Läheinen suhde isovanhempiin voi asiantuntijoiden mukaan parantaa sekä isovanhemman että lapsenlapsen hyvinvointia.
Eliniän pidentyminen on venyttänyt sukupolvien välisiä ihmissuhteita vuosikymmenien mittaisiksi.
Samalla isovanhempien elämästä voi aiempaa useammin kuulla suoraan heiltä itseltään.
Helsinkiläinen Katariina Koskenkorva, 33, halusi selvittää 93-vuotiaan isoisänsä elämänvaiheita vielä, kun siihen on mahdollisuus.
Hän vei suvun tarinoiden tallentamisen uudelle tasolle, kun päätti kirjoittaa isoisänsä seikkailuista näytelmän.
Nyt Koskenkorva suosittelee isovanhempien haastattelemista kaikille.
Suora yhteys mielenterveyteen
Vielä muutama sata vuotta sitten isoisää ei ollut läheskään kaikilla, sillä he ehtivät usein kuolla ennen lastenlasten syntymää, sanoo sosiologian apulaisprofessori Mirkka Danielsbacka Turun yliopistosta.
Nyt lapsella on syntyessään keskimäärin kolme isovanhempaa, ja aikuisenakin usein vähintään yksi. Samaan aikaan voi olla elossa viisikin sukupolvea.
Sukupolvien yhdessäololla on vaikutusta myös ihmisten hyvinvointiin. Tutkimusten mukaan isoäidin syli voi esimerkiksi auttaa lasta selviämään rankoista tapahtumista elämässä.
Psykoterapeutti Marja Saarenheimon mukaan isovanhempien ja lastenlasten kannattaa kertoa toisilleen elämästään ja keskustella asioista. Se voi auttaa ymmärtämään, millaista on olla jonkun muun ikäinen tai kuulua toiseen sukupolven.
– Se avartaa käsitystä ihmisyydestä ja auttaa ymmärtämään toisia ja ehkä myös omaa itseä. Sillä on suora yhteys mielenterveyteen ja hyvinvointiin, Saarenheimo sanoo.
Usein ihmiset ovat myös kiinnostuneita siitä, missä omat juuret ovat. Isovanhempien tarinat omasta elämästään voivat olla yksi keino hahmottaa, miksi minusta on tullut juuri tällainen.
Isoisän tarina lavalle
Tarinat isoisä Keijo Herrosen lapsuudesta ja nuoruudesta ovat kulkeneet mukana Katariina Koskenkorvan lapsuudesta asti.
– Ukki on ollut aina hyvä jutunkertoja, ja minä olen ollut hirveän kiinnostunut, Koskenkorva sanoo.
Ajatus näytelmän kirjoittamisesta heräsi vuosi sitten keväällä. Koskenkorva huomasi, että hänen näytelmissään on usein päähenkilöinä vahvoja naisia ja isoäitejä, ja hän halusi myös isoisän tarinan lavalle.
– Soitin ukille, ja hän sanoi, että totta kai saan kirjoittaa hänestä.
Loppuvuoden illat kuluivat puhelimessa ukin kanssa, ja muistikirjat täyttyivät.
Valmis näytelmä päätyi jyväskyläläisen teatteri Nappipurkin ohjelmistoon, ja ensi-ilta oli perjantaina 19.7.
Molempien projekti
Katariina Koskenkorvan mukaan isoisän tarinoiden kuunteleminen sai hänet tuntemaan yhteenkuuluvuutta oman sukunsa kanssa.
Samalla näytelmän kirjoittaminen auttoi sulattelemaan ajatusta siitä, että rakkaasta isovanhemmasta täytyy joskus luopua.
Näytelmässä käsitellään Keijo Herrosen tarinan lisäksi isovanhemman ja lapsenlapsen suhdetta ja jäähyväisten haikeutta.
Näytelmän tekeminen omasta elämästä yhdessä lapsenlapsen kanssa on ollut myös Herroselle tärkeä projekti.
– Olen 93-vuotias ja pari kuukautta päälle. On ymmärrettävää, että aika jossain vaiheessa loppuu. Yritän kuitenkin sinnikkäästi ponnistella vielä muutaman vuoden eteenpäin.