Onnea on

Onnea on hyvä mielentila.

Sitä on elämän ilo, tyytyväisyys omaan olemiseen, kiitollisuus kaikesta hyvästä, jota elämä on antanut ja antaa.

 Onnelliseen elämään en tarvitse kuuta taivaalta, en liioin lottovoittoa. Onnentunteita saan pienistä asioista. Kun arkea siivittää hyvä mieli, sitä on helppo elää, eivätkä vastoinkäymisetkään tuolloin pääse vuorien korkuisiksi.

On iso onni vanhoilla ikävuosillakin liikkua omin neuvoin, muistaa asioita, kuulla ja nähdä riittävän hyvin. Mitään itsestään selvyyksiä ne eivät suinkaan kaikille ole.

Uskon, että onni vain tulee, jos on tullakseen, ei siten, että kädet ristissä odottelisi.

Mikä parasta, eletyt onnen hetket pysyvät mielessä kauniina muistoina ja helpottavat elämän vaikeiden hetkien kohtaamista.            

                                                                                    ♥ ♥

 Viikon 36/26 Krapu alkaa sanoilla -  Onnea on…. 

Krapujen kirjoittamisesta lisää SusuPetalin blogissa.

Rullapullaa ja jäätelöä

Matti vaikeroi itsesäälin syövereissä.

Miehen leuat on kiskotettu yhteen murtumien takia. Muutenkin hän näyttää olevan lähes kokovartalopaketissa. Pää on siteessä, tukikaulus kaulaa tukemassa ja jalka pitkässä kipsissä, mutta fyysinen kipu ei ole se, mikä miehen sisintä kalvaa.

Itsesyytökset tuottavat Matille suurinta tuskaa. 

Miten hän saattoikin törttöillä kaverinsa autolla ja rutata sen lopulta talon seinään. Tuli raskas ohjausvirhe, mutta millä maksaa viulut? Siinä on niin kova etappi, että se vetää mielen matalaksi.

Soseinen sairaalaruoka ei maistu, mutta muutakaan ei katkenneiden hampaiden ja leukakiskotuksen takia eteen tuoda.

-Ollapa lohduksi rullapullaa ja jäätelöä! Huokaa Matti äänekkäästi. Tosin rullapullakin pitäisi muusata.

                                                             🚗          

Viikon 35/26 krapusanat ovat tuska, etappi, jäätelö.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan sadan sanan tarina, johon tulee sisältyä annetut sanat. taivuttaa niitä saa. SusuPetalin blogissa lisää tietoa tästä 

Kymmenellä kuvalla kesäni

 Valinta vain kymmenen kuvaa kesästäni oli melko rankka.  Monet kerrat vaihdoin ja näihin päädyin.

Ilahduin, kun näin toukokuun vierailullani siskoni kodin pihapuussa roikkumassa tutut tuikkupullot. Muistelin, miten vihreän ja sinisen lasin läpi hohtava valo loi tunnelmaa hämyisiin syysiltoihin.

 

Keväällä yksi veljistäni kuoli. Hautasimme hänet lapsuutemme  kotiseurakunnan kirkkomaahan.  Viikko lapsuusmaisemissa oli raskas,  se nosti monet muistot mieleen, niin kipeät kuin ihanatkin.

Keltaisia kukkia riittää pitkin kesää. Ensin voikukat, sitten rentukat, kullerot, niittyleinikit. Vanhat pellot ja kosteikot näyttivät hurmaavilta.

Hevosmuurahaiset päättivät vallata talon. Pakko meidän oli nöyrtyä niiden edessä. Meni parisen viikkoa saada aikaan jättimuurahaisilta suostumus, että katosivat metsän puolelle. 

Ei kanneta niille kaunaa, jos ei nekään meille.

Uimavedet eivät oikeastaan lämmenneet koko kesänä. Syvien lampien vesi pysyy helteelläkin kylmänä. Tänä kesänä en ole uinut montakaan kertaa, mutta tutustuin uuteen vesikasviin. Se on nuottaruoho ja sukua sinilobelialle.  Nuottaruohoa ( Lobelia dortmanna ) kasvaa monin paikoin rantavesissä.

Keväällä hentomielisenä pelastin kaupasta alehintaan kuihtuneita pelakuita. Nimesin punaiset Pelle, Pietari, Pena, Pontus, Paavo ja myöhemmin saamani vaaleanpunaisen Pipsaksi. Tunnistan vain hänet ja muita puhuttelen ollakin p-alkuisella nimellä.

Kaikki Peet voivat huonosti jatkuvan sateen takia.

 Mustikat on poimittu, samoin hillat jo niitä aiemmin. Kaikesta huolimatta oli hyvä marjakesä, sikäli kun sateiden välissä ennätti käydä poimimassa. Marjatkin ovat hyvälaatuisia. 

Soilla kulkeminen on tehnyt hyvää kuluneille jäsenilleni. Joustoa syntyy ja upotus niin syvä, että luulee olevansa juurtunut jaloistaan.

Suokasvit ovat kiinnostavia, varsinkin kihokit, joita yritin kuvata kukkavaiheessa, mutta epäonnistuin. Testasin sitten yhden kihokin ruokahalua tarjoamalla sille itseäni häiritsevän inisijän korvani juuresta. Kelpasi.

Ensi kerran hoksasin myös leväkön! Nyppäsin kasvin rahkasammaleesta ja litistin sormissani sen siemenkodat ja nenääni lemahti kloori. Uimahallia ei ole lähimainkaan.

 

On jo elokuu viimeistä kolmannesta vaille eletty ja viikossa luonto on saanut väriä. Pihlajanmarjat punaisia, koivunlehdet kellastumassa, suot hohtavat oranssia ja rapa roiskuu soratiellä entistä hurjemmin.

Maissini paleltui osittain jo kesän toisen hallayön aikana. Muutenkin jo jäivät kituliaiksi.

Minun kesäni on mahtunut monta kalaretkeä, mutta vain yksi ojalle ja sieltä sin pyydettyä ehkä elämäni komeimman tammukan. 

Jätän kymmenestä kesäkuvan sarjasta porot pois, että saan esitellä tonkoni.

Millä mielellä alatte odotella syksyn tuloa?

Kalassa Irnillä

 Jatkuva sade ja toimettomuus saivat aikaan tietoisuuden, että jotain muutaki pittää tehrä, ko ain valittaa.

Minä läksin Irnille kalaan.

Se oli pikainen päätös. Kalavehkeet, vaihtovaatteet ja hiukan evästä, muuta ei parin päivän retkelle tarvinnut pakata. Kelpuutin mieheni mukaan, kun tarvitsin autonkuljettajan, en kuitenkaan mankunut häntä soutajaksi, sillä hänen sisarensa oli lupautunut siihen.

Parituntinen ajomatka sujui ongelmitta. Perillä vaihdettiin kuulumiset kahvia ja mustikkapiirakkaa nauttien. Verkkojen laskuun en ängennyt mukaan, vaan jäin kuvaamaan rohkeita kuukkeleita, jotka olivat selvästi jo ymmärtäneet, että herkkuja on tulossa.

 

 Me naiset lähdimme illalla kaksistaan ahvenia virvelöimään.

Mukana vavat, viehelaatikot ja haavi, josta kehtasin kuitenkin olla ääneen eri mieltä, ettei sitä tarvita.

Haavi otettiin kuitenkin mukaan, mutta minkäänlaista ankkuria sen sijaan ei. 

Tuulen vire kuljetti paattia ja tämän tästä oltiin kaislikossa. Vuoroon soutaja tarttui airoihin, vuoroon minä meloin  meidät vapaimmille vesille, vaikka en meloa kunnolla osaakaan.

Ensimmäisen tunnin aikana ei vilaustakaan kaloista, ikään kuin järvi olisi kalaton tai onget ottamattomia, vaikka miten tiheään tahtiin molemmat akat vaihtoivat vieheitä. Minä mepsejä lottoihin, soutaja jigiensä kokoja, että värejä. Alettiin puhella jo kotirantaan soutamisesta.

Vihdoin tärppäsi!

Sain veneeseen ison ahvenen. Tosin en ilman soutajan avustusta haavinsa kanssa. Kaikkiaan iltavirvelöinnillä tuli neljä kookasta ahventa, enkä muuten olisi saanut yhtäkään niistä veneeseen ilman haavia. Olin täysin hakoteillä olettamuksineni Murphyn sotkeutumisesta joka asiaan.

Niin tohkeissani kuitenkin olin, etten tajunnut kuvata kaloja, ennen kuin rivakka autonkuljettajani oli perannut ne fileiksi ja työnsi fileastian kouraani saatesanoilla - nämä jääkaappiin! 

Rankkasateisen yön jälkeen koitti tyyni aamu, kun kalakaverini lähtivät verkoille.  

Verkoista tuli kaksi kertaa niin paljon ahvenia, mitä virvelilläni. Nämä kalat päätyivät kotona savustuspönttöön. 

 Vajaan viikonlopun retki oli lyhykäisyydestään huolimatta hyvin antoisa. 

Ahti antoi ahvenia runsain mitoin. On mahtavaa onnistua saamaan luomua ruokapöytään. 

Sen verran istuttiin iltaa kotanuotiolla, että vaatteisiin tarttui vahva retkeilijän parfyymi. Harvinaista herkkua se on ollutkin tänä kesänä. 

Mutta toisaalta - ei herkkua mahan täydeltä.

Porot kyläreissulla

Vieraisille tulossa komea kolmikko.

Hyvin määrätietoisesti porotrio kääntyy maantieltä pihaan. Ajattelevat ehkä pistäytyä maitohorsman kukintoja maistelemassa. Tietävät hyvin, että tämä piha tarjoaa horsmaherkkuja, mikäli pakkanen ei viime yönä vielä niitä niittänyt.

Lähellä niin oli käydä, sillä oli enää vain + 0.2 astetta aamupuolen kylmimpinä hetkinä. Ei päivälläkään kesä lämpöään suo. Pohjoisesta tuulee ja asteita on juuri ja juuri +10 päälle hiukan, vaikka reipas sadekuurokin oli aamupäivällä. Yleensä kesäsateet ovat lämpimiä, tänään ei.

Nämä komeat urokset kääntyvätkin portaalle päin, eivät menekään suoraan päätä horsmaa syömään.  Eivät edes vilkaise pihapadassa oleviin rucolasalaattiin ja sitruunamelissaan.

Saan hätäisesti ikkunan läpi muutaman kuvan ja lähden kavereita tervehtimään. Porot seisovat aivan  portaiden edessä, eivät säikähdä, kun avaan oven, mutta eivät myöskään välitä jäädä seurustelemaan kanssani.

Peräkanaa komistukset siirtyvät  metsään. Näytti hetken sille, että joukon ensimmäisellä oli aikomus nousta portaalle, mutta muutti mielensä. Havaitsi kai, ettei minulla ollut sille mitään tarjottavaa käsissäni.

On somaa nähdä porot hyvässä karvassa mahtavine sarvineen. 

Varsinkin hirvaiden sarvet ovat kasvaneet hurjaa vauhtia. Ja miksi? Vain herruudenko merkiksi ja taistelujen tuoksinaan vaatimien suosiosta? Loppuvuodesta niiden sarvet putoavat pois, vaatimet pitävät sarvensa talven yli ja pudottavat ne vasta alkukesällä. 

Ladyt ikään kuin nousevat arvoasteikossa sarvettomien urosten yläpuolelle. Hyvää akkavaltaa!

Harvoin poronsarvia kuitenkaan metsistä löytää ja kun löytää, niin usein ne ovat jo järsityt ja muutenkin huonokuntoiset.

 Joka kerta savet löydettyäni, pidän itseäni onnekkaana. Minulle ehjät poronsarvet ovat aarre. Vaikka puolikkaatkin.

Hellehattu

 

Amaalia halusi hellehatun. 

Hämmästyin, sillä olin tottunut näkemään naisen aina lippispäisenä. Kaksi lippistä vuoroon käytössä, toinen valkoinen ja toinen farkkutyylinen. Molemmat kyllä sopivat hänen tyyliinsä.

Hellehattua ei löytynyt lähiseudun kaupoista, eikä kippareilta. Muutamana iltana selattiin yhdessä Temunkin sivustoja. Hattuja sieltä löytyi, mutta ei sellaista, joka olisi miellyttänyt Amaaliaa.

Kuitenkaan ajatus hellehatusta ei jättänyt rauhaan. 

Amaalia ryhtyi etsimään netistä käsityömallia haluamalleen leveälieriselle hellehatulle, sillä hän uskoi vuorenvarmasti osaavansa tehdä sellaisen itse, jos vain löytyisi ohjeet. 

Periksi antamaton Amaalia selasi seuraavaksi kirjastossa tuntitolkulla käsityölehtiä, kunnes hatun virkkausmalli löytyi!

Perin tyytyväisenä nainen kiirehti hattulankojen, tulostetun virkkausohjeen ja rautakaupasta ostetun sopivan paksuisen pianolankarullan kanssa kotiin. Harmitti, että pianolankaa tarvitsi lieriin vain reilun metrin verran ja piti ostaa koko rulla.

Pitkän virkkaustauon jälkeen silmukoiden teko oli aluksi liki mahdotonta, mutta kun oikein paljon haluaa, sitä yrittää ja harjoittelee myös sen eteen. 

Hatusta tuli kaunis.

On ihanaa nähdä Amaalia hellehatussaan ja kesämekossaan siemailemassa jääkylmää mustikkamehua patiollaan. Hän on tyttömäinen uudessa kesätyylissään ja vinkkaa minulle silmää ja supattaa menevänsä tulevana lauantaina Hampukseen tanssimaan!!

Jään sanattomaksi, mitä ihmettä hellehattu on saanut aikaan!                                                  

Mustikat ovat kypsyneet

Kävin tänään kolmannen kerran poimimassa mustikoita. Pari tuntia meni kuin siivillä ja kolmen litran vetoinen pikku sanko oli täynnä mustikkaa. Aina ensimmäiseksi marjaan mennessäni maistan, minkä makuisia kunkin alueen marjat ovat. Mustikoidenkin maku riippuu kasvupaikasta jonkun verran. Minulle maistuvat makeimmat marjat, olivatpa mitä laatua tahansa.

Kapusin rinnettä ylös maistellen siis välin muutaman marjan. Olin iloinen mahdollisuudesta vuosien jälkeen poimia mustikkani tutulta vaaran rinteeltä. Monta vuotta ulkomaalaiset marjanpoimijat ehtivät sinne ennen minua. Ensin yritin olla samoilla rinteillä heidän kanssaan, mutta väistin sitten. En sietänyt heidän meteliään paikassa, jossa minua aina oli puhutellut hiljaisuus. Korkeintaan kuulin yksin ollessani tuulen huminan ja kuivien oksien rapinan jaloistani.

Nautin marjastamisesta ja nimenomaan mustikoiden käsin poimimisesta. Puolukat poimin koneella. Koskaan en ota kiirettä, enkä tinkiä marjamäärästä mukaan. Viivyn niin kauan, kuin on mukava poimia. Kuvaan maisemat ja marjasaaliini, vitkalaukaisimella saa itsensäkin kuvaan. Tämän kuvan nappasi kuitenkin mieheni, joka oli myös poimimassa.

Tänään on ollut yksi niistä harvoista heinäkuun kauneimmista ja lämpimimmistä päivistä. Puseron sai jättää kotiin, mutta vesipulloa  ja lippistä ei passannut unohtaa. Auringon paiste ja leppoisa lounatuuli pitivät kaikki öttiäiset pelipaikalta jossain muualla.  Muurahaiset jaksaa helteellä, niillä on joka pesällä rakennuspuuhat kesken. Edellispäivän kohtaaminen kyykäärmeen kanssa piti minut tavanomaista tarkempana, mihin kättäni työnsin.

Ei käärme eilen kuitenkaan hillanpoimintaani onnistunut keskeyttämään. Käärme oli yhtä paljon säikähtänyt, mitä minäkin. Se luikerteli jaloistani vikkelään kanervikkoon.

Hilla-aika alkaa olla lopuillaan. Vanhaa hillaa on jo soilla paljon. Onneksi mustikat kestävät kypsinä paljon pitempään. Itse kerään ne mieluummin kauden alussa, jolloin marja kestää hyvin poiminnan, ei mene sormissani rikki.

Tämä pikku öttiäinen tuli marjasangon mukana kotiin. Huomasin vasta peratessani, kun oikeasti noin sentin pituinen tyyppi mittaili sangon reunan ympärysmittaa. Kun se sai kierroksen valmiiksi, hellyin ja otin sen sormieni väliin kiikuttaen pihametsikköön mustikan lehdelle.

Joku perhosen toukka kaveri kai on? Mittarimato ainakin.

Mustikka maistuu minulle parhaiten hieman lusikalla muusattuna ja nokare vaniljajäätelöä kyytipoikana.

Miten se teille maistuu? Entä poimitteko käsin vai koneella? Älkää kukaan marjastaessanne eksykö suolle tai metsään.