Juha Hurme & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet

Kohinaa radioaalloilta

Pyysin siippaa valitsemaan minulle kesällä 2017 yhden kirjan mukaan Hanko-reissulleni ja hän tyrkkäsi kouraani Juha Hurmeen ja Radiopuhelinten yhdessä kirjoittaman bändihistoriikin Radiopuhelimet (Like, 2006). On täysin mahdollista, että en ole kuullut yhtyeeltä ainuttakaan kappaletta, mutta kun suositus vahvistettiin vielä kahdelta ystävältä tulleilla kehuilla nappasin teoksen mukaani.

Hieman tätä luki kuin fiktiivistä romaania, välillä meno on nimittäin niin omituista että voinee taas todeta että joskus todellisuus on tarua ihmeellisempää. Jokseenkin kronologisesti etenevä historiikki koostuu muun muassa erilaisista keikka- ja matkakuvauksista ja bändin sisäisten muutosten kuvailusta.

Kirjaa pohtiessa mieleen tulee vain sana rötväyslukeminen, onhan tässä sellaista sekoilua ja toisaalta ihailtavaa periksiantamattomuutta. Oma miljööni vain ei tukenut lukukokemusta, join kiltisti teetä ja söin kakkua kahviloissa, kun olisi ehkä pikemmin pitänyt istua jollain urbaanilla puistonpenkillä ja juoda pussikaljaa. No, kaikkea ei voi saada.

Aivan huikea musiikkikirja, peukutan.

Juha Hurme & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet
Like, 2006. 239 s.

Lavalta: Pahuudesta (Teatteri Särmä)

Kuva: Antti-Veikko Salo

Luonnos pahuuden olemuksesta

Tänä vuonna perustettu Teatteri Särmä avasi toimintansa viime viikolla ensi-iltansa saaneella esityksellä Pahuudesta. Kirjailija-ohjaaja Juha Hurmeen ja työryhmän yhdessä käsikirjoittama ja Annukka Valon ohjama esitys käsittelee pahuuden olemusta useasta näkökulmasta ja esitystä varten on muun muassa haastateltu psykiatrisen vankimielisairaalan vastaava ylilääkäri, psykiatri Hannu Lauermaa, vankeusrangaistusta suorittavia miehiä ja päiväkoti-ikäisiä lapsia. Tuloksena on palasista koostuva hahmotelma pahuudesta. 

Näyttämöllä nähdään kaksi näyttelijää, Marjo Isotalus ja Karo Lauronen, jotka yhdessä ja erikseen tuovat lavalle erilaisia pahuuden ilmentymiä. Pahuus voi lymyilla parisuhteessa ja hiekkalaatikolla, nousta esiin aivan tavallisissa ihmisissä. Toisaalta on myös ehkä helpommin lokeroitavaa pahaa, psykopatiaa ja hirmutekoja, mutta eivätpä nekään ole aivan yksiselitteisiä. 

Vaikuttavimmillaan esitys on tanssillisissa ja hiljaisemmissa osioissa. Viinilasin toisensa jälkeen kumoava katastrofi- ja sota-alueiden kuvia katseleva mies ja vimmaiseen tanssiin äityvä nainen lapsensurmaa käsittelevässä kohtauksessa jäävät vahvoina mieleen. 

Sirpaleisuudesta ja avoimesta otteesta johtuen Pahuudesta on vähän väsyneessä mielentilassa haastava katsottava. Pitäisi jaksaa prosessoida ja analysoida, kun valmiiksi pureskeltuja vastauksia ei tarjoilla. Toisaalta hyvä niin, ei voi piiloutua esityksen tarjoaman taakse vaan joutuu haastamaan itsensä ja käsityksensä. 

Käsiohjelmassa Hurme toteaa: Tällä näytelmällä ei ole loppuratkaisua. Loppuratkaisu on jokaisen omissa käsissä. Lausahdus kuvaa hyvin omaa oloani esityksen jälkeen. Pahuuden olemus on moninainen, ei aina helposti määriteltävä ja sellainen, että joihinkin sen olomuotoihin on liiankin helppo syyllistyä. Pelkkä pyrkimys hyvään ei aina riitä, joskus on myös aktiivisesti noustava vastustamaan olemassaolevaa pahaa.

Lisätietoa esityksestä ja kiertueesta löytyy esimerkiksi sen facebook-tapahtumasta.