Samettiruusuja Harjutiellä

Kristiina Harjula: Samettiruusuja Harjutiellä
Karisto 2017, 254s.

Nelisen vuotta sitten luin Kristiina Harjulan esikoiskirjan, Pispalan kiviä. Pidin kirjasta paljon ja koin monet jutut tutuiksi, vaikka olenkin elänyt ihan eri ympäristössä ja eri vuosikymmenellä kuin kirjan Raili-tyttö. Harjulan uusi kirja, Samettiruusuja Harjutiellä, sijoittuu edellisen tapaan Tampereelle ja on sävyltään varsin tumma.

Elämässään kovia kolhuja kokenut Aila on muuttanut takaisin lapsuudenkotiinsa, miltei purkukunnossa olevaan kaupungin vuokra-asuntoon. Samassa talossa asuu edelleen Ailan äidin hyvä ystävä Senni, lapsuudenkaveri Kuupe ja sekalainen joukko muuta väkeä. He kaikki ovat syrjäytyneitä, useimmat alkoholisteja. Porukka elelee omaa ailahtelevaa elämäänsä. Aila käy lähes päivittäin hoitamassa kuolevaa äitiään sairaalassa ja suree omaa elämäänsä, etenkin katkenneita välejä toiseen tyttäreensä. Aila ja naapurit saavat uutta pontta elämäänsä, kun kotitalo uhataan myydä alta.

Harjulan tapa kirjoittaa on lumoava. Tapahtumat ovat karuja, enkä voi väittää kiintyneeni yhteenkään hahmoista, en edes häävisti pitäneeni kenestäkään. Silti kirja tuli luettua kuin huomaamatta. Luvut ovat lyhyitä ja kerronta pääosin selkeäsanaista. Kokonaisuus on hieno, vaikka välillä etenkin Ailan sulkeutuneisuus tuskastutti.

Pispalan kiviä

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä

Karisto 2013, 204s.

Kristiina Harjulan esikoisteos, Pispalan kiviä, houkutteli jo kansikuvallaan (vaikka en ihan hahmotakaan, miten tuon naisen jalat oikein ovat). Pispalassa en ole koskaan käynyt, ainoastaan linja-auton ikkunasta ihaillut suloista näkymää - ja tämäkin tapahtui jo 18 vuotta sitten, yläasteen luokkaretkellä. Joka tapauksessa Pispalaan sijoittuva kertomus, Railin lapsuudenkuvaus 50-luvulta, kiinnosti ja herätti miellyttäviä nostalgisia värähdyksiä.

Raili osaa jo puhua, kun hän muuttaa äidin ja isän kanssa mummun kaupan yläkerrassa sijaitsevaan asuntoon. Leikkikavereita löytyy samasta talosta ja se onkin hyvä, sillä silloin ei tarvitse mennä ulkovessaankaan yksin. Uutta hohtoa elämään tuo naapuriin muuttava taiteilija Eedit, joka pukeutuu kuin elokuvatähdet. Lapset hurmaantuvat Eeditistä ja aluksi aikuisetkin nauttivat raikkaasta tuulahduksesta. Mutta sitten eräs mies hurmaantuu liikaa, eivätkä aikuiset enää olekaan samanlaisia kuin ennen. Railin arki huojuu, mutta tyttö yrittää parhaansa mukaan luovia aikuisten välisten ristiriitojen keskellä.

Kristiina Harjula kirjoittaa niin, että Pispala herää eloon. Tampereen murre sorahtelee luontevasti ja vanha kauppa tuoksuu. Moni asia Railin lapsuudessa muistutti omastani, vaikka minä olenkin pienestä maalaiskylästä ja olin lapsi 80-luvulla. Mekin asioimme pienessä kyläkaupassa ja ostokset merkittiin kirjalle. Meillä oli ulkovessa, jonne en hirveän mielelläni mennyt sillä pelkäsin tippuvani reiästä. Vielä sittenkin, kun meille saatiin sisävessa, jatkoimme pitkään "Tuu mun kaveriksi vessaan" -käytäntöä. Railin tavoin minuakin pelotti kellarissa käydessä, että ovi menee kiinni, eikä kukaan osaa etsiä sieltä.

Pispalan kiviä ei ole se onnellisin tarina, mutta sitäkin vahvempi ja toiveikkaampi. Harjulan nimi kannattaa painaa mieleen, sillä tällaisen esikoisen jälkeen seuraavalta kirjalta on lupa odottaa suuria.