus, muunnettu hiililaiva USS Langley otettiin käyttöön 1922 ja sitä seurasi pian USS Lexington ja USS Saratoga, joiden alun perin piti olla taisteluristeilijöitä ennen kuin sopimus kielsi niiden lisärakentamisen.

Kilpailuhenki jäi kytemään ja uudessa kokouksessa vuonna 1927 ei onnistuttu sopimaan käytettyjen porsaanreikien tukkimisesta. Vuoden 1929 jälkeisen talouslaman aiheuttamat säästötoimet vähensivät uusien laivojen rakentamista ja 1930 Lontoon laivastokokous tuotti Lontoon laivastosopimuksen, joka paransi anglo-amerikkalaisia suhteita, mutta jonka tuotokset pian jäivät eri maissa valtaa ottaneiden kansallismielisten voimien varjostamaksi. Yhdysvalloissa käynnistettiin vuodesta 1934 alkaen säännöllinen ohjelma alusten rakentamiseksi ja modernisoimiseksi. Laivaston varustautumista helpotti, kun jälleen entisestä laivastoministeristä Franklin D. Rooseveltistä tuli presidentti.

Ensimmäisen uuden taistelulaivan (USS Washington) rakentaminen sitten vuoden 1921 aloitettiin kesäkuussa 1940. Samassa kuussa valtuutettiin kasvattamaan laivaston kokoa 11 prosentilla ja laivaston komentaja Harold Rainsford Stark pyysi uutta 70 % lisäystä eli noin 200 uutta laivaa, jonka pyynnön kongressi hyväksyi alle kuukaudessa. Samaan aikaan Lend-Lease -sopimus antoi briteille tarpeellisia hävittäjiä vastineeksi Yhdysvaltojen oikeuteen käyttää brittiläisiä tukikohtia.

Atlantin laivasto aktivoitiin uudelleen vuonna 1941. Laivaston ensimmäinen taistelutehtävä tapahtui 9. huhtikuuta, kun hävittäjä USS Niblack pudotti syvyyspommeja havaittua sukellusvenettä vastaan samalla, kun Niblack oli pelastamassa torpedoidun hollantilaisen rahtilaivan miehistöä. Viikkoa myöhemmin annettiin käsky hyökätä kaikkia akselivaltojen aluksia vastaan, jotka ovat lähempänä kuin 25 mailia Yhdysvaltain itärannikosta. Lokakuussa torpedoitiin hävittäjät USS Kearny ja USS Reuben James, joka upposi.

Toinen maailmansota

Pääartikkeli: Tyynenmeren sota toisessa maailmansodassa

Midwayn taistelu: USS Yorktown palaa

Japanilaisten hyökkäys Pearl Harboriin oli täydellinen yllätys lähes kaikille ja taktisesti erittäin taitava operaatio. Yhdysvaltain laivasto yllätettiin täysin ja se oli kykenemätön tehokkaasti vastustamaan Japanin Kaukoidän valloitusta. Nopeassa tahdissa Filippiinit miehitettiin, Jaavanmeren taistelu hävittiin, Hollannin Itä-Intia miehitettiin ja Wakensaari menetettiin. Mutta strategisesti se epäonnistui, sillä kostonhalu oli vahva ja eristäytymistä kannattavat jäivät vähemmistöön.

Selvisi myös, että taistelulaivojen aikakausi oli loppumassa ja Pearl Harborista nostettuja ja korjattuja taistelulaivoja (paitsi tuhoutunut USS Arizona) käytettiin pääasiassa rannikkotulitukena. Lentotukialus USS Hornetilta lähetettiin Doolittlen hyökkäys Tokioon huhtikuussa 1942 samalla kun lentotukialusten ympärille rakennetut erikoisyksiköt taistelivat Korallimeren taistelussa toukokuussa ja Midwayn taistelussa kesäkuussa torjuen japanilaisten etenemisen itään ja etelään.

Kun Yhdysvallat aloittivat ensimmäisen vastaoperaationsa, Guadalcanalin maihinnousun, laivasto osallistui useisiin vähemmän tunnettuihin taisteluihin japanilaisten kanssa: tuhoisaan Savo-saarten taisteluun, jossa upposi neljä risteilijää, Santa Cruz -saarten taisteluun, Esperance-niemen taisteluun ja Guadalcanalin meritaisteluun.

Suuri osa laivaston toiminnasta liittyi maihinnousujen tukemiseen, ei ainoastaan Tyynellämerellä suoritettuun ”saarihyppelyyn”, mutta myös maihinnousuihin Euroopassa: Torch, Husky, Anzio, Overlord ja Dragoon.

Laivaston sukellusveneentorjuntaryhmä valtasi 4. kesäkuuta 1944 saksalaisen sukellusveneen U-505. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten 1800-luvun, kun Yhdysvaltain laivaston alus valtasi vihollisaluksen merellä.

Filippiinien takaisinvaltaus alkoi maihinnousulla Leyten saarelle lokakuussa 1944. Japanin laivasto yritti torjua maihinnousua, mistä seurasi nelipäiväinen Leytenlahden taistelu, joka oli historian suurin meritaistelu.

Japanin antautuessa suuri laivue purjehti Tokionlahdelle todistamaan seremoniaa, joka suoritettiin taistelulaiva USS Missourilla.

Kylmä sota

USS George Washington (SSBN-598)

A3J-1 ja F8U-1 koneet laukaistaan USS Enterpriselta (CVN-65).

Sodan jälkeen laivaston välitön kohtalo oli useiden laivojen romuttaminen ja poistaminen aktiivikäytöstä. Tätä ei kestänyt kauan, sillä jännitys Neuvostoliiton kanssa ja Korean sota osoittivat, että rauhanajan laivaston koko täytyy olla huomattavasti suurempi kuin oli suunniteltu. Laivastoja sijoitettiin strategisesti ympäri maailmaa ja ne liikkuivat vastineena ilmenneisiin kriiseihin.

1950-luvulla Hyman G. Rickoverin johdolla ydinvoima otettiin käyttöön laivoissa sekä ohjuksia ja suihkukoneita kehitettiin laivastolle. Laivasto sai maineen kaikkein teknisesti kehittyneimpänä puolustushaarana, jonka kalustosta ballistiset ohjussukellusveneet nousivat yhä hiljaisemmiksi ja tuhoavimmiksi.

Vietnamin sodassa taisteli epätavallinen yhdistelmä laivaston aluksia; lentotukialukset lähettivät mereltä tuhansia koneita ilmaiskuihin mantereelle ja pienet tykkiveneet partioivat jokia. Huolimatta laivaston käytöstä uusia rakennushankkeita rajoitettiin presidenttien Johnsonin ja Nixonin säästöohjelmilla ja monet lentotukialukset Etelä-Kiinan merellä olivat peräisin toisen maailmansodan ajalta. Vuoteen 1978 mennessä laivaston koko oli kutistunut 217 pinta-alukseen ja 119 sukellusveneeseen.

Kylmää sotaa valtamerillä hallitsi sotapelit, joissa esimerkiksi Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton sukellusveneet seurasivat toisiaan päiväkausia.

Samanaikaisesti Neuvostoliiton laivasto oli kasvanut ja se oli lukumäärällisesti suurempi kuin Yhdysvaltain laivasto kaikissa muissa alustyypeissä paitsi lentotukialuksissa. Tästä huolestuttiin ja Ronald Reaganin hallinto otti tavoitteeksi 600-aluksisen laivaston ja vuonna 1988 laivaston koko oli 588 alusta vaikkakin määrä laski jälleen seuraavina vuosina. Useita vanhoja taistelulaivoja otettiin uudelleen käyttöön 40 vuoden varastoinnin jälkeen, modernisoitiin ja ne tekivät näyttäviä esiintymisiä Libanonin rannikolla ja muualla.

Moderni laivasto

USS Nimitz

Neuvostoliiton romahduksen seurauksena myös Punalaivasto hajosi jättäen mahdottomaksi operoida kaikkia laivoja miehistöpulan vuoksi. Tämä jätti Yhdysvallat ainoaksi laivastosupervallaksi.

Yhdysvaltain laivastoa supistettiin, mutta suhteessa muihin laivastovaltioihin Yhdysvaltain laivaston voima kasvoi. Joidenkin laskelmien mukaan 1990-luvulla Yhdysvalloilla olisi ollut suurempi laivasto kuin seuraavilla seitsemällä suurimmalla laivastolla yhteensä. Tämäkin saattoi olla aliarviointia, sillä Yhdysvaltain laivasto oli teknisesti kehittyneempi kuin muut laivastot.

1990-luvulla Yhdysvaltain laivastostrategia perustui maan yleiseen strategiaan, jonka mukaan Yhdysvaltojen tuli pystyä taistelemaan kahdessa yhtäaikaisessa, rajoitetussa sodassa eri rintamilla. Nykyään laivaston kokoa on pienennetty alle 300 alukseen alhaisimmilleen sitten ensimmäisen maailmansodan. Kuitenkin on huomattava, että modernit laivat ovat suurempi ja tulivoimaisempia kuin laivat 100 vuotta sitten.