Morten A. Strøksnes: Merikirja

Merikirja kiinnitti huomioni Gummeruksen kirjaesittelyssä loppuvuodesta, niin tunteikkaasti kustannustoimittaja siitä puhui. Suhtauduin epäillen, mutta uteliaana. Meri on vaikea aihe, monipuolinen ja päättymätön. Olen asunut yli seitsemän vuotta meren rannalla, enkä kyllästy siihen ikinä. Mikään varsinainen merenkävijä en kyllä itse ole.

Morten A. Strøksnes sen sijaan on. Hän on Kirkkoniemestä kotoisin oleva, sittemmin oslolaistunut norjalaiskirjailija, joka sai ystävänsä, taiteilija Hugo Aasjordin kanssa päähänsä ajatuksen jäähain pyydystämisestä. Jäähai eli holkeri voi elää monisataavuotiaaksi ja kasvaa valkohaitakin suuremmaksi. Sen liha on käsittelemättömänä myrkyllistä, ja suurin ihmisten kiinnostuksenkohde onkin maksa, josta saadaan kalanmaksaöljyä. Hugo on kalastajien sukua, ja valaanpyytäjäisän kertomus jäähain pyydystämisestä jätti häneen poikasena lähtemättömän jäljen.

Itsehän se on siis koettava.

Niinpä Morten ja Hugo valmistautuvat jäähain pyydystämiseen Lofooteilla huolellisesti. Hugo on pätevä kalastaja, Morten ehkä haluaisi olla. Hugon kumiveneellä he käyvät taistoon merta ja jäähaita vastaan. Syöttinä monikymmenmetrisessä, kettingillä vahvistetussa siimassa on mätänevää lihaa, aikaa rajallisesti, sää hallitsematon. Eikä syvyyksien peto anna löytää itseään helpolla.

Merikirja on kirja hain pyydystämisestä ja kalastamisesta, mutta se on myös historiaa, biologiaa, ekologiaa, kansanperinnettä ja kirjallisuutta käsittelevä teos. Sen tyyli on jutusteleva, sisältö tiukkaa asiaa. Tarinallistaminen toimii Strøksnesin käsissä kitkatta: vaikka hän hyppii asiasta toiseen samalla kun raportoi yhä hidastempoisemmaksi käyvästä kalastamisesta, lukija haluaa lukea yhä enemmän – suorastaan, no, koukuttuu. Katriina Huttusen oivalla suomennoksella on luonnollisesti sormensa pelissä.

Valaanpyynti on teema, joka saa niskavillani pystyyn, ja vaikken pystykään ymmärtämään syytä sille, miksi miesten piti jäähain perään lähteä, kirjan lukemisesta kuitenkin nautin. Olen tieteen ja tutkimuksen yleistajuistamisen suuri ja vannoutunut ystävä, ja ehkä siksikin Merikirja tarjosi minulle syyn nyökytellä tyytyväisenä. Se on kirja täynnä tietoa, yksityiskohtia ja konteksteja mutta kirjoitettu niin, ettei etukäteistietämystä tarvita. On vain asennoiduttava vastaanottamaan se kaikki, mikä Strøksnesillä on annettavanaan. Ja se on kieltämättä paljon.

Huumannuin Lofoottien karusta miljööstä ja meren voimasta, joka kirjan sivuilta välittyy. Merikirjaa lukiessa tuntee todella olevansa itsekin mukana matkalla, ja vaikkei kumiveneeseen lopulta itse uskaltaisikaan, voi pysyä karun majakkasaaren rannalla, antaa tuulen humista korvissa ja hiuksissa ja tähyillä merelle, joka ei koskaan anna kaikkea – ja joka ei tarvitse meitä ihmisiä mihinkään.


Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jäähaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana

Suomentaja: Katriina Huttunen

Ulkoasu: Sanna Mander

Gummerus 2018

312 s.
Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider (2015)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara, Reader, why did I marry him?, Hemulin kirjahylly, Kirjarouvan elämää   

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Tietokirjahaaste, Tundran lumoissa

Kari Enqvist & Janne Saarikivi: Ainoa, mikä jää – Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää

Kahden älykkään ihmisen humaani keskustelu tekee sielulle hyvää. Ja niin tekee myös pulla, epäilyksettä.

Kosmologian professori Kari Enqvist ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Janne Saarikivi saivat muutamia vuosia sitten idean keskustelukirjasta, joka kertoisi maailmankatsomuksellisuudesta ja ajatuksista sen taustalla. Ei muuta kuin hommiin. Työ eteni vähitellen ja kirjeitä vaihdettiin, keskustelu kulki ja laukkasi villinäkin. Lopputulos, Ainoa, mikä jää – Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää (WSOY 2017), on nyt kansien välissä ja lukijoiden ilona.

Kirjan alussa Saarikivi ja Enqvist esittelevät itsensä lyhyissä teksteissä. Saarikivellä on taustallaan akateeminen kulttuurisuku, Enqvist puolestaan on sukutaustaltaan "harmaa ja draamaton", sukunsa ensimmäinen tohtori. Saarikivi tutkii ja opettaa suomalais-ugrilaista kielentutkimusta, Enqvist on keskittynyt alkuräjähdykseen ja maailmankaikkeuden ensimmäiseen sekuntiin. Kummankin työpaikka on Helsingin yliopisto, mutta hyvin kaukana he ovat toisistaan – jos eivät fyysisesti kuin muutamien kilometrien päässä, oppiaineksiltaan sitäkin enemmän, sillä toinen on "kova luonnontieteilijä" ja toinen "umpihumanisti". Molemmat rakastavat kirjoittamista, ja se myös näkyy teoksessa.

Syvin juopa tai ristiriita keskustelijoiden välillä rakentunee uskonnon ja uskonnollisuuden ympärille. Enqvist määrittelee itsensä uskonnottomaksi (ja on kirjoittanut aiheesta aiemminkin), Saarikivi on puolestaan evankelis-luterilainen kristitty. Uskonnon ja uskomusjärjestelmien merkitystä käsitellään miesten kirjeissä kautta linjan. Miten uskoa perustellaan? Mihin uskontoa ja uskoa tarvitaan? Mitä kompastuskiviä niillä on? Entä yksilön rooli syvästi yhteisöllisen ilmiön sisällä?

Uskonnottomana ihmisenä minun on helpompi kallistua uskon- (tai sen puutteen) asioissa Enqvistin kannalle. Minun on esimerkiksi vaikea niellä Saarikiven ajatusta siitä, että kristitty Kirkkovaltio olisi kehittyessään ja voimissaan pysyessään tuonut mukanaan niin paljon edistystä kuin hän ajattelee. Uskonnot ovat minusta loputtoman kiinnostavia, mutta niillä kaikillä on myös synkkä puolensa, enkä pysty ajattelemaan mitään uskontoa ongelmattomana. Vaikeinta minun on suhtautua siihen, miten uskonnot tai niiden edustajat perustelevat esimerkiksi sukupuolten eriarvoista asemaa tai miten ihmisten henkilökohtaisiin valintoihin ja elämäntapaan puututaan uskontoon pohjautuvin argumentein.

Niin ikään käsiteltäviä aihepiirejä ovat todellisuus, tiedon luonne, kielen ja käsitteiden käyttö sekä erilaiset merkitykset ihmiselon kulussa. Ymmärtävätkö esimerkiksi vuoristokansat määritelmää ääniaalto, jos eivät ole koskaan avovettä ja veden aaltoilua nähneet? Miten väreistä voi puhua, mitä käsitteitä käyttää, jos omassa maisemassa on lähinnä ruskean ja keltaisen eri sävyjä tai lunta ja jäätä?

Enqvist ja Saarikivi tuntuvat löytävän jutunjuurta lähes mistä tahansa ajankohtaisesta ja iättömästäkin aiheesta. Kirjeitä lukee mielellään, niiden väitteitä ja perusteita maistelee mielessään, nyökkäilee ja paikoin pudistelee päätään. Saarikivellä on syvän humanistinen asenne, johon minun niin ikään humanistina luulisi samastuvan helposti, mutta yllättäen koin enemmän yhtäläisyyksiä luonnontieteilijä-Enqvistin kanssa. Vaikka en minä koskaan kyllästy pohtimaan ihmistä, ihmisen mieltä ja toimintaa, olemistamme yksinään ja muiden kanssa, elämäämme ja kulttuurejamme, en totisesti, eivätkä tunnu nämä herratkaan.

Mihinkään varsinaiseen lopputulokseen kirjassa ei tulla tai saada valmiita vastauksia. Keskustelijat kyllä lähentyvät toisiaan, pyörittelevät ja kierittelevät ajatuksia, löytävät uusia tulokulmia. Kirjan tunnelma ei ole ylenkatseinen, vaan lukija voi rauhassa miettiä, mikä hänen oma roolinsa maailmassa on ja miten kirjan teemoja käsittelee.

Saarikivi kirjoittaa lopuksi:

Voimme olla itsellemme ainutlaatuisia, mutta ajattelijoina emme sitä ole. Olemme aikakautemme luomuksia, individualisteja, materialisteja, porvareita tai narsistisia selittelijöitä. Mutta en jaksa nyt tuntea tästä kaikesta aivan tolkuttoman suurta häpeää, koska tähän maailmanaikaan ja maahan satuimme syntymään. (s. 234)

Tähän on helppo yhtyä. Olemme monen asian summia, alkuaineiden yhdistelmiä ja hiukkasseoksia, jotka elävät tietyssä ajassa ja paikassa sen itselleen ainutlaatuiseksi tehden.

Olen onnellinen, että elämme maailmassa, jossa kaikesta häsellyksestä ja uhkakuvista huolimatta on edelleen mahdollisuus ja tilaa rauhalliseen, toista kunnioittavaan ja monipuoliseen keskusteluun, jonka voi käydä kirjallisessa muodossa. Siis niin, että aikaa kuluu niin kirjoittamiseen kuin lukemiseen, eikä ohituskaistaa tai pikakelausnappulaa ole.

Suosittelen Ainoa, mikä jää -teosta ajan kanssa nautiskeltavaksi, omin päin pohdittavaksi, parhaimmillaan muiden kanssa jaettavaksi.


Kari Enqvist & Janne Saarikivi: Ainoa, mikä jää – Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2017
238 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjavinkit, Timon poikkitiedepalsta, Matti Mäkelä / Helsingin Sanomat


Haasteet: Kirjastohaasteen kohta 29. Kirja, jota suosittelisit ystävällesi. Avaan tällä kirjalla myös Tietokirjahaasteen.

Jani Kaaro: Kauniimpi maailma – Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta

Jani Kaaro on suosikkitoimittajieni joukossa, ja olen aina pitänyt paljon hänen tieteeseen ja tutkimukseen liittyvistä artikkeleistaan. Esseekokoelma Kauniimpi maailma – Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta on taattua Kaaro-laatua, mutta sen ote on tiukkoja lehtitekstejä lempeämpi ja seesteisempi.

Kirjassa on mukana seitsemän eri mittaista esseetä. Pisin niistä on nimeltään Raha ja lahjan henki ja se on Kaaron alkusanojen mukaan "parasta, mitä olen kirjoittanut". Teksti on laadukas, monipuolinen ja pohtiva. Se käsittelee lahjojen antamiseen perustuvan kulttuurin merkitystä ja syitä, miksi meidän tulisi miettiä, voiko nykyisenkaltaisen talousjärjestelmän korvata monien alkuperäiskansojen suosimalla lahjakulttuurilla tai jollakin versiolla siitä. Lahjojen antamiseen, saamiseen ja kiertoon perustuvan järjestelmän herkkä tasapaino on malli, joka tukee ihmisten välistä solidaarisuutta ja yhteistyötä tavalla, johon muut mallit eivät pysty. Kaaron essee on kirkasta ajattelua, se ei nokittele eikä pröystäile.

Todellakin, sillä rajalla, missä toisilleen vieraat kohtaavat, siellä missä ihmiset voivat käyttää toisia hyväksi tai osoittaa armoa, siellä missä ihmiset kulkevat tyhjän kupin kanssa ja toiset voivat täyttää sen, siellä lahjalla on aina mahdollisuus elää ja todistaa sielua koskeva voimansa. Lahja ravitsee meitä tavalla, johon talousjärjestelmämme ei pysty, ja uskon vakaasti, että jos koskaan haluamme kauniimman maailman, tuo muutos tarvitsee lahjan henkeä. (s. 62)

Muut kokoelman esseet ovat lyhyempiä, mutta hiottuja ja huolellisia yhtä kaikki. Kuolemisesta ja tulikärpäsistä on sydäntä sykäyttävä pohdiskelu länsimaisesta kuoleman kulttuurista – tai sen puutteesta. Kuinka kaukana olemme kuolemasta ja kuinka vieras se meille on. Ja mitä tapahtuu, kun kuoleman tietää lopulta koittavan. Onko syytä miettiä uudelleen koko elämän konsepti: miksi luulemme maailman olevan meille jotain velkaa, kun unohdamme jatkuvasti, millaisen lahjan olemme elämässä saaneet?

Kadonneet unemme ja Unettomalle ystävälle ovat uneen, nukkumiseen ja unettomuuteen liittyviä esseitä. Niissä Kaaro pohtii unennäkemistä ja näkemättä jäämistä, mutta myös mielikuvituksen ja abstraktien käsitteiden voimaa ja merkitystä sekä kykyämme nähdä ilmeisen taakse.

Surun tehtävä on puolestaan lyhyehkö essee surun käsittelystä ja siitä, kuinka se(kin) tuntuu olevan hukassa länsimaisessa nykykulttuurissa. Suru on monelta kantilta katsoen äärimmäisen merkityksellinen tunne, eikä sen peittäminen ole ihmiselle hyväksi. Kaarolla on jälleen esimerkkejä alkuperäiskansoista, joista jotkut jopa kuljettavat heimon vainajien luita mukanaan siirtyessään uusille asuinsijoille.

Miksi on niin tärkeää sanoa vanhalle hyvästit ja muistella sitä? Siksi, että ihmisen on opittava kaipaamaan. Ihmiselämä on täynnä menetyksiä, ja ihmisten on kaivattava sitä, mikä on menetetty. Jos ihmiset eivät kaipaisi menettämäänsä, silloinhan menetetty asia on ollut arvoton. Jos ihmiset eivät kaipaa mitään, se tarkoittaa, että mikään elämässä ei ole ollut tärkeää. Jos ihmiset sanoisivat – kuten he usein sanovat –, etteivät he kadu mitään, silloin heidän elämässään ei ole ollut mitään, mikä olisi ollut katumisen arvoista. (s. 131)

Se on vain psykosomaattista on kiinnostava essee medikalisaatiosta ja diagnostiikan muuttumisesta, siitä, kuinka oireet kehittävät diagnooseja ja mediatilaa tai muuta julkisuutta saavat yksittäistapaukset epidemioita, kuten 1800-luvun lopun hysteria-aallon. Teksti on mainio: terävä ja havainnollistava. Kaaro pitäytyy aiheen herkullisuudesta huolimatta tyynenä, eikä ivaa. Lienee hyvä valinta, vaikka aihepiiri on ristiriitaisuudessaan niin monisyinen, että siitä saisi melkoisen sopan, jos sille tielle lähtisi. Viimeinen teksti on Yurok-intiaanien myyttiin pohjautuva pienoisessee Pikku Raha, jossa Kaaro palaa vielä kerran rahan ja talouden äärelle, mutta tekee sen hienovaraisesti ja tyynellä tavalla kantaa ottaen.

Ihastelen Jani Kaaron harkittua, hiottua ilmaisutapaa ja kirkasta ajattelua, jonka hän tekstiensä kautta lukijalle välittää. Esseistä näkee, että niitä varten on tehty paljon tausta- ja ajatustyötä: mikään ei ole hutaistua tai sinne päin heiteltyä. Tekstien rakenne on selkeä ja looginen, niissä ei ole ylimääräisiä rimpsuja tai mitään muutakaan sellaista, jolla ei olisi paikkaansa ja merkitystään kokonaisuudessa.

Laadukasta, mietityttävää asiatekstiä, joka herättää muistoja, mielikuvia ja puheenaiheita – myös vastaväitteitä.


Jani Kaaro: Kauniimpi maailma – Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta
Ulkoasu: Helmi Sirola
WSOY 2017
172 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Hannan kirjokansi, Savon Sanomat

Haasteet: 97. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa  

Kirja, joka nipistää – Pekka Saurin Ratkaisemattomien kysymysten kirja

Yhä vaikeampaa on kuvitella, että joku nyt tai huomenna sanoisi tai kirjoittaisi jotakin, joka tyystin mullistaisi tähänastisen käsityksemme maailmasta.

Luin taannoisella lukumaratonillani Pekka Saurin esseistis-aforistisen tekstikokoelman Ratkaisemattomien kysymysten kirja, jonka sain joskus blogitapaamisessa vaihtokirjana, muistaakseni Arjalta. Todella yllättäen kirja ehti jonkin aikaa kerätä pölyä, ennen kuin nyt sain hyvän syyn tarttua siihen.

Kirjassaan monipuolisesta poliittisesta ja yhteiskunnallisesta urastaan tunnettu Sauri kirjoittaa elämästä, yhteiskunnasta ja ihmisyydestä. Ei sen vähemmästä tai enemmästä. Osa teksteistä on yhden virkkeen mittaisia, osa useamman sivun. Kieli on lempeää, helpostilähestyttävää ja selkeää, ei kuitenkaan mitään lässytystä tai pehmoilua, vaan kristallinkirkasta ajattelua.

Riittämättömyyden tunne kai nyt kuitenkin on merkki siitä, että olet edes yrittänyt. Ja välittömästi tämän omahyväisyyden ailahduksen jälkeen kylmä henkäys halla-alavalta: et ole yrittänyt tarpeeksi määrätietoisesti.

Ratkaisemattomien kysymysten kirja saa miettimään omaa rooliaan yhteiskunnan ja yhteisön jäsenenä. Kuinka toimin, milloin teen oikein ja väärin, miksi teen valintani ja mitä niistä seuraa. Olen joskus ollut aktiivisempikin, ajatellut, että minun valinnoillani ja tekemisilläni on väliä. Olen ollut tehokas järjestö- ja yhdistystoimija, tiedostava kuluttaja, korostanut pienen ihmisen valintoja. Viime vuosina kyynisyys on ikäväkseni nostanut päätään. Vaikka maksan edelleen muutamille järjestöille kuukausilahjoituksia, tipautan kolikkoni Nälkäpäiväkeräykseen ja silloin tällöin tilisiirron SPR:n katastrofirahastoon, monella elämän osa-alueella olen vaipunut apatiaan. Se harmittaa ja ensisijaisesti olen pettynyt itseeni: mihin se ihminen katosi, joka ennen uskoi asiaansa ja halusi tehdä edes pikkuriikkisestä siivusta maailmaa paremman paikan?

Ei Sauri kirjassaan tee suoria kehotuksia lähteä mukaan kansalaistoimintaan, mutta tulkitsen kirjan olevan kuitenkin puolustuspuhe ihmisen toimeliaisuudelle ja mahdollisuuksille. Voimme tehdä ja sanoa paljon tärkeää, vaikuttaa ja tehdä hyvää, jos haluamme. Saurin mukaan kärsimyksen vähentäminen on tärkein ihmiselle kuuluva tehtävä: siihen meidän on pyrittävä kaikessa.

Aina välillä pitäisi kyetä sanomaan jotakin, joka olisi yhtäaikaa sekä kaunista että rehellistä. Tai edes yrittää.
On vain niin ikävää aina epäonnistua tässä.

Ihmisten elämä rauhassa toistensa kanssa on aihepiiri, jonka ajattelee olevan universaali ja ajaton. Sellainen, jonka merkitys on suuri ja hyvän elämän kannalta välttämätön. Samoin kun oma aktiivisuuteni elämän paremmaksi tekemisessä alkoi karista joitakin vuosia sitten, myös uskoni ihmisen hyvyyteen on viime vuodet ollut koetuksella, kun äärioikeiston liikehdintä, avoin rasismi ja julma politiikka ovat tulleet näkyviksi. Jossain vaiheessa varhaista aikuisuuttani en olisi koskaan voinut kuvitella, että vielä elän aikaa, jolloin on vähintään hiljaisesti hyväksyttyä ölistä kaikki minkä sylki suuhun tuo julkisesti ja omalla nimellä seurauksista piittaamatta.

Onko se niin vaikeaa yrittää elää ihmisiksi? Kai se sitten on.

Valtion, julkisen sektorin roolia kyseenalaistavat yleensä kaikkein vahvimmat ja elämässään menestyneimmät yksilöt. Mikähän siinäkin on?

Entisenä Helsingin apulaiskaupunginjohtajana ja pitkän linjan virkamiehenä Pekka Saurilla on luonnollisesti näkemystä myös kaupungin- ja valtionhallinnosta. Muutama hieman pidempi teksti kirjassa kuvaa oletettavasti työnohjauksessa esiin nousseita asioita ennen kaikkea sosiaalityön ja terveydenhoidon puolelta. Viiden vuoden työkokemukseni peruskoulusta tuo luonnollisesti oman näkökulmansa ajatteluuni, ja lukiessa oli helppo samastua riittämättömyyttä ja tietynlaista toivottomuutta tunteviin suorittavan tason virkamiehiin, jotka eivät tunne pystyvänsä kaikkeen vaadittuun.

Toisaalta Sauri nostaa esiin kysymyksiä julkisen sektorin merkityksestä ja sen kyseenalaistamisesta. Suomessa puhutaan paljon "normienpurkamisesta" ja "byroslaviasta", vaikka aika monet kriitikotkin ovat kuitenkin sangen tyytyväisinä vastaanottamassa "virkamieskoneiston" ylläpitämän "hyysäysvaltion" palveluja – minkä nyt vaahtoamiseltaan ehtivät. En väitä, että suomalaisen yhteiskunnan ja julkisen sektorin toiminta olisi ongelmatonta – mikä muka on? – mutta en lakkaa ihmettelemästä, millaisella innolla niin paljon hyvää ja välttämätöntä "paisuneelta julkiselta sektorilta" itsekin elämänsä aikana saaneet ovat viemässä hyvinvointia toisilta. Miksi korjata sellaista, mikä ei ole rikki? En ymmärrä.

Huomaan kirjoittaneeni enemmän omista ajatuksistani kuin Saurin kirjasta sinänsä. Ottaen huomioon Ratkaisemattomien kysymysten kirjan pohjavireen, joka on pohdiskeleva ja uusia ajatuksia kutitteleva, totean niin olevan hyvä. Parhaat kirjat jatkavat elämäänsä lukemisen jälkeen, liikauttavat lukijassa jotakin pienesti tai suuresti, jäävät kalvamaan tai jättävät jälkeensä seestyneen olon.

Saurin kirja nipistää: älä luovuta. Anna mennä. Ajattele ja toimi. Et ole turha.

Mutta kärsimys on totta.
Kärsimys ei ole yhteismitallista. Siksi sitä ei voi vähätellä, suurennella eikä vertailla. Mutta aina sitä pitää yrittää vähentää.
Mitä muuta päämäärää on kuin kärsimyksen vähentäminen?
Olen vakavissani.

Pekka Sauri: Ratkaisemattomien kysymysten kirja
Ulkoasu: Joel Melasniemi
Kosmos 2015
160 s.

Kierrätyskirja.

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa

Haasteet: 88. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää

Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää. Tosikertomus noitavainoista Suomessa 1666–1671.
Kansi: Mika Tuominen
WSOY 2013
287 s.

Arvostelukappale.


Noitanaisen älä anna elää. (2. Moos. 22:17.)


Yleinen harhaluulo on, että noitavainot olisivat olleet nimenomaisesti keskiaikainen ilmiö. Toinen virheellinen oletus on Euroopan eri kolkkien noitavainoissa kuolleiden ihmisten määrä: se on huomattavasti pienempi, kuin varhaisempi tutkimuskirjallisuus antaa olettaa. Koko Euroopan mittakaavassa noitavainoissa syytettyjä oli noin 200 000 ja kuolemaantuomittuja alle 50 000. Ruotsissa teloituksia tehtiin noin 400, Suomen alueella satakunta. Ja ajanjaksohan on pääosin 1600-luku, etenkin sen loppupuoli, ei siis mikään "pimeä keskiaika".

Leena Virtasen Noitanaisen älä anna elää on populaariin tyyliin kirjoitettu, mahdottoman koukuttava kirja, joka käsittelee varastetuista ruislyhteistä liikkeelle lähtenyttä noitavainoa Ahvenanmaalla 1600-luvun lopulla. Kirjan kuvaamana aikana kuuttatoista naista syytettiin noituudesta ilmiantojen ja todistusten perusteella. Heistä seitsemän tuomittiin kuolemaan.

Kaikki alkaa kerjäläisnaisesta, Karin Persdotterista, jolla on omanlaisensa näkemisen lahja. Kun hänen puoleensa käännytään naapurustoa kuohuttavan ruislyhdevarkauden syyllisen selvittämiseksi, ja kun nähty vastaus ei olekaan mieluisa, noituussyytökset ovat valmiina iskettäväksi pöytään ja kihlakunnantuomarin Nils Psilanderin eteen. Karinin kuulusteluissa hänestä saadaan nyhdettyä kolmentoista muun noitanaisen nimet. Karinin oma tie päättyy Kastelholman linnan vankityrmän kautta mestauspölkylle.

Virtasen kirja on mukaansatempaava ja tyyliltään helposti lähestyttävä. Siinä ei ole ala- tai loppuviitteitä, joten ulkoasunkaan ei pitäisi herättää torjuvia tuntemuksia tieteellisempää tekstiä vierastavissa. Kirja nojaa lähdeaineistoon ja tutkimuskirjallisuuteen, mutta viiteet on häivytetty taitavasti ja suurta yleisöä miellyttäen. Kyse on populaarista historiasta, ja hyvä niin.

Aihepiiri on kiinnostava ja Virtanen tuo siitä esiin monia puolia. Hän tekee paljon perusteltuja päätelmiä ja antaa paikoin myös mielikuvituksensa laukata. Syytettyjen naisten tuntemukset ja reaktiot on saatu elävöitettyä kirjan sivuille, ja vaikka niistä ei kukaan voi olla varma, ainakin tämän lukijan oli helppo uskoa siihen, mitä luki.

Oma huomioni kiinnittyi ennen kaikkea kahteen seikkaan. Ensinnäkin en voinut olla anakronistisesti pohtimatta, miten järjettömästä ilmiöstä noitavainoissa on ollut kyse. Kuinka pienillä asioilla on saatu aikaan valtavaksi paisunut aaltoliike, ja kuinka vastuuttomasti monet ihmiset ovat toimineet. Puheilla – etenkin harkitsemattomilla – on ollut suuri painoarvo, ja jokaiseen todistukseen on kiinnitetty huomiota.

Toinen asia, jota pohdin koko kirjan ajan, on vallankäyttö ja sen vääristymät. Kihlakunnantuomari Nils Psilander käytti hänelle suotua valtaa häikäilemättömästi ja paikoin sokean tuntuisesti. Hän oli oppinut mies, ja vahvasti selvillä noituustutkimuksen eurooppalaisista tuulista. Puhdas järki ja logiikka häneltä kumminkin tuntuivat paikoin puuttuvan, ja tuomari antoi omien mielipiteidensä, tunteidensa ja pelkojensa viedä. Psilander jää lopulta arvoitukseksi, mutta selvää on, että hän piti lankoja tiukasti käsissään ja pyrki löytämään ja tuomitsemaan mahdollisimman monta noitaa – keinoista viis.

Noitasyytösten järjettömyys kiteytyy mielestäni erinomaisesti noitamerkkien etsimiseen. Syytettyjen kehosta etsittiin (usein nöyryyttävästi ison miesjoukon edessä ja muutenkin ahdistavassa tilanteessa) merkkejä paholaisen kanssa tehdystä liitosta. Noitamerkiksi kävi lopulta lähes mikä tahansa: arpi, luomi, pigmenttihäiriö – käytännössä ihan mikä tahansa ihon "poikkeama". Kuinka järjetöntä! Sellaisenhan löytää ihan kenestä tahansa, kun haluaa!

Ylipäänsä on ihmeellistä, kuinka vihamielisesti kansanuskoon ja kansanperinteeseen suhtauduttiin noitavainojen kontekstissa. Maailman sivu on tunnettu tapoja vahvistaa karja- ja viljaonnea, avustaa puolisonetsintää ja parantaa kremppoja ja sairauksia. On hämmentävää, kuinka suurella vimmalla tavanomaiset käytännöt ja sukupolvelta toiselle kulkeneet tiedot ja taidot onnistuttiin oikeudenkäynneissä kääntämään syytettyjä vastaan. Puhdasoppisuuden vaatimukset olivat toden totta valtaisat.

Itse olisin pitänyt tieteellisemmästäkin otteesta kirjassa. Nyt oli oltava tarkkana siitä, minkä kaiken lukee pureskelematta ja mitä kohtia jää tarkemmin miettimään. Itse en esimerkiksi aivan lähde siihen kelkkaan, että noitavainoissa olisi kyse ensisijaisesti naisvihasta. Suomessa (joskaan ei Ahvenanmaalla) moni syytetyistä oli mies, eikä järjestelmällistä naisten vainoamista nimenomaan sukupuolensa perusteella voi suoraan väittää tapahtuneen. Syyt olivat moninaisempia.

Ahvenanmaan noitavaino on surullinen historian ilmiö. Se on myös pelottava. Vaikka lautamiehistä löytyi paikoin myös järjen ääntä, ja vaikka mieleltään kovimpia naisia ei edes järjestelmällinen kidutus saanut murtumaan, päällimmäinen tunne kirjan lukemisen jälkeen on silti epäusko ja kevyt kauhu. Kuinka pienestä asiat lähtevät liikkeelle, ja kuinka suuri painoarvo on sosiaalisilla suhteilla, virkahierarkialla, ihmisten välisillä erimielisyyksillä, kostonhalulla ja itsepäisyydellä.

___

Jenni piti tavasta, jolla Virtanen antoi kuvaamilleen naisille äänen ja vältti totisuuden ja opettavaisuuden. Sonja ei innostunut tästä kirjasta, vaan kaipasi mielummin fiktion pariin. Ja kuten Hanna, minäkin jäin miettimään, mitkä ovat meidän aikamme noitavainoja.

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (Historia).

Reeta Paakkinen: Kotona Istanbulissa

Reeta Paakkinen: Kotona Istanbulissa – Tositarinoita Turkista
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Otava 2013
288 s.

Arvostelukappale.


Ihmeellinen Istanbul, kahteen maanosaan levittäytyvä suurkaupunki, miljoonien ihmisten koti, tavoite ja sekasotku, historian hivelemä, tulevaisuuden turvaama, maanjäristysten keikuttama. Kotona Istanbulissa on lyhyiden tekstien kokoelma, jutustelevaan sävyyn kirjoitettu matka- ja maahanmuuttokertomus, joka käsittelee niin historiaa, arkea, politiikkaa kuin ennakkoluuloja ja niiden murtamista.

Reeta Paakkinen on toimittaja, joka muutti 1990-luvun lopulla Istanbuliin ja menetti sydämensä. Kaupunki ja kulttuuri veivät hänet mukanaan ja näyttivät niin monet kasvot, että laskuissa meni nopeasti sekaisin. Ennakkoluulot saivat kyytiä, kun suomalaisnainen tajusi, että Istanbul on aivan omanlaisensa maailma, "mystinen, dynaaminen, yhteisöllinen ja kansainvälinen, mutta samaan hengenvetoon myös vahvasti turkkilainen kaupunki". Kaikki nämä puolet välittyvät lukijalle myös kirjan sivuilta.

Kotona Istanbulissa väläyttelee esiin turistibasaarit (ja ennakkoluulojaan vasiten vahvistamaan matkustaneet turistit!), Taksim-aukion ja torit, Kemal Atatürkin perinnön, kaiken nähneet taksikuskit, naapurisovun ja -kyttäämisen eri puolet, turkkilaisen perhedynamiikan ja parinetsinnän, miesten ja naisten roolit, vastuut ja velvollisuudet, ruoan ja juoman, modernin ja vanhan. Kevyiden kappaleiden välissä on painavammalla asialla ladattuja lukuja muun muassa Kreikan ja Turkin monimutkaisista suhteista ja Kyproksen kriisistä. Henkilökohtainenkaan ei unohdu, sillä Paakinen kertoo avoimesti omasta elämästään ja kokemuksistaan. Ote on subjektiivinen mutta avomielinen, yksityisessään yleinen ja kiinnostava.

Kirja on kepeää ja nopeaa luettavaa, houkuttelevasti kirjoitettu ja ajatuksia herättävä. Paikoin jutusteleva tyyli alkaa hieman tympiä, mutta koska mukana on myös varsin kantaaottavia ja tarkan jänteviä osiota, tunnelma jää vahvasti positiivisen puolelle. Jonkinmoisen hienosäädön ja loppuhionnan kirja olisi kaivannut, sillä paikoin lauseet ovat hieman kömpelöitä, esitetyt ajatukset jäsentymättömiä ja toistoa havaittavissa. Mutta nämä seikat eivät missään määrin laske kirjan arvoa ja kiinnostavuutta.

Itse en tunne Turkkia lainkaan. Minulla on muutama turkkilainen kaveri, mutta heidän kotimaansa on minulle hyvin vieras. Etenkin tämän vuoden tapahtumat Turkissa ovat kuitenkin panneet miettimään, josko olisi syytä päivittää tietoja tuosta suuresta ja monikasvoisesta maasta. Kotona Istanbulissa oli hyvä lähtölaukaus.

Ja melkoinen matkakuumehan tässä heräsi. Kenties – jos on onni myötä – löydän itseni Istanbulin kujilta nopeammin kuin arvaankaan...

___

Kirjallisessa Istanbulissa on vieraillut myös Elegia.

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (Matkat).

Sivistyksen turha painolasti

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti
Kansi: Camilla Pentti
Teos 2011
341 s.

Kirjastosta.


Resignaatio


Resignaatio on meille humanisteille tyypillistä. Tyydymme kohtaloomme, ikään kuin jo Naistenklinikalla vauvat jaettaisiin humanisteihin ja muihin ihmisiin, jotka eroavat toisistaan siten, että humanistit eivät hallitse elämää ja syyttävät siitä akateemista tutkintoaan toisin kuin esimerkiksi juristit, jotka ottavat asioista selvää ja sotkevat ne vasta sitten. (s. 326)


Mitä tapahtuu, kun keski-ikäinen akateeminen nainen aloittaa matkan sivistykseen ja samalla omaan elämäänsä? 

Minna Lindgren päättää lukea kokonaan Väinö Hämeen-Anttilan yksinään 1920-luvun lopulla kirjoittaman ja Kariston kustantaman Uuden tietosanakirjan (kaksi osaa, A–Hiawatha ja Hibbing–Öölanti). Se on vaikeasti löydettävä harvinaisuus, jonka lukemisesta tulee Lindgrenille lopulta suoranainen yhden naisen taistelu. Luovuttaa ei voi, eikä haluakaan siihen ole, vaikka tiiliskiven kokoiset hakuteokset eivät pienene, eikä niiden tarjoama hajanainen tieto tunnu aivan tavoittavan lukijaansa.

Syvän joskin hivenen harhailevan sivistyksen hankkimisen ohessa Minna Lindgren pohtii omaa asemaansa (työ)elämän markkinoilla, suvun ketjussa ja helsinkiläisen sivistysperheen vesana. Hämeen-Anttilan koostamien sanakirjasanojen kautta lukija pääsee kurkistamaan sekä toisen lukijan mielenliikkeisiin että hersyviin ja ronskisti liioiteltuihin käänteisiin, joita sanakirjan lukeminen alusta loppuun saattaa ihmisen arkielämään tuoda.

Aivan mainio kirja, tämä Sivistyksen turha painolasti! Muistan sen herättäneen kiinnostukseni ilmestymisensä aikoihin, mutta lukeminen unohtui muun jalkoihin kuin huomaamatta. Tähän väliin kirja solahti erinomaisesti, lueskelin sitä pääasiassa työmatkoilla ja jonkin verran muutenkin. 

Ja kikattelin, hörähtelin ja nyökyttelin minkä kerkisin. Lindgren on aivan mainio kirjoittaja, ja hänen huumorinsa osuu yksiin omani kanssa jetsulleen. Kirjan sivuilla päästään seuraamaan hänen fiktiolla kuorrutettua, itseironista kamppailuaan Konttoriksi nimetyn työpaikkansa (Yleisradio) käytävillä ja organisaatiouudistuksissa, hämmennystä, kun 20-vuotisen konttoriuran kunniaksi myönnetty loma muuttuukin pian palkattomaksi virkavapaaksi ja sen jälkeen konsulttien suorittamaksi ulossaneeraukseksi sekä itsetutkiskelua keski-iän syvissä vesissä. 

Toinen sanakirjan lukemisen synnyttämä erinomainen tarinalinja kertoo Lindgrenin perheestä ja suvusta, elämästä ruotsinkielisen porvarisperheen kielipuolena kuopuksena Puujalka-Mummon ja muiden persoonallisten sukulaisten ympäröimänä maailmassa, jossa syntymässä määrättyjen sivistyssukujen asema muuttuu. On hersyvän hauskaa lukea, millaista hämmennystä maailman muuttuminen pyytämättä ja yllättäen voi Munkkiniemen perintöhuonekaluilla sisustetuissa koko kerroksen kokoisissa perintöasunnoissa aiheuttaa. Minusta Lindgren kuvaa sukunsa paikoin sietämätöntä snobismia yhtä aikaa lämpimän ymmärtävästi ja piikikkään ironisesti. Upposi ainakin tähän rahvaan edustajaan kuin hopeaveitsi voihin.

Sivistyksen turha painolasti on lukemisen arvoinen kirja. Se on hauska ja lempeällä tavalla kantaaottava – ja pirullisen tarkka! – ajankuva ja samalla itseään ja muita kriittisesti tarkasteleva kokonaisuus. Miten paljon sivistystä ihminen tosiaan tarvitsee? Ja kuka sen sivistyksen määrittelee? Millainen on nykyihminen, kaikkine puolineen, millainen hänen paikkansa yhteiskunnassa ja historian ketjussa?

Parasta on, ettei kirja tuputa vastauksia, vaikka sivistyssanastoa kasvattaakin. Se on yksinkertaisesti vain oma itsensä: yhden naisen seikkailukertomus matkasta määrittelemättömän ja jatkuvasti itsensä kumoavan sivistyksen maailmaan.

___

Norkku kehuu veijarimaista sanankäyttöä,  Booksy piti tätä fantastisen hauskana ja ajatteluttavana aakkosmatkana, Arjasta vähempikin olisi riittänyt, mutta hauskaa oli kuitenkin.

Nurkkaan ajettu Jumala?

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala? Keskustelukirjeitä uskosta ja tiedosta.
Kirjapaja 2004
304 s.

Kirjastosta.


Nurkkaan ajettu Jumala? on kahden oman alansa asiantuntijan ja suunnannäyttäjän, oppineen ja sivistyneen herrasmiehen dialogina kulkeva kirja. Piispa Juha Pihkala ja professori Esko Valtaoja lähtevät haasteeseen – kirjeenvaihtoon itselleen tuntemattoman, lähtökohtaisesti "vastapuolta" edustavan ihmisen kanssa – varovaisesti mutta uteliaina. Tavoitteena ei ole tiukka debatti saati riita, vaan asioiden tarkastelu omaa näkökulmaa laajemmasta perspektiivistä.

Mitä ovat usko ja tieto? Miten ne rakentuvat, mistä ne rakentuvat? Miten voi tietää jotakin, miten uskoa johonkin? Miten maailmankuva ja maailmankatsomus muodostuvat ja miten ne eroavat toisistaan? Kuka on oikeassa?

Kirjaan kiteytyy suuria kysymyksiä, mutta se ei pakahdu omaan suuruudenhulluuteensa, mistä pitävät huolen taidokkaat kirjoittajat. Kirje kirjeeltä aihepiirit syvenevät ja näkökannat laajenevat. Pihkala ja Valtaoja pelaavat omat korttinsa huolella, ja molempien on aika ajoin sekä asetettava itsensä likoon että peräännyttävä. Tunnelma tiivistyy ajoittain, muttei ahdista. Riitaa ei synny.

Pihkala on Tampereen piispan virasta vuonna 2008 eläkkeelle jäänyt kirkonmies, Valtaoja avaruustähtitieteen professori Turun yliopistossa. Suuria miehiä siis, asiansa tuntevia. Pihkala edustaa osaltaan Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, Valtaoja on sitoutumaton agnostikko. Nurkkaan ajettu Jumala? vie lukijansa näiden näkökulmien kautta sekä tarkastelemaan kahden ajattelijan ja kynäniekan argumentteja että pohtimaan omia näkemyksiään ja käsityksiään.

Itse olen kirkosta eronnut agnostikko, joten lähtökohtaisesti kuulun enemmän Valtaojan leiriin. Pyrin kuitenkin lukemaan kirjaa mahdollisimman avoimin mielin, siis antaen tilaa myös Pihkalan ajatuksille. Valitettavasti on kuitenkin todettava, että tässä kisassa omat pisteeni menevät ilman muuta Valtaojalle, sillä Pihkala ei pysty vakuuttamaan minua laisinkaan esimerkiksi siitä, miksi kirkko ei siunaa homopareja tai miksi paavin ehkäisykieltoa pitäisi ymmärtää. Eivät mene jakeluuni, tämänkään jälkeen, sillä Pihkala kiertelee kuumia aiheita, eikä lopulta vastaa Valtaojan esittämiin haasteisiin suoraan laisinkaan.

Olen todella kiinnostunut uskonnoista ja uskosta, vaikken itse kumpaakaan "harrasta". Uskominen johonkin (minun mittapuullani) yliluonnolliseen on kiehtovaa, mutta loppujen lopuksi ymmärrykseni ulottumattomissa. Minä kun kaipaan niitä pahamaineisia todisteita. Minulle on tärkeää myös se, että jokin oppi- tai tietojärjestelmä perustuu ennen kaikkea itsensä kumoamiseen: virheelliset käsitykset paljastetaan ja ne korjataan.

Nurkkaan ajettu Jumala? ei pyri käännyttämään ketään mihinkään suuntaan. Sen tarkoitus on avata käsityksiä ja argumentteja, toimia keskustelun herättäjänä ja ajatusten innoittajana. Kirja palkittiinkin Vuoden kristillisen kirjan tittelillä ilmestymisvuonnaan. Lukukokemuksena se on miellyttävä ja sujuva, molemmat herrat hallitsevat sanan säilänsä erinomaisesti. Kiihkottomuus miellyttää, sillä kurkku suorana paasaaminen (oli aihe mikä hyvänsä) lähinnä kyllästyttää minua. Tämä kirja pelaa avoimin kortein. Sitä ei maailmassa liikaa tapaa.

___

Jori on myös lukenut tämän kirjan.

Kansankynttiläin kokoontumisajot: Uskonto (ja kipuaminen haasteen ensimmäiselle suoritusasteelle, Sytkäriksi!)

Kosmoksen siruja

Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja
Tähtitieteellinen yhdistys Ursa 2010
328 s.

Omasta hyllystä.


Me olemme ydinjätettä, tai oikeastaan miehet ovat ydinjätettä ja naiset tähtipölyä, osa samaa tarinaa kuin taivaalla loistavien tähtien syntymä, elämä ja kuolema, pieni osa koko maailmankaikkeuden historiaa. Maasta olet sinä tullut ja maaksi olet sinä jälleen menevä maapallon elämän pienessä kierrossa; mutta myös tähdistä olet sinä tullut ja tähdiksi olet sinä jälleen menevä kosmoksen elämän suuressa kierrossa. (s. 26)

Kosmoksen siruja on kokoelma Esko Valtaojan kirjoittamia tähtitiedettä popularisoivia lehtijuttuja, kolumneja, puheita ja muita tekstejä. Kirja on jaettu teemoihin Valo ja pimeys, Ikuisuuden historiaa, Todellisuutta etsimässä, Tulevaisuus ja Pimeys ja valo. Tekstit on varustettu jälkisanoilla, kirjaa kootessa Valtaojan mielessä olleilla lisäyksillä ja tarkennuksilla.

Valtaoja on epäilemättä Suomen kuuluisimpia tähtitieteilijöitä, ja hän määrittelee itsekin itsensä varttijulkuksi. Ennen kaikkea hän on kuitenkin tehnyt vuosikausia tärkeää työtä tieteen popularisoijana ja kantaaottavana keskustelijana. Ilman hänenlaisiaan kirjoittajia esimerkiksi minä en tietäisi tai tajuaisi tähtitieteestä hevon hittoa.

Kirja on tosiaan kokoelma lyhyempiä tekstejä, jotka käsittelevät laajaa aihekirjoa aina mustista aukoista, pimeästä aineesta ja energiasta, multiversumeista ja maailmankaikkeuden synnystä uskontoon ja sen lieveilmiöihin, tieteenfilosofiaan ja scifihenkiseen tulevaisuuden spekulointiin. Siinä missä Valtaoja osaa vääntää monimutkaiset fysiikan opit helposti lähestyttävään muotoon, hän myös heittäytyy peliin persoonallaan, elämäkerrallisilla aineksilla ja henkilökohtaisilla, rautaisesti perustelluilla mielipiteillään.

Ostin Valtaojan palkitun teoksen Kotona maailmankaikkeudessa (Ursa, 2001) joitakin vuosia sitten Tampereen pääkirjaston poistomyynnistä. Luin sen vasta paljon myöhemmin, ja, no, hullaannuin. Umpihumanistina tarkkailen maailmaa epäilemättä usein turhankin ihmiskeskeisesti, ja Valtaojan kansantajuinen, luonnontieteellinen näkökulma oli kuin kylmä suihku niskaan. Mitä laajempi katsanto, sitä suurempi ymmärrys, aloin ajatella.

Kotona maailmankaikkeudessa on saanut kaksikin "jatko-osaa", joita kumpaakaan en ole lukenut, mutta aion kyllä. Tämä Kosmoksen siruja oli kuitenkin hyvä välipala, pätkittäin lähestyttävä ja löyhästi teemoiltaan kokonainen. Tarkkana sai lukiessa kyllä olla, ettei tipahtanut kärryiltä, sen verran tiukkaa tavaraa tämä kuitenkin paikoin on. Toisaalta pieni hajanaisuus hieman häirisi, sillä tiettyä toisteisuutta oli havaittavissa, ja juuri kun jokin teema kävi tutummaksi, se vaihtui toiseen. Toiston ymmärrän johtuvan siitä, että suurin osa kirjan teksteistä on tosiaan eri lehdissä aiemmin julkaistuja. Kokoelmilla ja Greatest Hitseillä on aina omat sudenkuoppansa.

Ihailen taitoa, jolla Valtaoja ottaa lukijansa. Hän todella hallitsee alansa, josta hän osaa – ja ennen kaikkea haluaa – kertoa muillekin kuin kollegoilleen. Valtaoja liputtaa laajan yleissivistyksen ja ennakkoluulottomaan tiedonhankinnan puolesta: hän suorastaan vaatii niin tavallisia talliaisia kuin teräksenkovia tieteentekijöitäkin ottamaan selvää ja katsomaan myös oman lokeron ulkopuolelle. Tieto tekee ihmisen, hän ajattelee.

Tieteen ja uskonnon vastakkainasetteluunkin tartutaan, vaikkei se keskeisin teema kirjassa olekaan. Valtaoja perustelee kantansa järkähtämättömästi, muttei todellakaan rienaa uskontoa sinänsä. Sen sijaan sen vähemmän ylväät lieveilmiöt kuten kreationismi ja älykäs suunnittelu, saati fundamentalistinen Raamatun tulkinta, joutuvat hänen hampaisiinsa, mutta edelleen erinomaisen hyvin argumentoiden. Valtaoja määrittelee itsensä agnostikoksi, joten mitään ateistista hyökytystä hänen teksteistään on turha etsiä. Kiinnostaisi kovasti lukea Valtaojan ja Juha Pihkalan yhdessä kirjoittamat uskonnon ja tieteen suhdetta käsittelevät kirjat. Lukulista siis sen kun pitenee.

Loppujen lopuksi en voi kuin nostaa hattuani Esko Valtaojalle. Hänen humaani elämänasenteensa, hyvin perustellut mielipiteensä ja terävä huumorintajunsa suodattuvat teksteistä niin hyvin, että lukiessa on todella miellyttävä olo, vaikka kvanttifysiikka tai yleinen suhteellisuusteoria menisivätkin noin ylipäänsä ohi korkealta ja kovaa. Hän ei väheksy tai aliarvioi lukijoitaan, eikä hän saarnaa tai messua, vaikka ottaakin paikoin voimakkaasti kantaa. Sen sijaan hän tarjoaa huikaisevan näköalan tähtitieteen ja fysiikan maailmaan jokaiselle, jolla on vähänkään halua yrittää ymmärtää meitä ympäröivää mykistävää maailmankaikkeutta sen uskomattoman moninaisissa muodoissaan.

Kosmoksen siruja ovat keräilleet myös Miia ja Mikko.

Avaan tällä oman Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -lukuhaasteeni. Lisäksi Kosmoksen siruja pääsee osaksi Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia (Tietokirjat) ja on yksi ruksi lisää TBR90+10-listallani.

Meri – Neljä lyyristä esseetä

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri – Neljä lyyristä esseetä
Suomentaja: Asko Sahlberg
Teos 2012
165 s.
Havet – Fyra lyriska essäer (2012)

Kirjastosta.


Saaristo. Lapsena opin tulkitsemaan nimiä kartasta. Merikartasta. Trångsund. Stengrund. Byfjärden. Bisaballen. Saaristolaisnimiä. Nimiä jotka merkitsivät, merkitsevät. Niitä ei saa muuttaa sen kummemmin kuin paikannimiä maalla. Ne ilmaisevat. "Jätä Stengrund vasemmalle, jatka Trångsundin kautta ja niin saavut isolle Byfjärdenille." Siten tiedät miltä reitti näyttää, missä sinun tulee olla varovainen. (s. 81)


Monika Fagerholm ja Martin Johnson ovat kirjoittaneet kirjan merestä. He ovat kirjoittaneet siitä lyyrisiä esseitä.

Normaalisti saattaisin ajatella, että lyyrinen essee kuulostaa joltain, jonka ei kuulu päätyä minun lukupinooni. Olen hieman laiskistunut (tai tutustunut itseeni lukijana tarkemmin?), sillä en yksinkertaisesti jaksa mitään liian vaikeaa. Vaikeuden määrittely ei toki ole helppoa, eikä sille mitään yleispätevää kaavaa, mutta jos nyt lonkalta pitää heittää, lyyrinen essee voisi sellaista aika helposti olla.

Mutta hei, eihän tämä ollut yhtään vaikeaa.

Sen sijaan Meri on aivan ihana kirja, jonka sivuilla saa vain kellua. Se sisältää neljä laajempaa kokonaisuutta: Katastrofi, Pinnan alla, Labyrintti ja Yksinäisyys. Niihin taas on sidottu pienempiä tekstinpätkiä, haastatteluja, pohdiskelua, muistoja ja tietoa.

En sinänsä ole mikään meri-ihminen, vaikka tällä hetkellä sen rannalla asunkin. Sisämaassa olen kuitenkin suurimman osan elämästäni viettänyt, ja meri on lähinnä jotakin mystistä ja suurta. Ei kuitenkaan ylettömän pelottavaa, mutta jännittävää kuitenkin. Tämä ei siis ole mikään syvälle sieluuni osuva teos aihepiirinsä puolesta, mutta mukanaan se vei yhtä kaikki.

Aiheita on Meressä paljon. On ympäristönäkökulmaa, merirosvoja, yksinäisiä saaria, saariston lapsia, yllytyshulluja purjehtijoita, uima-altaan reunalle kahlehdittuja. Meri on lähellä ja silti saavuttamaton, ja ennen kaikkea se on valloittamaton. Meren edessä on oltava nöyrä, monin tavoin ja monesta syystä.

Meri oli hyvää lukemista mökillä, saaressa (joka on järvessä). Se oli lukukokemuksena enemmän tunnelmia kuin yhtenäinen tarina. Aina en ole sopivassa mielentilassa lukemaan sirpaleista tekstiä, mutta nyt olin. Jos sinulla esiintyy hetkellistä kaukokaipuuta, halua karata laineille keinumaan, tartu Mereen.

(Luin tämän heti Alkuvoimien perään, ja jouduin toteamaan, että Jonathan Franzen tunkeutuu kysymättä kaikkialle, sillä yksi Meren pidemmistä teksteistä rakentuu hänen ympärilleen. No, mitäpä sitä sitten kiertelemään: kai meidät on Jonathanin kanssa yksinkertaisesti vain tarkoitettu toisillemme.)

Merta ovat lukeneet myös Maria, noora ja Sanna.

Underbara finlandssvenskor vid papper: Sakprosa
Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Suomalaiset maailmalla

"Chilin maku täyttää suun"

Vivi-Ann Sjögren: Meksikon-päiväkirja
Suomentaja: Raija Jänicke
Schildts 2010
296 s.
Mexikansk dagbok (1998)

Kirjastosta.


Kun suljin tämän kirjan kannet, huomasin, kuinka suussani maistui Meksiko.

Vivi-Ann Sjögren kirjoittaa Meksikon-päiväkirjassaan maasta, jossa en koskaan ole käynyt, mutta jonka pystyin lukiessani elävästi aistimaan. Kirja on takakannen mukaan kirjoitettu "kahviloissa, linja-autoasemilla, autioissa hotelleissa, virtojen varsilla, Chiapasin sademetsissä" ja hyvin matkapäiväkirjamainen se onkin. Varsinaisena juonena kulkevat Sjögrenin kaksi Meksikon-matkaa, mutta itse "tarina" muodostuu sirpaleista, näkymistä, hetkistä, tapaamisista, tunnelmista ja mauista. Sjögren kuvailee näkemäänsä ja kokemaansa elävästi ja terävästi. Paikoin tavataan paikallisia ihmisiä, kierrellään kujilla ja toreilla, paikoin kirjailija ripottelee mukaan omia muistojaan, mielipiteitään ja pätevää faktatietoa Meksikon historiasta ja alkuperäiskansojen asemasta. Kokonaisuus on eheä, joskaan itse en lukenut Meksikon-päiväkirjaa mitenkään tuntosarvet pystyssä ja silmä tarkkana, vaan sen sijaan annoin tekstin tunnelman viedä sanoja selvemmin ja ajoittain tajusin kulkeneeni useamman sivun elävässä Meksikossa, vaikken tarkasti lukemaani jälkeenpäin muistanutkaan.

Olen lukenut melkein kaikki Vivi-Ann Sjögrenin kirjat, ja rakastan hänen tyyliään kirjoittaa maailmasta ja sen eri väreistä. Hän on matkustelun grand old lady, sellainen kosmopoliitti, jota on helppo ihailla ja kunnioittaa: hän menee kohti vierasta arkailematta mutta kunnioittaen, löytää arjen toiselta puolen maailmaa, eikä koskaan ylenkatso sitä, mitä ei ymmärrä. Siinä olisi tavoitetta.

Meksikon-päiväkirjan loppuosaa ei kannata lukea nälkäisenä, sillä sinne Sjögren on koonnut hyväksi havaitsemiaan meksikolaisen keittiön reseptejä, jotka hän kirjoittaa auki tapansa mukaan hellästi kuin runot. Sjögrenin reseptit ovat taidetta itsessään – ja ne, joita olen joskus kokeillut, ovat osoittautuneet myös käytännössä erinomaisiksi. Siksi onkin sääli, että tämä kirja on kirjaston. Omassa hyllyssä tällaisesta teoksesta löytyisi aina jotain valmistettavaa.

Tämän kirjan lukeminen osui hyvään väliin. En haaveile Meksikosta mitenkään erityisesti, mutta Etelä-Amerikka laajemmin kiehtoisi kovasti matkustuskohteena. Meksikon-päiväkirjan elämäniloiset, pohdiskelevat ja tarkkanäköiset huomiot minulle vieraasta maasta ja kulttuurista toivat arvaamatonta piristystä tähän ankean sateiseen heinäkuuhun täällä pohjolassa. Voi olla, että "joudun" lähiaikoina matkustelemaan kirjallisesti enemmänkin, sen verran hyvän potkun Sjögrenin ihana kirja antoi.

Meksikon-päiväkirjalla osallistun sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (Suomalaiset maailmalla) että Underbara finlandssvenskor vid papper -haasteeseen (Sakprosa).

Kirjailijoiden Helsinki

Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki
Gummerus 2012
289 s.

Kirjastosta.


Toimittaja Eino Leino (ei sukua) on koonnut ja kirjoittanut kiehtovan matkaoppaan kirjalliseen Helsinkiin. Teoksessa käydään kaupunginosittain, pääasiassa kantakaupungissa liikkuen, läpi pääkaupungissa asuneita ja vaikuttaneita kirjailijoita, heidän kotikatujaan, opinahjojaan ja kantakapakoitaan. Mukana on kirjallisuusluettelo, paikkahakemisto ja muutama kartta. Varsinaisen kronologian sijaan kirjassa edetään kaupunginosien mukaan, hieman siis pomppien. Lähestymistapana se on kuitenkin nähdäkseni perusteltu.

Teksti on kevyehköä, mukanaan helposti kuljettavaa. Henkilöitä marssitetaan areenalle tasaista tahtia, mutta suoranaista ähkyä en kokenut, sillä kirjailijat kiinnostavat minua niin paljon, että toivotin jokaisen uuden henkilön tervetulleeksi. Suurten kirjallisten linjojen sijaan Leino keskittyy kuvaamaan kirjailijoita nimenomaan Helsingin kautta: mitä he kaupungissa tekivät, miten se kokivat, missä asuivat ja liikkuivat. Kirjailijoista ei rakenneta elämäkertakuvia, vaan lukijan oletetaan tietävän, kuka kukakin on. Ainakin sen verran huomaa – ellei se jo ennen lukemista ole tiedossa – että pienet ovat piirit, aina olleet ja varmaankin aina tulevat olemaan.

Kirjan aihe on siis minulle mieluisa ja koin saavani Kirjailijoiden Helsingistä paljon irti. Mieluisia ovat siis nimittäin sekä kirjailijat että kaupunki itsessään. Puolitoista vuotta olen täällä jo (vasta?) asunut, ja Helsinki on vienyt sydämeni. Ehkä siihen vaikuttaa suuresti se, että saan etuoikeutetusti asua keskellä kaupunkia ja meren ääressä (rantaan on kotiovelta alle 200 metriä), mutta en usko tuntemusteni olennaisesti muuttuvan, vaikka asuinalue joskus vaihtuisikin (tai pikemminkin realistisesti ajatellen: kun se joskus vaihtuu).

Fiilistelystä huolimatta risujakin on annettavana. Kirjan taitto on nimittäin mielestäni epäonnistunut, sillä tekstin lomaan on sijoitettu jonkin verran valokuvia, jotka nyt jäävät aivan sivuseikoiksi: pienet mustavalkoiset kuvat tavallisella romaanipaperilla eivät pääse minkäänlaisiin oikeuksiinsa. Ehkä toisenlainen ulkomuoto houkuttelisi enemmän myös niitä lukijoita, joita ihan pelkkä tekstin aihe ei riitä sytyttämään. Lisäksi tekstissä on paljon suoria, paikoin varsin pitkiä sitaatteja kirjailijoiden kirjoista, kirjeistä tai muista lähteistä, jotka on isketty suoraan tekstin sisään, paikoin kursiivilla, paikoin pelkissä lainausmerkeissä. Rasittava tyyli.

Toinen seikka, joka paikoin tökkäsi vasten kasvoja, oli hieman turhan runolliseksi äityvä leipäteksti. En ole asiantuntija suomen kielessä, mutta mielestäni esimerkiksi seuraavissa lauseissa on jokseenkin häiritsevä sanajärjestys:

"Ystävyydessä ei merkinnyt mitään sosiaalinen asema." (s. 104)

"Naisten tupakointia nuori Mika Waltari ei kirjoituksessaan tuominnut." (s. 109)

"Samaa tietä kulki uudessa avioliitossaan Henrikin isä Kulosaaressa." (s. 186)

Vai onko vika vain lukijassa? Jep, hieman nillitystä ehkä, mutta kun huomasin, että sanajärjestys alkoi toistuvasti olla kielikorvani vastainen, en voinut enää olla kiinnittämättä siihen huomiota ja niin se nousi ehkä turhan keskeiseen asemaan lukukokemuksessani. Joku muu ei näitä varmaan edes lukiessaan huomaa.

Kolmas asia, ja mielestäni todella rasittava moka, on jäänyt kirjan ensimmäiseen lukuun, Kuninkaan Turusta keisarin Helsinkiin, Kruunuhakaan, jossa kerrotaan 1800-luvun suurmiehistä Helsingin pyörteissä. Vuosiluvut hyppivät tässä osiossa aivan miten sattuu, ja liian monessa kohdassa 1800-luku muuttuu 1900-luvuksi.

Runot saivat joksikin aikaa jäädä taka-alalle, kun työstettävänä oli väitöskirja ja tähtäimessä ura yliopiston opettajana. Runeberg ahkeroi ja sai väitöskirjansa valmiiksi jo kesällä 1930. (s. 19–20)

Minua eivät tahattomat kirjoitusvirheet sinänsä haittaa, kukaan ei ole erehtymätön, ei edes oikolukija, mutta Kirjailijoiden Helsingissä näitä mokia oli oikeasti aivan säännönmukaisesti.

Kirja ei tosiaan ole mikään kronologinen esitys, vaan henkilöt ja aikakaudet risteävät useamman kerran eri luvuissa. Yleisesti ottaen tämä oli minusta ihan hyvä rakenne, mutta toisaalta jotkin asiat tuli kerrottua kahdesti ilman, että se olisi ollut vaikkapa tematiikan vahvistamisen kannalta perusteltua. Esimerkiksi Maiju Lassilan onneton kohtalo matkalla teloitettavaksi Santahaminaan kerrotaan kahdesti.

Höh, kuulostanpa nyt ihan siltä kuin olisi mennyt hiekkaa vääriin paikkoihin. Oikeasti tykkäsin tästä kirjasta ja sen lukemisesta suhteellisen paljon, oli todella mielenkiintoista sukeltaa suosikkikaupunkini pyörteisiin kiehtovasta näkökulmasta. Leino on tehnyt ihailtavan paljon taustatyötä, rakkaudesta Helsinkiin. Mikäli siis suomalaiset kirjailijat ja/tai monikasvoinen ja merituulen hellimä pääkaupunkimme kiinnostavat, lue tämä kirja. Et kadu.

Kirjailijoiden Helsinkiin on matkustettu myös Sinisen linnan kirjastossa, Amman lukuhetkessä ja Kulttuuri kukoistaa -blogissa.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Tietokirjat.

Ps. Vaikka tämä onkin jo toinen tekstini tänään, ei hätää. En aio jatkaa tällä tahdilla mitenkään säännöllisesti. Nyt vain tuli luettua muutama kirja sopivasti loppuun, ja oli hyvin aikaa kirjoitella. En siis ole muuttunut superihmiseksi miltään kantilta tarkasteltuna.

Voi, Kjell

Pari viikkoa sitten oli Helsingissä taiteiden yö, johon pääsin osallistumaan moooooonen vuoden tauon jälkeen. Oikeasti, viimeksi visiteerasin kyseisissä kekkereissä vuonna 2001, jolloin muistan ostaneeni Oopperan kirppikseltä kivan neuleen. Tänä vuonna, asuessani nyt lopultakin itse Helsingissä, päätin osallistua kovemmalla kädellä. Se tarkoitti Kjell Westön tapaamista, hyvien tyyppien kanssa hengailua ja lyhytelokuvia ulkoilmanäytöksessä (joista yhden oli tehnyt ystäväni). Ohjelmaa tarkastellessani tein huomion, että minun olisi varsin mahdollista ns. stalkata Kjelliä vaikka koko ilta - hänellä näytti olevan ohjelmassa useammassakin paikassa puhumista ja kirjojen signeeraausta. No, minä menin ystäväni Heidin kanssa Akateemiseen, kierroksen alkupisteeseen. (Ja jätin stalkkauksen väliin - tällä kertaa.)

No, Kjell oli ihana. Puhui puolisen tuntia uudesta Halkeamia -kokoelmastaan ja sen herättämistä ajatuksista, mainitsi ohimennen tekeillä olevan romaaninsa teemasta (sijoittuu Helsinkiin juuri ennen talvisodan puhkeamista) ja signeerasi kirjojaaan. Jonotin Eero Heinäluoman perässä ja uskaltauduin vuorollani jopa vaihtamaan muutaman kokonaisen lauseen Kirjailijan kanssa. (Kerrottakoon, että vuosi sitten samassa paikassa meinasin pyörtyä, kun tuli minun vuoroni saada nimmari itseltään Mr. John Irvingiltä Viimeinen yö Twisted Riverillä -romaanin etulehdelle - sain hädin tuskin kakistettua suustani jotakin englanninkielistä kiitosta muistuttavaa.)

Jätin kuvasta oman nimeni pois, koska olen niin kovin anonyymi ihminen. Mutta Kjell kirjoitti terveisensä kuitenkin ihan minulle itselleni. Uskokaa pois.

Ahmaisin kirjan muutamassa illassa ja tuntuu hieman vaikealta kirjoittaa siitä mitään arvosteluksi laskettavaa. No okei, valehtelin, se tuntuu todella vaikealta. Tästä syystä en juuri koskaan suostu erityisemmin keskustelemaan esimerkiksi Irvingin teoksista, koska ne ovat liian hyviä ja rakkaita minulle. Westön Missä kuljimme kerran on Irvingin Oman elämänsä sankarin ohella minulle kaikkein tärkein kirja maailmassa. Luulen, että minussa on naksahtanut jotakin kohdalleen niitä lukiessani. Ja kuten kaikki  Lukijat tietävät, ne hetket ovat varsin henkilökohtaisia.

Kjell Westö: Halkeamia - Valikoituja tekstejä 1986-2011. Otava 2011.

Kokoelman 71 tekstiä Westö on valinnut "satojen muiden joukosta" siksi, että vaikka ne olisivatkin lukijan mielestä huonoja, "muut ovat vielä huonompia". Tekstit, jotka ovat lähinnä kolumneja ja esseitä, on jaoteltu löyhästi teemoittain kokonaisuuksiksi, jolloin Westön ajatuskuvioita ja mielipiteitä on ehkä helpompi seurata ja muodostaa niistä jonkinlainen kuva. Jos haluaa.

Tekstit ovat hyviä ja viihdyttäviä, ne saavat ajattelemaan. Muutama pitempi teksti tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan, mutta minua se ei haitannut - luinhan Kjelliä. Useampiin kohtiin lisätyt jälkisanat hymyilyttivät ja avasivat kuvioita selkeämmin. Erityisesti nautin nuoren Kjellin seurasta Helsingissä ja USA-roadtrip-reportaasista Ahnaita jumalia & Yön Enkeleitä. Kannanotot maahanmuuttokeskusteluun, vieraan pelkoon ja Itämeren tilaan olivat nekin arvokkaita luettavia. Jotkin uudemmista kolumneista olivat jo tuttuja Yhteishyvä-lehdestä parin viime vuoden ajalta, joskin kertaus on opintojen äiti tässäkin tapauksessa.

Kokoelma ei ole raskas. Se on yhtenäinen ja soljuva, muttei rönsyilevä. Sillä on tarkoitus, jonka se mielestäni täyttää. Se kuvastaa Westöä lehtimiehenä, jota hän on Kirjailijuuden ohella. Se on Westö-fanille aarrearkku ja syksyn pelastus. Uskon palaavani näihin teksteihin myöhemminkin - en varmastikaan enää kokonaisuutena, mutta palasina. Pieninä halkeamina tästä elämästä, jota on välillä vaikea ymmärtää.