Savon rintama
| Savon rintama | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Suomen sisällissotaa | |||||||
Valkoisen armeijan rintamalohkot.
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
|
Lars W. Lundahl (12. helmikuuta saakka) |
|||||||
Savon rintama oli yksi Suomen sisällissodan rintamista, joka muodostui helmikuun 1918 puoliväliin mennessä Kuopion, Mikkelin ja Viipurin läänien alueelle. Pääasiallinen rintamalinja kulki Savon radalla Mäntyharjun ja Valkealan pitäjien välissä, mutta sivurintamia oli myös Savitaipaleella ja Taipalsaarella sekä Hämeen läänin puolella Heinolassa. Lisäksi rintaman merkittävimpiin sotatoimiin liittyi muun muassa valkoisten helmikuinen Varkauden valtaus. Savon rintaman taisteluissa kaatui noin 300 valkoista ja 600 punaista.[1]
Valkoisille oli tärkeää pitää hallussaan Pohjanmaan ja Karjalan yhdistävä Jyväskylä–Pieksämäki-rata, jota kautta pääsi aina Laatokan rannoille Elisenvaaraan saakka. Lisäksi heidän piti estää Kymenlaakson punaisten yhteydet Kuopiossa ja Varkaudessa oleviin punaisiin, jotka olivat jääneet keskelle valkoisten hallitsemaa aluetta. Sodan kokonaiskuvan kannalta suurin merkitys oli rintamalinjan pysähtyminen Savon radalle, jolloin punaiset eivät päässeet etenemään pohjoiseen valkoisten Hämeen rintaman selustaan, eivätkä valkoiset etelään Kouvolan risteysasemalle ja punaisille elintärkeälle Riihimäki–Pietari-radalle. Pieksämäen lisäksi strategisesti tärkeä paikka oli Savon radan varrella sijainnut Mäntyharju, joka oli myös usean maantien risteyspaikka.[2]
Savon rintama on alun perin valkoisten käyttämä nimitys, kun taas punaiset puhuivat myös ”keskisestä rintamasta”. Ensin mainittu on kuitenkin sisällissodan jälkeen yleisesti vakiintunut käyttöön.
Joukot ja komentajat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valkoiset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valkoisten sodankäynnistä Savon rintamalla vastasi aluksi vain kapteeni Lars W. Lundahlin komentama 140-miehinen suojeluskuntaosasto, kunnes 12. helmikuuta Mikkelin esikuntaan saapui Mannerheimin päälliköksi nimittämä kenraalimajuri Ernst Löfström kolmen komppaniansa kanssa. Lopulta maaliskuun alussa muodostui Savon ryhmä, joka käsitti muun muassa neljä pataljoonaa, yhden sissirykmentin sekä useita erillisosastoja. Sen esikuntapäällikkönä toimi eversti Alexander Tunzelman von Adlerflug.[3]
Savon ryhmän esikunta sijoitettiin Mikkelin kaupungintalolle 12. helmikuuta. Huhtikuussa Löfström siirtyi Viipuriin ja hänen tilalleen tuli Ernst Linder. Tampereen valtauksen jälkeen huhtikuun alussa taistelujen painopiste alkoi siirtymään Hämeestä Viipurin läänin alueelle, jolloin myös koko valkoisen armeijan esikunta siirrettiin lähemmäs tapahtumia Mikkeliin. Mannerheim saapui esikuntansa kanssa kaupunkiin 11. huhtikuuta ja pysyi paikkakunnalla sodan loppuun saakka.[2]
Punaiset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Helmikuun alussa Savon rintaman ylipäälliköksi määrättiin Heikki Kröger ja hänen alipäälliköikseen Oskar Sundman ja Hugo Salmela. Rintamakomentajaksi tuli Aleksei Osipov.[4] Rintamavastuun Savon radalla hoitivat noin 1 400 Kotkan ja Kymintehtaan punakaartilaista, joita Osipovin lisäksi johti myös Viktor Teikari. 18. helmikuuta Salmela siirrettiin punaisten läntisen rintaman johtoon. Samalla esikunta siirrettiin Kouvolaan, jossa esikuntapäälliköksi tuli Vihtori Hasu ja rintamapäällikkönä jatkoi Heikki Kröger.[4] Savon rintaman taisteluihin osallistui myös muita alueen punakaarteja, kuten Matti Aution johtama Varkauden punakaarti.
Sotatoimet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sodan alkuvaihe
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sotatoimet Savon rintamalla alkoivat heti sisällissodan käynnistyttyä. Kymenlaakson punakaartilaiset lähtivät Kouvolasta etenemään Savon rataa pitkin kohti pohjoista ja valkoiset taas pyrkivät hidastamaan heidän etenemistään rautatiesiltoja vahingoittamalla.[3] Heti sodan ensimmäisenä päivänä 28. tammikuuta Kouvolasta saapunut Martti Eklundin ”lentävä osasto” räjäytti Mikkelin suojeluskunnan pyynnöstä Valkealassa Selänpään lähistöllä sijaitsevan Torasjoen rautatiesillan sekä hieman pohjoisemman Hillosensalmen kääntösillan.[2][5] Tämä esti punaisia hyödyntämästä ylivoimaansa Savon radan suunnalla.[6] Savon radan lisäksi yhteenottoja käytiin myös Mikkelin ja Lappeenrannan välisen maantien hallinnasta.[2]
Mikkelissä punaiset olivat sodan alkaessa asettuneet työväentalolle sekä Naisvuoren vesitornille. Suojeluskunnan keskuspaikkana puolestaan oli Mikkelin lyseon koulurakennus. 29. tammikuuta suojeluskunta piiritti Naisvuoren alueen ja vaati punaisia antautumaan. Punakaartin johtoon kuuluneet Anshelm Kannisto ja Alex Halonen vangittiin välittömästi antautumisen jälkeen, mutta rivimiehet ehtivät palaamaan koteihinsa Hauskan esikaupunkialueelle Emolaan, ennen kuin heidät otettiin kiinni. Kaupungissa majaillut venäläinen kasakkaosasto ei ollut kiinnostunut sekaantumaan tapahtumiin, vaan luovutti aseensa suosiolla suojeluskuntalaisille. Mikkelin suojeluskunnan päällikkönä toimi helmikuun loppuun asti aatelinen maanviljelijä Hjalmar von Bonsdorff, kunnes hänen siirryttyään Vaasaan, tuli tilalle eversti Adolf Aminoff.[2] Pieksämäen valkoiset valtasivat samoin 29. tammikuuta, ottamalla haltuunsa punaisten hallitsemat puhelinkeskuksen ja rautatieaseman. Seuraavana päivänä paikkakunnalla alkoivat punakaartien johtohenkilöiden vangitsemiset sekä punaisten koteihin tehdyt etsinnät, joissa oli mukana myös Kymenlaaksosta paenneita suojeluskuntalaisia.[7]
31. tammikuuta Varkauden punakaarti yritti vallata Pieksämäen takaisin Aleks Pietikäisen johtaman 300 miehen pataljoonan voimin. Heidän tarkoituksenaan oli rautatieaseman lisäksi ottaa haltuunsa myös valkoisten tukikohtana toiminut Nikkarilan metsäopisto. Näin punaiset olisivat estäneet valkoisten pääsyn Varkauteen ja Kuopioon, jotka tuolloin olivat vielä heidän hallussaan. Suojeluskuntalaiset olivat kuitenkin saaneet tiedon punaisten junan saapumisesta ja lähettivät sitä vastaan tyhjän veturin, joka törmäsi junaan hieman ennen Nikkarilan pysäkkiä. Punaisten veturin edellä olleet kolme tavaravaunua pirstoutuivat ja veturi puolestaan kaatui poikittain keskelle rataa. Törmäyksessa kuoli ainakin yksi punakaartilainen. Lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen punaiset joutuivat vetäytymään, eivätkä sen jälkeen enää yrittäneet vallata Pieksämäkeä.[7]
Savon radan suunnalla punaiset onnistuivat lopulta etenemään Mäntyharjulle, jota oli puolustamassa ainoastaan kapteeni Lars W. Lundahlin johtama 140 suojeluskuntalaisen osasto. Saatuaan tuekseen Pietarista saapuneen latvialaisen tarkka-ampujaosaston, punaiset valtasivat paikkakunnan 7. helmikuuta. Kylän pohjoispuolella sijaitseva rautatiesilta kuitenkin räjäytettiin ja näin punaisten eteneminen pysähtyi Mäntyharjulle.[3] Valkoiset aloittivat samana päivänä Kuopion valtauksen. Operaatioon osallistui Kuopion suojeluskunnan lisäksi Kajaanin sissirykmentin joukkoja sekä Pohjanmaalta ja Jyväskylästä tulleita suojeluskuntalaisia, joiden johtajina toimivat Einar Vihma, Toivo Nousiainen ja Onni Purhonen.lähde? Punaiset olivat miehittäneet vain Kuopion kasarmialueen, jossa olivat tyytyneet tarkkailemaan sodan kehittymistä. Punakaarteilla oli selkeä miesylivoima 180 suojeluskuntalaiseen nähden, mutta he antautuivat silti lyhyen tulitaistelun jälkeen 8. helmikuuta, kun valkoiset saivat käyttöönsä myös yhden tykin.[8] Joukkoteloituksia ei nähty.lähde?
Mäntyharjun valkoiset puolestaan onnistuivat valtaamaan takaisin 14. helmikuuta ja seuraavana päivänä punaiset vetäytyivät parikymmentä kilometriä sen eteläpuolella sijaitsevaan Mouhun kylään. Valkoiset hyökkäsivät Mouhuun vielä 18. helmikuuta, mutta punaisten torjuttua iskun, asettui rintamalinja paikoilleen vajaan kahden viikon ajaksi. Samalla Savon rintamasta tuli punaisille ainoastaan puolustuksellinen rintama, jossa tarkoituksena oli ainoastaan estää valkoisten eteneminen Savon rataa pitkin punaisille elintärkeälle Riihimäki–Pietari-radalle.[5]
Varkauden valtaus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Varkauden taistelu
Kuopion valtauksen jälkeen Varkaus jäi punaisten viimeiseksi suureksi tukikohdaksi Savossa. Valkoiset yrittivät vallata tuolloin Leppävirran pitäjään kuulunutta teollisuustaajamaa jo 6. helmikuuta, mutta onnistuivat vasta toisella kertaa pari viikkoa myöhemmin 19.–21. helmikuuta käydyissä taisteluissa. Ne muistetaan erityisesti verisestä jälkiselvittelystä, joka muodostui poikkeuksellisen raa’aksi. Valkoiset teloittivat välittömästi taistelun jälkeen niin sanotussa ”Huruslahden arpajaisissa” ainakin 80 antautunutta punakaartilaista ja myöhemmin tekemänsä puhdistuksen yhteydessä vielä noin 200 lisää. Tapahtumilla oli suuri merkitys koko sisällissodan myöhempiin vaiheisiin, kun ne käynnistivät osapuolien välisen verisen kostonkierteen.[9]
Taistelut Savon radalla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Mouhun ja Hillosensalmen taistelut käytiin Mäntyharjun Mouhussa ja Valkealan Hillosensalmessa 3. maaliskuuta. Valkoisten tarkoituksena oli hyökätä Mouhuun kolmesta eri suunnasta samanaikaisesti ja lisäksi samassa yhteydessä vallata myös hieman etelämpänä sijaitseva Hillosensalmen rautatieasema, jolloin Savon radan punaiset olisivat jääneet mottiin. Valkoiset onnistuivatkin saamaan haltuunsa Mouhun, mutta Hillosensalmen valtaus sen sijaan epäonnistui. Näin Savon radan rintamalinja vakiintui sodan loppuun saakka Mouhun ja Valkealan puolella sijaitsevan Voikosken välille, kunnes punaiset vetäytyivät rintamastaan 26. huhtikuuta.[5]
Vetäytymisen seurauksena osapuolet ottivat yhteen radan molemmin puolin kulkevilla maanteillä Huhdasjärvellä 27. huhtikuuta, Mäkelässä 28. huhtikuuta ja Tuohikotissa 29. huhtikuuta.
Heinolan rintama
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Heinolan taistelut
Helmi–maaliskuussa käydyt Heinolan taistelut muodostivat Savon rintaman läntisen siiven. Niistä puhutaan toisinaan myös Sysmän rintamana valkoisten tukikohtanaan pitämän Sysmän mukaan. Valkoisten tarkoituksena oli Heinolassa murtautua punaisten linjojen läpi, ja suunnata sen jälkeen kohti Kymenlaaksoa ja Itä-Uuttamaata. Punaiset puolestaan yrittivät vallata noin kymmenen kilometriä Heinolan pohjoispuolella sijaitsevan Lusin kylän, jonka kautta kulki maantieyhteys Etelä-Savoon ja Keski-Suomeen.
Valkoiset hyökkäsivät punaisten hallussa olleeseen Heinolan kaupunkiin 28. helmikuuta, mutta isku torjuttiin, jonka jälkeen punaiset valtasivat valkoisten hallussa olleen Lusin 9. maaliskuuta. Neljä päivää myöhemmin valkoiset valtasivat Lusin takaisin ja hyökkäsivät vuorokautta myöhemmin myös Heinolan kaupunkiin. Punaisten torjuttua hyökkäyksen he yrittivät itse Heinolan kirkonkylän valtausta 18. maaliskuuta, ja saivat sen lopulta haltuunsa kolmen päivän kuluttua valkoisten vetäydyttyä Lusiin. Tämän jälkeen rintamalinja vakiintui kirkonkylän ja Lusin välille kuukauden ajaksi, kunnes punaiset jättivät Heinolan Lahden taistelun käynnistyttyä 19. huhtikuuta.
Perääntyvien punaisten ja valkoisten välillä käytiin 20.–21. huhtikuuta Vierumäen taistelu, joka vaati jopa 200–300 kaatunutta. Savon rintaman viimeinen taistelu oli 29. huhtikuuta Valkealassa käyty Tuohikotin taistelu, jonka jälkeen punaisten vastarinta Pohjois-Kymenlaaksossa murtui ja he aloittivat vetäytymisen kohti rannikkoa.
Rintaman itäinen siipi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Savitaipaleen taistelut
Viipurin läänin puolelle sijainneelle Savitaipaleelle kokoontui jo sodan alussa suojeluskuntalaisia, jotka kahakoivat Lappeenrannan suunnalta saapuneiden punakaartilaisten kanssa.[3] 4. maaliskuuta valkoiset yrittivät vallata Savitaipaleen kirkonkylän. 550 miehen voimin tehdyn hyökkäyksen suunnitteli ja johti saksalainen korpraali Karl Müller, joka valkoisten riveissä esiintyi väärällä henkilöllisyydellä yliluutnantti von Zedtwitz zu Hackenbachina. Punaiset kuitenkin torjuivat hyökkäyksen ja valkoiset joutuivat perääntymään Suomenniemen kautta Partakoskelle. Voitto oli punaisille erityisen tärkeä, koska se takasi Viipuriin suuntaan johtavan radan pysymisen heidän halluussan.[10]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Hoppu, Tuomas: ”Valkoisten voitto”, Sisällissodan pikkujättiläinen, s. 210. Porvoo: WSOY, 2009. ISBN 978-951-03545-2-0
- ↑ a b c d e Myyryläinen, Heikki: Vuoden 1918 tapahtumat Mikkelissä 1999. Otavan Opisto. Viitattu 30.10.2016.
- ↑ a b c d Harjula, Mirko: Ryssänupseerit, s. 269–270. Helsinki: Books on Demand, 2014. ISBN 978-952-28614-2-9
- ↑ a b Kukkonen, Erkki: ”Hugo Salmela, Punaisen pohjoisen rintaman ylipäällikkö v. 1918”, Tiede ja ase Vol 10, s. 19–21. Helsinki: Suomen Sotahistoriallinen Seura, 1952. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b c Mouhu 1918 Voikosken Nuorisoseura. Viitattu 5.4.2018.
- ↑ Annamari Haimi: ”Sisällissota olisi voinut ratketa jo ennen kuin se ehti kunnolla edes alkaa” — Sakari Viinikaisen uusin kirja julkistettiin tänään Kouvolan Sanomat 27.9.2017. Viitattu 5.4.2018.
- ↑ a b Hankilanoja, Asko: Veljessodan päiväkirja 1917-18 Pieksämäki-seura. Viitattu 31.10.2016.
- ↑ Selustoiden varmistelua 1998. Suomi 80. Viitattu 31.10.2016.
- ↑ Kuohunta kasvoi kapinaksi Varkaudessa ja Leppävirralla 2016. Svinhufvud – Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet. Viitattu 31.10.2016.
- ↑ Taistelut kiihtyivät Karjalan ja Savon rintamilla sekä läntisellä rintamalla 1998. Suomi 80. Viitattu 31.10.2016.