Reidar Palmgren
Jalat edellä (Otava, 2001)
On mies, Risto. Nainen, Katja. He ovat naimisissa. Eivät ole eronneet, sillä heillä on kahdeksanvuotias poika, Tero. "Mä olen pahoillani. Meillä on Katjan kanssa lapsi, sen takia me asutaan yhdessä, ja ollaan edelleen naimisissa. Jos Teroa ei olisi, me ei oltaisi. Ei meidän välillä ole mitään muuta. Ja sitä paitsi, Katja ei kestäisi elää ilman mua." Näin Risto kertoo Marikalle, sille naiselle, jonka kanssa hänellä on suhde.
Palmgrenin teoksen lähtöasetelma on aika yksinkertainen, jopa perinteinen. Lakimiesisä ei oikein ole läsnä perheensä elämässä, ainoan lapsen syntymäpäivälahja meinaa unohtua. Äiti yrittää pitää arkea jotenkin pystyssä, poika jää vähän omiin oloihinsa, ajatuksiinsa, jotka Palmgren kuvaa hienosti. "Terosta tuntui, että pyöräkin tarkkaili häntä. Tai ainakin hänestä oli jännittävää kuvitella, että se teki niin. Pyörä onkin elävä. - - Minun pyöräni ainakin muistaa minut, hän ajatteli sitten. Muistaa se, koska minäkin muistan sen." Pojan maailman kuvaus oli yksi kirjan hienoista puolista.
Kirjan ensimmäinen osa sitten väännetään läpi tätä elämää. On isän töitä, äidin töitä, pojan harrastuksia. Kaikista - tai ainakin Riston töistä - löytyy myös koomisia piirteitä. Ja myös isän ja pojan yhteisestä harrastuksesta, uimisesta, johon kirjan nimikin liittyy. Muutama uimahallikohtaus jää kirjasta hyvin mieleen, vaikken itse mikään uimahalliasukas olekaan.
Toisessa osassa kirja alkaa lunastaa niitä lupauksia, joita takakansi asettaa. "Esikoisromaani liikkuu poskettoman ja järkyttävän vaihtelevassa maastossa, toden ja epätoden rajamailla." Meno on välillä posketonta, esimerkiksi Riston ostaessa stereoita tai haaveillessa siitä, miten laittaa työpaikalla muille jauhot suuhun. Järkyttävääkin tapahtuu, liikenneonnettomuus. Maasto on vaihtelevaa, Palmgren on sekoittanut romaaniinsa oikeastaan varsin monenlaista kerrontaa, tapahtumaa. Ja loppu laajenee jo niin lähelle epätotta, että tämä lukija hämmentyi. Eikä oikeastaan pitänyt kirjan lopusta, mistä lukukokemukseen tuli ainoa selvä miinus. Eli en ole aivan samaa mieltä tästä kuin Salla muutamia vuosia sitten: "Kirja on helevetin hyvä."
Tämän kirjan lukemisesta taisi syntyä seuraava kirjanlukuprojekti. Kyllä ihmisen pitää kaikki HS:n esikoispalkinnon 2000-luvulla saaneet kirjat lukea! Tämän hetken saldo on kolme luettua kahdestatoista. (Lisäys 6.5.12: Aloin lukea Lundanin kirjaa ja tajusin, että olenhan minä tämänkin lukenut.) Ah, mutta enhän minä nyt runokokoelmia tällaiseen ota mukaan. Eli jäljelle jäävät kirjat ovat nämä (luetut lihavoitu):
2011 Satu Taskinen: Täydellinen paisti
2010 Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan
2009 Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
2008 Katri Lipson: Kosmonautti
2006 Armas Alvari: Varmat tapaukset
2005 Juhani Känkänen: Toivon mukaan
2003 Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita
2002 Reko Lundán: Ilman suuria suruja
2001 Reidar Palmgren: Jalat edellä