Lucinda Riley: Auroran salaisuus

Lucinda Riley: Auroran salaisuus
Bazar 2022
The Girl on the Cliff 2011
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Kansi Laura Noponen
556 sivua
Irlantilais-brittiläinen romaani

Ihmiset katsovat kuitenkin vain harvoin menneisyyteen ennen kuin tekevät samat erehdykset uudelleen, ja siinä vaiheessa kukaan ei enää kiinnitä heidän mielipiteisiinsä mitään huomiota, koska he ovat ilmiselvästi liian vanhoja ymmärtämään nuorempiaan. [--]

Palaamme nyt sille kallionjyrkänteelle, Dunworleynlahden rannalle, mistä kertomukseni alkoi...

On olemassa joitakin romaanityyppejä, jotka toisaalta kiinnostavat, toisaalta niissä on usein jotain liikaa ja jotain sellaista joka työntää pois, ja sitten kuitenkin parhaissa tapauksissa löytyy vaikka millaista tenhoa. Uudehkot kartanoromaanit ovat mainitun kaltaisia. Kaikkein parhaimmat, vaikkapa Sarah Watersin kirjat, ovat fiksuja ja moniulotteisia niin temaattisesti kuin tunnelmansa osalta. Sitten on sellaisia unohduksiin painuvia, jotka jätän kesken jo heti ensi sivuilta (eikä niistä sen enempää). Ja on myös menestyskirjailijoiden, kuten Kate Mortonin tai Lucinda Rileyn, teoksia. Ne vastaavat ajoittaiseen viihdekirjakaipuuseen ja kantavat mukanaan brittihenkisten paikkojen ja sukusalaisuuksien lumoa.

Rileyn stand alone -romaaneista suosikkini on tänä vuonna suomeksi ilmestynyt Auroran salaisuus. Ehkä syynä on Irlannin West Cork, jonne teos pääosin sijoittuu ja jonne Laura Noposen suunnittelema kansikin niin houkuttelevasti kuljettaa. Kolmeen eri aikakauteen kurottuvassa romaanissa ollaan myös mm. eräässä lempikaupungissani Lontoossa ja lisäksi Manhattanilla.

Romaanissa New Yorkista kotiseudulleen palannut kuvanveistäjä Grania Ryan tapaa rannalla nuoren punatukkaisen tytön. Kohtaaminen tuon tytön, Aurora Lislen, kanssa muuttaa Granian elämän. Aurora tuntuu olevan kaikkialla, myös Ryanien ja Lislejen sukujen vuosisataisessa historiassa.

En ole täysin jäävi postaamaan Auroran salaisuudesta, jos nyt mikään muutenkaan tässä maailmassa jääviä on. Rileyn romaani tuli minulle tutuksi (edellisen) työn(i) myötä ja ehdin lukea sen sekä englanniksi että tuoreena suomennoksena. Mutta se on myös romaani, jonka olisin joka tapauksessa jossakin välissä eräänlaisena arkipakona lukenut tai kuunnellut.

Romaani kietoo pauloihinsa ja koskettaakin. Lukijan täytyy tosin sietää pientä epäuskottavuutta ja tietyn määrän kliseitä. Ne kuuluvat Rileyn kirjoissa asiaan oikeastaan aina. Ja kun niitä sietää, pääsee nautiskelemaan upottavasta sukutarinasta, jylhistä rannikkomaisemista sekä romantiikan ja surun sävyttämästä mysteeristä, jota säestävät Irlannin oikukkaat länsituulet.

Lucinda Riley: Varjon Sisar

 

Lucinda Riley: Varjon Sisar
Bazar 2019
The Shadow Sister 2016
Suomentanut Hilkka Pekkanen
733 sivua
Irlantilais-englantilainen romaani

Kannattiko antaa kiskoa itsensä takaisin High Wealdin ja sen kauan sitten kuolleiden asukkaiden pariin? Jos väliltämme löytyisi yhteys, joutuisin loppuelämäkseni erottamattomasti sidotuksi heihin. Enää en ollut varma, halusinko, että niin tapahtuisi.

Irlantilaissyntyinen Lucinda Riley on minulle hankala kirjailija enkä tarkoita nyt sitä, että hän kirjoittaa paksua viihderomaaneja, jotka ovat minulle ylipäätään ristiriitaista luettavaa. Hyvä viihde on näet vaikea laji ja vain harvoin, ehkä noin kerran vuodessa, löydän itselleni täydellisen viihderomaanin (tänä vuonna lukemistani sellainen oli ehdottomasti Beth O’Learyn Kimppakämppä, viime vuonna Kate Mortonin Kellontekijän tytär). Tarkoitan sitä, että Rileyn paksuissa romaaneissa on paljon sellaista, josta minun pitäisi viihtymismielessä pitää: (usein) brittiläinen miljöö, menneen ja nykyisyyden kerrostuminen, sukutarina, arvoitus… Ja silti en ole ollut Rileyn tuotannosta erityisemmin innostunut, vaan olen jättänyt pari hänen kirjaansa kesken, Enkelipuun luin sentään loppuun muutama vuosi sitten.

Ja kuitenkin: siellä täällä kirjablogeissa ja -gramissa sekä muutamien tuttavien kehuissa on vilahdellut Rileyn Seitsemän sisarta -sarja. Sarjan alkuasetelma on mielestäni hieman pöhkö: satumaisen rikas Papa Salt on adoptoinut itselleen seitsemän tytärtä eri puolilta maailmaa. Kun Papa Salt kuolee, saa jokainen tytär vihjeen, jonka avulla he voivat alkaa selvittää biologisia juuriaan. Kun sitten kuulin, että sarjan kolme ensimmäistä kirjaa voi lukea missä tahansa järjestyksessä, otti uteliaisuus minussa ylivallan ja päätin tutustua sarjaan etenkin, kun sen kolmannessa osassa Varjon sisaressa liikutaan Englannissa.

Varjon sisar kertoo Tähdeksi kutsutun siskon tarinan. Tähden varsinainen nimi on varsin romanttinen: Asterope. On vuosi 2007. Papa Saltin kuoltua Tähti asettuu Lontooseen yhdessä siskonsa CeCen kanssa. Isänsä vihjeen ansiosta Tähti päätyy töihin vanhaan kirjakauppaan, jossa hän tutustuu Orlandon, “perienglantilaisen ekstrenrikon”, pitämään kirjakauppaan. Tämä kaikki johtaakin sitten jo syvemmälle Englantiin aina Järviseudulle saakka, jossa Tähti tutustuu myös Orlandon persoonalliseen veljeen Mouseen. Vuonna 1909 Järviseudulla nuori Flora MacNichol päättää, ettei mene koskaan naimisiin. Hän viihtyy maalla Beatrix Potterin naapurustossa. Elämä kuitenkin kuljettaa Floran Lontoon seurapiireihin ja Alice Keppelin, kuningas Edward VII:n rakastajattaren, salonkiin.

Vaikka Varjon sisar on osa kirjasarjaa, voi sen lukea yksittäisenä romaaninakin. Viihteellistä lukuromaania kaipaavalle se tarjoaa jotain samaa kuin Kate Mortonin teokset: kahdessa eri aikatasossa liikkuvan tarinan ja arvoitusjuonen. Tähden ja Floran tarinat tietenkin lomittuvat yhteen, se lie kaikille lukijoille selvää alusta saakka.

Sujuvalukuinen tiiliskivi tarjoaa sitä, mitä siltä voi odottaakin: kiehtovan tarinan, joka pitää otteessaan. Tähden ja Floran tarinat pitävät sisällään osin ennalta-arvattavia käänteitä, mutta miljöö ja aikakaudet kiehtovat enemmän. Minäkin haluaisin astua sisään Orlandon pölyiseen kirjakauppaan ja viettää lounashetkeä Tähden ja Orlandon kanssa. Romaanin historialliset osuudet puolestaan tarjoavat viehättävää kuvausta Lontoon ja maaseudun, myös Kentin kartanoiden, seurapiireistä. Beatrix Potterin ja kuninkaallisten lisäksi Varjon sisar viittaa muun muassa Vita Sackville-Westin ja Violet Trefusisin suhteeseen ja hieman (ihan maininnan asteella) Bloomsburyn piiriinkin. Pieni kiehtova yksityiskohta, johon Riley itse viittaa romaanin lopussa olevassa haastattelussa, on myös Woolfin Orlando, joka on selvästi antanut nimensä Varjon sisaren kirjakauppiaalle. Tällaiset kulttuuriviittaukset ovat ihastuttavia silloinkin, kun niissä ei mennä kovin syvälle.

Kaiken kaikkiaan nautin lukemastani, mutten pohdin vielä, jatkanko sarjan muiden kirjojen parissa. Ne kun eivät taida sijoittua enää Britanniaankaan? (Vai sijoittuvatko?) Voi kuitenkin olla, että hyvää viihdettä kaivatessani jatkan Seitsemän sisaren parissa  – ellei sitten jonkun toisen Brittein saarille teoksensa sijoittavan lukuromaanien taitajan tuotantoa osu käsiini sitä ennen.

Lucinda Riley: Enkelipuu

Lucinda Riley: Enkelipuu

Bazar 2018

The Angerl Tree 2015
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Kansi Laura Noponen

602 sivua
Arvostelukappale
Irlantilais-brittiläinen romaani

Tilannetta mutkisti entisestään se, että Gretan muistinmenetyksen jälkeen oli sattunut kaikenlaista sellaista, miltä David oli varjellut Gretaa, koska pelkäsi tapahtuneen vaikuttavan haitallisesti tämän tilaan. Kuinka Greta kykenisi käsittelemään lopputulosta, jos hän ei muistanut alkua?

Jouluaatto vuonna 1985. Greta palaa Walesiin Marchmont Halliin kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Kartano oli ollut hänen kotinsa muutaman vuoden ajan toisen maailmansodan jälkeen. Greta palaa tuttuihin maisemiin ystävänsä Davidin vieraaksi, muttei muista paikasta juuri mitään. Vuosia sitten tapahtunut onnettomuus on vienyt Gretalta kyvyn muistaa menneiden vuosikymmenten takaiset tapahtumat. Joulukävelyllä Greta löytää pienen pojan muistoksi pystytetyn hautakiven. Löytö pysäyttää Gretan ja saa tämän muistamaan ensin välähdyksiä, sitten enemmänkin. Mitä kaikkea vuoden 1945 jälkeen on tapahtunut?

Nyt olen todella ristiriitaisen lukukokemuksen äärellä. Suositun irlantilaissyntyisen Lucinda Rileyn romaanin nimi Enkelipuu työnsi pois. Sanon suoraan, että mielestäni enkeliasiat ovat lässytystä (enkä halua loukata ketään, joten anteeksi kaikki enkeli-ihmiset, teitä on varmasti paljon; kerubit vanhoissa mestarimaalauksissa, enkelit 1950-luvun kiiltokuvissa tai joulukorteissa ovat toki eri asia – maailmantaiteeseen nuo siivekkäät olennot kuuluvat), ja romaanin nimi on täten ihan superlässy. Mutta kirjan kansi näytti ihanan (!) jouluiselta. Ja muutama ystävä oli suositellut minulle Rileyn tuotantoa, joka mielessäni vertautui hieman Kate Mortoniin, jonka viihdyttävät lukuromaanit ovat aina toisinaan olleet minulle liki täydellistä uppoutumiskirjallisuutta. ”Katsotaan”, mietin, ja tartuin Enkelipuuhun.

Jos ennakkoaavistukseni kirjasta oli ristiriitaisuudessaan oudolla tavalla kiinnostunut, niin sellainen oli lukukokemuskin. Rileyn romaanissa on valtavasti asioita, jotka enimmäkseen huvittavat kyynistä lukijaa: on muutamakin yllätysraskaus, on käsittämätöntä naiiviutta nuorten tyttöjen taholta, on riepoltavia ihmiskohtaloita ja on – totta kai – selviytyjiä. Ja sitten on myös niin koukuttavaa kerrontaa, että kirjaa haluaa lukea ahmien. On sellaista uppoamista, jollaista kaipaakin aina toisinaan, etenkin pimeänä vuodenaikana: voi vaan vetää villasukat jalkaan ja antaa höttöisen tarinan viedä.

Riley on siis niin sanotusti (ja enkeliteemaan sopien, hahaa) armoitettu tarinankertoja. Hän osaa kietoa osin kyynisenkin lukijan pauloihinsa, vaikka itse taisin koko ajan etsiäkin erilaisia ristiriitaisuuksia. Keskeishenkilöksi luotu Greta osin ärsyttää ratkaisuissaan, mutta silti on pakko tietää mitä kaikkea hänen taustallaan on. Harmillisesti Greta, joka on selvästi tarkoitettu romaanin keskeishahmoksi, jää melko vieraaksi eikä häntä voi oikein aina ymmärtääkään. Gretaa kiinnostavampi henkilö on hänen tyttärensä Cheska. Hieman epäselväksi jää, miksi Riley on ainakin osin kirjoittanut Cheskasta eräänlaisen pahattaren. Toki romaanin dynamiikan kannalta on hyvä, että joku tekee pahoja tekoja ja Riley kyllä kertoo Cheskan taustoista hyvin. Silti syyt Cheskan hukassa oloon johtuvat tietyistä syistä hukassa ja lukija (minä ainakin) alkaa sympatiseerata häntä – ehkä jopa vahvemmin kuin Gretaa, ainakin osin; Cheskaa, joka näkee aina samaa painajaista pienestä pojasta. Syyt siihen, että Cheska on sellainen kuin on, löytyvät kyllä romaanista.

Paitsi kuljettaa tarinaa, Riley osaa asettaa miljööt oikeanlaiseen romanttisten mielikuvien brittiläisyysasentoon. Walesissa sijaitseva Marchmont Hall vierastaloineen, eläimineen ja puroineen on paikka, jonne haluaisin matkustaa. Sota-ajan Lontoo teattereineen ja seuraavan vuosikymmenen suurkaupunki toiveikkaine ilmapiireineen sekä tavarataloineen ovat ilmeikkäästi kuvailtuja.

Nopealukuisessa romaanissa parasta on se, ettei siinä ole enkeleitä. Hyvä! Enkelipuu on sujuvalukuinen romaani, jonka parissa aika lentää (en voi nyt välttää näitä viittauksia siivekkäisiin olentoihin). Se alkaa joulusta, mutta siihen mahtuu monia vuodenaikoja. Se on suuri perhetarina, joskin perhe on omalla tavallaan epätyypillinen, ainakin biologisesti. Tottahan toki se on myös rakkaustarina, jossa ei lopulta yllätyksiä ole.

Enkelipuu on uusvanha romaani. Sen taustalla on Rileyn vuonna 1995 ilmestynyt romaani Not Quite an Angel, jonka kirjailija on kirjoittanut nyt uusiksi. Suosittelen romaania jo mainitsemani Kate Mortonin kirjojen ystäville, joskin Enkelipuussa saisi olla enemmänkin twistiä ja vähemmän kliseisiä juonenkäänteitä. Olisin halunnut viihtyä tämän parissa enemmän kuin mitä lopulta tein – viihdyin toki nytkin.

Jouluisesti tiivistäen: jos tämä olisi joulusuklaata, olisi tämä yksi kerros Juhlapöydän konvehdeista.