Ann-Christin Antell: Kätketty tähti (Adelin tyttäret #02)

Mustat kuomuvaunut vyöryivät mutkaisella maantiellä, joka halkoi lounaissuomalaista viljelymaisemaa.

Joskus nyt vain käy niin, että viihdekirja jättää lopussa kurjan olon. Tämä Kätketty tähti oli harmillisesti minulle sellainen kirja. Ei vain siksi, miten Thyralle tässä käy, vaan siksi, miten hänen sisarelleen Lilylle on käynyt.

Sarjan ensimmäisessä osassa seurattiin taiteilijan urasta haaveilevaa Lilyä, joka löytää rinnalleen taiteilijapuolison. Tässä osassa ollaan vuotta myöhemmin vuodessa 1912 ja pääosassa on isosisko Thyra, jonka intohimona ovat matematiikka ja tähtitiede. Thyra ja pikkusisko Kitty viettävät kesän kärttyisen isoäidin kartanossa Kuusistossa, jossa jokainen tuntuu tietävän enemmän tyttöjen äidistä kuin he itse. Eiköhän naapurikartanosta löydykin komea paroni, ja tässä käy juuri niin kuin voi arvatakin.

Nyt seuraa sitten juonipaljastuksia.

Ei riitä, että Thyran suuri unelma tähtitieteen opinnoista musertuu. Käy myös ilmi, että Lilyn haaveet ovat jääneet taloudenhoidon ja siippansa kunnianhimon alle. En jaksanut olla rakkauden ja romanttisen onnellisen lopun puolella, kun kahden nuoren naisen tulevaisuuden toiveet murskattiin noin vain.

Käsittääkseni sarjassa on jäljellä vielä yksi kirja. Jos Kitty joutuu luopumaan kiinnostuksestaan luonnontieteeseen jonkun miehenpuolen vuoksi (Niclas, veikkaan tämän kirjan perusteella), revin ehkä pelihousuni.

Jos kuitenkin unohdetaan kirjan lopun aiheuttama valtava pettymys, tämä oli kokonaisuutena oikein hyvää ajankuvaa. 

Kirkon jälkeen maisema laajeni laajoille pelloille ja rantaniityille, joiden takana välkkyi sinivihreä merenlahti. Vilja oli vaaleanvihreällä oraalla ja notkossa erottui lampaita laiduntamassa valkoisina läikkinä vehreän ruohon seassa. Torpparien turvekattoisia hirsimökkejä näkyi siellä täällä. Läheisessä metsikössä lapset taittelivat oksia ja keräsivät kerppuja lampaille.

(s. 13)

Tykkäsin etenkin luonnon kuvauksesta ja siitä, miten näppärästi tarinaan saatiin ujutettua spiritismi-istunto. Ouija-laudat ja muut henkimaailman hommat olivat kovin muodikkaita tuohon aikaan, ja tarinassa siihen osallistuivat juuri sellaiset henkilöt, jotka olisivat aivan varmasti osallistuneet siihen myös oikeassa elämässä.

Tykkäsin myös Thyrasta ja ehkäpä siksi tuo tarinan loppu olikin niin kiukuttava. Hän tuntuu olevan autismin kirjolla oleva henkilö, jolle matematiikan kaunis logiikka tuo helpotusta joskus hämmentäviin ihmissuhteisiin. Hän oli uskottavasti kiinnostunut sekä tähtitieteestä että puutarhanhoidosta, joihin molempiin saattoi soveltaa matematiikkaa.

Kyllä nyt harmittaa ettei hän saanutkaan sitä, mitä halusi, vaan joutui tyytymään pahuksen paroniin. Romantiikaltakin olisi toivonut hieman enemmän kuin noin viisi pinnallista keskustelua, joiden aikana he eivät tutustuneet toisiinsa ollenkaan.

Kirjan tiedot:

Ann-Christin Antell: Kätketty tähti. Gummerus 2026. 344 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 2. Kirjan nimessä on sana tähti tai sen taivutusmuoto

* Lukumatka menneisyyteen : 12. Kirjassa on kissa tai koira

Hildur Knútsdóttir: Yöjuoksu

“Voitko kuvailla oireitasi?”

Luen harvoin kauhua, mutta tähän tartuin Hesarissa olleen arvostelun vuoksi. Mikäli oikein muistan, siinä mainittiin nimenomaan uupumuksen ja oman kehon vierauden tunnun kuvailun tehneen vaikutuksen.

Eikäpä se arvostelu väärässä ollutkaan. Tykkäsin tässä erityisesti noista samoista asioista.

Mutta ensin sisältövaroitus: tässä on väkivaltaa kissoja kohtaan. Yksityiskohtaisempi kuvailu on ainoastaan yhdellä sivulla, tai ainakin oletan sitä olleen. Jätin kyseisen sivun lukematta, koska aihe on minulle niin vastenmielinen lukea. Kyseinen sivu oli onneksi helppo skipata ja sen lähestymisen suorastaan tunsi.

Tarinassa Iðunn on pitkistä yöunistaan huolimatta aamuisin hirvittävän väsynyt. Lisäksi hänen kehossaan on mustelmia, joita hän ei muista saaneensa. Lääkäriltä on vaikea saada apua, koska verikokeiden perusteella kaikki on kunnossa. Iðunn alkaa epäillä omaa mielenterveyttään ennen kuin hankkii askelmittarin, joka todistaa hänen kävelevän kymmeniä tuhansia askeleita yön aikana. Miksi?

Mikään ei ole pahempaa kuin elää selittämättömien oireiden kanssa. Tuntea, että jokin on todella pahasti pielessä. Tietää, että jokin on todella pahasti pielessä, mutta kokeissa ei näy mitään, ja sitä huomaa, että lääkärin mielestä olet keksinyt koko jutun.

(s. 17)

Iðunnin turruttavaa väsymystä kuvataan tosiaan hyvin, samoin hänen heräävään kauhuaan omaa itseään kohtaan. Mitä hänen mielensä ja kehonsa tekevät öisin? Lopulta hän tuntuu olevan vieras omassa kehossaan ja herääminen hirvittää, koska ikinä ei voi tietää, onko keho mudan vai veren tahrima.

Arjen kuvauksen lomassa ruuvi kiristyy, mutta harmillisesti se löysää ihan tarinan lopussa. En oikein pitänyt siitä, miten avoimeksi ja tulkinnanvaraiseksi loppu lopulta jäi. Se ei varsinaisesti yllättänyt eikä tuntunut kovin tyydyttävältäkään.

Tykkäsin kuitenkin kirjasta kokonaisuutena! Se oli myös nopea lukea, koska sivuja ei niin paljoa ole ja luvut ovat lyhyitä, joskus vain yksi rivi sivulla.

Kirjan tiedot:

Hildur Knútsdóttir: Yöjuoksu. Haamu 2026. 178 sivua.

Islanninkielinen alkuteos: Myrkrið milli stjarnanna (2021). Suomennos Eeva-Kaisa Suhonen.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 35. Kirjassa on lyhyet luvut

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjailija on kotoisin Pohjoismaista

Robin Hobb & muut: Assassin’s Apprentice vol. 1-3

Olen lukenut aikoja sitten Robin Hobbin Näkijän taru- ja Lordi Kultainen -trilogiat. Uudempaa Narri ja näkijä -trilogiaa olen vältellyt, koska tiedän miten se päättyy ja ainakaan toistaiseksi en ole halunnut lukea sitä. Vastikään suomennetut Elolaivat eivät myöskään ole vielä herättäneet sen suurempia lukuhaluja, mutta nyt pääsin palaamaan samaan maailmaan sarjakuvien myötä.

Koko saagan aloittavasta Salamurhaajan oppipojasta on nimittäin tehty sarjakuvat, jotka on kerätty kolmeen kovakantiseen albumiin. Vaikka varasinkin nämä heti, myönnän tehneeni sen vain uteliaisuudesta. Nämä kansikuvat kun ovat niin mitäänsanomattomia ja ankean näköisiä, että ne eivät itsessään herättäneet kiinnostusta.

En oikein ymmärrä, miksi ne on näille edes valittu. Kansikuvien tekijä on nimittäin eri henkilö kuin varsinaisen tarinan kuvittaja (Ryan Kelly), ja kuvituksesta tykkäsin kyllä. Otapa näistäkin kustantajan aivoituksista selvää.

Mutta, itse tarina on taivutettu mielestäni hyvin ja toimivasti sarjakuvaksi. Kruununperijän äpäräpojan pelkkä olemassaolo pyöräyttää Kuuden Herttuakunnan perimysjärjestyksen ja sisäpolitiikan uusiksi. Fitz kasvaa ensin tallissa ja sitten linnassa kuninkaallisen salamurhaajan opissa. Häneen iskostetaan ehdoton uskollisuus sukulinjaansa kohtaan ja välillä se on kovalla koetuksella.

Burrich ja Fitz.

Tarina oli tuttu, mutta en sentään muistanut siitä aivan kaikkea. Sen muistin kyllä, että koko saagaa värittävät ja oikeastaan kantavat Fitz-paran loputtomat kärsimykset. Tunnelin päässä oleva valo on aina vastaantuleva juna ja jokainen pieni onnen murunen on ripoteltu kurjuuskakun päälle.

Niin on heti sarjan alussakin. Yksin tässä osassa on esimerkiksi raakaa fyysistä väkivaltaa, koska taikuuden opettaja on armoton sadisti. Eikä Fitz suinkaan ole ainoa kärsijä, vaan tuskaa on jaettu esimerkiksi hänen isähahmolleen tallimestari Burrichille ja kuninkaan Narrille, jos kohta hän säästyy nimenomaan tässä tarinan osassa suurimmilta ongelmilta. Jatko-osissa niitä sitten riittääkin.

Kokonaisuutena Fitzin elämä on siis varsinainen synkistelyn kulkue, mutta tarinana se kuitenkin toimii oikein hyvin. Samoin tämä sarjakuvaversio on mielestäni hyvin tehty ja tiivistetty alkuperäisestä romaanista. Lukiessa ei tuntunut ollenkaan siltä, että jotain puuttuisi, vaikka aivan kaikkea ei varmasti ole saatu mahdutettua mukaan.

Eli näiden tapauksessa kannattaa tosiaan katsoa kirjan sisään eikä tehdä päätelmiä kuvituksesta kansien perusteella. Ehkäpä ne kertovat tunnelmaltaan vähän Fitzin elämän ankeudesta, mutta eivät näytä ollenkaan siltä, miltä itse sarjakuva näyttää.

Kirjan tiedot:

Robin Hobb & muut: Assassin’s Apprentice vol. 1-3. HarperVoyager 2024 & Dark Horse Books 2025. 144 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 30. Kirjan päähenkilön vanhemmat ovat kadonneet tai muuten poissa

Ulla Rask. Seitsemän tornin varjoissa (Kylmä meri #02)

“Valitan, fru Krause.”

Luin viime vuonna Kylmä meri -sarjan ensimmäisen osan Blanka, Itämeren tytär, ja tykkäsin siitä paljon. Onneksi tämä jatko-osakin oli aivan yhtä hyvä!

Jäin taas odottamaan seuraavaa osaa, koska tämä jäi niin mielenkiintoiseen paikkaan. Ei cliffhangeriin, mutta haluaisin heti lukea, miten Blankan ja Margon tarina tästä jatkuu!

Tässä kirjassa ollaan vuodessa 1611. Blanka on hemmoteltu kauppiaan vaimo ja Margo edelleen hänen taloutensa piika. Naisten välit ovat viilenneet ja tuskin on kovin suuri juonipaljastus kertoa, että Margo saa lähtöpassit heti kirjan alkupuolella syistä että.

Sanoin Itämeren tyttären kohdalla, että välillä Blankasta oli vaikea pitää ja niin on tässäkin kirjassa. Huom. se on hyvä asia! Hän on edelleen hyvin ristiriitainen hahmo. Hänen haluaa kyllä selviävän vaikeuksista, mutta samalla ei voi kuin todeta, että itsepä olet niistä osan aiheuttanut.

Suurimman osan ajasta tarinassa ollaan Blankan matkassa. Lyypekkiin iskee rutto, joka muuttaa Krausen perheen elämän kokonaan. Kirjan alkusanoissa Rask kertoo ettei tautia oikeasti ollut kaupungissa tuohon nimenomaiseen aikaan, mutta samoihin aikoihin kuitenkin. Mitäpä sitä pienistä historian värityksistä kun fiktiossa ollaan.

Joka tapauksessa rutto on erinomainen syy rakentaa välillä klaustrofobiseltakin tuntuva tarina. Kuolema korjaa satoaan ja Lyypekistä on yhtä vaikea päästä pois kuin sinne on päästä sisään. Kukaan ei halua, että tauti leviää muuallekin, vaikka kukaan ei oikeastaan ymmärrä mistä rutto on tullut tai miten sitä voisi hoitaa. Synnin palkka, selvästikin.

Minusta tässäkin osassa kiinnostavinta oli historiallisen miljöön lisäksi naisten välisten suhteiden kuvaus. Niihin vaikuttaa paljon luokkayhteiskunta ja Blankan on kovin vaikea niellä sitä, että hän ei olekaan kaikkien elämän keskipiste. Tytärpuolella on aivan omat huolenaiheensa ja Margolla omat unelmansa, joihin ei kuulu Blankan oikkujen toteuttaminen hamaan hautaan saakka.

Siitä Margo oli kuitenkin varma, että jos hän ei pitäisi varaansa, hän kuuraisi polvillaan rouva Blankan ja tämän perheen lattioita, kunnes kuolisi vanhuuteen. Karkeasta laudasta tehty arkku, lyhyt siunaus ja vaatimaton ateria hautajaisten jälkeen. Menisi muutama kuukausi, eikä kukaan enää muistaisi hänen koskaan edes eläneen.

(s. 18-19)

Hieno ja mielenkiintoinen kirja siis! Luin tämän melkein yhdeltä istumalta, koska en vain malttanut jättää kesken. Jatkoa odotellessa.

Kirjan tiedot:

Ulla Rask: Seitsemän tornin varjoissa. WSOY 2026. 357 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 15. Kirjan kannessa tai nimessä on lintu

* Lukumatka menneisyyteen : 3. Kirja, jonka lukemista olet odottanut

Marie Brennan: Within the Sanctuary of Wings (The Memoirs of Lady Trent #05)

Writing the final volume of one’s memoirs is a very peculiar experience.

Voihan nyyhky, tämä on tosiaan ihanan Lady Trent -sarjan viimeinen osa. On olemassa yksittäinen jatko-osa, jossa käsittääkseni kertoja on Isabellan pojantytär. En nyt oikein tiedä haluanko lukea sen vai en. Tähän maailmaan olisi kiva palata, mutta toisaalta entä jos se kirja pilaakin tämän hienon lopun?

Vaikea päätös, jota en ole vielä tehnyt!

Tässä osassa Isabella jäljittää merkillistä lohikäärmettä, tai oikeastaan sen ruumista, jyrkässä vuoristossa. Jokaisessa osassa ollaan liikuttu eri ympäristössä ja nyt ollaan selkeästi Isabellan maailman Himalajan vastineella. Sarjan ensimmäisessä osassakin oltiin vuorilla, mutta ei näin vaarallisilla.

Mutta se vaarallisuus ei ole tarinan pointti. Isabella on tässä kohta nelikymppinen ja tämä on hänen tutkijan uransa huipennus, se syy, miksi näitä muistelmia kirjoittava vanhempi Isabella on niin legendaarinen nainen. Koko sarjan ajan Isabella kumppaneineen on löytänyt uutta tietoa tuhansia vuosia sitten kadonneesta draconean kansasta, ja se juonenlanka huipentuu tässä.

Ihan totta puhuen olin sentään sen verran osannut laskea yhteen yksi plus yksi, että sain tulokseksi kaksi ennen Isabellaa. Mutta ei se haitannut ollenkaan! Isabellan tiedonjano on koko ajan ollut hänen määrittelevä piirteensä ja hänen kasvuaan tutkijana on ollut mukava seurata.

Tässä osassa pidin taas paljon myös Isabellan ja hänen toisen aviomiehensä suhteesta. Suhailkin on tutkija, arkeologi ja kielitieteilijä, joten kaksikko ymmärtää ja arvostaa toisiaan myös ammatillisesti. Kiva, että on mieshahmo, joka tukee kumppaniaan tuulessa ja tuiskussa eikä yritä tehdä hänestä pienempää oman menestyksensä korostamiseksi.

Another man might have failed to understand the magnitude of my obsession with dragons, but not Suhail. He had come with me into the depths of the Jefi in summer; he knew that risking life and limb for knowledge was nothing new to me.

(s. 63)

Kokonaisuutena sarja on ehdottomasti yksi suosikeistani! Toivottavasti muutkin löytävät tämän. Jos olet pitänyt Heather Fawcettin Emily Wilde -sarjasta, luultavasti pidät tästäkin.

Kirjan tiedot:

Marie Brennan: Within the Sanctuary of Wings. Titan Books 2017. 365 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 8. Kirjassa ei rakastuta

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa ollaan vuorilla tai luolassa

* Luonto sivuilla : Luontosuhde

Mame Ohtako: Flip Flip Slowly

Lukaisin tuossa eri olympialajien lomassa tämän Mame Ohtakon sateenkaariromanssin. Kiinnostuin tästä siksi, että toinen päähenkilö on kirjastonhoitaja. Hagiwara on vähän reilu parikymppinen, jonka elämä on tasaista arkea. Tilanne muuttuu kun kirjasto saa uuden asiakkaan, kolmikymppisen Yabumin.

Takakansiteksti oli sikäli hieman kummallinen, että siinä oikein korostettiin sitä, miten kirjastossa ei saa puhua. Voi ei, miten miehet voivatkaan tutustua toisiinsa?

Ongelma ratkeaa hyvin nopeasti: he viettävät aikaa autossa. Hagiwara tykkää ajella ympäriinsä ja nappaa Yabumin mukaansa. Minä taas tykkäsin siitä, miten mukavan rauhallisen tunnelman tämä asetelma tarinaan toi. Näinkin tavallinen harrastus on hyvä tilaisuus olla yhdessä ja tutustua toisiinsa.

Henkilöautossa on tunnelmaa.

Yabumilla on hiukkasen painava menneisyys, etenkin edesmenneen isänsä vuoksi, hän kun ei erityisen suvaitsevainen ollut. Hagiwara on edelleen kaapissa kaikille ja tarinassa luodaan vähän jännitystä sillä, miten hänen kaapistatulonsa onnistuu.

Spoilaan nyt kyllä lopun parin sivun lisätarinan, mutta haluan silti sanoa, että tuo viimeinen kohtaus oli vallan herttainen ja sydäntä lämmittävä. Jo ihan senkin takia kannatti lukea koko tarina.

Mangan ikäraja on K-18 ja etukannessakin on varoitus aikuisille tarkoitetusta sisällöstä. Loppujen lopuksi sitä oli vain yhdessä kohtauksessa tarinan lopussa. Plussaa siitä, että sängyssä ei pyöritä hohtavien sensuurivalosapelien kanssa eikä toisaalta mennä todella yksityiskohtaisen realismin puolelle.

Kirjan tiedot:

Mame Ohtako: Flip Flip Slowly. Kodansha 2025. 167 sivua.

Japaninkielinen alkuteos: Furippu furippu surorii (2022). Englanninkielinen käännös: Adrienne Beck

Haasteet:

* Helmet 2026 : 22. Kirjan kannen pääväri on sininen tai kirjan nimessä on sana sininen

Marie Brennan: In the Labyrinth of Drakes (The Memoirs of Lady Trent #04)

I suspect a percentage of my readership will see the title of this volume and expect the entirety of what is contained herein to be devoted to a certain discovery that took place in the Labyrinth of Drakes.

Lady Trent on palannut! No itse asiassa kirjahan on ilmestynyt vuonna 2016, mutta luen tätä sarjaa hyvin hitaasti omasta hyllystäni. Pääasiassa siksi, että jokainen osa on ollut mielestäni aivan ihana, enkä millään haluaisi sarjan loppuvan.

Jokainen sarjan osa on sijoittunut erilaiseen ympäristöön ja tässä ollaan aavikolla. Armeija on värvännyt Isabellan ja hänen tutkijaystävänsä Tomin valvomaan lohikäärmeiden jalostusta Akhiassa. 

Oikeastaan Isabellan ja Tomin tarkoitus on saada vangitut lohikäärmeet ylipäätään lisääntymään, koska niiden kevyillä luilla olisi käyttöä upouusissa ilmavoimissa. Taustalla on siis myös tämän maailman teknologista kehitystä, joka onkin ollut mukana koko sarjassa.

Isabellan näkökulma ja kiinnostus on kuitenkin puhtaasti luonnontieteellistä, ja hän riemuitsee jokaisesta lohikäärmeisiin liittyvästä uudesta havainnosta. Hän on hieno ja moniulotteinen päähenkilö, josta pidän todella paljon. Isabellan itsevarmuus, nokkeluus ja kylmäpäisyys ovat koetuksella tässäkin kirjassa, jossa seikkailut ja toiset ihmiset tuppaavat häiritsemään hänen työtään.

Tarinassa ei kuvata Akhian selvästi arabivaikutteista kulttuuria mitenkään naisvihamielisenä, vaikka sukupuoliroolit ja pukeutumissäännöt ovatkin erit. Sama kun koskee Isabellan omaa brittivaikutteista, 1800-lukua muistuttavaa kulttuuria, jossa hän raahaa jatkuvasti kivirekeä ylämäkeen sukupuolensa vuoksi. Hän rikkoo tutkijan työllään lasikattoja, mutta etenkin miesten vastustus on kova.

“Ah, yes,” I said ironically. “I have made myself exceptional. It is a wonderful game, is it not? Because I am exceptional, anything I achieve does not reflect on my sex, for of course I am not like them. Strange, though, how that division seems to vanish when we’re speaking instead of my shortcomings. Then I am a woman, like any other.”

(s. 168)

Samantapaisia vastoinkäymisiä on myös vaatimattomasta taustasta tulevalla Tomilla, jolle aatelisten ja varakkaiden tutkijapiirit eivät niin vain aukeakaan.

Uutena asiana tässä tuotiin mukaan jonkin verran romantiikkaan, hyvin Isabellalle sopivalla tavalla. Hän jäi leskeksi jo sarjan ensimmäisessä osassa, mutta tutustui edellisessä kirjassa Voyage of the Basilisk arkeologi-kielitieteilijä Suhailiin, joka tekee paluun tässä osassa. Tykkäsin romanssista, joka todella tuntui kahden tasavertaisen, toisiaan ymmärtävän ihmisen kohtaamiselta.

Kirjan tiedot:

Marie Brennan: In the Labyrinth of Drakes. Tor 2016. 368 sivua.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 20. Haluaisit olla joku kirjan hahmoista

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa ollaan aavikolla tai todella kuumassa paikassa

* Luonto sivuilla : Horoskooppisi elementti (maa)

Tricia Levenseller: What Fury Brings

Given the extreme size of the king’s sword, Olerra felt certain the man was compensating for something.

Tämä oli niitä kirjoja, jotka eivät ole maailman taidokkaimmin tehtyjä, mutta joista tykkäsin siitä huolimatta tosi paljon. Sattui sopivasti sellaiseen kohtaan, jossa haaremihepeneisiin puetut miehet viihdyttivät minua ajatuksena kovastikin.

Fantasiamaailma on siis ottanut mallia Fumi Yoshinagan Ōoku: The Inner Chambers -mangasta, Natalia Batistan Sword Princess Amalteasta, Naomi Aldermanin Voimasta ja mitä muita vastaavia nyt onkaan. Lopputulos on hatara tilkkutäkki, jota ei kannata tutkailla yhtään tarkemmin tai huomaa kaikki maailmanrakennuksessa ammottavat reiät.

Amarran valtiossa valta on fyysisesti ylivoimaisilla naisilla, ei miehillä. Sotajoukkojen parikymppinen komentaja Olerra havittelee itselleen kruununprinsessan titteliä. Hyvää peeärrää saadakseen hän päättää käväistä naapurissa ryöstämässä itselleen prinssin. Muuten kaikki menee niin kuin pitikin, mutta Olerra nappaakin vahingossa kruununprinssi Sandoksen, ei yhtä hänen nuoremmista veljistään.

Miten tästä ei välittömästi seuraa poliittista selkkausta selitetään kyllä. Ei kovin uskottavasti, mutta silti.

Joka tapauksessa juoni pyörii prinssin kesyttämisen ja hänen kokemansa kulttuurishokin ympärillä. Sandoksen kotimaassa Brutuksessa ollaan nimen mukaisesti varsin brutaaleja naisia kohtaan. Hänelle on siis melkoinen järkytys tutustua oikeasti kulttuuriin, jossa sukupuoliroolit ovat päinvastoin ja miehet ovat se heikompi astia.

Minusta tätä oli kiva lukea ajatusleikkinä, jossa Amarra ei kuitenkaan ole täydellinen utopia. Olerra ei suinkaan halua miehille tasa-arvoista asemaa yhteiskunnassa, mutta eivät hekään sentään ansaitsi suoranaista julmuutta, jota hänen vallantavoittelija serkkunsa harrastaa.

Pidin sekä Olerrasta että Sandoksesta. He olivat varsin hauskoja eivätkä rakastuneet ensisilmäyksellä. Kupeita poltteli, mutta he tekivät kyllä eron himon ja rakkauden välille.

“These clothes are ridiculous,” he said from behind her.

“They match your protests, don’t you think?”

(s. 89)

Oikeastaan minua ärsytti se, että tarinan lähtökohdista huolimatta tähänkin on onnistuttu kirjoittamaan kokematon sankaritar ja ilotaloja kolunnut sankari. Vähän väsynyttä.

Toisaalta se neitseellisyys oli kuitenkin oikeastaan vain tekosyy monipuolistaa seksikohtausten sisältöä. Kun pääpaino ei ollutkaan penis-vaginaan-penetraatiolla, kokeiltiin muita juttuja. Pidin siitä, miten ne oli kirjoitettu, ja että Olerran teoreettinen tietämys osoittautui huomattavasti paremmaksi lähtökohdaksi molempia tyydyttävälle seksille kuin Sandoksen bordellikokemuksista kerätty karkea käytännön kokemus.

Tykkäsin siis, ja jos kirjailijan feministisestä raivosta noussut naisten maailma yhtään kiinnostaa niin kannattaa tutustua!

Kirjan tiedot:

Tricia Levenseller: What Fury Brings | One 2025 | 351 sivua

Haasteet:

* Helmet 2026 : 28. Kirjassa tanssitaan

* Paha mieli, paras mieli : Diktaattori

Charlotte McConaghy: Kesyttämätön pimeä

Olen vihannut äitiä suurimman osan elämääni, mutta juuri hänen kasvonsa välähtävät silmissäni hukkumisen hetkellä.

Olen tykännyt Charlotte McConaghyn muistakin kirjoista, joten totta kai piti lukea tämä uusinkin. Hän luo pelottavan kauniita ja villejä ympäristöjä, ja tarinoissa on aina jokin ekodystopinen elementti.

Kesyttämättömässä pimeässä parasta olikin mielestäni miljöö. Ollaan karulla subantarktisella saarella lähellä Etelämerta. Saari on niin kaukana kaikesta (ja kaikki radiolaitteetkin ovat sopivasti rikki), että tunnelma on klaustrofobinen. Merivesi nousee koko ajan ja sää ovat aina vain raivokkaampi.

Tänne kun tulet niin pois et pääse, mikä selviää Rowanille hyvin äkkiä.

Hän huuhtoutuu Shearwaterin rantaa myrskyn saattelemana ja tapaa saaren ainoat vakituiset asukkaat. Dominicin tehtävä on huolehtia saarella sijaitsevasta tutkimusasemasta ja siemenpankista, ja hän on asunut majakassa kolmen lapsensa kanssa jo kahdeksan vuotta.

Pidinkin eniten lapsista, teini-ikäisistä Raffista ja Fenistä sekä 9-vuotiaasta Orlysta. Heistä on kasvanut eristyksissä hieman omalaatuisia, mutta hyvin vahvoja ihmisiä. Heidän on pakko kannatella myös isäänsä, joka ei millään halua päästää irti edesmenneestä vaimostaan.

Fen rakastaa isäänsä. Ja hän rakastaa Shearwateria, ehkä enemmän kuin kukaan muu hänen perheestään, mutta hän ymmärtää, että vähä vähältä saari surmaa heidät.

(s. 25)

Tässä kirjassa on niin paljon draamaa ja traumoja, että hyvä kun ne mahtuvat saarelle hylkeiden ja pingviinien joukkoon.

Kirjassa on trillerijuoni, joka liittyy Rowanin kadonneeseen aviomieheen. Miehen olisi pitänyt olla saarella muiden luonnontutkijoiden kanssa, mutta koko porukka onkin jo lähtenyt Rowanin saapuessa. Pidin trillerin lähtöasetelmasta, mutta mielestäni se meni lopussa ihan överiksi, samoin nuo koko ajan kasaantuvat dramaattiset tapahtumat. Ei riitä, että elämässä on ollut yksi järkyttävä tapahtuma, niitä pitää olla vähintään kaksi, mielellään vielä useampi.

Mutta, traumat ovat kyllä yksi kirjan teema. Shearwaterin saarellakin on synkkä menneisyys hylkeen- ja pingviinienpyytäjien jahtialueena. Lapset ovat kasvaneet verisellä maaperällä ja heille on kehittynyt vahva halu suojella luontoa. Raffin sydäntä ovat lähellä valaat, Fenin hylkeet ja Orly haluaisi pelastaa koko uppoavan siemenpankin.

McConaghy kertoo kirjan loppusanoissa, että vaikka Shearwater onkin kuvitteellinen paikka, se perustuu olemassa olevaan Macquariensaareen. Se on nyt luonnonsuojelualue, mutta Shearwaterin verinen historia peilaa tositapahtumia.

Kirjan tiedot:

Charlotte McConaghy: Kesyttämätön pimeä | WSOY 2025 | 395 sivua

Englanninkielinen alkuteos: Wild Dark Shore (2025) | Suomennos: Saara Pääkkönen

Haasteet:

* Helmet 2026 : 27. Kirjassa on puutarha

* Paha mieli, paras mieli : Unettomuus

* Luonto sivuilla : Melankolia

Heather Fawcett: Emily Wilde’s Compendium of Lost Tales (Emily Wilde #03)

If there is one subject upon which Wendell and I will never agree, it is the wisdom of attempting to drag a cat into Faerie.

Olen lykännyt Emily Wilde and the Compendium of Lost Talesin lukemista kuukausitolkulla, koska olen välillä päätösosapelkuri. Entä jos kirja olisikin huono ja pilaisi takautuvasti koko sarjan?

No ei pilannut, tämä oli oikein hyvä viimeinen osa. Tässä vietettiin hyvin vähän aikaan ihmisten maailmassa ja suurin osa ajasta seikkailtiin Wendellin haltiavaltakunnassa. Fawcett on kuvannut sen hyvin kiehtovaksi ja karmeaksi joka kantilta.

Todennäköisesti en missään toisessa kirjassa tule törmäämään pahaenteisiin ja uhkaaviin etanoihin, tai pikkuiseen voikeijuun. Kasvillisuuskin oli pelottavaa (tuijottavat puut!), haltia-asukkaista nyt puhumattakaan.

Juoni oli aluksi varsin suoraviivainen, mutta lopussa tuli vastaan yllättäviä kiemuroita, jotka sopivat sarjan maailmaan hienosti. Emily ja Wendell valloittavat takaisin Wendellin valtakunnan, mutta äitipuoli jättää jälkeensä mukavan pikku kirouksen. Sekään ei loppujen lopuksi ole suurin ongelma, joka Emilyn täytyy tarinassa ratkaista. Kansanperinteen tarinat kun pakottavat haltiamaan tapahtumille tietynlaisia loppuja, ja tätä loppua Emily ei halua.

Emily on ollut kerrassaan mahtava päähenkilö! Hän on aina ensisijaisesti tutkija eikä piilottele omaa osaamistaan. Miksi tehdä itsestään pienempää kuin on?

He rose, shaking the dew from his cloak. “You have that look.”

He had mirrored my own train of thought, which made me scowl at him irrationally. “Which?”

“The one you wear whenever you outsmart me in some area,” he said.

“Well,” I began with a shrug, then stopped. My magnanimity was wearing thin, I’m afraid. “Haven’t I?”

(s. 7)

Jäin miettimään kirjan lopussa, että mitähän Emily tekisi, jos Wendellin julmat haltiapiirteet alkaisivat ajan myötä ottamaan enemmän tilaa.

Yksi kirjan teemoista on ihmisten inhimillisyys vs. haltioiden epäinhimillisyys, ja sitä olisi voinut käsitellä vähän enemmän. Asia on kuitenkin aika relevantti Emilyn elämässä ja hän sitä pari kertaa kevyesti pohtiikin.

Kokonaisuutena sarja on ollut kivaa luettavaa! Vaihtoehtoinen maailma oli kiinnostava, tykkäsin tarinan hahmoista ja Emily tosiaan oli ihana.

Fawcettilta ilmestyy nyt keväällä uusi kirja, Agnes Aubert’s Mystical Cat Shelter, jonka aion ehdottomasti lukea.

Kirjan tiedot:

Heather Fawcett: Emily Wilde’s Compendium of Lost Tales | Orbit 2025 | 354 sivua

Haasteet:

* Helmet 2026 : 48. Trilogian kolmas osa

* Paha mieli, paras mieli : Yliluonnollinen paha

* Älä aloita uutta sarjaa : Sarjan viimeinen kirja

Leena Paasio: Tuuli kääntyy etelään (Kotisatama #01)

Keskellä Saaristomerta häämötti yksinäinen graniittimajakka.

Olen tykännyt Leena Paasion merihenkisistä nuortenkirjoista, joten pitihän se lukea tämä aikuisten kirjakin. Tuuli kääntyy etelään aloittaa Meriön sisaruksista kertovan Kotisatama-sarjan.

Tässä kirjassa Meriöistä nuorimman eli Hennan nousujohteinen perämiehen ura Karibianmerellä seilaavalla risteilijällä saa jäädä. Hän palaa kotiinsa Utön saarelle huolehtimaan muistisairaasta äidistään. Samalla hän opiskelee luotsiksi ja - kuinkas muutenkaan - löytää myös rakkauden.

Yllätyksenä: tämä itse asiassa sijoittuu samaan jatkumoon Paasion Meren koskettamien kanssa! Sitä ei ole mikään pakko lukea ymmärtääkseen tämän, mutta sen lukeneelle tässä on tuttuja hahmoja ja tuttu Utön kyläyhteisö.

Mietin lukiessani, että tällainen saman maailman hyödyntäminen nuorten ja aikuisten kirjoissa ei ole yhtään hassumpi idea ja sitä soisi olevan enemmänkin. Kuvittelisin, että kirjailijallekin on helpompi kun ei tarvitse keksiä samaa tarinan taustaa uudestaan.

Viihdyin tämän parissa oikein hyvin ja etenkin saaristolaiselämän todentuntuisuus oli mukavaa luettavaa. Henna ei kaipaa tyyntä valtamerta, vaan kotoisan epävakaata Saaristomerta. Vaahtopäisenä raivoava meri, sankka sumu ja viiltävän kylmä tuuli tuovat hänelle rauhan. Minulle meri on melko vieras elementti, mutta sivuilta huokuvasta kotiseuturakkaudesta oli kiva lukea.

Luotsin työtä ja sen tärkeyttä kuvataan hyvin, enkä itse asiassa ole tainnut koskaan perehtyä työn yksityiskohtiin näin hyvin. Ammatin esittely ei silti tunnu raskaalta infodumppaukselta, vaan luontevalta osalta tarinaa.

Tärkeässä osassa on myös Utön kyläyhteisö. Ankarissa ja eristäytyneissä oloissa ollaan totuttu auttamaan toisia, ja melkein kaikki kyläläiset ovatkin Hennalle tuttuja jo lapsuudesta. Väestön ikääntyminen ja turismin väheneminen ovat ongelmia, jotka saarelaisten on tässä ratkaistava jottei saaren toiminta kuihdu.

Pidin Hennastakin, jos kohta näköjään luin häntä väärin. Kirjan lopussa mainittiin muistaakseni parikin kertaa, miten taitava hän on lukemaan ihmisiä. Ja minä kun olin ajatellut, että onpas hän kärkäs tuomitsemaan tuntemattomia ihmisiä omien ennakkoluulojensa perusteella, kerrankin uskottava ja realistisen ärsyttävä vika päähenkilöllä...

No, kuitenkin, lopputulemana hyvää ja mukaansatempaavaa viihdekirjallisuutta, joka vie Utön saarelle. Jatko-osa on jo varauksessa!

Kirjan tiedot:

Leena Paasio: Tuuli kääntyy etelään | WSOY 2025 | 393 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Luonto sivuilla : Rauha

Lynn Messina: Pahaenteinen palatsi (Beatrice Hyde-Clare ratkaisee #06)

Jos Beatrice Hyde-Clare olisi ymmärtänyt, että kieltäytyessään kihlattunsa hienovaraisesta muutoksesta heidän avioliittovaloihinsa hän antaisi miehen isoäidille mahdollisuuden kerätä huoneen täyteen ihmisiä todistamaan onnellista tapahtumaa, hän olisi oitis suostunut kihlattunsa pyyntöön.

Lynn Messinan historiallinen pehmodekkarisarjan suomennokset ovat edenneet kuudenteen osaan. Pahaenteinen palatsi jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa jäi.

Bea ja Kesgraven herttua vihitään heti kirjan alussa. Seuraavat pari päivää Bea ratkaisee naapurissa tapahtunutta murhaa. Pankkiiritalouden huippukokki on hujautettu päättömäksi ja palvelijat syyttävät tapahtumasta toisiaan.

Yritin keksiä tästä jotain positiivista sanottavaa, ja se on tässä: ideasta olisi saanut ihan mukavan novellin. Huippukokin raa'an murhan tutkiminen, talouden värikäs palveluskunta ja Bean ensiaskeleet herttuattarena olisivat kantaneet lyhyen tarinan.

400 sivun mittaisena romaanina tämä oli pitkästyttävä pettymys. Tämä oli niin tuskallisen hidas, että välillä teki mieli heittää tämä seinään. Eräskin keskustelu kesti 80 sivua (kahdeksankymmentä!), eikä siinä paljastunut yhtään mitään tärkeää.

Pituutta lisäsi se, että melkein jokaisen repliikin välillä oli muutama sivu Bean sisäistä jaarittelua. Aiheet olivat aina samat: joko hän ihasteli herttuaansa, totesi melkein kaikkien miesten halveksivan häntä tai naisia noin yleisesti, tai tajusi sadatta kertaa olevansa omg herttuatar, kuka olisi uskonut!

Olen tykännyt sarjasta tähän asti, joten oli todella ikävää todeta tason notkahtaneen näin paljon. Tämä ei herättänyt mitään innostusta lukea sarjan seuraavaa osaa. Luultavasti kuitenkin selaan sitä sitten kun se suomennetaan. Jos vastaan ei tule tällaista tylsyyttä, saatan vielä antaa sille mahdollisuuden, mutta juuri nyt se tuntuu hyvin epätodennäköiseltä…

Kirjan tiedot:

Lynn Messina: Pahaenteinen palatsi | Aula & Co 2025 | 405 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: A Sinister Establishment (2020) | Suomennos: Meri Kapari

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Halveksunta

* Älä aloita uutta sarjaa : Sarjan 4., 5., 6. tai 7. kirja

Marja-Leena Lempinen: Siivet ja juuret

- Black bastard! Black bastard! kaikui papukaijan kimeä huuto pihassa.

Tämän vuoden Lukumatka menneisyyteen -haasteen kivoimpia löytöjä oli Marja-Leena Lempisen trilogia, jossa kerrotaan Suomesta Kanadaan 1920-luvulla muuttaneesta nuoresta Jennystä. Sain nyt viimeinkin luettua sarjan viimeisen osan Siivet ja juuret, josta tykkäsin myös.

Näiden kirjojen ehdottomia vahvuuksia on arjen kuvaus. Suuret dramaattiset, poliittiset käänteet tapahtuvat kauempana, mutta heijastuvat myös ihan tavallisten ihmisten elämään. Tämän osan tarina alkaa vuodesta 1934 ja laman hellittäessä Jenny uskaltaa perustaa oman kampaamon.

Jennyä seurataan nyt monien vuosien ajan ja arjen ilot ja surut ovat oikeastaan merkittävämpiä kuin toinen maailmansota. Sota herättää siirtolaisyhteisössä vahvoja tunteita ja pelkoa Suomen puolesta. Kirjassa kuvataan hyvin Jennyn huolta Suomen perheestään ja sitä, miten siirtolaiset haluavat kantaa kortensa kekoon niin kutomalla sukkia kuin keräämällä rahaakin emämaalle.

Toisaalta sota on Jennylle kuitenkin pienempi ja etäisempi huoli kuin puolison terveysongelmat ja parisuhteen rakoileminen. Tämän osan kantava teema onkin sen nimessä. Siirtolaiset ovat kasvattaneet juuret Kanadaan, uuteen kotimaahansa, ja se tarjoaa heille aivan erilaisen mahdollisuuden levittää siipensä. Suomi on maa, jossa synnyttiin, mutta Kanada on maa, jossa eletään ja rakennetaan.

Vaikka epävarmuus jäyti, eikä huomisesta tiennyt, tajusin, että usko omaan itseen auttoi. Matka Jokinotkon kotimökistä tähän hetkeen oli ollut pitkä. Olin raivannut tieni suomalaisella sisulla, savolaisella huumorilla. Niillä eväillä aioin myös jatkaa.

(s. 347)

Samalla tulee hyvin esiin se, miten Jennykin etääntyy Suomen perheestään. Kirjeet kyllä vaihtuvat, mutta hän saa kaikki uutiset jälkikäteen eikä esimerkiksi näe sisarustensa lapsia. Kaikilla on omat elämänsä eikä yhteydenpito ollut helppoa ja nopeaa.

Jäin vähän toivomaan jatkoa! Pääseekö Jenny ikinä kyläilemään Suomessa? Miltä se tuntuisi, kun on ollut vuosikymmeniä muualla? Mutta toisaalta sarja päättyi hyvään paikkaan ja tarina tuntui kokonaiselta, joten ei jatko-osalla sinänsä ole oikeastaan tarvetta.

Kirjan tiedot:

Marja-Leena Lempinen: Siivet ja juuret | Icasos 2024 | 356 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Amman lukuhetki ja Kirjarouvan elämää

Haasteet:

* Älä aloita uutta sarjaa : Trilogian päätösosa

* Luonto sivuilla : Kirjan nimessä on luontosana

Heather Fawcett: Emily Wilde’s Map of the Otherlands (Emily Wilde #02)

The foot would not fit in my suitcase, so I wrapped it in cloth and wrestled it into an old knapsack I sometimes carry with me on expeditions.

Ihastuin Heather Fawcettin Emily Wilde -sarjan ensimmäiseen osaan eikä toinen osa ollut ollenkaan pettymys! Emily on vain niin loistava päähenkilö, tutkija joka ei pyytele anteeksi itseään tai vähättele omia taitojaan.

Emily Wilde’s Map of the Otherlands alkaa joitain kuukausia ensimmäisen osan jälkeen. Emilyllä on työ alla kartta haltiamaista, mutta varsinainen juoni keskittyy Emilyn tavoitteeseen löytää ovi nimenomaan kollega-rakastettu Wendellin haltiakotiin. Sitä lähdetään sitten etsimään Sveitsin Alpeilta.

Emilyn lisäksi tykkäsin tosi paljon kirjan muista hahmoista. Wendellistä harmillisesti ehkä vähiten, mutta toisaalta hän oli loppujen lopuksi aika pienessä osassa tarinaa. Hän on tällä kertaa pulassa ja sopivasti tajuton osan tarinaa, ja on Emilyn vuoro pelastaa hänet.

Toiminallisempia ovat Farris Rose, osastonjohtaja yliopistosta, sekä Emilyn veljentytär Ariadne, joka vasta opiskelee haltiatietoa.

Apart from a few bruises, she [Ariadne] was largely unharmed, and now that the shock had worn off she seemed to view the attack as a thrilling tale ripe for scholarly documentation, and as already making notes on the subject. An entirely unhealthy response to attempted murder, of course; I have never been more convinced that she has the making of a dryadologist.

(s. 272)

Mainioita hahmoja ja tykkäsin siitä, että vaikka Rosen ja Emilyn välit eivät alussa parhaat olleetkaan, he pystyivät silti kohtaamaan toisensa tutkijoina ja ymmärtämään toisiaan sitä kautta.

Emilyn lisäksi minua viehättää kirjan maailma ja sen kaikenkirjava haltiakansa. Sveitsiläisen pikkukylän asukkaat suhtautuvat heitä ympäröivään luontoon ja haltioihin kovin eri tavalla kuin kaupunkilaiset, joiden elämässä haltiat eivät ole koko ajan läsnä.

Haltiat ovat kokoon ja ulkomuotoon katsomatta tavalla tai toisella pelottavia, ja monille lajeille ihmiset ovat saaliita ja maukkaita pikku välipaloja. Tarina jättikin sopivasti auki sen, miten vieras Wendell loppujen lopuksi onkaan ihmisvalepukunsa alla. Ehkäpä se selviää seuraavassa osassa? Joka tapauksessa täytyy ehdottomasti lukea sekin.

Kirjan tiedot:

Heather Fawcett: Emily Wilde’s Map of the Otherlands | Orbit 2024 | 337 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Älä aloita uutta sarjaa : Sarjan toinen osa

* Luonto sivuilla : Rinnakkaiselo

Stephen King: Carrie

Uutinen Westoverin (ME) Enterprise-viikkolehdessä 19. elokuuta 1966.

Sivistin itseäni kauhuklassikolla! Olen joskus nähnyt jonkin Carrie-elokuvan, mutta kirja oli vielä lukematta. Tämä olikin vetävämpi kuin oletin.

Juoni lienee useimmille tuttu. Väkivaltaisen fundamentalisti-äitinsä kasvattama Carrie on koulukiusattu. Tilanne muuttuu entistä kurjemmaksi kun Carrien ensimmäiset kuukautiset alkavat koulun suihkussa. Tämä yksittäinen julma kiusaamistilanne saa lumipallon vierimään rinnettä alas ja pian koko kaupunki on liekeissä.

Kirjaimellisesti.

Oletin tarinan kulkevan suoraviivaisesti Carrien kertomana, joten kirjan rakenne yllätti. Tarinalla on monta kertojaa Carriesta kiusaajiin, ja nykyhetki keskeytyy usein uutistiedotuksiin ja otteisiin tulevista silminnäkijälausunnoista. Carrien telekineettiset voimat ovatkin tässä maailmassa perinnöllisiä ja tieteellisen tutkimuksen alla.

Osa näistä tutkimusteksteistä ja tietokirjaotteista nosti karvat pystyyn, niin naisvihamielisiä ne tuntuivat olevat. Telekinesia kun aktivoituu vain naisissa ja voi kauhistus sentää, ei naisilla pitäisi sellaista valtaa olla, lukkojen taakse kaikki syntymästä saakka. Onneksi narratiivi itsessään ei taivu samalle kannalle; ainakin minusta tuntui, että lukijan olikin tarkoitus pöyristyä näistä.

Ilmeisesti lukijan ei ollut tarkoitus pöyristyä Stephen Kingin loppumattomasta kiinnostuksesta tisseihin. Tulipahan ainakin selväksi mistä hän tykkää.

Kuitenkin, tykkäsin kirjasta ja säälin Carrieta aivan loputtomasti. Tarina kuvaa hyvin julmuutta, jota tapahtuu kodeissa suljettujen ovien takana. Carrien äiti on uskonkiihkossaan ja synninpelossaan suorastaan järjiltään.

Samoin tässä kuvataan hyvin sitä julmuutta, jota koulukiusatut voivat kohdata. Oikeastaan pidin siitä, miten sukupuolittunutta Carrien kiusaaminen tässä oli. Pahimmat kiusaajat olivat nimenomaan tyttöjä, jotka iskivät heti toisen heikoimpiin kohtiin.

Kiusaamisessa näkyivät myös yhteiskuntaluokat: pääpahis Chris uskoo selviävänsä mistä vain, koska isi on rikas lakimies. Mitäpä sitä turhaan tuntee syyllisyyttä tai katumusta heikompiensa polkemisesta, sehän on suorastaan luonnonlaki. Uskottavan vastenmielinen hahmo.

Ei kai pitäisi olla massamurhaajan puolella, mutta ymmärsin kyllä hyvin, mistä Carrien raivo kumpuaa ja miksi se viimeinen olki katkaisi kamelin selän. Juuri kun hän on löytänyt oman voimansa ja pienen uskon tulevaisuuteen, se revitään häneltä raa’asti pois.

Carrie ei kuvitellut kenenkään tajuavan, miten hirveästi rohkeutta oli tarvittu siihen että hän ryhtyi tähän, että hän jättäytyi kaiken sen armoille mitä ilta hirveimmillään saattaisi tuoda mukanaan.

(s. 112)

Rajansa kaikella, myös sillä, miten paljon paskaa niskaan ihminen voi ottaa.

Kirjan tiedot:

Stephen King: Carrie | Tammi 2004 (1. p. 1987) | 211 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Carrie (1974) | Suomennos: Tuula Saarikoski

Luettu myös:

Kirjahullun päiväkirja, Jokken kirjanurkka, Tarinoiden syvyydet ynnä muut

Haasteet:

* Kolme kummaa kirjaa : Kirja on kirjoitettu ennen kuin synnyit

* Paha mieli, paras mieli : Perheväkivalta

David Eddings: Tamulin taru

Keisarilliselle neuvostolle oli käynyt tässä vaiheessa ilmeisen selväksi, että valtakuntaa uhkasi mitä vakavin vaara - vaara, jonka vaatimuksiin hänen keisarillisen majesteettinsa hallitus kykenisi vain perin puutteellisessa määrin vastaamaan.

En sitten malttanut mieltäni vaan päätin lukea Tamulin tarun heti Eleniumin jälkeen. Samat tutut hahmot, samalla kaavalla toimiva juoni, sama tuttu Eddingsin huumori ja ihan samalla tavalla luin nämäkin tiiliskivet todella nopeasti.

Trilogia alkaa Tulikupoleista, jossa naapurimantereen keisari pyytää Sparhawkia visiitille vilkaisemaan yliluonnolliselta vaikuttavaa ongelmaa. Keisarin tunteita säästääkseen Sparhawk ei lähde matkaan yksin, vaan reissu naamioidaan koko perheen valtiovierailuksi.

Melkein koko kirja kuluu siihen, että retkikunta taivaltaa Eosian mantereelta Tamulin pääkaupunkiin. Eipä haitannut, siihen mahtui jos jonkinlaista sivujuonta ja kummallisia kohtaamisia.

Hohtavaisissa lähetään noutamaan Bhelliomia ja piipahdetaan niiden hohtavaisten luona. Tässä kirjassa on koko kuuden kirjan sarjan ylivoimaisesti puuduttavin kohtaus, jossa selostetaan pitkään ja hartaasti sitä, millainen takapiru Sparhawkin selän takana on vuosikymmeniä häärinyt. 

Ja sitten Salattu kaupunki päättää reissaamisen astetta eksoottisempaan matkakohteeseen, jonne pyrkivät suunnilleen kaikki kahden mantereen silmäätekevät. Minusta tarina hajosi tässä aika pahasti, koska Sparhawk ei enää riittänyt kertojaksi. Näkökulma hyppeli koko ajan eri hahmojen välillä, koska tähän salattuun kaupunkiin tosiaan pyrkivät kaikki kynnelle kykenevät.

Eipä silti, kirjassa oli kyllä ihan suosikkitiimiytymisiäni. Ulathin, Tynianin ja heidän peikkoystävänsä keskustelut viihdyttivät aina, ja tykkäsin myös Beritin ja Khaladin harharetkistä. Pidin myös siitä, että Ehlanasta tuli yksi kertojista ja että naiset saivat muutenkin merkittävämpiä rooleja. Aphraelista en siltikään pitänyt, siinä sitten on rasittava jumaluus.

Ja ihan erityisesti pitää mainita pitkät naiset! Kirjasomessa on keskusteltu romanttisten tarinoiden piiiitkistä mieshahmoista ja tässäpä on sitten sille vähän vastakohtaa. Kaikki ataanien soturikansaan kuuluvat ovat sukupuoleen katsomatta noin parimetrisiä. Sparhawkin joukkoon kuuluva Mirtai on siis sellaiset 20-30 senttiä korviaan myöten rakastunutta, toiseen kansaan kuuluvaa sulhoaan pitempi.

Lopputulemana tykkäsin tästäkin sarjasta ja viihdyin sen parissa vallan mainiosti. Oli erityisen mukavaa lukea sankareista, jotka ovat jo keski-iän paremmalla puolella. Milloin kolottaa selkä, milloin rasittavat varhaiset aamut, milloin sitä vain olisi mieluummin kotona perheensä kanssa kuin juoksentelisi ympäri mannerta pelastamassa maailmaa.

Kirjojen tiedot:

David Eddings: Tulikupolit, Hohtavaiset & Salattu kaupunki | Karisto 1997 | 619, 640 & 639 sivua | Omasta hyllystä

Englanninkieliset alkuteokset: The Domes of Fire (1992), The Shining Ones (1993) & The Hidden City (1994) | Suomennokset: Pasi Punnonen

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Monta päähenkilöä & Ennustus

Marie Brennan: Voyage of the Basilisk (The Memoirs of Lady Trent #03)

Depending upon your temperament, you may be either pleased or puzzled to see that I have chosen to include my time upon the Basilisk in my memoirs.

Tiedättekö kenen pitäisi tavata jossain kirjojen välisessä maailmassa? Emily Wilden ja Isabella Camhurstin. Aivan ihastuttavan samanlaiset naiset, joiden intohimona on tieteen tekeminen. Toisella keijut, toisella lohikäärmeet, mutta yhteistä puhuttavaa olisi varmasti.

Tämä Voyage of the Basilisk jatkaa siis Marie Brennanin The Memoirs of Lady Trent -sarjaa. Edellisestä osasta on kulunut kuutisen vuotta ja tämän kirjan tarina kattaa pari vuotta. Muistelma kun on, vanhempi kertoja-Isabella kertoo heti alussa keskittyvänsä niihin tapahtumiin, joista ei ole julkisuudessa ennen paljon puhuttu.

Jostain syystä kuvittelin Basiliskin olevan lohikäärme, mutta sepäs onkin laiva. Isabella lähtee pitkälle tutkimusretkelle nuoren poikansa Jaken, tutkijakumppaninsa Tomin ja kotiopettaja Abbyn kanssa. Tarinassa seikkaillaan merellä ja saaristossa, ja mukaan mahtuu lohikäärmeiden lisäksi muun muassa haaksirikko ja prinsessan pelastus.

You might think my two recent brushes with death - three, if you count the dengue fever - would be enough to dissuade me from foolish actions for a time. Then again, if you have been reading this series from the first volume, you might not.

(s. 257)

Tykkäsin tästä kirjasta aivan yhtä paljon kuin edellisistäkin. 1800-lukua muistuttava maailma on kiinnostava ja osa tarinaa on aina Isabellan kokemus muottiin sopimattomana naisena. Eihän hieno nainen käytä housuja ja kaveruus miesten kanssa on täysin sopimatonta! Tässä oli myös sateenkaarirepresentaatiota, joka sai Isabellan pohtimaan sukupuolta ja sukupuolirooleja enemmänkin.

Mietin kirjaa lukiessani, että miksihän nämä on kirjoitettu sijoittumaan uuteen fantasiamaailmaan? Ihan hyvin nämä olisivat voineet olla vaihtoehtohistoriaa. Maiden nimet ja kartta ovat erit kuin meillä, mutta on todella selvää mitä tosielämän kansoja tässä sarjassa kuvataan. Esimerkiksi Basiliskissa käväistään Kiinassa, tutustutaan uuteen arabitaustaiseen ystävään ja seilataan Polynesian suunnalla.

No, samapa se, ilo tämä kuitenkin oli lukea! 

Kirjan tiedot:

Marie Brennan: Voyage of the Basilisk | Tor Books 2016 | 368 sivua | Omasta hyllystä

Haasteet:

* Helmet 2025 : 15. Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon

* Fantastinen kesä : Haluaisit vierailla kirjan maailmassa

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjan on kirjoittanut nainen

David Eddings: Eleniumin taru

Aikojen aamunkoitteessa, kauan ennen kuin Styricumin heimon kantaisät rahjustivat kyyryssä selin, turkiksiin kietoutuneina ja nuijia puristaen alas Zemochin vuorilta ja metsistä aina keskisen Eosian tasangoille, asusti luolassa syvällä pohjoisen Thalesian ikilumien alla kääpiökasvuinen ja muotopuoli peikko nimeltä Ghwerig.

Sanoinkin tuossa jo aiemmin, että @olipakerrankirja innosti tarttumaan uudelleen David Eddingsiin. Aina voi syyttää toisia lukujonon kasvamisesta!

Eddingsin kirjat olivat teiniminälleni portti fantasiakirjallisuuteen heti Dragonlance-kirjojen jälkeen. Dragonlanceista ei koskaan tullut suosikkejani, mutta Eddingsin Garion- ja Sparhawk -sarjoista tuli. Ne löytyvät omasta hyllystäni ja olen aina silloin tällöin lukenut niistä valittuja paloja. Koko sarjojen uusintaluvusta on kuitenkin piiiitkä aika, joten muistikuvat eivät olleet enää kovin tarkkoja.

Toisin kuin noissa Garion-kirjoissa, Sparhawkeissa päähenkilöt ovat aikuisia, useimmat vähintäänkin keski-ikäisiä. Nämä eivät ole sellaisia nuoren pojan kasvutarinoita kuin Belgarionin taru on, vaan enemmänkin Mallorean-tyyppisiä kaveriporukan miekka ja magia vaelluksia.

Eleniumin taru -sarja alkaa, kun Sir Sparhawk palaa maanpaosta huomatakseen, että hänen nuori kuningattarensa on kuolemaisillaan. Timanttivaltaistuimessa säntäillään pitkin ja poikin mannerta selvittämässä, millä Ehlanan voisi pelastaa. Rubiiniritarissa säntäily jatkuu ja Sparhawkin sekalaisen seurakunnan tähtäimessä on legendaarinen Bhelliom, jonka edessä vapisevat niin kuolevaiset kuin jumalatkin. Trilogian päättää Safiiriruusu, jossa syvennytään kirkon politiikkaan ja lähdetään jumaljahtiin.

Näissä kirjoissa vietetään rutkasti aikaa hevosten selässä Sparhawkin ja kumppaneiden kiitäessä valtakunnasta toiseen. Eri asioiden etsiminen onkin näppärä keino esitellä Eosian mannerta ja valtakuntia, joiden kansat toistavat meidän maailmastamme nostettuja kliseitä ja stereotypioita. Pohjoisen thalesialaiset ovat viikinkejä, peloi-kansa mongoleja jne. Näiden kansojen parissa ei myöskään paljon individualisteja ole, vaan kaikki ovat tyypillisiä eleenejä ja tyypillisiä styrikkejä ja tyypillisiä muita heimoja.

Kansojen kuvauksissa ja etenkin naishahmoissa olisi ollut paljonkin toivomisen varaa, mutta täytyy kyllä sanoa, että minulle nämä olivat edelleen aivan erinomaisen luettavia kirjoja. Tiiliskivimäisyydestään huolimatta luin nämä nopeasti ja suorastaan ahmimalla. Tarina rullasi eteen päin kuin juna ja käytännössä kaikkien harrastama nokkela sanailu nauratti kerran jos toisenkin.

Safiiriruususta oli jo ennestään jäänyt mieleeni fantasiapaavin valinta. Tällaista uskonnollista politikointia, selkään puukottamista ja kieroilua näkee harvemmin etenkään fantasiakirjallisuudessa. Kirkonmiesten ahneutta ja pikkumaisuutta kuvataan piikikkäästi, ja ääntenlaskennasta saatiin aikaan jännitysnäytelmiä.

Muistin myös sen, että en ole koskaan suuremmin pitänyt jumalatar Aphraelista ja se piti paikkansa tälläkin kertaa. Rasittava tenava, ja se mitä hän teki lopussa Sparhawkille ja Ehlanalle olisi jo sopinut kauhukirjaankin.

En myöskään innostunut tuosta Sparhawkin ja Ehlanan romanssista. Muistaakseni se kuitenkin toimi jatko-osissa eli Tamulin taru -trilogiassa. Kieltämättä nyt houkuttaisi lukea myös se!

Kirjan tiedot:

David Eddings: Timanttivaltaistuin, Rubiiniritari & Safiiriruusu | Karisto 1996 | 503, 456 & 67 sivua | Omasta hyllystä

Englanninkieliset alkuteokset: The Diamond Throne (1989), The Ruby Knight (1990) & The Sapphire Rose (1991) | Suomennokset: Pasi Punnonen

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Kirja, jonka luet uudelleen, Joku säilyttää salaisuutta & Monarkia

Enni Mustonen: Matriarkka (Rouvankartanon tarinoita #03)

-Mamma, täällä on vielä yksi kauhean pölyinen, Hedda ilmoitti kyykistyessään ottamaan pärekorin pohjalta viimeisen kirja ja pyyhkäisi siitä liinalla pahimmat tomut.

Enni Mustosen Rouvankartanon tarinoita -sarja päättyy tähän Matriarkkaan. Tykkäsin sarjan edellisistä osista ja odotinkin tämän lukemista. Loppujen lopuksi tämä oli sarjan kirjoista heikoin, mutta kuvasi kyllä mielenkiintoista ajanjaksoa.

Tarinassa hypätään vuoteen 1807. Hedda Noora on jo viisikymppinen ja vanhimmat lapsetkin ovat aikuisia. Kartanon pyörittämisen vastuu tuntuukin nyt siirtyvän 24-vuotiaalle naimattomalle Hedda-tyttärelle, joka on ehkä vielä äitiäänkin tomerampi tapaus.

Ajallisesti pääosa tarinasta sijoittuu aikaan, jolloin Suomi siirtyi Ruotsin vallan alta osaksi Venäjää. Hedda Nooralle tämä tarkoittaa pelkoa Adolfin ja poikien puolesta. He ovat sotimassa kuninkaansa puolesta eikä ole mitenkään sanottua, että heistä kuulee mitään kuukausiin tai jopa vuosiin.

Tiedonkulun hitaus on punottu hyvin osaksi tarinaa, samoin se, miten miehet eivät vaivaudu kertomaan naisille valtakunnan poliittisesta tilanteesta. Jako miesten ja naisten elinpiireihin on vielä vahvasti voimissaan.

Tunnelmaltaan tiivein kohtaus kertoo siitä, miten sota tuleekin naisten alueelle. Venäläiset joukot ovat liikkeellä eikä Frugårdin kartanokaan säästy heidän vierailultaan. Hedda Noora jäi tässäkin sivustakatsojan rooliin sikäli, että Heddan ja Jureenin muorin neuvokkuus ne tilanteen pelastavat.

Kun sota on ohi, tarinassa siirrytään identiteettikriisiin, mikä oli kiinnostavaa ja mitä olisi voinut käsitellä vähän syvemminkin. Yhtäkkiä Hedda Noora onkin venäläinen ja hänen vanhimmat poikansa jääneet Ruotsiin. Entä jos hän ei enää koskaan näe heitä? Matkustaminen rajan yli ei ole itsestään selvä asia.

Kirjan lopussa kiidetään läpi vuosien turhankin nopeasti, ja Adolfin kiinnostus okkultismiin oli aika kummallinen juonenkäänne. Ehkäpä se vastaa todellisen Adolfin elämää, mutta tarinaan se ei oikein istunut. Etenkään kun lukijan oli mitä ilmeisemmin tarkoitus uskoa, että hän tosiaankin sai yhteyden henkimaailmaan...

Vaikka tämä osa ei kaikin osin niin vakuuttanutkaan, kokonaisuutena sarja oli kiinnostava ja hyvä kuvaus elämästä vuosisatojen taitteessa. Painopiste oli nimenomaan arjen kuvauksessa ja siitä, millaista oli olla nainen tuona aikana. Elämä rajoittui pieneen tilaan, mutta se tila oli täynnä vastuuta ja työtä vuoden ympäri.

Kirjan tiedot:

Enni Mustonen: Matriarkka | Otava 2025 | 365 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Ainakin Kirjakaapin avain ja Kirsin Book Club

Heather Fawcett: Emily Wilde’s Encyclopaedia of Faeries (Emily Wilde #01)

Shadow is not at all happy with me.

Voi että olikin ihana kirja! Tykkäsin oikeastaan kaikesta tässä Heather Fawcettin Emily Wilde’s Encyclopaedia of Faeries -kirjassa, ja aivan erityisesti Emilystä. Hänestä tuli mieleen Marie Brennanin The Memoirs of Lady Trent -sarjan Isabella, eli jos tykkää tästä niin suositus Brennanin kirjoille ja päinvastoin!

Isabellan tapauksessa kiinnostavaa ovat lohikäärmeet, Emilyn puolestaan haltiaväki. Hän saapuu pohjoiselle Ljoslandin saarelle kartoittamaan sen haltialajeja ja niihin liittyviä kansantapoja ensyklopediaansa varten. Kaikki ei tietenkään mene suunnitelmien mukaan ja pian kilpaileva tutkija Wendell Bambleby on pienin Emilyn huolista.

Tarina sijoittuu nimellisesti vuoteen 1909, mutta sinänsä tällä ei ole mitään tekemistä meidän vuoden 1909 kanssa. Kirjan maailma on vaihtoehtoinen: maat ovat suurin piirten samat, mutta haltiaväki on Emilyn maailmassa aivan totta ja dokumentoitua. Maailma tuntui myös naisjohtoiselta ja suvaitsevaiselta ainakin sateenkaaripariskuntien osalta. Seuraavassa osassa selvinnee oliko kyseessä vain Ljosland vai onko koko Emilyn maailma tällainen.

Emilyn tutkimat haltiatkin olivat jännää porukkaa. Niitä on tosiaan eri lajeja, joista osa on ihmismäisempiä ja osa mielletään eläimiksi. Yhteistä niille ovat aina jonkinasteinen magia ja pahantahtoisuus. Ihmisnahasta saa käteviä viittoja ja mikäs haltiahovia huvittaisi enemmän kuin julma kosto. Jopa hyviskategoriaan asettuvat haltiat ovat kammottavia kostossaan ja ajattelemattomuudessaan.

Toisaalta haltiat eivät voi vastustaa tarinoita ja trooppeja, ja oli niin mainiota lukea siitä, miten Emily hyödynsi tutkimuksiaan heitä kohdatessaan. Kukaan ei tunne haltiamytologiaa Emilyä paremmin, eivät edes haltiat itse.

Emilystä pidin todella paljon! Oli kiva lukea fantasiamaailman naishahmosta, joka oli niin ammattivetoinen eikä pyydellyt sitä anteeksi. Tarinasta todellakin sai sellaisen tunnun, että Emily tekee juuri sitä, mitä rakastaa. Ongelmia toki koituu siitä, että haltiatiedon omaksuminen on mennyt ihmistiedon omaksumisen edelle. Emily on sosiaalisesti melko kömpelö ja tietää sen itsekin, ja sankaritekojen motivaatiokin on enemmän tiedon lisääntyminen kuin ihmisten pelastaminen.

Edes kirjan romanssi ei ärsyttänyt minua ollenkaan, jee! Oikeastaan pidin Wendellistä ja ennen kaikkea pidin siitä, että uskoin hänen ja Emilyn pitävän toisistaan. He ovat olleet pitkään ystävä-kilpailijoita, ja tämä onkin enemmän sellainen friends to lovers kuin enemies to lovers -romanssi. Ilahduin joka kerta kun Wendell aidosti ihaili Emilyä!

Eli siis, ihastuttava kirja, sarja menee ehdottomasti jatkoon ja Emily yhdeksi suosikkipäähenkilöistäni.

Kirjan tiedot:

Heather Fawcett: Emily Wilde’s Encyclopaedia of Faeries | Orbit 2023 | 315 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Fantastinen kesä : Kirjassa on kirja

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa ollaan toisella aikakaudella