Olen viime aikoina puhunut monen nuoren miehen kanssa ja kohdannut kiinnostavan ilmiön. Kun puhun sukupuolten välisestä tasa-arvosta, osa näistä miehistä tulkitsee sen henkilökohtaisena hyökkäyksenä heitä kohtaan. Vaikka kuinka selittäisi, että epätasa-arvo satuttaa tyttöjen ja naisten lisäksi myös poikia ja miehiä, keskustelu jumiutuu puolustukseen, syyllisyyteen ja vastakkainasetteluun.
Mistä asetelma kumpuaa? Tasa-arvon tulisi olla yhteinen tehtävä.
Pojat ja miehet pärjäävät Suomessa monessa asiassa tyttöjä heikommin. He eivät ole tyttöjen tasolla koulumenestyksessä. Miehet ovat yliedustettuina syrjäytymisriskissä sekä itsemurhatilastoissa.
Tytöt ja naiset kohtaavat puolestaan huomattavan paljon seksuaalista häirintää ja vakavaa lähisuhdeväkivaltaa.
Samaan aikaan asenteet vain polarisoituvat. Joka neljäs alle 35-vuotias mies ajattelee, että nainen voi ansaita sen, että häneen kohdistetaan väkivaltaa. Ja kansainvälinen selvitys kertoo, että joka kolmas mies toivoisi vaimon tottelevan aina.
Miesten pahoinvointi tuottaa yhteiskunnassamme laajempaa pahoinvointia ja äärimmillään väkivaltaa.
Näiden faktojen pohjalta uskaltaisin päätellä ainakin sen, että miesten pahoinvointi tuottaa yhteiskunnassamme laajempaa pahoinvointia ja äärimmillään väkivaltaa. Jos meitä hallitsee pahan kierre, miksi emme löydä keinoa keskustella ongelmasta yhteisymmärryksessä?
Voisiko olla kyse siitä, että poikien ja miesten kipukohdat ovat jääneet julkisessa keskustelussa varjoon? Samalla tämä tiedostamisen epäsuhta jää kuin tarjottimelle ääriliikkeiden käyttöön. Ja jotkut niistä kääntävät tuon epäsuhdan polttoaineeksi – ironisesti – tasa-arvotyötä vastaan.
Julkinen keskustelu on vääristynyt ja kärjistynyt muutoinkin sosiaalisessa mediassa. Samaan aikaan nuorten usko maailman tulevaisuuteen on romahtanut. Sosiaalisen median algoritmien on sanottu uhkaavan jopa demokratiaa.
Sitran selvityksen mukaan Suomessa 67 prosenttia kaikesta poliittisesta somesisällöstä on oikeistolaista. Silloin kun on kyse niin sanotusta äärioikeistosta, agendaan kuuluu usein myös tasa-arvon vastustaminen.
Kun puhumme tasa-arvosta, yksi totuus ei saa sulkea toista totuutta pois. On mahdollista tunnistaa samaan aikaan miesten pahoinvointi ja puolustaa naisten oikeuksia, itse asiassa juuri niin pitäisi tehdä, sillä ne kytkeytyvät yhteen.
Yksi totuus ei saa sulkea toista totuutta pois.
Kaikenlainen yksinkertaistaminen ja helppo yleistäminen pelaa ääriliikkeiden ja vihan pussiin, tarjoaa vastustamisen kohteen sekä antaa tekosyyn lakata ajattelemasta.
Ja ilman kriittistä ajattelua hämmentävät tunteet johtavat yksinkertaistuksiin, joita algoritmit ruokkivat.
Sukupuoleen kiedottu syyllisyys ei edistä tasa-arvoa. Vihaa ei voida purkaa vihalla.
Tarvitsemme jokaisen pojan ja miehen mukaan tasa-arvokeskusteluun, sillä he tarvitsevat toisiaan ja meitä naisia, yhtä paljon kuin me heitä muutoksen aikaansaamiseksi.
Feminismin tarjoama kritiikki ei kohdistu yksilöihin, se tähtää rakenteisiin ja vahingolliseen kulttuuriin, sillä vihaisista nuorista voi kasvaa surullisia tilastoja.
Vihaisista nuorista voi kasvaa surullisia tilastoja.
Kansainvälisenä naisten päivänä arviolta 20 000 ihmistä marssi Helsingissä tasa-arvon ja naisten oikeuksien puolesta. Kuljin joukon mukana, ja kun katselin ympärilleni, näin runsain määrin kaikenikäisiä miehiä ja poikia. He pitivät ääntä yhteisen, paremman ja turvallisemman tulevaisuuden puolesta. Se kosketti ja loi toivoa.
Vastakkainasettelun sijaan kuljimme toistemme rinnalla. Parempaa ei rakenneta yksin.
Amani Al-mehsen
Kirjoittaja on ihmisoikeusasiantuntija.