Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Join tätä kirjaa. Muutaman kerran piti laskea vesilasi kädestä, että ehtisi niellä varmasti edelliset ennen kuin kaataa lisää sisuksiinsa. Mutta koko lasillinen piti juoda kerralla, pitkiä taukoja ei voinut pitää. Oli pakko tietää, mitä kirjassa vielä tapahtuu, mitä tapahtuu peikolle, mitä Enkelille? Nopeudesta huolimatta vesi maistui hyvältä, raikkaalta. Siinä maistuivat luonnon mineraalit, vaikka se ihmisen tekosia olikin.

Johanna Sinisalo
Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi, 2000)

Rauhallinen ilta kotona. Sohvalla olisi avoinna, keskeneräisenä Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva, joka ensimmäisten 50 sivun perusteella on vaikuttanut hyvältä. Mutta jotenkin ei nyt tunnu siltä, että jaksaisi lukea sitä. Tartun Johanna Sinisalon kirjaan. Olen sen muutamaa päivää aiemmin tuonut kirjastosta - monettakohan kertaa? - kotiini. Siinä on fantasia-aineksia, mikä vierastuttaa. Ja takakannen tekstin perusteella ei vaikuta oikein kiinnostavalta. Mutta Kuusi kovaa kotimaista -haastetta varten on luettava joko tämä tai Eeva Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies. Aloitan siis Sinisalon kirjan.

Ensimmäinen luku on otsikoitu "hämärä jo maille hiipi". Kirjan nimi siis viittaa selvästi Päivänsäteeseen ja menninkäiseen. Sen toki jo tiesinkin. Mitä pidemmälle pääsin, sitä enemmän jouduin haukkomaan henkeäni. Niin hienosti Sinisalo sen laulun oli tähän kirjaan sisällyttänyt. Ja kaiken muunkin peikkotaruston, joko olemassa olevan tai itse keksityn. Ja toki peikko löytyy illalla, kun hämärä jo on hiipinyt maille.

Mikael - nuori valokuvaaja, homoseksuuali, Enkeli - siis löytää kerrostalon pihalta metsänpeikon, ja ottaa sen hoiviinsa. Tämä on se, mistä kirja kertoo. Miehestä, peikosta, taruista peikon ympärillä. Ja niiden lisäksi miehen elämästä, muista miehistä. Seksistäkin miesten kanssa. Jostain syystä toinen luku on otsikoitu "tunsi kummaa leiskuntaa". (Aivan sattumaa on se, että mainittu Wilden kirja on kesken.)

Ja kolmas: "loisteesi mun sokeaksi saa". Peikosta tulee yllättävä tekijä Mikaelin elämässä useallakin tavalla. Yksi asia, jolla peikko sokeuttaa ihmisen, liittyy Mikaelin työhön. Peikko on häkellyttävä. Vangitsee katseen, saa sokeaksi. Mutta lopulta tämäkin juonne vie kohti pimeyttä. Neljäs luku onkin "pimeys vie hengen multa". Ja viimeinen viides "ja toinen yötä rakastaa". Mutta ei niistä sen enempää, ei kerrota kaikkea.

Lukemani pokkarin takakannessa on ote Finlandia-palkintoperusteluista: "Vaikuttavinta Johanna Sinisalon romaanissa on tapa, jolla se rakentaa jaetun, enemmistön jakaman todellisuuden sisään toisia todellisuuksia." Minä en ehkä sanoisi sitä noin hienosti ja monimutkaisesti. Sinisalo on osannut yhdistää toden todentuntuisesti taruun, tarun todentuntuiseen. (Ehkä peikko kerrostaloasunnossa ei minusta tuntunut edes kovin kummalliselta, luinhan aiemmin tänä vuonna myös Andrei Kurkovin romaanin miehestä ja pingviinistä.)

Sinisalon fantasiaa tuli luettua melkein kuin dekkaria. Niin paljon kiinnosti, mitä tulee tapahtumaan, mitä tekee Mikael, mitä peikko, miten kaikille käy? Siksi kai minulle tuli tunne, että kirja on pakko lukea kerralla loppuun. Yritin siis olla ahmimatta, mutta ahmin silti.

Niin. Tämä ylistyslaulu kai johtuu ihan siitä, että en uskonut pitäväni kirjasta lainkaan. Kuvitelmat heittivät peikonpyllyä. Niin ennakkoluuloinen sitä on. Ja niin tyhmä!