Suomalainen lastenkirjallisuus

Suomalainen lastenkirjallisuus on suomeksi tai ruotsiksi kirjoitettua, lapsille suunnattua kirjallisuutta. Yleensä lastenkirjallisuudeksi kutsutaan kirjallisuutta, joka on tarkoitettu suurin piirtein alle yhdeksänvuotiaille lapsille. Ikäraja on vain suuntaa antava, mutta yleisesti sitä vanhemmat alkavat kuulua jo nuortenkirjallisuuden kohderyhmään.

Suomalaisen lastenkirjallisuuden katsotaan alkaneen Mikael Agricolan Abckiriasta vuodelta 1543, ja juuri pitkään jatkunut uskonnollisuuden ja kasvattavuuden vaatimus sekä hidas eriytyminen aikuisten kirjallisuudesta ovatkin olleet sille tyypillisiä piirteitä. Vasta 1840-luvulla suomen kielen ja lapsen aseman vahvistuessa syntyivät varsinaiset edellytykset kansalliselle lastenkirjallisuudelle. Nykyisessä lastenkirjallisuudessa on otettu huomioon eri ikäkausien henkiset tarpeet, mikä näkyy ensikirjoissa ja lasten kuvakirjoissa.

1500–1700-luvut

Lastenkirjallisuuden perustan luovat kansansadut, jotka ovat säilyneet kansanperinteen suullisen muodon tallentumina. Kuitenkin painetun suomalaisen lastenkirjallisuuden ja samalla kaiken suomalaisen kirjallisuuden alkuna pidetään uskonpuhdistaja Mikael Agricolan Abckiriaa vuodelta 1543. Se sisältää tavuharjoituksia sekä nimiölehdelle sijoitetun Oppe nyt wanha / ja noori -runon, mikä antaa viitteitä, että aapinen olisi tarkoitettu aikuisten lisäksi myös lapsille, jotta nämäkin oppisivat lukemaan. Abc-kiria onkin toiminut aapiskirjallisuuden tiennäyttäjänä. 1500-luvun lastenkirjallisuutta hallitsivat aapiset ja lukukirjat, kun taas 1600-luvulla ilmestyi myös katekismuksia, hengellisiä ja maallisia neuvokirjoja, yleisteoksia sekä satuja. Lastenkirjojen tavoitteena oli lukutaidon opettaminen, kunnon kristityksi kasvattaminen sekä tuonpuoleiseen elämään valmistautuminen.

Hengellinen linja jatkui vankasti vielä koko 1700-luvun, jolloin ilmestyivät lasten raamatut ja raamatunhistoriat. Kirjojen avulla lapsista haluttiin kasvattaa sosiaalisia kunnon kansalaisia tämänpuoliseen elämään. Uskonnollisesta linjasta poiketen vanhin painettu satukokoelma on 1700-luvulta, Henrik Achreniuksen ulkomaisista saduista kotoistama Caxi Neljättä Kymmendä Satua vuodelta 1775.

Kirjoittajina suomalaisen lastenkirjallisuuden alkuvuosina toimivat miehet, jotka työskentelivät teologeina, yliopistojen ja muiden koulujen opettajina, pappeina, tiedemiehinä ja sanomalahtimiehinä. Myöhemmin lastenkirjailijoina kunnostautuivat pappilassa kasvaneet naiset sekä naisopettajat.

1800-luku

Sakari Topelius

Suomessa oli 1800-luvun puoliväliin mennessä ilmestynyt siis jonkin verran enimmäkseen ruotsinkielisiä uskonnollis-moraalisia lastenkirjoja, joiden kohdeyleisönä olivat sivistyneistön lapset. Paremmin lapset huomioivan, varsinaisen lastenkirjallisuuden synty ajoittuu juuri 1800-luvulle, Topeliuksen ja voimistuneen suomalaisuusaatteen ajalle, jolloin syttyi into kerätä ja tallentaa suomalaisia kansanrunoja sekä –satuja.

Muutenkin aika oli otollista, sillä 1800-luvulla alkoi tapahtua eriytymistä sisällön perusteella, jolloin ensi-ilmestyksensä kokivat mm. myös romaanit, kertomukset, huvilukemistot, lastenlehdet sekä kuvakirjat. Valistuksen henki puolestaan näkyi lapsillekin suunnatussa kirjallisuudessa, sillä sen avulla haluttiin korostaa järjen ja tiedon voittoa taikauskosta ja tietämättömyydestä. Toisaalta kirjoissa nostettiin ihanteiksi rehellisyys, vaatimattomuus sekä ehdoton kuuliaisuus vanhempia kohtaan.

Sakari Topelius

Zacharias (Sakari) Topelius viitoitti tien lastenkirjatraditiolle. Hänen satujensa pohjalla on aineksia kansansaduista, Raamatusta, Kalevalasta, lapsuudenkokemuksista sekä H. C. Andersenin saduista. Topeliuksen kautta tapahtui myös romantiikan läpimurto, sillä kirjailija pyrki kehittämään lapsen emotionaalisuutta sekä luovuutta eikä pelkästään pyrkinyt opettamaan teoksillaan kieltä sekä sosiaalistumista, niin kuin ennen oli tehty. Topelius pyrki saduissaan tarjoamaan selkeitä ratkaisumalleja sekä opettamaan eroa hyvän ja pahan välillä. Tärkeällä sijalla olivat isänmaa, uskonto, luonto, kansan tulevaisuus ja menneisyys, sillä kirjojen avulla pyrittiin kasvattamaan nöyrää, ahkeraa ja lähimmäisrakasta kansaa.

1900-luvun alku

Jalmari Finne

Suomalainen lastenkirjallisuus, kuten kansainvälinenkin lastenkirjallisuus, oli ollut hyvin yhtenäistä koko 1800-luvun. Vuosisadan taitteessa tilanne kuitenkin muuttui, sillä nuortenkirja eriytyi lastenkirjasta, ja tytöille ja pojille alettiin räätälöidä omanlaisiaan kirjoja. Käännöskirjallisuuskin vaikutti kotimaiseen tuotokseen, tosin Suomessa satua pidettiin sopivampana lapselle kuin fantasiaa, joka lastenkirjallisuuden johtomaassa Isossa-Britanniassa kukoisti. Suomalaiset sadut ottivat yleisestikin 1900-luvun alkupuolella vaikutteita Grimmin veljeksiltä, Andersenilta sekä Topeliukselta. Näiden rinnalle kansansadut toivat uudelle sadulle muotoa ja sisältöä, jolloin päästiin käsiksi yleismaailmallisiin teemoihin kuten köyhyys ja rikkaus, rohkeus ja pelkuruus sekä hyvän voitto pahasta. Lapsen kuolemaakaan ei ohitettu lastenkirjallisuudessa, vaan se oli tuttu aihe niin saduissa kuin runoissakin. Valta-asemaan nousikin uusi suomenkielinen taidesatu, joka syntyi kansansadun ja topeliaanisen sadun pohjalta. Suomenruotsalaisessa lastenkirjallisuudessa taas valta-asemaa pitivät 1900-luvun alkupuolella inhimillistetyt eläimet ja elävät leikkikalut. 1920- ja 30-luvuilla perinteinen satu piti pintansa modernia satua vastaan, mutta molempia kuitenkin julkaistiin.

Anni Swan

Anni Swan uudisti Topeliuksesta alkanutta satuperinnettä luomalla suomenkielisen symbolisen sadun. Hänen tuotannossaan näkyy niin Topeliuksen, Andersenin kuin Grimmin veljestenkin vaikutus. Swanin klassinen satutuotanto loi perinteet, jonka piirissä muu satukirjallisuus pysyi pitkälti 1940-luvulle asti. Swanin saduissa on keskeisellä sijalla ihmisen ja luonnon suhde sekä pyrkimys tasapainoon niiden välillä. Toinen tärkeä kuvauksen kohde on naisen sosiaalisen aseman muuttuminen, kuten Ihmekukassa 1905, ja modernin tytön hiljainen kypsyminen Marjaanan helmikruunussa 1912. Swan ei ajanut pedagogista tai moraalista ohjelmaa vaan pyrki puhtaaseen omaleimaiseen satuun, jossa hallitsevat näkymättömät eettiset lait. Lisäksi Anni Swan vakiinnutti suomenkielisen nuortenromaanin teoksillaan, joissa kuvasi nuorten elämää vuosisadan taitteessa, sekä suomensi runsaasti satuja, kuten Liisan seikkailut ihmemaassa

Jalmari Finne

Jalmari Finne Kiljusineen laajensi sadun kenttää. Finnen lapsiburleskit tai puolisadut karnevalisoivat perinteisen vanhemmuuden sekä yhteiskunnan vakiintuneet instituutiot. Kiljusissa päähenkilöksi astuu kaikkivoipa, estoton lapsihahmo, jonka kohellukseen osallistuu koko muu karrikoitu perhe. Toisella tapaa Finnen Kiljuset olivat hyvin merkittävä kirjallinen tapaus, sillä ne muodostivat ensimmäisen pitkähkön suomenkielisen lastenkirjasarjan: ensimmäinen osa Kiljusen herrasväki ilmestyi vuonna 1914 ja viimeinen Kiljuset palaavat vuonna 1925. Kiljusissa erilaista oli se, että tapahtumat sijoittuvat realistiseen ympäristöön, mutta itse toiminta on hyvin epärealistista. Kirjoissa yhteiskunta joutuu auttamattomasti niin satiirin kuin parodiankin kohteeksi.

Sotavuodet ja 1950-luku

Tove Jansson

1940-luvulla alkoi kirjatehtailun aika, jolloin uusia lastenkirjoja ilmestyi runsaasti, mutta laatu ja arvostus kärsivät. Vaikka sotavuosien aikana julkaisukynnys madaltui, luotiin tuolloin silti pohjaa modernille lastenkirjallisuudelle, sillä alettiin vihdoin hylätä jo vanhentuneeksi käynyt topeliaaninen perinne. Lasten- ja nuortenkirjallisuuteen alkoi ilmestyä ajankohtaisuutta talvi- ja jatkosodan sekä jälleenrakennuksen hengen mukaisesti, mutta silti 1940–1950-lukujen lastenkirjallisuudessa sota ei suuremmin näkynyt. Kotimaisen sadun pelastajaksi nousi Yrjö Kokko teoksellaan Pessi ja Illusia, ja sittemmin 1950-luvulla Tove Jansson tarjoili muumien muodossa uudenlaista satuperinnettä suomalaisille. Muuten 1950-luvulle tunnusomaista oli tunnettujen aikuiskirjailijoiden vierailu lastenkirjallisuuden puolella. Modernismin nimissä muun muassa Kirsi Kunnas (Tiitiäisen satupuu 1956) ja Oiva Paloheimo (Tirlittan 1953) kirjoittivat kokeellista lastenkirjallisuutta. Kuitenkin valtavirtana pysyi edelleen lyhyt, opettavainen satutyyppi.

Yrjö Kokko

Yrjö Kokon Pessi ja Illusia (1944) on osa perinteisen eläinsadun jatkumoa personoituine kasveineen ja eläimineen, jotka kuvaavat samalla allegorisesti ihmisen heikkouksia. Oikeastaan kyseessä on kuitenkin fantasiatäytteinen satu, jonka aihe löytyy suomalaisesta luonnosta. Kirjailijan tiedemiesmäiset havainnot ovat muuttuneet runoilijan käsissä saduksi, jossa näkyy kaikuja sodasta sekä sodan laukaisema pako vastuusta. Teoksen uudistavuutta ei ymmärretty ilmestymisajankohtana, vaikka se saikin positiivisen vastaanoton ja menestyi useissa maissa.

Tove Jansson

Suomalaiset ottivat Janssonin muumit hitaasti omikseen, sillä suomenkielisessä lastenkirjallisuudessa ei ollut totuttu fantasiakirjallisuuden perinteeseen. Vuonna 1955 suomennettiin ensimmäisenä Muumipeikko ja pyrstötähti, Janssonin toinen muumikirja, joka oli kirjoitettu ruotsiksi jo yhdeksän vuotta aikaisemmin. Muumien fantasiamaailma oli täysin uudenlainen, sillä se ei pohjautunut mitenkään suomalaiseen kansansatutraditioon. Muumiperheen erilaiset roolimallit sekä Mörön pelko olivat uusia elementtejä suomalaisessa lastenkirjallisuudessa ja poikkesivat vanhahtavista kasvatusihanteista. Lajia rikkoivat myös aikuistenkirjallisuudesta lainatut tyylikeinot parodia, satiiri ja allegoria. Vasta 1980- ja 1990-luvuilla muumikirjat vakiintuivat nykyiseen arvoonsa.

1960- ja 1970-luvut

1960- ja 1970-luvuilla lastenkirjallisuuden holhoava ote vähentyi ja tapahtui uusi murros kirjailijakunnan vaihtuessa. Pedagogisesta otteesta ei toki luovuttu kokonaan mutta ajateltiin, että lapsia ympäröivästä maailmasta piti kertoa totuudenmukaisesti, ja myös negatiiviset asiat nähtiin tärkeiksi lapsen kehitykselle. Radio, televisio ja teatteri tarjosivat paljon ohjelmaa lapsille, mikä kannusti uuden, nopeatempoisen ja runsaasti vuoropuhelua sisältävän saduston synnyttämiseen. Samalla suomalaisen saduston hahmot ja maailma reaalistuivat, sillä tavalliset lapset syrjäyttivät noidat, möröt ja prinsessat. Reaalistuminen johti myös satujen neutralointiin ja raakaan silotteluun, esimerkiksi Punahilkan eväskorin viinipullo vaihtui mehupulloksi. Lisäksi ajankuva ja ajankohtaisuus näkyivät saastumisen tuomisena lastenkirjoihin. Elinkeinorakenteen myötäily puolestaan vaikutti aiheiden tasolla, sillä useissa lastenkirjoissa muutettiin maalta kaupunkiin.

Uusi satu

1970-luvun lopulla satu alkoi uudistua. Perinnettä uudistivat saturomaanit (kirjoittajina muun muassa Leena Krohn ja Jukka Parkkinen) sekä lastenkirjailijoiden kiinnostus mytologiaan ja kansansatuun. Uusien satujen tematiikan painopiste oli kuitenkin ajankohtaisuudessa: sadun vertauskuvien avulla selviteltiin yhteiskunnallisia ongelmia ja suhdetta luontoon. Erityisesti faabeliperinteen pohjalle rakentuva eläinsatu entistä moni-ilmeisempänä oli voimissaan esimerkiksi Jukka Parkkisen Korppi-kirjoissa (1978–1985).

1980-luvulla yleistyi ensin lastenkirjallisuudessa intertekstuaalisuus eli viittailu aiempaan kirjallisuuteen. Mytologian vaikutus jatkui ja näkyi eläinsatujen lisäksi muussa satukirjallisuudessa, johon sen ainekset ovat tuoneet uudenlaista syvyyttä. Tyypilliseksi on tullut lajirajojen liukuminen myös saduissa. Lapsen näkökulman tavoittelu puolestaan johtaa usein fantasian ja arjen ehjään nivoutumiseen.

Helppolukuiset sarjat

Oma paikkansa nykyisessä lastenkirjallisuudessa on helppolukuisilla sarjoilla, joiden tehtävänä on ohjata aloittelevaa lukijaa. Helppolukuisuus tarkoittaa, että kirjat on kohdennettu juuri tietynikäisille lukijoille, kirjat ovat pienen lukijan käteen sopivia ja kannet värikkäitä. Mitä nuorempi lukija on kyseessä, sitä helpompaa teksti on rakenteeltaan ja pisimmät sanat tai jopa koko kirja on tavutettu. Helppolukuiset kirjat lähestyvät tyyliltään perinteistä kotikertomusta, sillä niissä kerrotaan arkipäivän iloista ja suruista, välillä myös suuremmista lasten mieltä kuohuttavista asioista.

Lastenkirjallisuuspalkinnot

Suomessa jaetaan useita lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkintoja, joista merkittävin lienee Suomen Kirjasäätiön vuodesta 1997 vuosittain jakama Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia. Vuosittain jaetaan muun muassa myös Arvid Lydecken -palkinto, Kaarina Helakisa -palkinto ja Lasten LukuVarkaus -palkinto. Suomen tietokirjailijat jakaa vuosittain Tietopöllö-palkinnon lapsille ja nuorille suunnatusta tietokirjallisuudesta. Suomen Kirjailijaliitto myöntää vuosittain lasten- ja nuortenkirjallisuuden Tirlittan-palkinnon tunnustuksena koko tuotannosta.

IBBY Finland jakaa joka kolmas vuosi Anni Swan -mitalin. Lounais-Suomen Kirjailijat ry jakoi aiemmin joka toinen vuosi Anni Polva -palkinnon sarjakirjojen tekijälle (viimeksi vuonna 2017). Lastenkirjainstituutti palkitsee vähintään joka kolmas vuosi lastenkirjallisuutta edistäneitä yksilöitä tai yhteisöjä Onnimanni-palkinnolla.

Päätalo-instituutti järjestää vuosittain Napero-Finlandia-sadunkirjoituskilpailun, joka on tarkoitettu peruskoulun 1.–6.-luokkalaisille.

Lähteet

• Huhtala, Liisi & Grünn, Karl & Loivamaa, Ismo & Laukka, Maria (toim.): Pieni suuri maailma: Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Helsinki: Tammi, 2003. ISBN 951-31-2636-6
• Lappalainen, Irja: Suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus. Porvoo: WSOY, 1979. ISBN 951-35-1932-5
• Lehtonen, Ulla: Lastenkirjallisuus Suomessa 1543–1850. Kirjahistoriallinen tutkimus. Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutti, 1981. ISBN 951-99302-5-6

Kirjallisuutta

• Kolu, Kaarina (toim.): Suomalainen satu. Helsinki: BTJ, 2009. ISBN 978-951-692-709-4
• Loivamaa, Ismo (toim.): Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 2001. ISBN 951-692-499-9
• Loivamaa, Ismo: Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 7. Helsinki: BTJ, 2010. ISBN 978-951-692-790-2
• Sisättö, Vesa (toim.): Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 5. Helsinki: BTJ, 2008. ISBN 978-951-692-713-1