Unen ja valveen taloissa

Kuljen unissa. Järvenrannalla on kaksi tummanruskeaa rakennusta, ollaan mummulan pihapiirissä. Noita taloja en ole koskaan ennen nähnyt, mutta en ihmettele sitä. On siirrytty ajassa kauas taaksepäin. Isä ja äiti kävelevät kesässä käsikkäin, näyttävät onnellisilta, vaikka isähän on kuollut. Täällä he nyt asuvat. Tuo tuparakennus on heidän, talossa ei ole ikkunoita ollenkaan, mutta rannan puolelta puuttuu kokonainen seinä. Siinä sisä- ja ulkotilan saumakohdassa on heidän petinsä. Mitkä maisemat: näkymä järvelle!

Valveilla ajelin miehen kanssa katsomaan tuttavaperheen uutta kotia. Paljon ikkunoita ja valoa, avaraa tilaa, koivikkoa, peltoja, niittyä. Niissä maisemissa tuskin malttaisin nukkua.

Hvem skriker i Juvlijuvet?

Satoi lisää lunta. Katselin aamulla norjalaisohjelmaa Juvli-joen rotkokanjonin öisistä äänistä. Saimme äidin yövieraaksi, söimme tomaattikeittoa, perunamuusia, poropyöryköitä ja rakuunaporkkanoita (yhdyssanaruokia). Teimme pihaan kaksi lumiukkoa, kävimme Kalevankankaan hautausmaalla ja Rauhaniemen rannassa (pidän tuosta virallisesta nimestä: Rauhaniemen kansankylpylä), sytytimme kynttilät, äiti kertoi nuoruuden rakkauksistaan, annoin tyttären nukketaloleikkeihin lapsuuteni muoviset Disney-hahmot.

On kirkasta. Aurinko paistaa, nostelen vuodevaatteita ulos tuulettumaan, syön mustikkapiirakkaa, säästelen sanoja, kirjoitan.

J.K. Joku oli hakeutunut blogiini Juvli-ohjelmaa etsimään. Se esitettiin Yle tv1:ssä nimellä Jokirotkon salaisuus eikä ole valitettavasti katsottavissa Areenalla. -- mutta Norjan tv tarjoaa sitä täällä. Kiitokset valppaalle Erkki Johannekselle vihjeestä.

Marrasreissu

Olen reissannut hiukan. Iidesrannan alikulkukäytävässä julistettiin maailmanloppua, sitten matkasin sata kilometriä ennen kuin alkoi tapahtua. Kauppahallissa sain toffeeta ja viereen pysähtyneeltä mummolta kaunokirjallisen idean. Äiti paistoi metsäsieniä ja leikkasi minulle lehdestä kotiin vietäväksi ikioman filosofin. Istuin pienessä puutalossa juttelemassa ventovieraiden kanssa kirjoittamisesta, moni heistä oli paluumuuttajia, en ihmettele. Yöllä en saanut nukuttua. Ensin yski mies, sitten nainen, lehti kolahti luukusta, ja sade piiskasi ikkunaa. Muuten oli hyvin hiljaista, kaduilla kuuli vieressä kävelevän sanat, kaikkialla oli tilaa. Olin ylimaallisen onnellinen. Joelle en kävellyt, mutta ajoin sen yli kuudesti.

Suru tuli

Piti kertoa ja kuvittaa Ranskan matkaa. Suru tuli väliin. Äitini miesystävä kuoli eilen kesämökillään, me ajoimme pelto- ja järvimaisemien halki surun keskelle, poimimme jäljelle jääneen mukaamme, toimme meille kotiin, puhuimme, peittelimme. Isä sairasti monta vuotta Alzheimeria, olimme valmiita, odotimme armahtavaa kuolemaa, tuli talvi ja vei, jätti ikävän, joka heräsi vasta myöhemmin. Äidin miesystävä kuoli täysin yllättäen, kesken kesäpäivän askareiden. Aavisti, niin hellästi puheli koko päivän, sanoi äiti. Taisin minäkin. Ostin sinulle viime viikolla mustan mekon, kerroin minä äidille.

Mietin nyt tätä kaikkea keskellä rehevää perhe-elämää. Välillä tuntuu, että olen kuoleman kyllästämä, tuonen tuttava, melankolia alati käsipuolessani, halusin tai en.

Yöllä äiti meni naimisiin

Viikonloppuna koti pukeutui frakkiin. Sulatimme suklaata ja vaahtokarkkeja, teimme juustosta perhosia, ison pilkullisen parven, sytytimme lasikipot täyteen tuikkuja. Oli sinivalkoista ja pehmeästi lepattavaa kajoa, ei pimeitä, tomuisia nurkkia missään. Valaistiin polku talolle vieraiden tulla. Hyvästelin hetkeksi simpukkamaisen yksinäisyyteni, ryömin ulos kotelosta, oikaisin siivet, hienosti kantoivat.

Yöllä äiti meni hetkeksi naimisiin nuoren miehen kanssa, minä olin todistajana jonkin putiikin katoksen alla, oli kesä. Toisessa unessa esikoisen kaverin äiti johdatteli minut autiotalolle, hänellä oli trendisaappaat jalassa, saappaan varret käännettyinä, ryteikköä pitkin piti mennä, kiertää vasemmalta, vaikka talon edessä oli aukea, suora reitti. Ehkä autiotaloja tulee unissa lähestyä juuri niin.

Routaholvi sylissä

Olen viettänyt vapaapäivää. Viimeksi taisin viettää kesällä. Oli jo aika.

Ulkona on niin kylmä, että paleltaa sisälläkin. Makaan kahden peiton alla Routaholvi kädessä. Sitten siirryn alakertaan, teen pannaritaikinan ja napsautan uunin päälle, tiskit koneeseen ja kone hurisemaan (pian on valmista, avaan luukun ja lämmittelen höyryssä). Istun nojatuoliin, peitto päällä, Routaholvi sylissä, aurinko nousee horisontista vasemmalta, oranssi hehku, tekisi mieli mennä sinne ojentelemaan jääkylmiä käsiä. Muistan, että äiti alkoi palella tämänikäisenä. Minä seisoin vieressä ohuessa nirunaruyöpaidassa, katselin kun äiti puki kerrosta toinen toisensa päälle, kummallisia, lämpimiä virityksiä. Ajattelin, etten minä vaan koskaan noin rumasti pue, en.

Yöllä mies luovuttaa

Äiti kertoi minulle veljestään, jolle oli lapsena sattunut onnettomuus. Neljä tuntia he vain katselivat ja odottivat, kuolisiko poika vai ei. Sellaista se silloin oli, sanoo äiti. Olen tuota miettinyt. Yöllä, kun muut nukkuvat, alan pohtia tarinaa. Luonnostelen mielessäni valkoiseen muistikirjaan, en saa unta. Käännän kuvitteellista sivua, teen merkintöjä - ja nukun. Olen lapsuusmaisemissa tapaamisessa, joku kertoo että eräs ei päässyt, koska myi pois ylläpitämänsä hoitokodin ja muutti viettämään oman näköistä elämää Kankaanpäähän. Olen toisessakin tilaisuudessa. Entinen kesäheila nojailee totisena ovensuuta. Voi, kuinka komea hän on. Tuolta saapuu miehen nykyinen, opiskelee lääketiedettä. Niinhän he aina. Kun herään, kuu paistaa sälekaihtimen välistä, en saa unta.

Aamulla mies kertoo, että yöllä klo 3 hän heräsi siihen, että oli kadottanut vihkisormuksensa, itsestään oli irronnut lakanoihin. Ei ollut uskaltanut herättää minua etsimään sitä kanssaan, kun tietää risaisista nukkumisistani. Löytyi se sitten lopulta (joku tuleva lääkärinainen ojensi sen hänelle, sitä mies ei tiedä, en viitsi kertoa.)