Sovinto ja kaipaus kohti Jumalaa

Viimeinen valmistussunnuntai ja samalla Suuren paaston aattopäivä on nimeltään Sovintosunnuntai. Nimitys liittyy siihen opetukseen jonka kuulimme päivän evankeliumiluvussa. Se on ote Kristuksen vuorisaarnasta, jossa Hän opettaa meitä antamaan anteeksi lähimmäisille, paastoamaan oikealla tavalla ja olemaan kiintymättä tarpeettomasti maallisiin asioihin.

Kaikki nämä ovat tärkeitä asioita. Anteeksi antaminen ja anteeksi pyytäminen ovat suoranainen edellytys paaston tietä kulkemiselle. Erimielisyydet, vihanpito, katkeruus tai suoranainen välinpitämättömyys rakentavat muurin itsemme ja lähimmäistemme välille. Samaan aikaan ne rakentavat muurin myös meidän ja Jumalan välille. Miten voisimmekaan päästä lähemmäksi Jumalaa, jos meillä on kannettavana sellaisia taakkoja?

Sovintosunnuntain iltaan kuuluu ehtoopalvelus, jonka päätteeksi seurakuntalaiset pyytävät toinen toisiltaan anteeksi. Tämä ei ole vain symbolinen ele, sillä me kaikki pyrimme samaan suuntaan toinen toistamme tukien. Seurakunnan sisäiset erimielisyydet ovat paljon pahempi uhka mitä maallistuminen ja muut ulkoiset asiat voivat aiheuttaa. Sen vuoksi pyhä apostoli Paavalikin on sanonut: “Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen kehotan teitä kaikkia pitämään keskenänne yhtä, välttämään hajaannusta ja elämään yksimielisinä.” (1.Kor. 1:10)

Kristus opettaa meitä myös paastoamaan oikealla tavalla. Hän varoittaa tekopyhyydestä, johon voimme paastossa sortua. Mitä on tuo tekopyhyys? - Se tarkoittaa käytännössä sitä, että ryhdymme näyttelijöiksi. Otamme roolin jota haluamme esittää muille, vaikka todellisuudessa olemme jotain muuta.

Emme kuitenkaan rukoile, paastoa tai tee hyväntekeväisyyttä sen vuoksi, että haluaisimme nostattaa itseämme muiden silmissä, vaan teemme näitä asioita rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäisiämme kohtaan. Mitkään näistä asioista eivät ole roolisuorituksia, vaan asioita, joita me vilpittömin mielin haluamme tehdä.

Aineellisiin asioihin kiintyminen on myös taakka, jota meidän ei kuulu ottaa harteillemme. Kaikki se aika ja raha mitä me käytämme katoavaisiin asioihin on pois niistä asioista, joita meidän kuuluisi kerätä taivasten valtakuntaan. Aivan samalla tavoin kuin erimielisyydet rakentavat muurin meidän ja Jumalan sekä lähimäistemme välille, niin samalla tavoin aineellisiin asioihin kiintyminen rakentaa muuria ympärillemme.

Me emme vie mitään aineellista mukanamme, kun lähdemme tästä ajallisesta elämästä. Sen sijaan kannamme sen mukanamme mitä on meidän sydämessämme. Ja jos rakastamme vain aineellista, niin meillä ei ole mitään viemistä silloin iankaikkisuuteen. Siksi paastossa muistutamme itseämme siitä, mikä on pelastuksen kannalta kaikkein oleellisinta. Paastossa opettelemme siis luopumaan tarpeettomista asioista.

Mutta vielä on yksi teema, joka kätkeytyy nimenomaan tähän Sovintosunnuntaihin. Se ei tule ilmi juuri luetusta evankeliumiluvusta, vaan tämän päivän kirkkoveisuista, joita laulettiin aaton vigiliassa (ehtoo-ja aamupalveluksessa.) Eräs näistä veisuista kuuluu seuraavasti:

“Aadam istui Paratiisin ulkopuolella ja valitti surkeasti omaa alastomuuttaan: Voi minua, joka kuuntelin kavalaa petkutusta, menetin kunniani ja jouduin siitä

kauaksi! 

Voi minua, joka ennen olin yksinkertaisuudessani alaston, mutta nyt varattomuuteni tähden! Voi Paratiisi, enää en saa nauttia ihanuudestasi, enää en saa nähdä Herraani, Jumalaani ja Luojaani, sillä joudun takaisin siihen maahan, josta minut on otettu! Minä huudan Sinulle, oi armollinen ja laupias: Armahda minua langennutta!”

Me palautamme mieliimme Suuren paaston kynnyksellä Aadamin ja Eevan paratiisista karkoittamisen. Veisut kuvaavat Adamin katumuksen ja kaipauksen sävyttämää valitusta, kun hän huomaa olevansa paratiisin ulkopuolella.

Ihmisellä on luontainen kaipaus olla Jumalaa lähellä. Monesti hän tajuaa tuon kaipauksen vasta siinä tilanteessa, kun hän on joutunut eroon Jumalasta. Se on jotain mikä liittyy yleisesti ottaen koko meidän elämäämme. Me ihmiset emme useinkaan osaa arvostaa elämää, ennen kuin olemme olleet lähellä menettää sen. Tai usein se liittyy siihen tilanteeseen, että alamme ymmärtää rakkauden jotain läheistä ihmistä kohtaan vasta siinä vaiheessa kun olemme menettäneet hänet.

Suuren paaston valmistussunnuntaipäiviä edelsi Sakkeuksen sunnuntai, jossa meitä muistutettiin vilpittömästä kiinnostuksesta ja uteliaisuudesta Kristusta kohtaan. Sovintosunnuntaina meitä taas muistutetaan voimallisesta kaipauksesta, joka luodulla on omaa Luojaansa kohtaan.

Me puhumme “paastoon laskeutumisesta”, vaikka pikemminkin kyse on paastoon nousemisesta. Lähdemme liikkeelle tuosta syvästä Aadamin kaipauksesta paratiisia ja Jumalan läheisyyttä kohtaan. Palautamme mieliimme rukouksen, katumuksen sekä hyväntekeväisyyden merkityksen ja kevennämme elämämme turhista ja tarpeettomista asioista.

Näemme edessämme Herran eläväksitekevän Ristin, joka kannetaan muistutuksena eteemme jo paaston puolivälissä. Lopulta pääsemme tuohon ylösnousemuksen iloon ja riemuun, kun Kristus omalla kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan on avannut meille taas paratiisin portit, jotka olivat Aadamin lankeemuksen seurauksena olleet suljetut.

Kärsivällisyydestä ja anteeksiantamisesta

Kristittyinä olemme omaksuneet evankeliumin opetuksen siitä, että meidän tulisi olla kärsivällisiä (sävyisiä) ja anteeksiantavaisia. Yhtä lailla mieleemme saattaa palautua opetus siitä, että meidän tulisi kääntää myös toinen poski, jos joku lyö meitä. Voi olla hyvinkin mahdollista, että juuri tämän opetuksen pohjalta olemme ottaneet roolin, jossa herkästi emme pidä puoliamme, vaan alistumme kaikkeen mitä vastaan tulee. Maallistuneessa yhteiskunnassa tämä tarkoittaa sitä, että asemamme heikkenee, jos emme osaa pitää kiinni vähemmistön oikeuksistamme.

Kuitenkaan tämän opetuksen pohjana ei ole ollut se, että kristittyjen tulisi olla “ovimattoja”, joihin jokainen voi pyyhkiä jalkansa. Tietysti meidän tulee olla kärsivällisiä ja harkitsevaisia, mutta samaan aikaan meidän täytyy toteuttaa oikeudenmukaisuutta ja puolustaa niitä, joiden oikeuksia poljetaan. Ja siihen kuuluu luonnollisesti se, että pidämme myös omista oikeuksistamme kiinni. Eli kärsivällisyys ei tarkoita sitä, että kaikkeen alistutaan, vaan sitä että emme anna vihan sumentaa omaa harkintakykyämme.

Anteeksiantamus on myös sellainen asia, joka herättää meissä monia tunteita ja kysymyksiä. Erään tulkinnan mukaan täydellisen anteeksiantamuksen määre on se, että ihmisen suhde toiseen palautuu samanlaiseksi mitä se on ollut ennen välirikkoa. Pystymmekö me siihen? Ja onko tilanteita, joissa siihen ei tietyssä mielessä ole edes mahdollisuutta?

Arkisissa tilanteissa pyrkimys pitäisi tietenkin olla se, että selvitämme erimielisyydet ja pyrimme kaikessa siihen, että suhteemme toiseen ihmiseen palautuu ennalleen. Tässäkin tilanteessa kyse ei ole vain yhden ihmisen tahtotilasta. Meillä tulee olla kyky antaa anteeksi ja pyytää anteeksi. Tässä tulee kuitenkin kunnioittaa myös toisen vapaata tahtoa. Me emme voi pakottaa toista antamaan anteeksi tai pyytämään anteeksi. Jonkinlaisen rauhan saamme vasta silloin kun omalta osaltamme olemme yrittäneet tehdä kaikkemme.

Arkisten välirikkojen lisäksi meidän eteemme voi tulla myös paljon vakavampia asioita, joissa kyse voi olla esimerkiksi henkisestä tai fyysisestä väkivallasta tai hyväksikäytöstä. Niissä tilanteissa suhdetta toiseen ihmiseen ei voi noin vain palauttaa ennalleen ja monesti siihen ei voi edes pyrkiä, sillä jääminen sellaiseen suhteeseen voi mahdollistaa sen, että tuo väkivalta jatkuu entiseen tapaan. Tämä ei kuitenkaan estä sitä, ettemmekö voisi ajan kuluessa muuttaa vihaa armoksi. Silloin vihan ja katkeruuden sijaan rukoilemme toisen ihmisen puolesta, jotta Jumala armahtaisi tätä.

Me koemme kristilliseksi velvollisuudeksi ylläpitää suhteita toiseen ihmiseen (ja hyvä niin). Mutta elämässä tulee tilanteita, joissa näitä suhteita ei voi ylläpitää väkisin. Jos joku on ollut hyvä ystävä, niin onko minun pakko yrittää olla hyvä ystävä aina? Kenties vielä ristiriitaisemmaksi tämä muuttuu silloin, kun kyse on sukulaisesta. Onko minulla suoranainen velvollisuus olla yhteydessä sukulaisiin, jos se monessa mielessä on muuttunut mahdottomaksi?

Tähän edellä olevaan liittyy esimerkiksi se, että Kirkon opetuksen mukaan avioero on synti. Kirkko ei kuitenkaan kannusta ihmistä jäämään sellaiseen suhteeseen, josta on tullut toiselle (tai kummallekin) maanpäällinen helvetti. Esimerkiksi parisuhteessa olevaa väkivaltaa (missään muodossa) ei tarvitse kristillisen kärsivällisyyden nimissä hyväksyä.

Edellä jo totesin, että meidän tulisi pyrkiä oikeudenmukaisuuteen. Viha on meille annettu tunne, josta me saamme voimaa ajaa oikeudenmukaisuutta. Vihasta ei saa tulla pysyvä tila, jota me ruokimme ja lopulta elämme katkeruudessa, josta tulee itsellemme raskas taakka loppuelämäksemme.

Kristillisessä näkemyksessä meidän tulisi nähdä kaikesta huolimatta ihminen ihmisenä. Vihan tulee muuttua armoksi, joka näkyy siinä, että me kaiken jälkeen kykenemme rukoilemaan toisen puolesta.

Kohti paastoa

Vietämme tänään viimeistä valmistussunnuntaita, jonka myötä kohta siirrymme itse Suureen paastoon. Evankeliumilukuna kuulimme otteen Kristuksen vuorisaarnasta, jossa meitä neuvotaan antamaan anteeksi ja paastoamaan oikealla tavalla.

Tätä päivää kutsutaan Sovintosunnuntaiksi, sillä anteeksi antaminen ja anteeksi pyytäminen ovat hyvän ihmissuhteen perusedellytys. Kuinka monen ihmisen kanssa olisimme lopulta puheväleissä ellei meillä olisi kykyä pyytää anteeksi ja antaa anteeksi?

Valitettavasti tämä ei aina ole niin helppoa, sillä meillä on suuri vaara kääntyä pois lähimmäisistämme. Joskus se tapahtuu riidan tai muun erimielisyyden seurauksena. Toisinaan saatamme vähätellä ja arvostella jotakuta ja näin huomaamatta rakennamme muuria itsemme ja lähimmäisemme välille.

Välimatka toiseen ihmiseen kasvaa sitä mukaa kun jätämme sovinnon tekemisen kauas tulevaisuuteen. Lopulta saatamme huomata, että välinpitämättömyys on saanut meistä yliotteen, emmekä halua edes ponnistella sen eteen että eläisimme sovinnossa. Tällainen tila on äärimmäisen vaarallinen, sillä rakkaudettomuus ajaa meidät kauemmaksi myös Jumalasta.

Jumala ei näet työnnä meitä pois luotaan, vaan ihminen tekee tämän itse itselleen. Kristus muistuttaa tästä sanoen: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14-15)

Sovinnon tekeminen on äärimmäisen oleellinen asia pelastuksemme kannalta! Ei siis ihme, että ennen Suurta paastoa meitä kannustetaan sovintoon. Koko paaston tarkoituksena on johdattaa ihmisiä lähemmäksi Jumalaa. Pelastus ei riipu pelkästään siitä että mikä on oma henkilökohtainen suhteemme Jumalaan. Siihen vaikuttaa myös suhteemme toisiin ihmisiin.

Tästä pääsemmekin toiseen tärkeään kysymykseen, että mikä on sitä oikeanlaista paastoamista? Kristus ohjeistaa meitä välttämään ulkokultaisuutta paastossa. Meidän ei tulisi turhaan synkistellä ja ylivakavoitua silloin kun ryhdymme paastoamaan.

Ulkokultaisuutta on nimenomaan se, että me hoemme suureen ääneen oman paastoamiseen liittyviä asioita: ”Voi voi, kun voimani ovat poissa tämän paastoamisen myötä.” Tai sitten: ”Olen tehnyt sellaista ja tällaista ruokaa, kun on tämä paastokin nyt menossa”. Nämä ovat tärkeitä asioita, mutta meidän ei tulisi turhaa hokea niitä, sillä siitä on lyhyt matka ulkokultaisuuden ja omahyväisyyden synteihin.

Ulkokultaisuutta voidaan joskus kuitenkin vältellä väärälläkin tavalla, jolloin sitä käytetään verukkeena sille, että meidän ei tarvitsisi paastota kovin täysipainoisesti. ”En halua paastota pelkästään muodon vuoksi, joten taidanpa tehdä kaikkea tällä kertaa niin kuin ennenkin.” Ihminen välttää suurieleistä paastoamista ja ulkokultaisuutta siten, että hän paastoaa ainoastaan satunnaisesti. Tämä on kuitenkin vähintäänkin yhtä haitallista kuin itse ulkokultaisuuskin.

Paastossa on hyvä muistaa se, että se ei ole pelkästään ruokapaastoa. Tästä huolimatta ruokapaasto on kuitenkin hyvä lähtökohta kaikelle. Meillä tulisi olla kykyä muuttaa ulkoisia ja ruumiillisia tapojamme, jotta pystyisimme siitä siirtymään enemmän aineettomiin hengellisiin hyveisiin.

Miten me kuvittelemme pystyvämme pidättäytymään esimerkiksi pahoista ajatuksista, jos meillä ei ole kykyä pidättäytyä tietynlaisesta ruokavaliosta? Ruokapaasto tukee meidän hengellistä paastoa. Sitä voidaan pitää paastoamisen ensiaskeleena.

Paaston liittyy läheisesti myös toisen ihmisen huomioiminen ja omassa rukouselämässä kunnostautuminen. Monesti kuulee kysyttävän, että ”miten kasvissyöjä voi paastota?”
– Hän voi paastota nimenomaan sillä, että hän tekee esimerkiksi enemmän hyväntekeväisyyttä, jota meidän kaikkien tulisi tietenkin tehdä mahdollisuuksiemme mukaan. Samalla tavoin meidän kaikkien tulisi kunnostautua myös rukouselämässä.

Meille on annettu paastoamiseen liittyen tietyt ohjesäännöt. Paasto on kuitenkin myös hyvin henkilökohtainen asia, jossa jokainen paastoaa omien kykyjen ja edellytystensä mukaan. Tässä kaikessa voi pyytää neuvoa omalta rippi-isältä tai seurakunnan papilta.

Paastosta voidaan poiketa suuntaan jos toiseen tarvittaessa. Tähän ei kannata kuitenkaan ryhtyä omavaltaisesti. Neuvoa ja apua voi siis koska tahansa pyytää. Tällöin emme tarpeettomasti vaaranna omaa terveyttä liian ankaralla paastolla, emmekä toisaalta laske rimaa liian alas puhtaasta laiskuudesta.

Älkäämme ottako tätä paastoa vastaan rasitteena tai ylimääräisenä asiana jota taas on pakko noudattaa. Ottakaamme se vastaan uutena mahdollisuutena, joka johdattaa meitä kohti Jumalaa ja lähimmäisiämme.
Amen.