Olen ammatiltani sovittelija. Olen siis työssäni tottunut tilanteisiin, joissa ihmisten välillä on jyrkkiä vastakkainasetteluja, jännitteitä ja konflikteja.
Viime vuosina yhteiskunnallisen keskustelun seuraaminen on tuntunut usein siltä, että olen töissä. Keskusteluun osallistuminen tuntuu hankalalta, kun niin helposti tulee leimatuksi jonkinlaiseksi. Kärjistynyt keskustelu saa meidät ottamaan vaistomaisesti kantaa puolesta tai vastaan, ja joskus vain siksi, että jonkun asian esitti tai ei esittänyt “meikäläinen”.
Siinä, mitä julkisessa keskustelussa tapahtuu, on jotain samaa, kuin siinä, mikä tapahtuu silloin, kun ihmiset ovat riidoissa keskenään.
Sekä konflikteissa, että yhteiskunnallisessa keskustelussa asiat menevät tunteisiin. Kun tunteet ovat pinnassa, keskustelu muuttuu vaikeaksi, jos emme tunnista tunteiden olemassaoloa. Jos keskustelu herättää tunteita, se koskee tärkeitä asioita.
Kun riittävä joukko ihmisiä kokee, etteivät vallitseva tarina ja yhteiskunnalliset keskustelut pidä sisällään heidän todellisuuttaan, on normaalia korottaa ääntään.
Viime aikoina on puhuttu paljon identiteettipolitiikasta. Siitä puhutaan tyypillisesti silloin, kun joku puhuu meistä, ja joku toinen kokee, ettei tuo asia koske meitä muita. Identiteettiin perustuvia vaatimuksia esittävät minun mielestäni tasapuolisesti kaikki: sekä kansallismieliset tahot, että ne, jotka eivät mahdu annettuun kansalliseen määrittelyyn ja siihen liittyvään elämäntapaan. Ja miksi eivät esittäisi? Kun riittävä joukko ihmisiä kokee, etteivät vallitseva tarina ja yhteiskunnalliset keskustelut pidä sisällään heidän todellisuuttaan, on normaalia korottaa ääntään. Niin kauan kuin erilaisia todellisuuksia ei tunnusteta, äänet kovenevat ja koventavat toisiaan.
Erilaiset äänet eivät itsessään ole ongelma. Nehän ovat demokratiankin kannalta juuri sitä, mitä tarvitaan. Äänen käyttäminen ja siihen liittyvät konfliktit kertovat, että ihmisillä on halua vaikuttaa omaa elämää koskeviin olosuhteisiin ja päätöksiin. Demokratiaa uhkaa pikemminkin se, ettei kaikkia todellisuuksia oteta todesta. Demokratia voi hyvin, vain, jos erimielisyyksiä kestetään ja niitä osataan käsitellä.
Identiteettiin menevät keskustelut menevät helposti tunteisiin, koska niissä ollaan tärkeiden asioiden äärellä ja koska yhteiskunnallinen keskustelu on myös kilpailua huomiosta. Ja koska kilpailu huomiosta on kovaa, näkyvyyttä saa, jos on tarpeeksi kärkäs ja radikaali. Tuntuu siis, että systeemi, jossa keskustellaan, ruokkii radikalisoitumista.
Politiikan tutkija Pasi Saukkonen on saanut minut katsomaan politiikkaa uudella tavalla. Hän on ehdottanut, että politiikkaa katsottaisiin yhteisten asioiden hoitamisen sijasta välineenä organisoida erilaisuutta. Saukkosen mukaan, kun ajattelemme politiikkaa yhteisten asioiden hoitamisena, emme välttämättä tule aina kriittisesti ajatelleeksi sitä, kenen asioista puhumme ja kenen asioista olemme puhumatta. Tämä aiheuttaa ainakin kahdenlaisia ongelmia. Se marginalisoi niitä, jotka ovat jollain tavoin erilaisia suhteessa valtaan. Lisäksi se heikentää valmistautumista erilaisuuteen liittyvien konfliktien kohtaamiseen ja käsittelyyn. Hänen ehdotuksensa on, että arvo-ja identiteettikeskustelujen sijasta olisi tärkeämpää keskustella sellaisista pelisäännöistä ja toimintatavoista, jotka tekevät yhteiselon ja asioiden hoitamisen mahdolliseksi erilaisuuksista huolimatta. Miten noihin keskusteluihin voisi päästä?
Sovittelussa tiedetään, että kaikkien osapuolten täytyy saada kerrottua tarinansa, ennen kuin päästään eteenpäin.
Sovittelu opettaa, että kun asiat ovat menneet tunteisiin, tärkein ensiaskel on kuunteleminen, jotta osapuolet tulevat kuulluksi oman tarinansa kanssa. Mitä radikaalimpaa puhetta, sen radikaalimmin täytyy myös kuunnella.
Kuunteleminen on hyödyllistä siksi, että se auttaa ihmisiä pohtimaan asioita tarkemmin, ja tuomaan monisävyisyyttä sekä omaan tarinaan, että yhteisiin keskusteluihin.
Sovittelussa tiedetään, että kaikkien osapuolten täytyy saada kerrottua tarinansa, ennen kuin päästään eteenpäin. Tarinan ensimmäiset versiot eivät kuitenkaan ole yleensä sellaisia, jotka rakentaisivat rauhaa. Ne ovat yleensä kaukana toisistaan, mustavalkoisia ja rajujakin. Ne eivät kuitenkaan ole lopullinen totuus, vaan keskustelunavaus. Niitä pohditaan ja syvennetään niin kauan, kunnes tulee tunne siitä, ettei kukaan osapuoli jyrää oman versionsa kanssa toisen yli. Yhteisessä keskustelussa yhteisestä tarinasta rakennetaan sellainen, johon mahtuu monta todellisuutta. Lopulta se, mikä tuo rauhaa, on jaettu todellisuus, josta kaikki osapuolet voivat tunnistaa itsensä.
Miriam Attias
Kirjoittaja on konfliktinratkaisun ammattilainen, joka työskentelee työnohjaajana ja sovittelijana. Hän tutkii parhaillaan sitä, miten meidän tulisi toimia, jotta konfliktit tulisivat ratkaistuksi yhteiskuntarauhaa rakentavalla tavalla.
Kolumnista voi keskustella 1.10. klo 23.00 saakka.