Onneksi on Järjettömiä asioita

Maailma on täynnä hyviä ja kiinnostavia kirjoja. Sitten on vielä yksi erityinen kategoria: ne kirjat, joissa olen kuin kotona - heti kun lukemaan pääsen. Kirjailija ja teatterintekijä Saara Turusen aiemmat kirjat ovat sellaisia olleet, joten tiesin odottaa lukuelämystä. Odotukset ylittyivät: Järjettömiä asioita vei minut pitkästä aikaa kunnon lukuhurmioon. Lukiessa oli hauskaa, lukiessa oli haikeaa, lukiessa piti pysähtyä ajattelemaan.

Sopiiko taiteilijan rakastua juuri omalla tavallaan, ennakko-odotusten vastaisesti? Mitä jos rakastettu asuu toisella laidalla Eurooppaa eikä ole taideihminen ollenkaan? Nainen matkustaa Barcelonaan, Espanjaan – niin kuin hän aluksi ajattelee – vaihto-opiskelijaksi. Pian hän huomaa asuvansa oikeastaan Kataloniassa, ja sitten, vahingossa, ilmaantuu mies, johon hän rakastuu heti. Vaihto-opiskelu venyy venymistään, kuukaudet kuluvat, kunnes naisen on pakko palata Suomeen.  

Käytännön elämä on totisesti hankalaa, kun on kaksi kotia ja kaksi elämää. Naisen työ on Helsingissä, ja työtä hän tarvitsee pysyäkseen järjissään ja omana itsenään. Mies kokeilee asumista Suomessa, mutta hänkin tarvitsee oman elämänsä, johon ei kuulu erityistä kunnianhimoa, mutta siihen kuuluvat läheinen perhe, jalkapallokaverit, ruoka, juoma ja arkinen työ arkistossa. On epätasapainoinen veli, joka sairastuu vakavasti. On Katalonian poliittinen tilanne. Ja nämä kaikki asiat tietysti kietoutuvat yhteen.

Vuodet lipuvat ensitapaamisesta eräänlaiseen pysyvän jahkailun ja päättämättömyyden tilaan, kahden maan elämään. Nainen pohtii jatkuvasti tilannettaan, toisinaan terapeutin kanssa. Mieheni maassa ja kaupungissa olen puoliso, kotimaassani taas nainen, jolla on musta mekko ja harmaa pusero. Kotiin palattuani lähden ulos ovesta, kuljen kaduilla kengät kopisten, saavun ihmisten pariin ja sanon mielipiteitä.

Nainen hoitaa viherkasvejaan Helsingissä ja parvekekukkiaan Barcelonassa. Elämä on joka tapauksessa hyvin kaupunkilaista. Sivuhuomautusten ja usein hyvin hauskojen pienten lapsuusmuistojen kautta saadaan selityksiä vaikkapa naista riivaavaan kontrollin menettämisen pelkoon tai jossain taka-alalla jyskyttävään kunnollisuuden vaatimukseen. Mies on paljon huolettomampi, hetkessä eläjä, vaikka joutuu kohtaamaan surua.

Helsinki – Barcelona – Helsinki ja välillä pistäytymisiä muissakin kaupungeissa ja maissa teatterin tähden. Helsinki on yhtä kuin työ, Barcelona on yhtä kuin rakkaus. Kumpi on tärkeämpi? Ystäviltä voi kysyä neuvoa, mutta vastaukset vaihtelevat. Ja niinpä yhtenä päivänä olen toista mieltä ja seuraavana taas päinvastaista, ja koko ajan minulla on sellainen olo, että minua sahataan keskeltä kahtia, ja lopulta olen muuntunut kahdeksi eri ihmiseksi, joista toinen on järkevä ja toinen ei ollenkaan, ja nuo kaksi henkilöä tekevät mitä lystäävät, ja minä raahustan mukana.

Kirja on täynnä pieniä, teräviä havaintoja, arjen kuvia niin Suomesta kuin Espanjasta, ja naisen oman historian katkelmia, jotka on punottu kokonaisuuden osiksi niin luontevasti, ettei tuon punoksen säikeitä tule erotelleeksi toisistaan ennen kuin varta vasten jälkikäteen, kun oikein etsimään ryhtyy. Teatteriopiskelijasta tulee teatterintekijä. Pienistä palasista tulee kokonaisuus. Sitä saa kai nimittää taiteeksi?

Taiteen tekeminen vaatii ainoastaan sen, että sitä tehdään, puitteilla ei lopulta ole merkitystä. Ja kirjoittajan elämässä on se erikoinen puoli, että kun yksi työ tulee valmiiksi, joutuu taas aloittamaan seuraavan.

Ja kas, taiteilija voi kirjoittaa myös rakkaudesta!

Rakkaus taas on siitä hankalaa, että vain hyvin harvoin se sattuu elämässä kohdalle. Sitä on typerää etsiä, mutta toisaalta on typerää olla etsimättäkään.

On siis kaksi maata ja kaksi kaupunkia, mutta ennen kaikkea on kaksi ihmistä. 

Me istumme vielä hetken penkillä, ja mietin, että ihailen mieheni mutkatonta tapaa auttaa silloin kun hänen apuaan tarvitaan. Katselen hetken taivasta, muutama pilvi kulkee tuulen mukana ja pääskynen lentää ilman halki. Vilkaisen miestäni. Pieni puunlehti on takertunut hänen tukkaansa, ja puhallan sen menemään.

Kiitos kirjasta.

Juoksemisesta ja vähän pyöräilystäkin

Kävi tuuri. Kääntelin kirjakaupan tarjouspokkareita ja löysin tämän. Olin sopivasti käynyt juuri vaatimattomalla kävelyhölkkälenkillä, ja pienoinen flow-tila oli yhä päällä. Hieno kirjailija Haruki Murakami on kirjoittanut muutakin kuin romaaneja. Ja hän juoksee. Miksi ihmeessä? Siitä Murakami kertoo 2007 julkaistussa ja 2011 suomennetussa teoksessaan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta.

Kirja ei toki ole pelkkää valmentautumisen tai harjoitusohjelmien kuvailua. Siinä pohditaan kestävyysurheilun ja kestävyyttä vaativan kirjoittamisen yhteyttä, siinä analysoidaan ikääntymisen vaikutusta sekä juoksemiseen että kirjoittamiseen.  

Kirjailija ei välttämättä liikuta ruumistaan, mutta hänen sisällään tehdään raastavaa, dynaamista työtä. Jokainen käyttää ajatellessaan aivojaan. Mutta kirjailija pukee ylleen tamineet joita nimitetään kertomukseksi, ja hän ajattelee koko olemuksellaan; romaanikirjailijan on tässä prosessissa pantava peliin kaikki fyysiset reservinsä, usein ylirasituksen rajoille saakka.

Kirjailija Murakami on hämmästyttävän kurinalainen tekemisissään, kirjoittamisessa ja juoksemisessa. Tai miksi sen pitäisi hämmästyttää? Kirjailija tarvitsee tietenkin sitkeyttä, puhumattakaan sadan kilometrin ultrajuoksuun osallistuvasta kirjailijasta. Hän kertoo valmistautumisestaan juoksutapahtumiin sellaisella tarkkuudella, että jopa kaltaiseni kehnonpuoleinen kestävyysurheilija alkaa suunnitella omaa harjoitusohjelmaa. (Tämä on ikuinen pulmani: innokas urheilijansielu asuu reistailevassa ja mukavuudenhaluisessa ruumiissa.)

Oletan juoksevani tänä talvena maratonin jossain päin maailmaa. Ja olen varma että kesän koittaessa olen mukana jossakin triathlonissa, panemassa parastani. Näin vuodenajat tulevat ja menevät, ja vuodet kuluvat. Ikäännyn taas yhden vuoden, ja saan ehkä valmiiksi uuden romaanin. Yksitellen minä kohtaan kaikki haasteeni ja hoitelen ne parhaani mukaan. Keskittyen jokaiseen eteenpäin ottamaani askeleeseen, mutta katsellen samalla kauas eteen, tähyillen maisemaa niin kauas kuin kykenen. Loppujen lopuksi minä olen kestävyysjuoksija.

Olen penkkiurheilija. Ja olen lukija. Niinpä suosittelen Murakamin kirjaa penkkiurheilijoille ja lukijoille, siis meille sivustaseuraajille. Ja aivan yhtä lailla haluan suositella sitä sekä niille, jotka oikeasti juoksevat, että niille, jotka kirjoittavat tavoitteellisesti. Suurimman osan siitä, mitä tiedän fiktion kirjoittamisesta, olen oppinut juoksemalla joka päivä.

Entä sitten pyöräily? Maailman suurin pyöräilytapahtuma? Tiedän, että on muitakin Tour de France -nörttejä kuin minä. Tänä vuonna heinäkuu on vapaa, kun Tour on siirretty alkusyksylle (onneksi sitä ei peruttu!). Tähän hetkeen osuikin siksi mainiosti meksikolaisen Jorge Zepeda Pattersonin pyöräilydekkari Kuolema kelloa vastaan. Siinä juonitaan ja listitään kilpailijoita todella reippaaseen tahtiin. Kertoja on ns. apukuski, joukkueensa suuren tähden ja moninkertaisen Tour de France -voittajan uskollinen lakeija. Ykkös- ja kakkosajaja ovat kuin veljet keskenään, yhdessä pyöräilijöiksi kasvaneet, kunnes moninkertainen kieroilu sekoittaa kilpailun ja samalla tallikaverusten välit.

Minulle Pattersonin kirjan suurin ilo oli pääseminen leikisti huippupyöräilyn sisäpiiriin: näin ne syövät, näin ne lämmittelevät, näin ne nukkuvat, näin ne kähisevät keskenään. Juoni on vahvasti liioitellun tuntuinen, mutta minusta oli tietysti hauska lukea Tourmalet’n ja Alpe D’Huezin klassisista nousuista kilpailijan, kakkoskuski Moreaun, näkökulmasta. Viimeiset viisi päivää olivat minulle oma erillinen kilpailunsa, siihen asti Tour oli ollut raskas, oli aina, mutta se oli ollut myös tietynlainen näytös. Pääjoukosta valtaosalle kilpailu oli jo ohi, ja tästä lähtien Tour olisi armotonta taistelua niiden kahden tai kolmen joukkueen välillä, jotka pyrkivät palkintopallille Pariisissa. Se oli kuin pitkän piirityksen viimeinen hyökkäys kaupunkiin, jonka kohtalo päätettäisiin joidenkin tuntien päästä veitset hampaissa.

Teille, rakkaat Tour de France -intoilijakollegani, suosittelen Pattersonin kirjaa eräänlaisena kuriositeettina, paluuna tuttuihin maisemiin ja kuvitteellisiin kilpailutapahtumiin, kun oikeaa Touria joudutaan vielä odottelemaan. 

Hyviä urheilupäiviä kaikille! Älkää kuitenkaan läkähtykö helteessä.

Oi ihana toukokuu eli pikakertaus kuukauden luetuista

Sekalaisia, innostavia, hämmästyttäviä, sekä lukemiseen että kirjoittamiseen kannustavia kirjoja – niistä oli toukokuu tehty. Samalla tuli kuultua mökkikuistilla palokärjen siipien suhinaa, kehrääjän hyrinää, tiltaltin jankutusta ja kimalaisen työntekoa. Hitaan elämän erikoislähetys pyörii myös ankean kaupunkilaisella sisäpihalla, kun kalalokki hautoo pesässään.

Hei kirjoittaja, lue!

Jokaiselle, joka vakavammin kirjoittamista haluaa tai suunnittelee, oivaa lukemista on Anneli Kannon Kirjoittamassa. Tarjolla on kannustusta, rohkaisua ja jalat maassa -tyyppistä opastusta. Varsinkin sinä sellainen kirjoittaja, joka rimpuilet ison ja tavoitteellisen tekstin kanssa, kokenut ja monipuolinen kirjailija osaa neuvoa sinua aina alkuideoinnista kirjan julkistamiseen asti. Romaanin kirjoittaminen tarkoittaa alttiiksi asettumista, antautumista muutokselle, tuntemattomalle polulle lähtemistä. En tiedä, kuinka tässä käy ja mitä tästä seuraa, mutta menen silti. Se vaatii valtavasti rohkeutta.

Kirjoittamassa ohjasi minut lukemaan myös aihetta sopivasti täydentävän, Kirsi Pehkosen vuonna 2018 julkaistun kirjan Käsikirjoituksesta kirjaksi. Miten kirjailijat muokkaavat tekstiään? Siinä ei haahuilla inspiraation hämyisillä lähteillä, vaan käydään suoraan tekstin muokkaamisen työhön. Haastatelluilla 11 kirjailijalla on kullakin omat tapansa työstää ja hioa. Yksi osoittautuu tarkkojen suunnitelmien luojaksi, toinen syytää heti valmista tekstiä. Uuden ja yhä uuden version editoiminen on toisinaan raskasta, mutta onneksi on olemassa myös se kaunokirjallisuuden salaperäisempi puoli.

Kirjassa haastatellun Sirpa Kähkösen sanoin: Kaunoteoksessa rivien välissä saa olla vaikka kuinka paljon, jopa sellaista, mitä kirjoittaja itsekään ei oikein tiedä. Jotain mikä tekstiä ajaa eteenpäin, tekee siitä merkitsevää, säteilevää. Kertojan maltti ja kätkemisen taito, se on korkeampi oppimäärä tässä työssä.

Eikä kirjoituskirjoja lukeakseen tarvitse olla keskellä oman suurromaanin luomisprosessia. Kaunokirjojen lukijalle kirjailijoiden tapoihin tutustuminen tuo kiinnostavan lisän lukukokemukseen, niin monenlaista joutuu kirjailija miettimään ja tekemään kirjaansa valmiiksi saattaessaan. 

Ketju se vain jatkuu ja jatkuu

Toissa viikolla kehuin Tommi Melenderin esseitä ja niistä lähtevää lukemisen ketjua. Ensin luin Don DeLillon Valkoisen kohinan ja pian sen jälkeen sain kirjastosta Jenny Erpenbeckin romaanin Päivien loppu. Lukiessa tunnen harvoin kylmiä väreitä, mutta nyt kävi niin Päivien lopun viimeisillä kymmenillä sivuilla. Tämä vaihtoehtoisten elämien kirja ei ole millään muotoa helppoa tai hauskaa luettavaa, mutta kun kirjan on antanut rakentua loppuun, antanut sattuman muovaamien kohtaloiden toteutua (tai jäädä toteutumatta), käynyt läpi koko 1900-luvun mittaisen mahdollisen elämän, olo on täysi ja silti levoton.

Luin myös alankomaalaisen Herman Kochin vasta suomennetun teoksen Suomen päivät. Kuhistaanhan siitä tietysti täällä meillä: Miten tuleva kirjailija koki puolivuotisensa Pohjois-Karjalan perukoilla 1970-luvun alussa? Mitä hän muistaa ja mitä nuo muistot merkitsevät? Mutta tässäpä tuleekin ähäkutti-hetki: Ei voi tietää. Kirjailija saa sanoa mitä huvittaa. On-niin-jännää-kuulla-mitä-muut-meistä-ajattelevat-meistä-suomalaisista ei ole tässä se oleellisin juttu, vaan kirja kertoo kirjailija Kochia muistuttavan nuoren miehen kasvusta äidin kuoleman jälkeen.

Ja vielä sitä, tätä ja tuota

Matkustamaan ei pääse, mutta lukemaan pääsee. Lue vaikka Minna Eväsojan Japani-kirja Melkein geisha, niin tulet varmasti hämmästymään nyky-Japanissa yhä noudatettavista perinteistä. Tai lue pieni mutta asialtaan painava Mohsin Hamidin romaani Fundamentalisti vastoin tahtoaan. Jos et halua kauas, käy kokemassa Lapin sota naisten silmin Johanna Laitilan Lilium regalen kautta. Tai jos haluat tanakasti pysyä tutuilla kulmilla Helsingissä, lue Anni Saastamoisen Sirkka.

Kovasti olin kuullut kehuttavan ruotsalaisen Alex Schulmanin kirjoja. Sain ensin käsiini kirjan Unohda minut, jossa kirjailija kertoo elämästään alkoholistiäidin poikana. Ja päämäärätön kanavapujottelu tv:n ääressä johti minut aivan sattumalta näkemään eilisiltana 40 minuutin pätkän kirjailijan haastattelusta (Minun totuuteni, Anna Hedenmon keskusteluohjelma, löytyy onneksi Yle Areenasta). Nyt en malttaisi odottaa, että pääsen lukemaan Schulmanin toista perheen historiaan liittyvää teosta, Polta nämä kirjeet.

W. G. Sebald on minulle tärkeä kirjailija. Kumma kaiho, historian mystiset kiemurat, paikkojen lumo, himmeät valokuvat siellä täällä. Huimaus on kirjailijakirja sekin, Stendhalista Kafkan kautta Sebaldiin. Mitä lapsuus vuoristokylässä on merkinnyt Sebaldille? On sanottu, että Sebaldin kirjoja on vaikea luokitella (esseetä, matkakertomusta, tutkimusta, kaunoproosaa). Minusta ne on helppo luokitella: ne ovat ihania.

Toukokuussa kesä lopulta tulee, aina. Tänä outona keväänä päivien, viikkojen, kuukausien ja vuodenaikojen mukana on ollut vaikea pysyä. Nyt taitaa olla kesäkuu. Lukeminen saattaa vähentyä toukokuisesta, kun tulee enemmän liikettä arkipäiviin. Ehkä sisäpihan kalalokkikin saa pian hautomisensa haudottua. 

Hyvää lukemiskesän alkua!