Sekalaista vuodelta 2019, lyhyesti

Vuonna 2019 kävin katsomassa enemmän elokuvia kuin vuosiin. Muistinpanoja tuoreeltaan tein vain muutamasta. Parista kirjotin pidempään. Äänikirjat löysin kesällä lehtitilauksen myötä saamani kokeilujakson myötä. Olen kirjoittanut melkein jokaisesta lukemastani tai kuuntelemastani kirjasta, vähintäänkin lyhyen muistiinpanon, mutta melko monta on myös jäänyt ilman mitään merkintää.  

Elokuva: Blinded by the Light

Pidin todella paljon samaisen ohjaajan monta vuotta sitten tekemästä elokuvasta Parempi kuin Beckham. Vähän samoja teemoja on tässäkin, huumoria, maahanmuuttoa, voimaannuttamista. Tällä kertaa voimaa tuovat Bruce Springsteenin biisit. Oli aivan kiva hyvän mielen elokuva, mutta ei jättänyt kummoista muistijälkeä.

Elokuva: Tarhapäivä

Ihan kiva jatko-osa, hmmmm, mikäs sen elokuvan nimi olikaan. Joka tapauksessa Petteri Summanen näyttelee hyvin, ja Tiina Lymi on onnistunut ohjauksessa. Jossakin näin moitittavan leffan naiskuvaa, mutta minua ei haitannut. Olisi naispuolinen osapuoli voinut aikanaan aivan hyvin ottaa aloitetta käsiinsä.

Elokuva: Rocketman

En ole Elton Johnin fani, mutta en kovasti inhoakaan hänen musiikkiaan. Pidin elokuvasta, koska siinä oli hyvä käsikirjoitus. Elokuvassa käsiteltiin sopiva jakso hänen elämäänsä. Miinusta oli se, että vanhempien tunnekylmyys tuli todellakin alleviivaten ja moneen kertaan selväksi. Elokuva oli sopivasti yksinkertaistettu ja sopivan överi.

Thomas Gads: Pirulainen

Kotimaisen jännityskirjallisuuden kentälle astelee vahvoin askelin ryhmä Halme, luojanaan Thomas Gads. Nimen takana ovat Satu Roos ja Kaisa Nummela. Kirjan tietojen mukaan toinen ryhmä Halme -jännäri olisi tekeillä. Pirulainen päättyykin aitoon cliffhangeriin. Sitä en olisi muistanut, ellen olisi kerrannut tätä varten kirjan tapahtumia. Itse asiassa päällimmäiseksi mielikuvaksi tästä jännäristä jäi se, että se on hyvin kirjoitettu ja suunniteltu. Henkilöissä on särmää, ja lukijaa hämätään sopivalla tavalla. Tapahtumat ja henkilöt katosivat päästä turhan nopeasti, eli olisi pitänyt tästäkin kirjasta kirjoittaa heti, eikä lykätä kirjoittamista viikkojen päähän.

Gads, Thomas. Pirulainen. Bazar Kustannus Oy 2019. Sähkökirja. Luettu lehtitilauksen kylkiäisenä.

Jarmo Huhtala: Perseennuolijan hirviseura. Atrain & Nord 2019. Kirjastosta.

Tämän pienen huumoriromaanin sain kuin sainkin lukaistua. Rippunen tottakin lienee mausteena tässä suuren yhtiön ja alueviranomaisten touhussa ja kuvioissa. Loppua kohti yhdyssana- ja muut kielivirheet lisääntyivät.

Marianne Cedervall: Svinhugg

Selasin e-kirjatarjontaa maksullisessa palvelussa, ja silmään pisti tämä ruotsalaiskirjailija. Summanmutikassa valitsin Svinhugg-nimisen kirjan, ja se osoittautui sarjansa aloittajaksi reilun kymmenen vuoden takaa. Ikä ei haitannut, kertomus ei ollut vanhentunut, ja luin sen ihan mielelläni. Ehkä luen Cedervallilta muitakin, sopivaksi välipalaksi. Tämän luin kännykän näytöltä iltalukemisena.

Sirpa Kähkönen: Muistoruoho, äänikirja

Tästä olisi pitänyt kirjoittaa heti tuoreeltaan, pidempään ja omana postauksenaan! Pidin aivan mahdottomasti tästä usean sukupolven tarinasta. Kähkönen kuvasi hienosti niin pioneeritytön ajatusmaailmaa kuin varttuneempien, kovia kokeneiden naisten mietteet. Tunnustan, etten ole lukenut sarjan aiempia kirjoja, ja nyt ne jäävät lukematta, koska Kähkönen tuo entiset tapahtumat tiivistetysti lukijalle vanhempien naisten muistojen kautta.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei, äänikirja

Ihan kiva vaihteeksi norjalainen romaani, vaikkakin yleisinhimillinen tarina olisi voinut sijoittua minne tahansa. Pitkään aviossa olleen pariskunnan lapset ovat aikuistumassa, ja avioliitto tuntuu väljähtyneeltä, ainakin nuorempaan naiseen rakastuvan miehen mielestä. Romaani on vaimon, ja siis pian ex-vaimon kasvutarina, sillä häntä eivät rassaa vain saamattomat lapset, vaan myös yhä huonontuva työelämä koulumaailmassa.   

Anni Saastamoinen: Sirkka, äänikirja

Kuuntelin äänikirjana Sirkan nolojen tilanteiden koomikon Pirjo Heikkilän lukemana. Tunnetun henkilön ääni vei väistämättä ajatuksia Heikkilän aikaisempiin töihin. Kyllähän Anni Saastamoinen tekee teräviä havaintoja elämästä, mutta en pitänyt Sirkasta. Hänen äärimmäisyyksiin viedyt omituisuutensa veivät vaivaannuttavasti mielenterveyden ongelmiksi, enkä minä kokenut myötätuntoa tai myötäelämistä Sirkan kanssa. En viihtynyt Sirkan seurassa vähääkään. Kuuntelin alusta neljäsosan ja vielä parikymmentä minuuttia lopusta.

Luise Penny: Kylmän kosketus ja Kuolema kiitospäivänä, äänikirjat

Mukavalla tavalla erilainen jännärisarja, ja mukavaa kuunneltavaa ajomatkoille.

Nämä jätin kesken:

Fred Vargas: Kalmankuoriaiset (Gummerus 2018)

Tuhti jännäri jäi lähes alussa kesken, kun murhaaja tuli vastaan, ei aivan leima otsassa, mutta oli niin ilmiselvä, että menetin mielenkiintoni.

Pascal Engman. Patriootit (Patrioterna) Suom. Pekka Marjamäki. (Wsoy 2019).

Joskus ei vain jaksa väkivaltaa. Jotenkin odotin kirjalta enemmän.

Aleksanteri Kovalainen. Kansallinen herätys. Teos 2018.

Taitavaa kielenkäyttöä, mutta aihe tuli liian lähelle.

Elokuva: Olen suomalainen

Silkka uteliaisuus sai minut katsomaan elokuvan iskelmälaulaja Kari Tapion viinanhuuruisesta elämästä. Miten tarina on kääntynyt elokuvaksi? Jotenkuten, sanoisin.

Elokuva Olen suomalainen keskittyy Kari Jalkasen ja hänen vaimonsa Pia Viheriävaaran rakkaustarinaan ja avioliittoon, Jalkasen alkoholismiin sekä takkuillen käynnistyneeseen uraan.

Elokuva alkaa mielenkiintoisesti. Vanhaksi maskeerattu pääosan esittäjä Matti Ristinen istuu taksissa matkalla kotiin. Senhän tietää, miten se taksimatka päättyy, mutta välissä hypätään ajassa taaksepäin ja kerrotaan tarina alusta alkaen. Alussa nuori muusikko aloittelee innokkaana uraansa, ja rakastuu paremman perheen tyttäreen Piaan.

Mielestäni nuoret Tatu Sinisalo ja Talvikki Eerola ovat loistavia rooleissaan. Viina on kuvioissa heti mukana, eikä Tapio Rautavaaran varoittava esimerkki vaivaannuttavassa kohtauksessa tee vaikutusta nuoreen ja lahjakkaaksi laulajaksi jo tuolloin todettuun Jalkaseen.

Tunnelma elokuvassa muuttuu täysin, kun hypätään ajassa eteenpäin, ja karmeassa peruukissa esiintynyt Tiina Lymi ja Matti Ristinen astuvat remmiin. Kari Tapio jaksaa kiertää maata, usein vahvassa maistissa, ja vaikka puoliso häntä tukeekin, on vaimon osa yrittää huutamalla saada järkeä miehen päähän (siinä onnistumatta). Lupauksista huolimatta raittiit kaudet katkeavat, eikä känninen Kari Tapio ole köyhä ei kipeä, vaan tuhlaa rahaa, kunnes terveyden romahtaminen pakottaa pitämään taukoa juomisessa.

Monet tunnetut musiikkibisneksen hahmot esitetään humoristisina karikatyyreinä, ja se tuo elokuvaan tervetullutta huumoria.

Jos Lymin peruukit olivat huonoja, oli ikääntyneen Pian naamamaskeeraus mielestäni mahdollisesti vielä kökömpi. En tiedä miten vanhentaminen oli tehty. Nykyäänhän digitekniikalla pystytään kenen hyvänsä naamasta tekemään melko luonnollisen oloinen varttunut versio, kuten Facebookissa leviävä sovellus osoittaa. Ehkä syytä on siinä, että Lymin kasvot ovat televisiosta ja elokuvista niin tutut, ettei hän vanhennettuna tunnu luontevalta.

Musiikki istui elokuvaan hyvin, vaikken ole Kari Tapion musiikin fani. Korvamato tarttui tiukasti mukaan elokuvista lähtiessäni.

Tämä Aleksi Mäkelän ohjaama elokuva muistutti paljon rakenteeltaan ja aiheeltaan aiemmin tänä vuonna näkemääni Teppo Airaksisen ohjaamaa Juicea. Musiikki Juicessa kolahti minuun paremmin. Niin ikään alkoholismista kärsineestä Olavi Virrasta kertovaa elokuvaa en ole vielä nähnyt.

Elokuva: Puutarahajuhlat

Ihan kiva elokuva oli ranskalainen komedia Puutarhajuhlat (Place publique). Suomeksi alkukielisen elokuvan nimen voisi kääntää Julkiseksi paikaksi. Vaikka puutarhajuhlat pidetään ökytalon puutarhassa 35 minuutin ajomatkan päässä Pariisin keskustasta, ja portilla on iso kyltti, jossa lukee yksityisalue, päätyy juhlista iso osa nykymaailman mukaan sosiaaliseen mediaan ja sitä kautta hyvinkin julkisuuteen. Oma- ja ryhmäkuvien sekä videoiden ottamisella on merkitystä juonenkäänteille, jotka monesti ovat onnistuneen yllättäviä.

Vaikka elokuva ei mikään mestariteos olekaan, jää kokonaisuus ehdottomasti plussan puolelle. 

Kokonaisuus jää plussan puolelle.

Ikä- ja luokkaerot korostuvat tässä Agnès Jaouin ohjaamassa elokuvassa. Juhlien isäntäväki on hyvin toimeentulevaa julkkisväkeä, vierainaan nuoria menestyneitä henkilöitä seuralaisineen. Palveluskunta on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta nimetöntä ja näkymätöntä. Eivätkä meluisat kaupunkilaisnaapurit saa ymmärrystä naapurin maanviljelijältä.

Elokuvassa pyöritetään perhe- ja muita ihmissuhteita vauhdikkaasti, kipeitä asioita unohtamatta. Eronneen pariskunnan tytär tilittää romaanissaan ankeaa lapsuuttaan, jossa äiti paransi maailmaa paremmin kuin piti huolta tyttärestä.

Ikäerot tuovat särmää elokuvaan. Tupeeta käyttävä, vanheneva tv-tähti, joka uhkaa liian vanhana joutua pois pitkään kestäneestä ohjelmastaan, seurustelee hyvin nuoren naisen kanssa. Eikä tämä vanhentunut tv-kasvo ymmärrä nuorison idolin suosiota vähääkään. Nuori polvi käyttää juhlissa kännyköitään sujuvasti.

Kävin mielelläni katsomassa tämän ranskalaisen elokuvan. Eurooppalaisia elokuvia näkee yleensäkin turhan harvoin elokuvateattereiden ohjelmistoissa, joten pitää tarttua tilaisuuteen, kun sellainen tulee. Monesti hyvääkin elokuvaa esitetään vain lyhyen aikaa.

Puutaarhajuhlat (Place publique)

Ohjaaja: Agnès Jaoui

Pääosissa mm. Agnès Jaoui, Jean-Pierre Bacri ja Léa Drucker

Elokuva: Stan & Ollie

Lapsuudesta muistan katsoneeni mustavalkoisesta televisiostamme mustavalkoisia Ohukainen ja paksukainen -elokuvia, ja pitäneeni niistä. Oliver Hardy ja Stan Laurel ovat niminä tulleet usein vastaan ristikoita ratkoessa, mutta muutapa en heistä tiennytkään roolihahmojensa lisäksi. Siksi aivan uteliaisuudesta päästä kurkistamaan kaksikon julkisivun taakse menin katsomaan elokuvan Stan & Ollie. 

 

Elokuvan alussa ollaan vuodessa 1937, kun kaksikko on suosionsa huipulla. Siitä siirrytään 16 vuotta myöhemmäksi ja Britanniaan, jonne parivaljakko on lähtenyt lavakiertueelle. Heidän tavoitteenaan on tehdä vielä yksi elokuva, mukaelma Robin Hoodista.

Kiertue alkaa nihkeästi. Amerikassa pitkään asuneiden Laurelin ja Hardyn on ajateltu jääneen jo eläkkeelle ajat sitten, eivätkä katsomot täyty. Ajat ovat muuttuneet, ja ”vanhojen koirien” pitää opetella uusia temppuja, eli markkinoimaan itseään ja osallistumaan kaikenlaisiin tilaisuuksiin tuodakseen itseään ja esitystään esille. Oliver Hardy on ainaisessa rahapulassa avioerojensa ja peliriippuvuutensa takia, eikä terveyskään enää ole entisellään.

Uuden vaihteen elokuva saa, kun molempien rouvat saapuvat Amerikasta miestensä luo Lontooseen. Omalaatuiset persoonat tuovat särmää ja lisähuumoria elokuvaan, vaikka mielestäni rouvien henkilöhahmot on vedetty vähän liian yli. Draaman kaaren mukainen mutkia matkaan tulee kuudentoista vuoden takaisten tapahtumien aiheuttaman katkeruuden pulpahtaminen pintaan hiertämään Hardyn ja Laurelin välejä. Loppu on kuitenkin kohottava ja liikuttava. 

Roolitus on onnistunut hyvin. John C. Reilly Oliver Hardyna ja Steve Coogan Stan Laurelina ovat mitä parhaat. Monista brittisarjoista ja mm. Bridget Jones -elokuvasta tuttu Shirley Henderson esittää Lucille Hardya ja Nina Arianda puolestaan Laurelin puolisoa. Elokuvan on ohjannut Jon S. Baird.