Arto Halonen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo suomalaisesta elokuvaohjaajasta. Samannimisestä jalkapalloilijasta kertoo artikkeli Arto Halonen (jalkapalloilija).
Arto Halonen
Arto Halonen Helsingin kirjamessuilla 2010.
Arto Halonen Helsingin kirjamessuilla 2010.
Henkilötiedot
Syntynyt11. tammikuuta 1964 (ikä 60)
Joensuu
Ammatti elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja, elokuvatuottaja
Ohjaaja
Palkinnot

Suomi-palkinto (2005)

Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Arto Tapio Halonen (s. 11. tammikuuta 1964 Joensuu)[1] on suomalainen dokumenttielokuvien tekijä. Halonen on DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalin perustaja ja oli sen taiteellinen johtaja vuosina 2001–2004.[2] Halosella on oma tuotantoyhtiö Art Films production AFP Oy.

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Halonen on elokuvantekijänä itseoppinut. Ensimmäinen elokuva syntyi lopputyönä Joensuun kauppaoppilaitoksen taide- ja ympäristökasvatuksen kurssilla. Sitten syntyi parin vuoden aikana kaksitoista 8 mm:n kaitafilmille kuvattua elokuvaa Joensuun elokuvakerhosta lainatuilla välineillä. Vuonna 1983 syntyi ensimmäinen työ televisiolle. Halosen lyhytelokuvat menestyivät festivaaleilla niin hyvin, että häneltä tilattiin kolmiosaiseksi tarkoitettu pitkien elokuvien sarja Sodan kasvot, joka jäi kuitenkin kesken. Aaro Iivari Aukusti, maanviljelijän poika (1988) on televisiolle tehty dokumentti Joensuun entisestä kaupunginjohtajasta. Sitä seurasivat televisiossa esitetyt animaatioelokuvat Turisti (1989) ja Lammenneidin tarina (1990). Seuraavat kaksi projektia olivat urheiludokumentteja. Valo varjon takaa (1990) kertoo aitajuoksija Arto Bryggaresta ja Ringside (1992) nyrkkeilijä Tarmo Uusivirrasta. Vuonna 1993 Arto Halonen ohjasi televisiolle näytelmän Onnellinen hääpäivä. Sitä seurasivat dokumentti Veren perintö (1995) ja näytelmäelokuva Koti (1995).[3]

Arto Halosen ohjaukset Unelmoija ja unikansa (1998) ja Karmapa – Jumaluuden kaksi tietä (1998) ovat osa Yleisradion Dokumenttiprojektin kolmasulottuvuus.fi-ohjelmistoa. Edellinen kertoo Malesian sademetsien eristyneestä heimosta, jälkimmäinen Tiibetin uskonnollisen johtajan valintaan liittyviä poliittisia hankaluuksia.[3] 1990-luvun lopulta lähtien Halonen on työskennellyt paljon ulkomailla, muun muassa Kuubassa ja Venäjällä. Taivasta vasten (2000) oli Kirgisiassa yhteistuotantona toteutettu dokumentti, jossa Halonen toimi käsikirjoittajana ja ohjaajana.[3] Vuonna 2009 Halonen teki kaksi dokumenttia nuorena kuolleesta laulaja-lauluntekijästä Pekka Strengistä (Strengin puutarhassa ja Magneettimies).

Halosen elokuva Prinsessa esitettiin Montrealin elokuvajuhlilla 2010.[4] Hän sai samana vuonna Suomen mielenterveysseuran mielenterveyspalkinnon, jonka perusteissa sanottiin, että Halonen on ”töissään puhunut suvaitsevaisuuden, erilaisuuden hyväksymisen ja välittämisen puolesta”.[5] Vuonna 2012 Halonen julkaisi Suomen hiihdon dopinghistoriaa käsittelevän elokuvan Sinivalkoinen valhe.

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Halonen oli parisuhteessa muusikko Terhi Kokkosen kanssa, ja heillä on suhteesta yksi lapsi, joka syntyi keväällä 2010.[6] Parin erosta uutisoitiin vuonna 2013.[7]

Filmografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • 12 fiktiivistä lyhytelokuvaa 1983–1986
  • Ensi jouluna (Sodan kasvot) (1986)
  • Kehitys (1986–1987)
  • Kahdet kasvot (1987)
  • Arina (1987)
  • Aaro Iivari Aukusti, maanviljelijän poika (1988)
  • Turisti (1989)
  • Pitkä matka (1989)
  • Lammenneidin tarina 1–3 (1990)
  • Valo varjon takaa (1990)
  • Valoa – erään videoelokuvan anatomia (1991, yhdessä Markku Pölösen kanssa)
  • Ringside (1992)
  • Onnellinen hääpäivä (1992)
  • Syyllinen (1993)
  • Veren perintö (1994)
  • Koti (1995)
  • Karmapa (1998)
  • Karmapa – matka maailman katolla (1988)


Palkintoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julkaisut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Frazier, Kevin & Halonen, Arto: Pyhän kirjan varjo. Suomentanut Einari Aaltonen. Helsinki: Like, 2008. ISBN 978-952-01-0197-8

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Paavilainen, Ulla (päätoim.): Kuka kukin on: Henkilötietoja nykypolven suomalaisista 2015, s. 149–150. Helsinki: Otava, 2014. ISBN 978-951-1-28228-0
  2. ↑ Tietoa yhdistyksestä – DocPoint-elokuvatapahtumat ry docpoint.fi. Viitattu 27.9.2022.
  3. ↑ a b c Eila Anttila (toim.): Lyhyttä ja pitkää, Kotimaisia elokuvantekijöitä. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu Oy, 2000. ISBN 951-692-474-3
  4. ↑ Suomalaiselokuva Prinsessa Montrealin elokuvajuhlille 10.8.2010. Yle Uutiset. Viitattu 10.8.2010.
  5. ↑ a b Prinsessan ohjaajalle mielenterveyspalkinto 10.10.2010. Yle.fi. Viitattu 10.10.2010.
    Maailman mielenterveyspäivänä 10.10.10 välitetään toisista Suomen Mielenterveysseura. Arkistoitu 21.10.2010. Viitattu 10.10.2010.
  6. ↑ Jarva, Hannu: Arto Halonen ja Terhi Kokkonen saavat vauvan Karjalainen. 30.12.2009. Arkistoitu 3.1.2010. Viitattu 30.12.2009.
  7. ↑ Terhi Kokkonen ja Arto Halonen: Yllätysero mtv.fi. 5.12.2013. Arkistoitu 23.9.2016. Viitattu 10.9.2016.
  8. ↑ Karttunen, Camilla: Voiko ilmastonmuutoksen estää aikamatkustuksen avulla? Katso Jälkeemme vedenpaisumus -elokuvan traileri Iltalehti. 20.9.2024. Viitattu 16.10.2024. (suomeksi)
  9. ↑ Dokumenttiohjaaja Arto Halonen palkittiin Uusi Suomi. 13.3.2008. Viitattu 13.3.2008.
  10. ↑ Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto palkitsi Arto Halosen Yle Uutiset. 14.10.2010. Viitattu 27.9.2022.
  11. ↑ Varpu Salo: Prinsessa-ohjaaja Arto Halonen palkittiin Ilta-Sanomat. 25.11.2010. Viitattu 16.10.2024.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Waarala, Hannu: ”Kilpailuvietistä ja inhimillisestä raadollisuudesta”, essee Halosesta. Filmihullu 3/2006 s. 22–23.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tämä elokuvaohjaajaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Arto_Halonen&oldid=22777815”