Baltiansaksalaiset

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Baltiansaksalaiset
Baltiansaksalaisten lippu
Baltiansaksalaisten lippu
Merkittävät asuinalueet
 Saksa40 000[1]
 Latvia4 539[2]
 Viro1 870[3]
Kielet saksa
Uskonnot luterilaisuus
Baltia vuonna 1250. Alueen vallanpitäjiä olivat piispat ja Saksalainen ritarikunta (=Livonian Order).

Baltiansaksalaiset (saks. Deutsch-Balten tai Baltendeutsche, vir. baltisakslased, latv. vācbaltieši) olivat etenkin nykyisessä Virossa ja Latviassa asunut etninen saksalaisvähemmistö. Saksalaisia asettui asumaan Baltiaan 1100-luvulta. Baltiaa hallinnut aristokratia koostui muinaisten ritarien jälkeläisten ja alueelle myöhemmin Saksasta muuttaneiden lisäksi myös muualta Euroopasta kotoisin olleista aatelisista (esimerkiksi Venäjän palkkaamista sotilaista), jotka olivat Baltiaan asetuttuaan omaksuneet saksan kielen. Saksalaisväestöön kuuluivat lisäksi kaupunkeihin asettuneet saksalaiset kauppiaat ja käsityöläiset, jotka kiltoihin järjestäytyneinä vastasivat kaupunkien hallinnosta.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisten liikehdintä Baltiassa alkoi 1100-luvulla. Ensimmäiset tulijat olivat kauppiaita, ja he liikkuivat Väinäjoen varsilla. Heitä seurasivat lähetyssaarnaajat. Ensimmäisten joukossa oli augustinolainen Meinhard.[4] Lähetystyö oli aluksi rauhanomaista mutta muuttui sittemmin väkivaltaiseksi. Meinhardin seuraajan Bertholdin surmasivat pakanalliset liiviläiset ja hänen seuraajansa Albert von Buxhövden, jonka mukana oli paavi Innocentius III:n bullalla mukaan kutsumia saksalaisia joukkoja.[5] Saksalaiset alistivatkin ensin liiviläiset ja sitten latvialaiset varsin helposti[6]. Virolaiset alistettiin 1200-luvun ensimmäisten vuosikymmenien aikana. Viimeinen vapaa virolainen alue Muhu vallattiin vuonna 1227.[7] Valloitetut alueet jaettiin Kalparitaristolle ja piispanistuimille.[8] Kalparitaristo liittyi myöhemmin Saksalaiseen ritarikuntaan, joka hallitsi aluetta 200 vuotta 1600-luvulle saakka, jolloin se hajosi heikennyttyään sodissa Puola-Liettuaa vastaan. Tämän jälkeen alueelle muodostui Baltian valtatyhjiö, jonka täyttivät Puola-Liettua etelässä ja Ruotsi pohjoisessa. Ruotsin vallan aikana baltiansaksalaisten asema heikkeni talonpoikiin nähden. Baltiassa talonpoikaisella valtaväestöllä oli vähemmän oikeuksia kuin esimerkiksi Pohjoismaissa.lähde?

Venäjän vallan aika Baltiassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Baltia vuonna 1882.

Yli kahdeksansataa syntyperältään baltiansaksalaista upseeria komensi venäläisjoukkoja Napoleonin vastaisissa sodissa, mikä oli huomattava panos ottaen huomioon väestöryhmän pienen koon.[9]

Kartanotalouden ansiosta baltiansaksalainen aateli muodosti 1900-luvun alkuun saakka hallitsevan maanomistajaluokan Virossa ja Latviassa. Vuoden 1856 maanhankintalakien myötä alkoi syntyä myös muuta itsenäistä talonpoikaistoa, mutta vielä 1910-luvulla kartanot omistivat kaikkialla vähintään puolet viljelyskelpoisesta maasta ja lähes kaikki metsät. Baltian paikallishallinnon muodostivat vuoden 1866 lakikodifikaatioon saakka hallitsijoiden turvaamat aateliston feodaaliprivilegiot ja porvarien kiltalaitos, jotka kaikki takasivat saksalaisen väestön johtoaseman. Saksalaisväestö vastustikin laillisuusperiaatteen vastaisina Venäjän 1860-luvulla ylhäältäpäin toteuttamaa uudistusta, joka mahdollisti poliittiseen elämään osallistumisen ainakin varakkaimmalle osalle viron- ja latviankielisestä väestöstä. Kansallisuusliikkeen nousu vuosisadan lopulla merkitsi pääväestön kääntymistä saksalaista eliittiä vastaan, varsinkin Latviassa. Venäläistämistoimenpiteiden nähtiin pitkään kohdistuvan lähinnä saksalaisten etuoikeuksiin.[10] Saksalaisviha oli keskeistä myös virolaisten identiteetissä[11].

Vuoden 1905 vallankumouksen aikana Baltiassa syntyi mellakoita, joiden aikana kartanoita ryöstettiin ja aatelisia tapettiin. Eniten tätä tapahtui Liivinmaalla, missä myös saksalaisia oli eniten. Venäläisten ja baltiansaksalaisten rankaisuretkikunnat palauttivat järjestyksen ankarin keinoin.[12]

Ennen ensimmäistä maailmansotaa 1914 baltiansaksalaisia laskettiin olevan kaikkiaan 180 0000selvennä.lähde?

Venäjän vallan päättyminen ja saksalaisen sotilasvallan aika Baltiassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Baltian eli Kuurinmaata, Liivinmaata ja Viroa koskeva herttuakuntahanke
Ensimmäisen maailmansodan itärintama Baltian alueella vuosina 1914–1917.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Itärintama siirtyi kohti Baltiaa syksyllä 1915 vuoden sodankäynnin jälkeen. Tällöin Saksa miehitti Puolan, Liettuan, Kuurinmaan ja eteläisen osan Liivinmaata. Alueesta muodostettiin Saksan armeijan hallitsema Ober Ost, ja sotilaina alueilla toimi Saksan keisarikunnan 8. armeija. Lopullinen muutos tapahtui syyskuussa 1917, jolloin keisarillisen Saksan joukot ylittivät Väinäjoen ja valloittivat syyskuun alussa 1917 Riian ja saman kuun lopulla Viron suuret saaret eli Saarenmaan, Hiidenmaan ja Muhun. Itse Viron mannermaan miehitys tapahtui helmikuussa 1918 niin, että Narva oli saksalaisten vallassa 4. maaliskuuta 1918. Samaan aikaan Saksan ja Venäjän välillä solmittu Brest-Litovskin rauha vahvisti Baltian kuulumisen Saksan valtapiiriin.[13]

Miehityksen myötä jälleen hallitsevaan asemaan päässeet baltiansaksalaiset pyrkivät saamaan Baltian eli Vironmaan, Liivinmaan ja Kuurinmaan osaksi Saksan keisarikuntaa. Tarton yliopisto Virossa muutettiin Landesuniveritätiksi, ja sen opettajat tuotiin Saksasta.[14] Baltiansaksalaisten muodostama maaneuvosto eli Landesrat teki ehdotuksen ja hyväksyi Baltian herttuakunnan muodostamisen. Tarkoituksena oli liittää herttuakunta Preussin kuninkaaseen eli Saksan keisariin ja sitä kautta Saksan keisarikuntaan. Hanke ei kuitenkaan toteutunut ennen Saksan romahdusta, joka tapahtui marraskuussa 1918.[15]

Baltiansaksalaiset sotien kautta syntyneissä Viron ja Latvian kansallisvaltioissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan sotilaallisen tappion ja marraskuun 1918 vallankumouksen seurauksena Saksan armeija romahti, kommunistisia neuvostoja muodostui monissa paikoissa ja saksalaisten yksiköt vetäytyivät sekasorron vallassa.[16] Maailmansodan aselevon jälkeen Saksan hallitus nimitti sosiaalidemokraatti August Winnigin Baltian maiden kenraalikäskynhaltijaksi tehtävänään neuvotella vallansiirto kansallisille hallituksille, Latviassa Kārlis Ulmanisin ja Virossa Konstantin Pätsin hallitukselle. Neuvosto-Venäjä ei noudattanut tällöin enää Brest-Litovskin rauhansopimusta vaan aloitti marraskuun lopulla 1918 hyökkäyksen Baltiaan niin Viron, Latvian kuin Liettuan alueille, joissa kansalliset hallitukset olivat julistaneet maansa itsenäisiksi.lähde?

Saksan keisarikunnan 8. armeijan johto määräsi 30. marraskuuta luotettavista valtakunnansaksalaisista sotilaista muodostettavaksi oman vapaaehtoisyksikön niin sanotun Rautaisen prikaatin myöh. divisioona perustamisen varmistamaan sotamateriaalin vetäytymisen ja hallinnan.[17] Samaan aikaan, kun perustettiin valtakunnansaksalaisten vapaaehtoisyksikkö, perustivat Liivinmaan ja Kuurinmaan baltiansaksalaiset oman yksikkönsä Baltian Landeswehrin. Siitä tuli käynnissä olevan sodan osapuoli Latvian vapaussotaan Puna-armeijan ja latvialaisten kiväärimiesten miehitettyä tammikuun 1919 loppuun mennessä pääosan Latviaa aina Ventajoelle asti Liepājan (saks. Libau) jäädessä Latvian väliaikaisen kansallisen hallituksen ja saksalaisten haltuun.[18][19] Tilanne Liepājassa oli erikoinen, sillä baltiansaksalaisten Landeswehr oli toisaalta osa juuri itsenäistyneen Latvian tasavallan armeijaa ja toisaalta saksalaisten mielestä Landeswehr oli osa 1. helmikuussa 1919 paikalle tulleen valtakunnansaksalaisen kenraalin kreivi von der Goltzin komentamaa valtakunnansaksalaista VI reserviarmeijakuntaa, johon kuuluivat lisäksi saksalaisvapaaehtoisten muodostama Rautainen divisioona ja valtakunnansaksalainen 1. Kaartin reservidivisioona.[20] Kenraali von der Goltzin päätehtäväksi oli asetettu virallisesti Itä-Preussin suojelu.lähde?

Marraskuussa 1918 Viron johto neuvotteli Vironmaan baltiansaksalaisten edustajien kanssa saadakseen heidät mukaan Viron tasavallan puolustamiseen bolševikkeja vastaan. Tältä pohjalta Virossa asuneet baltiansaksalaiset alkoivat muodostaa omaa sotilasyksikköään. He tulivat merkittäviltä osin Tarton ja Latvian yliopiston baltiansaksalaisista opiskelijoista. Viron baltiansaksalaiset alkoivat perustaa Rakveressä omaa sotilasyksikköään, balttipataljoonaa, josta tuli osa Viron tasavallan armeijaa. Näin Viron baltiansaksalaiset taistelivat Viron vapaussodassa Viron kansallisen hallituksen joukkojen rinnalla puna-armeijaa vastaan.lähde?

Latvian alue eli Kuurinmaa ja Liivinmaa siirtyi Neuvosto-Venäjän puna-armeijan tuella Latvian bolševikkien eli Neuvosto-Latvian käsiin. Baltiansaksalaiset kokivat kovan kohtalon, koska vallassa olleet bolševikit pitivät heitä päävihollisinaan. Tuhannet baltiansaksalaiset joutuivat vankileireille, ja osa heistä surmattiin. Se lisäsi kostonhalua, kun saksalais- ja baltiansaksalaisjoukot hyökkäsivät maaliskuusta 1919 lähtien Libausta kohti Riikaa, jonka he valtasivat toukokuussa 1919. Sitä ennen saksalaiset olivat syrjäyttäneet kansallisen johtajan Kārlis Ulmanisin hallituksen vallasta ja olivat nostaneet tilalle saksalaismielisen pastori Andrievs Niedran hallituksen pääministeriksi.lähde?

Kansainvälisessä politiikassa kesäkuussa 1919 tapahtui merkittävä, myös Baltiaan, vaikuttanut tapahtuma. Maailmansodan hävinneet saksalaiset allekirjoittivat 28. kesäkuuta 1919 Versailles'ssa rauhansopimuksen. Sopimus sinetöi valtakunnansaksalaisten sotajoukkojen vetäytymisen Baltiasta ja ennen kaikkea päätti kenraali von der Goltzin toiminnan silloisessa muodossa.[21] Landeswehrin sota käynnistyi kesäkuun alussa 1919 osapuolina Baltian Landeswehr yhdessä Rautaisen divisioonan kanssa ja toisella puolella latvialaiset yhdessä virolaisten kanssa. Baltian Landeswehr liittolaisineen vaati saksalaiselle vähemmistölle yhteiskunnallista vaikutusvaltaa Latviassa, mitä latvialaiset virolaisten tukemana eivät hyväksyneet. Landeswehr hyökkäsi Pohjois-Latviassa Cēsisissä.[22] Ratkaisevat taistelut siellä käytiin 19.–23. kesäkuuta 1919. Ne päättyivät Baltian Landeswehrin ja sitä tukeneiden vapaaehtoisten eli Rautaisen divisioonan sotilaiden tappioon.[23] Sotatoimet päättyivät Strasenhofin aselepoon, joka solmittiin 3. heinäkuuta.[24] Se merkitsi baltiansaksalaisten vaikutusvallan loppua Baltiassa.lähde?

Baltiansaksalaiset ja kulttuuriautonomia sotien välisenä aikana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Syksyllä 1939 tapahtui baltiansaksalaisten muutto Suur-Saksan alueelle. Kaikkiaan siirtyjiä oli yli 60 000 Baltian saksalaista, ja enemmistö heistä oli kotoisin Latviasta. Kuvassa Riiasta lähdössä olevia baltiansaksalaisia.

Viron ja Latvian itsenäistyttyä vuosina 1918–1919 baltiansaksalaiset menettivät maareformeissa pääosan maaomaisuudestaan, sillä kukin maatila sai omistaa maareformin jälkeen enintään 20 hehtaaria. Baltiansaksalaisten yhteiskunnallinen valta oli murtunut Latvian ja Viron itsenäistymisen yhteydessä, mutta heille myönnettiin huomattava kulttuuriautonomia. Virossa laki vahvistettiin helmikuussa 1925. Sotien välillä baltiansaksalaisia alkoi muuttaa merkittävissä määrin Saksaan, joskaan tarkkoja lukuja ei tiedetä.lähde?

Latvia oli ollut merkittävin baltiansaksalaisten asuinpaikka. Vuonna 1925 heitä asui Latviassa 70 964 eli 3,6 prosenttia väestöstä. Vuoteen 1935 mennessä baltiansaksalaisten lukumäärä laski 62 144:ään eli 3,2 prosenttiin. Tyypillisesti baltiansaksalaiset asuivat maailmansotien välisenä aikana kaupungeissa, ja Riiassa asui Latvian baltiansaksalaisista yli puolet. Vuonna 1935 Riiassa asui 38 523 baltiansaksalaista eli yli puolet kansanosasta. Virossa baltiansaksalaisten osuus oli pienempi. Niinpä Tallinnassa asui tähän aikaan 6 575 baltiansaksalaista.lähde?

Latviassa vuonna 1934 tapahtunut presidentti Ulmanisin vallankaappaus muutti maan politiikkaa entistä kansallismielisemmäksi, minkä seurauksena ei-latvialaisilta oli kielletty kiinteistöjen ostaminen ja tuli myös muutamia ammatillisia rajoituksia, kuten vaatimukset latvialaisuudesta lakimiehen ammattiin.lähde?

Lähtö Baltiasta toisen maailmansodan alla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Baltia oli vuonna 1939 jäänyt Molotov–Ribbentrop-sopimuksen perusteella Neuvostoliiton etupiiriin. Siksi Saksan johto halusi paikalliset saksalaiset pois alueelta. Asiasta lähetettiin sähke Moskovassa olleelle Saksan ulkoministerille Joachim von Ribbentropille jo syyskuussa 1939, ja hänet määrättiin sopimaan asiasta Neuvostoliiton kanssa. Neuvotteluja käytiin Vjatšeslav Molotovin kanssa ja asiasta päästiinkin nopeasti yhteisymmärrykseen. Baltiansaksalaisten siirtämisestä sovittiin Saksan ja Neuvostoliiton välisen raja- ja ystävyyssopimuksen allekirjoittamisen yhteydessä 28. syyskuuta. Salaisen lisäpöytäkirjan mukaan Neuvostoliiton etupiirialueella asuneet Saksan kansalaiset tai saksalaista syntyperää olevat siirrettäisiin Saksaan tai Saksan etupiirialueelle. Saksalaiset lähettivät kuljetuslaivoja Latvian ja Viron satamiin lokakuun alussa ja kertoivat vasta sen jälkeen aikomuksestaan siirtää baltiansaksalainen väestönosa Saksaan. Hitler ilmoitti puheessaan 6. lokakuuta yleisesti saksalaisten vähemmistöjen siirtämisestä Itä- ja Kaakkois-Euroopasta Saksaan, mutta kyse oli vain baltiansaksalaisista.[25]

Umsiedlung eli baltiansaksalaisten siirto Saksaan ennen Neuvostoliittoon liittämistä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suunnitelma baltiansaksalaisten muutosta ja uudelleensijoittamisesta Saksaan vuodelta 1939.

Saksa ilmoitti Viron hallitukselle baltiansaksalaisten siirrosta vasta 7. lokakuuta. Viron hallitus kokoontui seuraavana päivänä ja päätti olla asettamatta mitään esteitä muuttajille. Pöytäkirja Virossa olevan saksalaisen kansallisuusryhmän siirtämisestä Saksaan allekirjoitettiin 15. lokakuuta. Umsiedlung käynnistyi jo samassa kuussa. Ensimmäinen kuljetuslaiva lähti Tallinnasta 18. lokakuuta vuonna 1939.[26][25][27]

Virallisissa julistuksissa ei puhuttu Neuvostoliiton muodostamasta uhasta vaan uusista tehtävistä Suur-Saksassa. Ensimmäisten kuljetuslaivojen mukana lähti Virosta 12 000 baltiansaksalaista ja Latviasta noin 47 000. Baltiansaksalaiset sijoitettiin Puolalta vallatuille alueille.[28] Vielä kuljetuslaivojen lähdön jälkeen muutamia lähti muilla laivoilla tai rautateitse. Vain pieni osa saksalaisista jäi vielä Baltian maihin. Saksalaisia lehtiä, yhdistyksiä ja seuroja lopetti toimintansa. Mukaan lähtevät baltiansaksalaiset saivat ottaa vain henkilökohtaista omaisuutta, kuten vaatteet, korut ja taloustavarat. Yhdistysten, kirkkojen ja koulujen omaisuus oli jätettävä taakse.[29]

Virossa kaksi suurta saksalaisten omistamaa pankkia Scheeli pank ja Aktsiapank jatkoivat toimintaansa, samoin saksankielinen lehti Revalsche Zeitung. Saksalaisilla oli ollut Virossa 157 järjestöä, joista maaliskuuhun 1940 mennessä vain seitsemän lopetti toimintansa. Kun Viroon jäi vain 2 000–3 000 saksalaista, ihmetystä herätti, mitä he tekivät 150 järjestöllä.[30]

Baltiansaksalaisten taakseen jättämän omaisuuden selvittely jatkui vielä pitkään saksalaisten lähdettyä, eikä siihen saatu selvyyttä ennen kuin Neuvostoliitto miehitti Baltian maat. Saksa ja Neuvostoliitto sopivat asiasta tammikuussa 1941. Sopimuksen mukaan Neuvostoliitto maksoi Saksalle sen Latviassa, Virossa ja Liettuassa olleesta saksalaisesta omaisuudesta 200 miljoonaa markkaa. Tästä summasta kuitenkin vähennettiin Baltian maiden Saksassa olleen omaisuuden arvo eli 50 miljoonaa markkaa.[29]

Nachumsiedlung eli baltiansaksalaisten siirto Saksaan Neuvostoliittoon liittämisen jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samaten tammikuussa 1941 sovittiin myös Baltian maihin vielä jääneiden saksalaisten kuljettamisesta Saksaan. Tällöin muutolla oli jo paon sävy. Virosta lähti noin 7 500 henkilöä, joiden mukana oli noin tuhat virolaista.[29] Latviasta lähti noin 10 000 saksalaistalähde?.

Saksalaisuuden muisto uudelleenitsenäistyneissä Baltian maissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Riian Mustapäiden talo, joka tuhottiin neuvostovallan aikana 1950-luvulla mutta jälleenrakennettiin Latvian uuden itsenäisyyden aikana vuoteen 1999 mennessä.

Vuonna 1991 tapahtuneen Baltian valtioiden itsenäistymisen, Neuvostoliiton hajoamisen ja Saksan jälleenyhdistymisen seurauksena Baltian historiaa on käsitelty avoimemmin. Historiaa on tarkastelu laajemmin niin, että vanhat tapahtumat ja muistomerkit ovat tulleet osaksi itsenäistyneiden Baltian valtioiden historiaa. Konkreettisena esimerkkinä tästä on jälleenrakennettu Riian vanhan keskustan Mustapäiden talo, joka oli keskeinen osa Riian saksalaista historiaa.[31]

Tunnettuja baltiansaksalaisia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Luettelossa näyttää olevan joukossa myös Saksasta suoraan Venäjälle muuttaneita tai näiden jälkeläisiä. Nämä eivät ole baltiansaksalaisia vaan pietarinsaksalaisia.

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Tapio Mäkeläinen: Viro: Kartanoiden, kirkkojen ja kukkaketojen maa. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-2936-5
  2. ↑ Latvijas iedzīvotāju sadalījums pēc nacionālā sastāva un valstiskās piederības 2010. Pilsonības un migrācijas lietu pārvaldes. Arkistoitu 17.7.2011. Viitattu 20.8.2010. (latviaksi)
  3. ↑ Viron väestönlaskenta 2001 Eesti Statistika. Viitattu 1.7.2010. (englanniksi)
  4. ↑ Niitemaa ja Hovi 1991, s. 58
  5. ↑ Niitemaa ja Hovi 1991, s. 59
  6. ↑ Zetterberg 2007, s. 62
  7. ↑ Zetterberg 2007, s. 71
  8. ↑ Niitemaa ja Hovi 1991, s. 75–76
  9. ↑ Kasekamp, Andres: Baltian historia. Vastapaino, 2013. ISBN 978-951-768-411-8
  10. ↑ Kähönen 1998, s. 190–191, 193–194.
  11. ↑ Annina Wallius: Virolainen kirjallisuudentutkija: "Saksalaisviha oli keskeistä virolaisten identiteetissä" Yle.fi, uutiset. 23.2.2018. Viitattu 26.2.2018.
  12. ↑ Kähönen 1998, s. 195.
  13. ↑ Oleh S. Fedyshyn: Germany’s Drive to the East and the Ukrainian Revolution 1917–1918. New Brunswick/New Jersey 1971, ISBN 0-8135-0677-8, S. 257. Kieli=(englanniksi)
  14. ↑ Zetterberg 2007, s. 502.
  15. ↑ Zetterberg 2007, s. 503.
  16. ↑ Hoffrogge, Ralf: Working-Class Politics in the German Revolution. Brill, 2014. ISBN 978-90-04-21921-2 (englanniksi)
  17. ↑ Claus Grimm: Vor den Toren Europas. Hamburg 1963, Se. 44, (saksaksi)
  18. ↑ von der Goltz, Rüdiger: Toimintani Suomessa ja Baltian maissa, s. 182–188
  19. ↑ O'Connor, Kevin C.: The History of the Baltic States, s. 101.
  20. ↑ Generalkommando VI Reservekorps Axis History. Viitattu 17.1.2020.
  21. ↑ Kesselring, 6/2019, 87
  22. ↑ Kesselring, 6/2019, 87–88
  23. ↑ Kesselring, 6/2019, 88
  24. ↑ Bernhard Böttcher: Gefallen für Volk und Heimat, Böhlau Verlag, Köln/ Weimar, 2009, S. 37. (saksaksi)
  25. ↑ a b Hyytiä 1992, s. 159–160
  26. ↑ Vertrag uber die Umsiedlung – lettischer Burger deutsche Volkszuhörigkeit in das Deutsche Reich. Rigasche Rundschau, 30.10.1939, s. 1. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 24.1.2020. (saksaksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  27. ↑ Zetterberg, Seppo: Uusi Viron historia, s. 259. SKS, 2017. ISBN 978-952-222-838-3
  28. ↑ Zetterberg 2007, s. 617
  29. ↑ a b c Zetterberg 2007, s. 618
  30. ↑ Hyytiä 1992, s. 164
  31. ↑ Mustapäiden talo nousi tuhkasta 22.11.1999. Helsingin Sanomat. Viitattu 24.1.2020.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Baltiansaksalaiset&oldid=22846579”