Tämä on hyvä artikkeli.

Suomen luonto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä artikkeli käsittelee elävää luontoa Suomessa. Elotonta luontoa käsitellään Suomen maantieteen yhteydessä. Suomen Luonto on myös Suomen luonnonsuojeluliiton julkaisema lehti.
Luontotyyppejä: sekametsää Kolilta Pieliselle, kuusimetsää Paltamossa, tunturiluontoa Isokurussa Pyhä-Luostolla, kalliota Kolilla, suo Patvinsuolla.

Elävä luonto Suomessa koostuu pääasiassa metsätalousmetsistä, ojitetuista soista ja järvien eliöyhteisöistä sekä ihmisen vaikutuksen voimakkaimmin muokkaamista viljellyistä alueista ja kaupunkiluonnosta. Lähes luonnontilaisia metsiä ja soita on luonnonpuistoissa, jotka on tarkoitettu tutkimuskäyttöön. Erilaisilla suojelualueilla on metsätalouskäytöltä rauhoitettuja metsiä ja soita. Näitä, samoin kuin monia talousmetsiin kuuluvia alueita käytetään myös virkistysalueina. Suomen pinta-alasta 78 % on metsän peitossa. Tyypillisesti metsä on sekametsää, jossa havupuut ovat vallitsevia.

Kasvilajisto on pääosin boreaalista. Niityt ovat kasvistoltaan Suomen runsaslajisimpia alueita ja kangasmetsät, rämeet ja karut kalliot vähälajisimpia. Nisäkäslajisto on melko tyypillinen itäiselle havumetsävyöhykkelle. Monen nisäkäslajin pohjoisimmat ja läntisimmät asuinalueet ovat Suomessa. Linnuston erityispiirre on kahlaajien runsaus. Vakituinen kalalajisto on melko niukka, koska merialueet ovat pääsääntöisesti vähäravinteisia, vähäsuolaisia, viileitä ja ison osan vuodesta jään peitossa. Suomessa kuitenkin rannikkovesien matalan suolapitoisuuden takia monet sisävesikalat pärjäävät myös rannikkovesissä. Hyönteislajistokin on pääosin niukkaa, mutta kaksisiipis- ja pistäislajeja on poikkeuksellisen paljon.

Punainen kirja 2019 on Suomessa kolmas laaja lajien uhanalaisuusarviointi. Sen mukaan noin 10 % Suomen eliölajeista on uhanalaisia, ja trendi on heikkenevään suuntaan.[1]

Suomen luonnon erityispiirteitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kallioperässä kohtaavat vanhimmat ja nuorimmat geologiset maailmankaudet. Maankohoaminen jatkuu ja uutta maata nousee merestä. Samanlaista pohjoisen sijainnin määräämän valoisuusilmaston ja ilma- ja merivirtojen lämmittämän lämpötilailmaston yhdistelmää ei esiinny muualla maailmassa. Pienet korkeuserot ja alava maa korostavat ilmaston erityisluonnetta. Järviluonnon erityispiirteitä ovat mataluus, rikkonaisuus ja saarten suuri määrä. Eliölajiston leviämiseen on vaikuttanut Suomen yhteys Euraasian mantereeseen suhteellisten kapeiden kannasten kautta. Fennoskandian eliölajisto on sekoitus eteläistä, pohjoista ja itäistä elementtiä. Suuri osa lajistosta kuuluu eurooppalaiseen lajiryhmään, jonka jääkautiset erillisesiintymät sijaitsivat Euroopassa tai sen välittömässä läheisyydessä. Eurooppalaista lajistoa luonnehtivat tavallisimmin väljät ja joustavat elinpaikkavaatimukset. Pohjoisen lajiston osuus metsä- ja tunturieliöstössä on vähäinen. Ihmisen toimista nykyisen luonnon kannalta suurin merkitys on ollut maataloudella, joka perustui vuosisatojen ajan kaskeamiseen ja laajamittaiseen niittytalouteen.[2]

Luontotyypit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen luontotyypit on jaettu kahdeksaan pääryhmään niissä vallitsevien ympäristötekijöiden ja eliöstön perusteella. Tärkeitä ympäristötekijöitä ovat maa- ja kallioperän ominaisuudet, ilmastotekijät sekä pinnanmuodot. Kaikkiaan luontotyyppejä on yli 400. Pääryhmiä on 8: Itämeri, rannikko, sisävedet ja rannat, suot, metsät, kalliot ja kivikot, perinnebiotoopit sekä tunturiluontotyypit.[3]

Vesiluonto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomessa on 187 888 järveä tai lampea, joiden pinta-ala on vähintään 0,05 hehtaaria. Isojärvi on bifurkaatiojärvi ja pinta-alaltaan Suomen 97. suurin järvi.

Suomella on merenrantaa Pohjanlahdella, Suomenlahdella ja Saaristomerellä. Merialueet ovat matalia ja vesialueet saariston pilkkomia. Vesi on murtovettä, joten varsinaisia valtamerilajeja tavataan vain harhailijoina.[4][5]

Suomi tunnetaan tuhansien järvien maana. Suomen pinta-alasta vesistöjä onkin 10 %.[6] Varsinaisten järvien lisäksi on monenlaisia pienvesiä: lampia, lampareita, puroja, lähteitä ja allikoita. Järvet ovat matalia ja vähävetisiä. Karuissa ja ravinteikkaissa sisävesissä elää omat lajistonsa.[7]

Suot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen pinta-alasta liki kolmannes on ollut suota, josta noin puolet on ojitettu lähinnä metsätalouskäyttöön. Myös maatalous- ja turpeenkäyttöön on ojitettu jonkin verran suota.[8][9]

Suoyhdistymätyypit vaihtelevat metsäkasvillisuusvyöhykkeiden tapaan ilmaston mukaisesti: Etelässä suot ovat keidassoita, pohjoisessa aapasoita. Aivan pohjoisessa on palsasoita, joissa voi olla ajoittain ikiroutaa. Suotyypeistä tärkeimpiä ovat korpi, räme, neva, luhta ja lähteikkö. Niistä on lukuisia alatyyppejä. Suoyhdistymissä yleensä on useampaa suotyyppiä.[10][11][12]

Haaralampi Perhossa, Keski-Pohjanmaalla
Haaralampea Perhossa.
Hillasuota Utajärvellä.

Metsät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tuoretta kangasmetsää: Mäntyjä ja mustikoita.

Suomessa on metsää noin 230 000 km² eli 78 % pinta-alasta.[6] Metsien osuus pinta-alaan suhteutettuna on Euroopan valtioista suurin ja maailman valtioista 10:nneksi suurin.[13] Suomen metsien puulajien määrä ei ole suuri – yleisimmät ovat mänty (50 %),[6] ja metsäkuusi (30 %).[6] Myös hieskoivu, rauduskoivu, kotipihlaja, haapa, harmaaleppä, tervaleppä, raita ja kataja ovat yleisiä. Metsänhoito-ohjeissa säästetään harvinaisempia Etelä- ja Keski-Suomen jaloja lehtipuita[14] (metsävaahtera, metsälehmus, tammi, saarni, vuorijalava ja kynäjalava).[15] Luonnonvarakeskuksen mukaan täysin luonnontilaisia metsiä on alle 3 % Suomen metsistä. Luonnonmetsät ovat metsiä, joita ei ole käytännössä koskaan hakattu.[16]

Metsiä voidaan lajitella niiden lajiston, iän ja käytön perusteella. Tyypillinen suomalainen metsä on sekametsä, jossa kasvaa sekä havu- että lehtipuita havupuiden kuitenkin yleensä ollessa vallitsevina. Suomen metsistä 89 % on havupuuvaltaisia ja 10 % lehtipuuvaltaisia.[17] Suurin osa Suomen talousmetsistä koostuu nuorista puista, ja suurimmat puut löytyvät kulttuuriympäristöistä, kuten puistoista.[18] Suomen vanhin puu, liki 800-vuotias mänty, kasvaa kuitenkin Lapin erämaassa, Urho Kekkosen kansallispuistossa.[19]

Biologisesti metsä on eliöyhteisö, joka muodostuu puista, pensaista, kenttäkerroksesta ja pohjakerroksesta. Suomessa kehitetyn metsätyyppiopin mukaan Suomen metsät jaetaan aluskasvillisuuden perusteella kasvupaikkatyyppeihin, jotka vaihtelevat lehtipuuvaltaisista lehdoista ja kuusivaltaisista tuoreista kankaista mäntyvaltaisiin kuiviin kankaisiin ja karukkokankaisiin.[20][21]

Suomi kuuluu suurimmalta osaltaan boreaaliseen havumetsävyöhykkeeseen eli taigaan, ja vain lounaisimpaan osaan maata ulottuu havumetsien ja lehtimetsien väliseen hemiboreaaliseen vyöhykkeeseen. Kasvukausi lyhenee yli sata vuorokautta Suomen eteläosasta maan pohjoisosiin. Siksi havumetsävyöhyke jaetaan edelleen etelä-, keski- ja pohjoisboreaaliseen vyöhykkeeseen.[21]

Lounaisosien hemiboreaalinen tammivyöhyke jaetaan kolmeen alueeseen, Ahvenanmaahan, lounaissaaristoon ja lounaiseen rannikkomaahan. Ahvenanmaa poikkeaa selvästi muusta Suomesta, sillä siellä kasvaa monia lajeja, joita ei kasva muualla Suomessa. Reheviä lehtoja on hemiboreaalisen vyöhykkeen lisäksi myös erityisesti lehtokeskuksissa. Lehtokasvillisuutta on yleensä ravinteisilla savimailla, erityisesti vesistöjen varsilla, puronotkoissa ja lähteikköjen lähellä.[21]

Lajistoltaan monipuolisin osa eteläboreaalista vyöhykettä on niin sanottu vuokkovyöhyke, johon kuuluu Satakunta, osia Varsinais-Suomesta, Uudenmaan sisämaasta, Häme ja Kymenlaakso. Pohjanlahden rannikon kapea eteläboreaalinen alue eroaa muista vyöhykkeen alueista, ja kaakkoiskarjalassa on niin sanottu Keski-Karjalan lehtokeskus, joka on mantereisempi ja eläinmaantieteellisesti monipuolisempi kuin muu osa Etelä-Suomesta. Keskiboreaaliesta vyöhykkeestä on puolestaan erotettu mereinen kostea Kainuun lehto- ja lettokeskus. Pohjoisboreaalinen vyöhyke on jaettu Peräpohjolan, Metsä-Lapin ja Tunturi-Lapin lohkoihin.[21]

Kalliot ja kivikot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jäkälää ja kalliota Kolilla.

Kallioiden raoissa ja kivikoissa kasvaa monia juuri näihin oloihin sopeutuneita kasvilajeja, ja suoraan kivipintaan kiinnittyneenä elää hyvin monilajinen sammalien ja jäkälien joukko. Kivikkoihin kuuluvat muinaisrantakivikot, roudan nostamat kivikot sekä pakkasrapautumakivikot eli rakat. Uhanalaisinta kallioluontoa edustavat kalkki- ja serpentiinikalliot. Niistä on louhittu kalkkia jo satoja vuosia.[22]

Perinnebiotoopit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinnebiotoopit ovat perinteisen maatalouden muovaamia niittyjä ja laitumia, joille on vuosisataisen hoidon myötä kehittynyt omaleimainen ja rikas eliölajisto.[23] Esimerkiksi niityt, kedot, ahot ja metsälaitumet ovat perinnebiotooppeja. Aikaisemmin esim. karjanlaidunnuksen ansiosta avoimina ja valoisina pysyneet perinnebiotoopit kasvavat helposti umpeen ja metsittyvät, ellei niitä hoideta. Hoitotapoja ovat laidunnuksen lisäksi raivaukset ja niitto.[24]

Tunturiluonto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oikealla tunturilla on puuton lakiosa, jossa on aito arktis-alpiinisten kasviyhdyskuntien leimaama tunturipaljakka. Tunturikoivikot muodostavat vyöhykkeen metsänrajan ja puuttoman paljakan välissä, ja varsinkin Tunturi-Lapissa ne peittävät laajoja alueita. Tärkeimmät tunturiluontoa uhkaavat tekijät ovat porojen ylilaidunnus ja ilmastonmuutos.[25][26]

Lajisto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämän artikkelin lajien lukumäärät perustuvat lähinnä Suomen lajiluetteloon 2021. Tuolloin lajeja oli löytynyt 41 301, joista yli puolet (24 263) oli hyönteisiä.[27] Joissain kohdin on käytetty esimerkiksi uhanalaisuusarviota vuodelta 2010.[28][29]

Kasvillisuus ja kasvisto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Suomen kasvisto
Suomen kansalliskukka on kielo. Nämä kielot kasvavat Kemissä.

Suomen kasvistossa on pääasiassa boreaalisia ja lievästi mereisten olojon lajeja. Alueellisesti lajit voidaan jakaa koko maassa esiintyviin kasveihin, lounaisiin kasveihin, pohjoisiin kasveihin ja merenranta-alueiden kasveihin. Niityt ovat kasvistoltaan Suomen runsaslajisimpia alueita ja kangasmetsät, rämeet ja karut kalliot vähälajisimpia.[30] Kaikkiaan Suomessa kasvaa 3 288 putkilokasvia, 932 sammallajia ja 2 052 jäkälälajia.[27] Suomen yleisimmät putkilokasvilajit ovat mustikka, puolukka, metsälauha, hieskoivu ja kotikataja.[31]

Ainoita yksinomaan Suomessa tavattavia putkilokasveja ovat jotkut voikukan ja keltanoiden mikrolajit.[32] Lisäksi pulskaneilikalla on erityinen vain Suomessa esiintyvä serpentiinirotu.[33] Suomessa kasvaa kaikkiaan noin 60 Fennoskandian ja Itämeren maille endeemistä putkilokasvilajia tai -rotua, joita on eniten Itämeren rannikolla. Kotoperäisiä lajeja Pohjanlahden rannikolla ovat perämerensilmäruoho, perämerenmaruna ja pohjanlahdenlauha sekä Fennoskandian tuntureilla ruijankissankäpälä, pahta-ailakki ja pahtahietaorvokki.[30]

Suomen kansalliskukka on kielo[34] ja kansallispuu rauduskoivu.[35]

Eläimistö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eläinmaantieteellisesti Suomi kuuluu muun Euroopan tavoin palearktiseen alueeseen.[36][37]

Nisäkkäät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Luettelo Suomen nisäkkäistä

Matkailuesitteissä Suomen nisäkkäistä esitellään usein suurpedot eli karhu, susi, ilves ja ahma.[38] Runsaslukuisimpia nisäkkäitä ovat kuitenkin metsämyyrä[39] ja metsäpäästäinen.[40] Kaikkiaan Suomesta on tavattu 76 nisäkäslajia.[27]

Suomen nisäkkäiden varhaishistoriasta on hyvin vähän tietoa, mutta mannerjäätikön vetäydyttyä Suomeen alkoi asettua nisäkkäitä. Nisäkkäitä alkoi levittäytyivät pääosin idästä ja kaakosta, jotkut myös etelästä ja pohjoisesta. Nisäkäslajistosta muodostuikin melko tyypillinen itäisen havumetsävyöhykkeen lajisto, jossa kohtaavat itäiset ja eteläiset lajit. Monen nisäkäslajin pohjoisimmat ja läntisimmät asuinalueet ovat Suomessa. Esimerkiksi hirven, liito-oravan ja joidenkin päästäisten sekä myyrien levinneisyysalue jatkuu Suomesta pitkälle itään muttei länteen. Arktisia lajeja Suomessa on vain muutamia, Fennoskandian ainoa kotoperäinen nisäkäs tunturisopuli, naali ja tunturipeurasta kesytetty poro.[41][42] Eteläisiä nisäkäslajeja ovat puolestaan muun muassa hilleri, useimmat lepakot, kenttämyyrä, metsähiiri, rusakko ja siili.[43]

Ihmisen vaikutus Suomen nisäkäslajistoon on ilmeinen. Varhaisimpien ihmisten hävittämä laji saattoi olla grönlanninhylje, jonka elinmahdollisuuksia heikensivät myös jääkauden jälkeen lämmennyt ilmasto.[41] Soopeli metsästettiin sukupuuttoon 1500–1600-luvulla ja euroopanmajava sekä metsäpeura 1800-luvulla.[43] Euroopanmajava palautettiin Suomeen vuonna 1935[44], ja metsäpeuroja muutti Suomeen Vienan Karjalasta 1950-luvulla.[45] 1900-luvulla Suomesta hävinneitä lajeja ovat vesikko ja tammihiiri.[46]

Kanadanmajava, villikaniini, valkohäntäpeura, kuusipeura, minkki, supikoira ja piisami ovat ihmisen istuttamia tai tarhoista karkuun päässeitä lajeja. Ihminen on myös tukenut siirtoistutuksin etelästä tulleiden rusakon, siilin ja metsäkauriin leviämistä. Myös metsäpeuran leviämistä on edistetty niitä siirtämällä luontoon.[43]

Vuoden 2015 kartoituksen mukaan uhanalaisia lajeja ovat ripsisiippa (erittäin uhanalainen), pikkulepakko (vaarantunut), susi (erittäin uhanalainen), naali (äärimmäisen uhanalainen), hilleri (vaarantunut), ahma (erittäin uhanalainen) ja saimaannorppa (erittäin uhanalainen). Silmälläpidettäviä lajeja ovat liito-orava, euroopanmajava, kenttämyyrä, karhu, ilves, itämerennorppa ja metsäpeura. Punaiselta listalta poistui kaksi lajia, metsäjänis ja saukko.[29][47]

Linnut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkelit: Suomen linnusto ja Luettelo Suomen linnuista

Suomessa on tavattu 482 lajia lintuja,[48] joista noin 250 pesii Suomessa.[49] Runsaslukuisimmat pesivät lajit ovat pajulintu, peippo, ja punakylkirastas.[50] Valtaosa Suomessa pesivistä linnuista on muuttolintuja. Lisäksi Suomen kautta muuttaa naapurimaissa pesiviä lintuja. Joidenkin Venäjän tundralla pesivien hanhi- ja vesilintulajien Euroopan tai jopa maailman kannasta valtaosa muuttaa Suomen läpi.[51]

Suomen linnustolla on joitain eurooppalaisia erityispiirteitä. Monista pohjoisista metsälintulajeista, kuten kuukkeli, lapintiainen ja taviokuurna, elävät Länsi-Euroopassa vain Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Suomen pohjoisosien huomattava ominaispiirre on myös kahlaajien runsaus, mikä johtuu soiden ja tuntureiden tarjoamista elinympäristöistä. Vain pohjoisessa pesiviä kahlaajia ovat jänkäsirriäinen, keräkurmitsa, mustaviklo ja vesipääsky. Saaristojen erikoisuus on maailmanlaajuisesti levittäytynyt räyskä, jota Euroopassa tavataan lähinnä Itämerestä ja Mustastamerestä.[52]

Laulujoutsen on Suomen kansallislintu.[53]

Kalat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Luettelo Suomen kaloista
Suomen kansalliskala ahven

Suomessa on tavattu noin sata kalalajia.[54]

Vakinaiseksi katsottuja kalalajeja on 71. Niistä 61 on levittäytynet alueella itsenäisesti ja 10 ihmisen tuomana. Saaristomerellä lajiston määrä on suurimmillaan, sillä siellä elää vakinaisesti 52 kalalajia. Lajisto harvenee sekä pohjoiseen että itään siirryttäessä. Perämerellä elää 29 lajia ja itäisellä Suomenlahdella 42 lajia. Keski-Suomen vesistöissä elää puolestaan 30 ja Pohjois-Lapin vesistöissä 10 lajia.[55] Kalakanta on pysynyt pääosin samana 4 000 vuoden ajan, mutta viime vuosikymmeninä siihen ovat vaikuttaneet istutukset, viljelykarkulaiset ja vaellusjokien muutokset rakentamisen takia.[54]

Suomen vakituinen kalalajisto on melko niukka, mihin vaikuttaa se, että merialueet ovat pääsääntöisesti vähäravinteisia, vähäsuolaisia, viileitä ja ison osan vuodesta jään peitossa. Muualla maailmassa meri- ja sisävesikalat erottuvat usein varsin selvästi, mutta Suomessa rannikkovesien matalan suolapitoisuuden takia monet sisävesikalatkin pärjäävät rannikkovesissä. Vain kaikista vaativimmat lajit, kuten sulkava, kivennuoliainen ja törö, pystyvät elämään Itämeren alueella vain lähes suolattomissa jokisuissa. Vain sisävesissä eläviä kaloja ovat pikkunahkiainen, viisipiikki ja puronieriä.[55]

Suomessa esiintyviä vaelluskaloja ovat merestä makeaan veteen kudulle nousevat lohi, taimen ja nahkiainen, joilla on kuitenkin myös vain sisävesissä eläviä kantoja. Sen sijaan kivisimpulla, härkäsimpulla ja rantanuolaisella on sekä meri- että sisävesikantoja, mutta niistä ei tunneta ainoatakaan vaeltavaa populaatiota. Ankerias ja turska puolestaan ovat lajeja, jotka lisääntyvät vain Suomen vesien ulkopuolella.[55]

Yleisimmät lajit ovat ahven, hauki, särki, kuha, lahna, pasuri, sorva, kiiski, säyne ja taimen.[56]

Sammakkoeläimet ja matelijat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa on tavattu 12 sammakkoeläinlajia,[27][57] kuten vesilisko, rupilisko, sammakko, rupikonna, viitasammakko ja vuodesta 2008 lähtien Turun seudulla mölysammakko, jota viimeksi oli tavattu luonnossa 1960-luvulla.[58] Vuosina 1993 ja 1994 Kotkassa tavattiin yksittäinen viherkonna.[59] Matelijoita on tavattu vakinaisesti 5 lajia: sisilisko, vaskitsa, kangaskäärme, rantakäärme ja kyy. Kyytä lukuun ottamatta ne ovat rauhoitettuja.[60] Kuudes ei-rauhoitettu matelija, hietasisilisko, on Suomessa säännöllinen harhailija.[61]

Kaikki Suomen sammakkoeläimet ja matelijat elävät maassa aivan levinneisyysalueensa pohjoisrajalla, ja ne ovat yleisimmillään maan eteläosissa. Parhaiten Suomen oloihin on sopeutunut sammakko, joka on levittäytynyt koko maahan.[52]

Hyönteiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lahko Ordo · 2010 · · 2021 ·
Jäytiäiset Psocoptera 71 72
Kaislakorennot Megaloptera 5 5
Kaksisiipiset Diptera 6400 7376
Kierresiipiset Strepsiptera 5 9
Kirput Siphonaptera 54 51
Kolmisukahäntäiset Thysanura* 6 6
Koskikorennot Plecoptera – 36
Kovakuoriaiset Coleoptera 3697 3847
Kärsäkorennot Mecoptera 6 7
Käärmekorennot Raphidioptera 3 3
Nivelkärsäiset Hemiptera 1542 1635
Perhoset Lepidoptera 2559 2646
Pihtihäntäiset Dermaptera 3 3
Pistiäiset Hymenoptera 7100 7675
Päivänkorennot Ephemeroptera – 56
Ripsiäiset Thysanoptera 151 146
Sudenkorennot Odonata – 63
Suorasiipiset Orthoptera 32 35
Torakat Blattodea 4 8
Täit ja väiveet Phthiraptera – 303
Verkkosiipiset Neuroptera 57 63
Vesiperhoset Trichoptera 218 218
 ► – jäi luokittelun ulkopuolelle; 2010[28]; 2021[27] : * Thysanura
jaetaan nykyään lahkoiksi Zygentoma ja Archaeognatha.[62]

Kaikkiaan Suomessa on tavattu yli 20 000 hyönteislajia. Oheisessa taulukossa on Suomessa luokitellut lajit lahkoittain.

Vesiperhoslaji Oecetis ochraea, Turku

Suomen perhosista iso osa on levinneisyydeltään länsipalearktisia lajeja. Niiden levinneisyysalue kattaa siis Euroopan, Pohjois-Afrikan ja Länsi-Aasian. Ne ovat levinneet Suomeen todennäköisesti joko Saaristomeren tai Karjalankannaksen kautta. Pohjoisemmat lajit ovat puolestaan todennäköisesti tulleet idästä. Havumetsävyöhykkeen yökkösistä kaksi kolmasosaa elää Suomesta Tyynenmeren rannikolle ulottuvalla alueella.[63] Suomen yleisimmät päiväperhoslajit ovat tesmaperhonen, lanttuperhonen, sitruunaperhonen, nokkosperhonen, kangasperhonen ja neitoperhonen.[64]

Vaikka Suomessa elää vain noin prosentti maailman kaikista hyönteislajeista, kaksisiipis- ja pistiäislajisto on huomattavan monipuolista. Kaksisiipisheimoista esimerkiksi suurpääkärpäslajeja tavataan Suomessa 25 % ja lantakärpäsistä 30 % kaikista lajeista. Sääskien alalahkossa puolestaan on monia runsaina esiintyviä lajeja, jotka ovat myös ekologisesti tärkeitä. Surviaissääsket ovat runsaslajisin sääskiheimo. Niitä tunnetaan Suomesta yli kuusisataa lajia. Pistiäiset ovat Suomen runsaslajisin lahko, kun yleensä muualla maailmalla kovakuoriaisia on eniten. Sahapistiäisten määrä on Suomessa poikkeuksellisen suuri. Suomessa elää myös esimerkiksi puolet Euroopan kimalaislajeista, joissa on myös erikoisuuksina hevoskimalaisen ja sorokimalaisen melanistiset muodot.[63]

Pelkästään Suomessa tavattavia hyönteislajeja ovat pienet perhoslajit pohjantalviharmokääriäinen (Exapate bicuspidella) ja hämehitukoi (Elachista saarelai), sekä kolme pistiäislajia Phaenocarpa ungulosetosa, Fennomacrus koponeni ja Anaphes crassipennis.[32]

Muut eläimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa on tavattu vain vähän äyriäislajeja maan pohjoisen sijainnin ja Itämeren vähäsuolaisuuden takia. Suurin osa lajeista on planktoneläimiin kuuluvia pieniä vesikirppuja ja hankajalkaisia.[65] Suuräyriäisiä Suomessa on tavattu kolme rapulajia (jokirapu, kapeasaksirapu, täplärapu), kolme taskurapulajia (villasaksirapu, rantataskurapu ja liejutaskurapu).[66] ja kolme katkarapulajia (hieta-, levä- ja sirokatkarapu)[67] Kaikkiaan äyriäisiä (Crustacea) on tavattu 377 lajia.[27]

Esimerkkejä muista eliöryhmistä: nivelmadot (Annelida): 179 lajia, nilviäiset (Mollusca): 175 lajia, hämähäkkieläimet (Arachnida): 1 794 lajia, tuhatjalkaiset (Myriapoda): 63 lajia.[27]

Sienet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Haaparouskuja.

Suomen metsissä kasvavia sienilajeja tunnetaan noin kuusi tuhatta lajia, mutta tieteelle tuntemattomia lajeja arvioidaan olevan satoja.[68] Parisataa lajia on syötäviä, kauppasieniksi on hyväksytty 31 lajia.[69] Kaupallisesti tärkeimmät metsäsienet ovat herkkutatti ja haaparousku.[70]

Kaikkiaan sieniä (Fungi) ja limasieniä (Myxomycetes, Protista) on tavattu 5 584 lajia, joka jakautuvat seuraavasti[28]

Vieraslajit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa elää vakiintuneina 600–1 000 vieraslajia. Vieraat eläin- ja kasvilajit ovat levinneet Suomeen ihmisen mukana tahattomasti tai tarkoituksella tuotuina, osa niistä jo ennen keskiaikaa.[71] Suomeen 1800-luvun puolivälistä alkaen tulleita vieraslajeja ovat esimerkiksi valkohäntäpeura, piisami, kanadanmajava, minkki, kanadanhanhi, fasaani, kaniini, täplärapu, hopearuutana, merirokko ja espanjansiruetana sekä kasveista lupiini, jättiputket ja pohjoisamerikkalaiset piiskut.[72]

Tila ja uhanalaisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) vuonna 2008 laatiman luontotyyppien tilaa arvioineen tutkimuksen mukaan Suomen luontotyypeistä puolet on uhanalaisia. Sen mukaan Suomessa on vajaa 400 luontotyyppiä ja niistä on uhanalaisia 51 %. Vakavimmin uhanalaisia luontotyyppejä on 52 kappaletta, joista taas yli puolet on perinnebiotooppeja eli ketoja, niittyjä ja hakamaita. Uhanalaisuusarvio perustui luontotyypin määrän ja laadun muutokseen 1950-luvulta 2000-vuosikymmenelle.[73] Tärkeimmät syyt luontotyyppien uhanalaistumisille olivat tutkimuksen mukaan metsien uudistamis- ja hoitotoimet erilaisine vaikutuksineen, ojitus, vesien rehevöityminen ja likaantuminen, pellonraivaus ja vesirakentaminen.[74] Toinen arvio valmistui 2018. Sen mukaan luontotyyppien tila ei ole parantunut vaan monien luontotyyppien kehityssuunta on arvioitu edelleen heikkeneväksi.[75]

Vuoden 2019 Punainen kirja -uhanalaisuusarvioinnin mukaan Suomessa on vähintään 48 000 lajia, joista 22 418 eli 47 % tunnettiin niin hyvin, että niiden uhanalaisuutta pystyttiin arvioimaan.[76] Arvioiduista lajeista 2 667 eli 11,9 % arvioitiin uhanalaisiksi.[76] Vuoden 2010 arvioinnissa uhanalaisia oli 10,5 % eli lajiston uhanalaistuminen jatkuu.[76] Kappalemääräisesti uhanalaisista lajeista suurin osa elää ensisijaisesti metsissä (31,2 %) sekä perinneympäristöissä ja muissa ihmisen muuttamissa ympäristöissä (24,4 %).[76] Suhteellisesti eniten uhanalaisia lajeja on tunturipaljakoilla, joilla elää vain 3,6 % kaikista arvioiduista lajeista, mutta niistä uhanalaisia on 37,9 %.[76] Lajien uhanalaistumiseen on vaikuttanut merkittävimmin metsäelinympäristöjen muutokset, jotka ovat ensisijainen uhanalaisuuden syy 733 lajille.[76] Yleisimpiä muutoksista ovat metsänuudistaminen ja metsänhoito, vanhojen metsien ja kookkaiden puiden sekä lahopuun väheneminen.[76] Toiseksi yleisin lajien uhanalaistumiseen vaikuttanut syy on avoimien elinympäristöjen umpeenkasvu, mikä on 639 lajin uhanalaisuuden syynä. Ilmastonmuutos vaikuttaa etenkin tunturilajien uhanalaistumiseen.[76]

Luonnonsuojelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa on 1 865 Natura 2000 -aluetta, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on viisi miljoonaa hehtaaria. Tästä maa-alueita on kolme neljäsosaa ja vesialueita yksi neljäsosa.[77] Lähes kaikki valtion maille perustetut Suomen luonnonsuojelualueet, erämaat ja retkeilyalueet ovat osa Natura-verkostoa.[78] Niiden hoito on Metsähallituksen vastuulla.[79] Luonnonsuojelualueisiin kuuluvat Suomen 41 kansallispuistoa ja 19 luonnonpuistoa.[80] Kaikkiaan Suomen pinta-alasta on suojeltu luonnonsuojelu- ja erämaalailla 9–10 %.[81]

Uhanalaisten lajien arvioinnin yhteydessä Suomelle on määritelty joukko vastuulajeja. Ne ovat pohjoisia alkuperäislajeja, joiden säilyttämisestä Suomella katsotaan olevan kansainvälinen vastuu, mutta niillä ei ole lainsäädännöllistä asemaa.[33]

Suomen luonnonsuojeluliitto on julkistanut valitsemansa Suomen 100 luontohelmeä pian satavuotiaan Suomen luontotietouden edistämiseksi 30. marraskuuta 2016.[82]

Vieraslajit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SYKEn mukaan Suomessa on tunnistettu 157 haitallista vieraslajia, ja lisäksi 123 tarkkailtavaa tai paikallisesti haitallista lajia.[83] Maa- ja metsätalousministeriö julkaisi Kansallisen vieraslajistrategian vuonna 2012. Kasvintuhoojien lisäksi erityisen haitallisiksi vieraslajeiksi on nimetty jättiputket, kurtturuusu, rapurutto, espanjansiruetana ja minkki.[84]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kaaro, Jani, et al.: luku "Eliöhistoriaa jääkaudesta nykypäivään" teoksessa Lappalainen, Iiris (toim.): Suomen luonnon monimuotoisuus. SYKE, 1998. ISBN 951-37-2380-1
  • Lappalainen, Iiris (toim.): Suomen luonnon monimuotoisuus. (Luku: "Taigametsiä") SYKE, 1998. ISBN 951-37-2380-1
  • Lehmuskallio, Eija ja Jouko, ym.: Luontoportti luontoportti.com. 2006-2016. Arkistoitu 14.6.2014. Viitattu 15.5.2016.
  • Valste, Juha: Nisäkkäät Suomen luonnossa. Helsinki: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21518-9

► Lyhenteitä: Luke Luonnonvarakeskus, Luomus Luonnontieteellinen keskusmuseo, SYKE Suomen ympäristökeskus, YM Ympäristöministeriö

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Frilander, Jenni: Uusi arviointi: Joka yhdeksäs Suomen eliölajeista on uhanalainen – varsinkin monille lintulajeille voidaan sanoa pian heippa 8.3.2019. Yle.
  2. ↑ Heikkinen, Ilkka: Luonnon puolesta - ihmisen hyväksi : Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön strategia 2006-2016, s. 16–18. YM, 2007. ISBN 978-952-11-2851-6 PDF.
  3. ↑ Luontotyypit (arkistossa 2013 versio) 26.11.2018. YM, SYKE. Arkistoitu
  4. ↑ Itämeri (Itämerivierailun oppimateriaali, s. 19: murtovesi; arkistossa 'Itämeri pähkinänkuoressa') Luonto-Liitto. Arkistoitu
  5. ↑ Itämeren lajeja (arkistossa Itämeren lajistoa yleisesti) LuontoPortti. Arkistoitu
  6. ↑ a b c d Euroopan metsäisin maa 4.6.2013. Luke. Arkistoitu Viitattu 22.12.2015.
  7. ↑ Sisävesi- ja rantaluontotyypit 13.6.2013. YM, SYKE. Arkistoitu 26.7.2017. Viitattu 19.11.2022.
  8. ↑ Taustaa suosta Luonto-Liitto. Arkistoitu 28.5.2022. Viitattu 1.5.2016.
  9. ↑ Suoluontotyypit 17.6.2013. YM, SYKE. Arkistoitu 27.9.2018. Viitattu 1.5.2016.
  10. ↑ Suoyhdistymät (vain arkistossa) Virtuaalisuo. 2007. Jyväskylän yliopisto. Arkistoitu 7.10.2013. Viitattu 1.5.2016.
  11. ↑ Suotyypit (vain arkistossa) Virtuaalisuo. 2007. Jyväskylän yliopisto. Arkistoitu 7.10.2013. Viitattu 1.5.2016.
  12. ↑ Saari, Tero P.: Palsassa pesii ikirouta 11.2.2003. Kaleva. Viitattu 1.5.2016.
  13. ↑ Enkama, Kai: Suomi maailman kymmenenneksi metsäisin maa Tilastokeskus. 13.1.2003. Viitattu 22.12.2015.
  14. ↑ Suomen luontaisia puulajeja (PDF, vain arkistossa) Metsämaailma. 2011. UPM. Arkistoitu 4.6.2016. Viitattu 14.5.2016.
  15. ↑ Jalot lehtipuut Ympäristöverkko. 2002. Tampereen kaupunki. Viitattu 15.5.2016.
  16. ↑ Frilander, Jenni & Eskonen, Hanna: Valtion kokoinen hakkuu­aukko (Valtio kaataa uhanalaisille lajeille tärkeitä vanhoja metsiä) 18.11.2020. Yle.
  17. ↑ Suomen metsät 2012: Kriteeri 1 Metsävarat 13.3.2012. Luke. Arkistoitu 19.9.2015. Viitattu 22.12.2015.
  18. ↑ Karvonen, Markku: Mistä löytyvät Suomen suurimmat puut? 29.7.2013. Yle.
  19. ↑ Koskinen, Pirjo: Suomen vanhin puu yhä pystyssä! 11.11.2015. Yle.
  20. ↑ Kasvupaikkatyypit (PDF, s. 116–119) Maasto-ohje. 2006. Metla. Arkistoitu 30.6.2014. Viitattu 30.4.2016.
  21. ↑ a b c d Lappalainen, s. 38–41.
  22. ↑ Kallio- ja kivikkoluontotyypit (vain arkistossa) 17.6.2013. SYKE. Arkistoitu 26.7.2017. Viitattu 30.4.2016.
  23. ↑ Perinnebiotoopit: kedot, haat ja niityt (vain arkistossa) 17.6.2013. SYKE. Arkistoitu 11.6.2017. Viitattu 30.4.2016.
  24. ↑ Haaranen, Tarja & Partanen, Hannele & Tarvainen, Aila: Luonnon ja maiseman monimuotoisuus - perinnebiotoopit 2009. Maaseutuvirasto. Arkistoitu
  25. ↑ Tunturiluontotyypit (vain arkistossa) 17.6.2013. SYKE. Arkistoitu 26.7.2017. Viitattu 30.4.2016.
  26. ↑ Raunio, Anne, ym.: Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2. SYKE, 2008. ISBN 978-952-11-3030-4 Tunturit.pdf.
  27. ↑ a b c d e f g Lajiluettelo 2021 (PDF) 2022. Suomen Lajitietokeskus, Luomus.
  28. ↑ a b c Suomen eliölajistosta lähes puolet on hyönteisiä (vain arkistossa) Finbol (Finnish Barcode of Life). 2012. Arkistoitu 11.9.2016. Viitattu 23.10.2015.
  29. ↑ a b Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. YM, SYKE. ISBN 978-952-11-3806-5 PDF.
  30. ↑ a b Kaaro, et al., s. 131.
  31. ↑ Nenonen, Erkki: Suomen 100 yleisintä kasvia yleisyysjärjestyksessä vuonna 2008 (Lähde: Luomus kasviatlas 2010) enenonen.1g.fi. Viitattu 13.8.2016.
  32. ↑ a b Finland Living National Treasures. Viitattu 15.5.2016.
  33. ↑ a b Kansainväliset vastuulajit (vain arkistossa) 14.5.2013. SYKE. Viitattu 15.5.2016.
  34. ↑ Kielo Luontoportti. Viitattu 15.5.2016.
  35. ↑ Rauduskoivu Luontoportti. Viitattu 15.5.2016.
  36. ↑ Palearctic ecozone (vain arkistossa) BBC. 2014. Arkistoitu 24.10.2017. Viitattu 15.5.2016.
  37. ↑ Western Palearctic – Finland Bird List (482 lajia, nimet latinaksi, englanniksi ja useimmat suomeksi) © 2022. Bubo. Arkistoitu Viitattu 28.12.2022.
  38. ↑ Finland’s wonderful wildlife (vain arkistossa) Visit Finland. Arkistoitu 22.3.2015. Viitattu 29.12.2022.
  39. ↑ Väitös: Suomen yleisin nisäkäs on optimaalinen otus (Trebatická) 2009. Jyväskylän yliopisto. Arkistoitu 23.9.2016. Viitattu 14.5.2016.
  40. ↑ Metsäpäästäinen LuontoPortti. Viitattu 14.5.2016.
  41. ↑ a b Valste, s. 12–13.
  42. ↑ Kaaro, et al., s. 126–127.
  43. ↑ a b c Valste, s. 14.
  44. ↑ Valste, s. 58.
  45. ↑ Valste, s. 143.
  46. ↑ Valste, s. 16.
  47. ↑ Liukko, Ulla-Maija & Henttonen, Heikki & Hanski, Ilpo.K & Kauhala, Kaarina & Kojola, Ilpo & Kyheröinen, Eeva-Maria & Pitkänen, Janne: Suomen nisäkkäiden uhanalaisuus 2015. YM, SYKE, 2016. ISBN 978-952-11-4553-7 PDF.
  48. ↑ Suomessa havaitut lintulajit © 2022. BirdLife Suomi. Arkistoitu
  49. ↑ Lehtiniemi, Teemu & Toivanen, Tero & Södersved, Jan: Linnuston tila Suomessa (PDF, s. 4) 2021. Finland, Birdlife.
  50. ↑ Mitkä ovat Suomen yleisimmät pesimälinnut? Birdlife Finland. Arkistoitu 16.5.2016. Viitattu 20.11.2022.
  51. ↑ Toivanen, Tero & Metsänen, Timo & Lehtiniemi, Teemu: Lintujen päämuuttoreitit Suomessa kartoitettu (PDF, s. 4, vain arkistossa) 14.5.2014. BirdLife Suomi. Arkistoitu 11.7.2015. Viitattu 20.11.2022.
  52. ↑ a b Kaaro, et al., s. 125.
  53. ↑ Laulujoutsen, kansallislintu 7.7.2012. Yle Oppiminen. Viitattu 15.5.2016.
  54. ↑ a b Urho, Lauri & Lehtonen, Hannu: Kalalajit Suomessa (PDF) 2008. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos.
  55. ↑ a b c Yrjölä, Sakke & Lehtonen, Hannu & Nyberg, Kari: Suomen kalat. (s. 10–11) Nemo, 2015. ISBN 978-952-240-278-3
  56. ↑ Koulukisa – Yleisimmät kalalajit (vain arkistoissa: wayback machine ja archive today) Ahven.net. Arkistoitu 1.12.2017. Viitattu 14.5.2016.
  57. ↑ Sammakkoeläimet (haku) laji.fi. Viitattu 29.11.2022.
  58. ↑ Pihlman, Olga: Mölysammakot levittäytyvät Turun seudulla Yle. 14.8.2012. Viitattu 14.5.2016.
  59. ↑ Gustafsson, Niina ja Joonas: Suomessa tavatut satunnaiset lajit (arkistossa 2008 versio) © 1999-2022. sammakkolampi.fi. Arkistoitu 26.5.2012.
  60. ↑ Matelijoilla ja sammakkoeläimillä menee kohtuullisen hyvin 22.7.2011. SYKE. Arkistoitu
  61. ↑ Matelijat (haku) laji.fi. Viitattu 25.11.2022.
  62. ↑ Hyvärinen, Esko & Juslén, Aino & Kemppainen, Eija & Uddström, Annika & Liukko, Ulla-Maija: Suomen lajien uhanalaisuus - Punainen kirja 2019, s. 349. YM, SYKE, 2019. ISBN 978-952-11-4973-3 PDF.
  63. ↑ a b Kaaro, et al., s. 122–123.
  64. ↑ Ukkola, Jukka: Sulokkaat tulokkaat Suomen Kuvalehti. 2007. Viitattu 1.5.2016.
  65. ↑ Kaaro, et al., s. 120.
  66. ↑ Uusi taskurapulaji on asettumassa Suomen vesille Ekofokus. 4.9.2010. Viitattu 14.5.2016.
  67. ↑ Sirokatkarapu levittäytyy itään 27.9.2011. Luomus. Arkistoitu
  68. ↑ Mattila, Marianne & Tuominen, Antti: Suomessa kasvaa ainakin satoja tieteelle vieraita sienilajeja Yle. 10.8.2013. Viitattu 14.5.2016.
  69. ↑ Sienisadot Luke. Arkistoitu 5.6.2016. Viitattu 14.5.2016.
  70. ↑ Haaparousku Arktiset aromit. Arkistoitu 30.3.2016. Viitattu 1.5.2016.
  71. ↑ Lehtiniemi, Maiju; Nummi, Petri; Leppäkoski, Erkki: Jättiputkesta citykaniin: vieraslajit Suomessa, s. 15. Docendo, 2016. ISBN 978-952-291-238-1
  72. ↑ Vieraslajien ABC (arkistossa 2016 versio) Suomen luonnonsuojeluliitto. Arkistoitu 21.11.2022. Viitattu 21.11.2022.
  73. ↑ Puolet Suomen luontotyypeistä uhanalaisia 3.6.2008. Yle.
  74. ↑ Raunio, A., Schulman, A. & Kontula, T. (toim.).: Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 1, s. 221. (Suomen ympäristö 8/2008) SYKE. ISBN 978-952-11-3028-1 PDF (viitattu 13.8.2016).
  75. ↑ Strömberg, Jari: Uusi suurselvitys paljastaa: Suomen luonnolla menee entistä huonommin 18.12.2018. Yle.
  76. ↑ a b c d e f g h Punaisen kirjan verkkopalvelu punainenkirja.laji.fi. Viitattu 12.5.2019.
  77. ↑ Suomen Natura-alueet 2.5.2013. YM. Arkistoitu Viitattu 30.4.2016.,
  78. ↑ Suomen suojelualueet osa kansainvälistä verkostoa Metsähallitus. Viitattu 1.5.2016.
  79. ↑ Luonto ja kulttuuriperintö (arkistossa 2016 versio) Metsähallitus. Arkistoitu 21.5.2016. Viitattu 21.11.2022.
  80. ↑ Metsähallituksen hoitamien suojelu- ja retkeilyalueiden määrä ja pinta-alat (arkistossa pinta-alat 2019) Metsähallitus. Arkistoitu
  81. ↑ Sisä-Suomen tuulivoimaselvitys (PDF, s. 7) kainuunliitto.fi. 10.6.2011. Arkistoitu
  82. ↑ Suomen 100 luontohelmeä (vain arkistossa, lisätietoa klikkaamalla kartan kohteita) Suomen luonnonsuojeluliitto. 30.11.2016. Arkistoitu 17.6.2017. Viitattu 21.11.2022.
  83. ↑ Vieraslaji on syyllinen kunnes toisin todistetaan 22.8.2016. Sydän-Hämeen Lehti. Arkistoitu 21.11.2022. Viitattu 21.11.2022.
  84. ↑ Kansallinen vieraslajistrategia (PDF) 2012. Maa- ja metsätalousministeriö. Arkistoitu,
    • Uutisia vieraslajeista (Menun kohdasta 'Vieraslajit' lajitietoa ja havaintokarttoja) Vieraslajit.fi. Viitattu 21.11.2022.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_luonto&oldid=22289372”