The Financial Times -lehden pääkirjoitustoimittaja Martin Wolf julkaisi kaksi vuotta sitten profeetallisen kirjan demokraattisen kapitalismin kriisistä. Wolf ennusti, että demokratian katoaminen veisi meidät ”mielivaltaisen despotian, pidäkkeettömän korruption ja kähminnän, pelottelun ja valtioiden syöttämien loputtomien valheiden” maailmaan. Tämä kuulostaa yhä enemmän siltä maailmalta, jossa jo elämme.
Wolf korostaa ennen kaikkea rahavallan kasvavaa vaikutusta politiikkaan. Vähemmän huomiota on saanut hänen toinen havaintonsa: tapa, jolla maahanmuutosta puhutaan, voi rapauttaa demokratiaa. Kotimainen keskustelu maahanmuuttajien takuueläkkeestä on tästä hyvä esimerkki.
Työeläkevakuuttajien väistyvä toimitusjohtaja, vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja ja ministeri Suvi-Anne Siimes totesi maahanmuuttajien saavan liian helposti takuueläkettä. Suomessa oikeus siihen syntyy kolmen vuoden asumisen perusteella, Ruotsissa vastaavaan etuun vaaditaan 40 vuotta.
Eriarvoisuutta ei voi minimoida ilman keskustelua siitä, keihin yhteiskunnan solidaarisuus ulottuu.
Kokoomus ja perussuomalaiset tarttuivat kritiikkiin. Sosiaaliturvaministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) ilmoitti olevansa valmis yhdistämään takuueläkkeen ja kansaneläkkeen, jossa on 40 vuoden asumisaikavaatimus.
Perussuomalaisille maahanmuuttajat kelpaavat syntipukeiksi lähes kaikkeen. Valtiovarainministeri Riikka Purra (ps.) tarttui tilaisuuteen väittämällä maahanmuuton uhkaavan koko eläkejärjestelmän kestävyyttä.
Vasemmistoliitosta ja vihreistä Siimes sai niskaansa täyslaidallisen. Siimestä syytettiin perustuslain ja ihmisoikeuksien loukkaamisesta, rasismista – ja tietenkin takinkääntämisestä.
Juuri tästä Martin Wolf varoittaa huomauttamalla, ettei eriarvoisuutta voida minimoida, jos samalla sivuutetaan kysymys siitä, keihin yhteiskunnan solidaarisuus ulottuu. Valtio on kansalaisten turvakseen muodostama yhteisö, jossa täytyy olla mahdollisuus keskustella kiihkottomasti siitä, keitä ja millä ehdoilla hyväksytään yhteisön jäseniksi ja solidaarisuuden piiriin.
Maahanmuuttajien sosiaaliturva ei ole vain ihmisoikeus- tai perustuslakikysymys – se on myös demokratiakysymys. Demokratia ei lepää vain lakien ja oikeuksien varassa. Se tarvitsee yhteisön, joka kokee kuuluvansa yhteen. Ilman jaettua identiteettiä luottamus rapautuu. Juuri luottamus on demokratian hiljainen käyttövoima.
Luottamus on demokratian hiljainen käyttövoima.
Vasemmistolaisille voi olla vaikeaa myöntää, että luottamusta vahvistava kansallismielisyys tukee demokratiaa, ja ettei varauksellinen suhtautuminen maahanmuuttoon automaattisesti ole rasismia. Se voi ilmaista myös huolta siitä, kestääkö yhteinen projekti – juuri tähän Suvi-Anne Siimes viittasi. Työhön kannustaminen ja työtä tekevien maahanmuuttajien houkutteleminen ovat suomalaisen hyvinvointivaltion elinehto. Takuueläke on matala, mutta sen säätäminen vähensi silti työssäkäyntiä.
Populismin nousu on osin seurausta siitä, että monet ovat jääneet globalisaation jalkoihin – erityisesti miehet, joiden työ ja asema ovat murentuneet rakennemuutoksessa. Usein he ovat menettäneet myös puolueen, jonka piti puolustaa heitä. Monissa maissa vasemmisto on vaihtanut kannattajapohjaansa. Suomessakin vasemmistoliiton ja vihreiden riveissä näkyvät koulutetut naiset. Perussuomalaiset kerää kannatusta duunarimiehiltä.
Demokratia toimii, kun tyytymättömät löytävät uusia kanavia. Mutta samalla hajoavat ne poliittiset koalitiot, jotka ennen kykenivät yhdistämään eri ryhmiä ja ajamaan tasaisempaa tulonjakoa kaikkien ryhmien välillä.
Demokratia toimii, kun tyytymättömät löytävät uusia kanavia.
Solidaarisuutta vahvistavien koalitioiden sijaan päätään nostaa poltetun maan taktiikka. Tästä on esimerkkinä taksilain uudistus, joka pakottaa myös kyytisovellustaksit hankkimaan kalliin taksamittarin. Se heikentää pääosin maahanmuuttajien ajamien sovellustaksien toimintaa – ja nostaa kaikkien sovellustaksien käyttäjien hintoja.
Sosiaaliturvassa poltetun maan taktiikka näkyy sellaisessa politiikassa, jossa maahanmuuttajien käyttämiä hyvinvointivaltion palveluita ja etuuksia halutaan heikentää. Äärimmäisenä esimerkkinä on se, että keskustelu maahanmuuttajien oikeudesta takuueläkkeen saamiseen päättyisi takuueläkkeen lopettamiseen kaikilta.
Heikki Hiilamo
Kirjoittaja on sosiaalipolitiikan professori.