Vihaisen viiman runoja Islannista

Iloisten ja kepeiden lastenkirjojen jälkeen runokirja iskeekin palleaan ja täräyttää ilmat pois! Nyt ei hempeillä, vaan elämä näyttää sen mustimman puolensa ja kuolema on päähenkilönä. Gerður Kristnýn Surmavirsi kertoo lyhyissä ja paljaissa runoissa huumediilerin ja nuoren naisen tarinan. Mies pelastaa naisen juoppojen kynsistä, mutta tappaakin itse neitonsa. Kuolema vie myös diilerin. Ei kovin myönteinen runokokoelma?

Yhtenä päähenkilönä on kurja, tumma kaupunki. Ankarin vuodenaika eli talvi on jämerän voimakkaasti kuvitettu:

Talvi ei ota

koskaan vankeja

Se taluttaa ihmiset

nurkan taakse

luotituiskuun

Runot ovat lyhyitä, vailla runouden kielellisiä kuvia: runoissa ei ole alatyylin, eikä ylätyylin sanoja, ilmauksia. Välimerkkejä on vähän, mikä tekee näistä vielä tehokkampia tuokiokuvia. Nuoren naisen kimpuun hyökännyt juoppojengi kuvatan kirjassa  pimeänsirkuksena - rinnastuksessaan rankka kuvaus:

Klovnit astuivat

kimmeltävälle areenalle

Nenät  

hehkuvat paiseet

haistoivat hajusta

yksinäisyyden

Piirittivät 

sinut

Löivät 

 

 Paitsi väijyvä väkivalta, niin jonkinlainen ihmiselämän arvon pohdinta tulee esiin tämän nuoren naisen kohtalossa:

Vien sinut

yksisilmäiselle jumalalle

sille joka loi ihmisen omaksi kuvakseen

ja kiemurtelee nyt katumuksesta 

Kuka lopulta muistaa kenenkin elämäntarinan? Oliko hän hyvä ihminen vai kaikkein surkein luuseri?  Mistä kumpuaa väkivalta - pelosta ja toivottomuudesta?  Onko Islantikin "murheellisten laulujen maa"? Tunnelmia tulee mieleen myös elokuvista, joissa  Uuden-Seelannin maori(miehet)  kuvataan väkivaltaisina, päihteitä käyttävinä villimiehinä. Näitä kysymyksiä kokoelma saa miettimään.

Hautojenne välillä

on vain lyhyt matka

juuri niin että

korppienkin sopii

ylistää hauturin pirullisuutta

niiden väliä leyhällehdessään

 Jännite pysyy ensimmäisestä runosta viimeiseen todella taidokkaasti.

 Kuvitus on tunnelmaan sopivasti kynällä piirrettyjä lepakonsiiven osia ja graafisia viivoja (enpä tiedä miten niitä kuvailisin).

 Sivuja on 90, joten rasittava, energiaa vievä kokoelma ei ole. Mutta ei tämä ole helpoin ja pimeää syysiltaa valaiseva kokemus. Herättää kuitenkin mielenkiinnon kirjailijan muihin teoksiin, koska takakannen mukaan hän on Islannin tunnetuimpia nykyrunoilijoita ja hän on kirjoittanut myös nuortenkirjoja ja romaaneja.


Surmavirsi on rujo, karu ja silti vangitseva kokoelma. Suosittelen tutustumaan  - tekstin ytimekkyyden vuoksi ainakin! Joku on sanonut, että taiteen on tarkoitus häiritä, niin tämä toteutuu näillä sivuilla.

Vesisateen kurittaessa kattoa voisi selailla "jotain ihan uutta" luettavaa...Mörri Seppälä



+ + + + + + + + + + + + + +

Kristný Gerður, Surmavirsi (Enostone, 2019)
Koivukari Tapio, suomennos
Buhl Alexandra, sisäsivujen grafiikka

Arvostelukappale kustantajalta, kiitos tästä!

Valokuvat Mörri Seppälä

Ps. Lukihäirikön häiriöklinikka toteaa: miksi pitää olla erikoismerkkejä? Eivätkö helpot suomalaiset aakkoset riittäisi? Sisällöntuottaja ei aina ole paras konekirjoittaja... löytyvät ne näppäimistöltä ne erikoismerkit, mutta h i d a s t a kirjoittaminen on. Ärrinpurria!

Syntisten laulut

Tapio Koivukarin Unissasaarnaajalle myönnettiin Runeberg- palkinto 2016. Ansaitusti.

Hentoisen 13- vuotiaan Tuulikki Heinosen maailma on metsissä ja suolla, luonnonhenkiin viittaavien mielikuvitusolentojen ja tarinoiden maailmassa. Fyysisen sairauden koettuaan tyttö lähes omaksikin yllätyksekseen alkaa saarnata, ennustaa maailmanloppu ja kehoittaa ihmisiä  parannuksen.

Näin syntyy hurmoksellinen herätysliike ja perhen elämä mullistuu uteliaiden kansanvaelluksesta heidän pieneen vaatimattomaan pihapiiriinsä. Mukaan ilmestyy maallikkosaarnaaja Sigrurd Sihvonen, joka uskonnollisuutensa avulla pääsee käyttämään hyväkseen viatonta tyttöä. Sanan julistamisen tarvekin on voimakas ja lopulta perhe ja Sihvonen päätyvät herätysmatkallaan, korpivaellukselle,  kauas pohjoiseen. 

Unissasaarnaajassa avautuu myös tunnelmia vuoden 1940- luvun loppupuolen poliittisiin mielialoihin, karjalaisten asuttamiseen ja Australian paluumuuttajan asettumiseen taloonsa.

Koivukarin tekstissä kiehtoo vakavien elämänkohtaloiden ja tapahtumiin liittyvä huumori, lempeä ja välillä ilkikurinen. Varsinkin herätysliikkeen synnyttämä hämmennys ja aineellinen ahneus on kuvattu voimakkaasti, uskottavasti. Vakkasuomen ja pohjoisen miljööt tulevat aivan lähelle, niin hyvin Koivukari käyttää tekstiä, joka etenee eloisana ja kuvallisena. En osaa tarkemmin määritellä mikä tekstissä luo vaikutelman tästä: sanojen valinta ja rytmi sopii todella hyvin aiheeseen, aikakauteen. Tämä ei maistu, eikä kuulosta "liian modernilta". Taito kirjoittaa aiheeseen sopivaan tyyliin?

Herätysliikkeen aiheuttama hurmos ihmisissä ja toisaalta matka pohjoiseen tässä kirjassa saivat ajatukset kuuluisaan pohjoisen kuvaajaan Timo K. Mukkaan. Lainasinkin yhteisniteen  Maa on syntinen laulu ja Tabu. Näistä ensimmäinen on ilmestynyt vuonna 1964 ja jälkimmäinen 1965.

Kirjaa en muistaakseni ole aikaisemmin lukenut, mutta mielessä oli erittäin vahvana Rauni Mollbergin vuonna 1973 ohjaama elokuva, jossa nuorta Marttaa voimakkaasti tulkitsee Maritta Viitamäki. Kirjan alussa tämä voimakas muistikuva häiritsi keskittymistä. Päättäväisen unohtamisen jälkeen aloinkin sitten nauttia Mukan tavasta käyttää sanoja. Pohjoisen elämä on viettivoimaista, suorasukaista ja nopeatempoista. Luonnonkuvaus on runollista, haikeaa ja värejä täynnä. Turistin sydän tunnisti heti pohjoisen sykkeen ja tunnelmat. Maalaileviin tunturihetkiin jäi rauhassa hengittelemään. 

Huomaamattoman laiskasti edeten, toisinaan ikään kuin pysähtyenkin keskelle itsepintaista pimeyttään ryömi talvinen kaamosaika. Ihmisten eläminen oli tarrautunut paikalleen ja elettiin kuin puolittaisessa unenhorteessa kulkien, kevään tuloa odottaen, vaimot, vanhukset ja lapset kotona, miehet savotoissa. 

Tapahtumat sijoittuvat pieneen pohjoisen kylään ja kirja on kasvutarina nuoresta Martasta ja hänen kokemastaan ensirakkaudesta kulkuriluonteiseen Oulaan. Elämään kuuluvat työnteko, poroerotukset, pohjoinen ahdistus ja väkivalta. Uskonnollisuus saa vahvoja hurmoksellisia piirteitä tässäkin teoksessa.

Jos olet nähnyt vain elokuvan, niin lue tämä kirja joskus. Tässä on syvyyttä, kauneutta ja elinvoimaa, joita Timo K. Mukka kuvaa ainutlaatuisella kielitajullaan.

Niminovelli Tabu  oli häiritsevä aiheensa vuoksi. Siinä alakäinen eloisa tyttö Milka ja hänen äitinsä rakastuvat samaan mieheen, Kristus-Perkeleeseen. Milka  "saa miehen ensin". Mies tietää tekevänsä väärin, mutta on viettiensä vietävissä. Novellissa on paljon voimakkaita tunteita, torjuttua rakkautta ja mustasukkaisuutta.

Toinen novellin Sankarihymnin tapahtumapaikka on kylä Norjassa ja keskushenkilönä sotasankariksi sanottu nuorimies. Hän ei kuitenkaan oikein onnistu naisten kannsa olemisessa. Täytyy myöntää, että tähän tekstiin en jaksanut paneutua ja tässä tekstikin oli lähempänä arkipäiväisempää ilmaisua.

Näiden vahvojen tunnelmien jälkeen on hyvä helliä itseään vaikka Yrjö Kokon tarinalla Pessi ja Illusia.

Maahisten kuiskauksia maaliskuuhunne, Helena


...   ...   .... ...   ...

Koivukari Tapio, Unissasaarnaaja (Johnny Kniga, 2015)
Mukka Timo K.,  Maa on syntinen laulu ; Tabu (Gummerus, 2004)
Kokko Yrjö, Pessi ja Illusia (WSOY, tekijän lyhentämä ja muokkaama lastenpainos, alunperin vuodelta 1963)
Kuvittanut Lindeberg Aleksander