Seppälä: Mr. Smith

"Itärajan tuntumaan ja osin historiaan asettuva Mr. Smith  jättää taakseen perinteisen romaanimuodon kertoakseen aikamme ahneuden diagnoosin ja synkän ennusteen sen toteuttajille. Romaanin monelta tasolta läpitunkeva totuus rahan tuhovoimasta välittyy vastaansanomattomasti kirkkaan kielellisen ilmaisun ansiosta."

Juha Seppälä
Mr. Smith (WSOY, 2012)

Alun lainaus on Finlandia-raadin perusteluista. Kirja on siis ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Seppälän kirjoista tämä on jo neljäs, jolle näin tapahtuu. Minä tuskin tähän kirjaan olisin tarttunut ilman Finlandia-ehdokkuutta, sillä aiemmat kokemukseni Seppälän tuotannosta eivät ole olleet positiivisia. Nyt tartuin kirjaan, ja myös luin sen, sillä päätin lukea kaikki ehdokkaat. (Kolme vielä lukematta.)

Muutama sana kirjan kielestä. Seppälän teosta oli mukava lukea. Siinä on niin paljon lyhyesti esitettynä, mukavasti tiivistettynä hyviä ajatuksia. Joku voisi sanoa, tai siis minä sanon, että teksti sisältää aforistista ainesta. Ja koko kirjan perusvire on sellainen sopivan kyyninen minun makuuni, juuri nyt.

Mutta Mr. Smith ei ole kovin helppo lukukokemus. Se tuntuu etenevän, jos sitä sanaa voi edes käyttää, lähinnä kumuloituvina ajatuksina lukijan päässä. Ajassakin edetään, mutta niin monessa tasossa, monen henkilön mukana, ettei siirtymät ajassa eteen- tai taaksepäin tunnu olennaisilta. Romaani ei silti kadota lukijaansa. Se pitää mukana kielellään ja asiallaan silloinkin, kun nimet ja ajat jatkuvasti vaihtuvat.

Nimet, paikat ja ajat. Herra Schmidt elelee Karjalan kannaksella suunnilleen vajaa sata vuotta sitten. Myydään vakuutuksia, tehdään kauppoja, rahaakin. Mr. Smith elää nykyaikaa, mutta yhteys isoisään on kirjassa esillä. Smith näyttäytyy filosofisena hahmona, joka ratkaisee ongelmia. Samalla hänen kauttaan esitetään näkemyksiä maailmasta. Henkilögalleriaan kuuluu monta muutakin, mutta he ovat enemmänkin vain tarinoita Mr. Schmidthien sivussa.

Lopulta sillä, onko Schmidt myös Smith, ei ole väliä. Eikä sillä, mitä aikaa eletään. Sillä "maailma on tarina, pelkkiä tarinoita jotka oli upotettu toisiin tarinoihin." Mutta ihan lopuksi: vaikka Seppälä yhdistää monta aikaa ja monta asiaa, silti tämän teoksen - jonka kyllä voisi lukea uudestaan - jälkeen jää olo, että onko tämä kirja sittenkään niin monipuolinen kuin ensimmäinen ajatukseni siitä oli. Soiko sama levy liikaa?

Arvioni kirjasta sijoittunee johonkin Hemulin kirjahyllyn haltioitumisen ja Kulttuuri kukoistaa -blogin varauksellisuuden välille.

Seppälä: Mitä sähkö on?

Miksi luin tämän kirjan? Eksyin katselemaan jokin aika sitten Helsingin yliopiston opintovaatimuksia kotimaisessa kirjallisuudessa. (Itse en ole koskaan opiskellut kirjallisuutta pistettäkään.)  Nykykirjallisuuden opintojaksossa oli tämä Seppälän novellikokoelma. Aiemmin tänä vuonna luin Seppälän romaanin, josta en pitänyt lainkaan. Nyt annoin hänelle uuden mahdollisuuden.

Juha Seppälä
Mitä sähkö on? (WSOY, 2004)

Mitä sähkö on? on kuuden novellin kokoelma. Kirjassa viidentenä ollut niminovelli oli minusta paras. Syy lienee se, että siinä ei kuvattu pääasiallisesti ihmisten välisiä suhteita. Nimittäin silloin, kun Seppälä kuvaa ihmisiä, etenkin miehiä, ja ihmisten välisiä suhteita, en pääse yli siitä, että Seppälä vain kirjoittaa sellaisista ihmisistä. Jotenkin pääni sekoittaa Seppälän sellaiseksi ihmiseksi, joita hän kuvaa. Tai vaikka ei sekoittaisi, niin silti: en halua lukea sellaisista ihmisistä. Ovat kai liian lähellä sitä, mitä voisi nykymaailmasta nähdä, kun sopivin silmin katselisi. (Ei tämä teksti nyt ihan jokaisesta novellista kerro, mutta perusmauksi se kokoelmasta jäi.)

Eli se niminovelli, siitä piti kirjoittaa. Näennäisesti se on kaunis kuvaus siitä, mitä on olla sähkömies: työskennellä suuren voiman kanssa, sen äärellä, sen varjossa, sen vaaralle alttiina. Siinä sivussa pohditaan sitä, mitä se sähkö todella on, kuinka se maailmaan vaikuttaa ja kuin aavistuksena: entä jos sitä ei ole? Sähkönovelli on hieman esseemäinen, raa´an kauniskin. Mutta sekin jättää minut lopussa kylmäksi.

Seppälä on ollut kolmesti Finlandia-palkintoehdokkaana ja sai novellikokoelmastaan Suuret kertomukset Runebergin palkinnon vuonna 2001. Raatien ja palkitsijoiden mielestä Seppälä on ns. hyvä kirjailija. Minä olen kai sokea, kun en ymmärrä hänen tekstiensä hienoutta.

Eli lyhyesti urheilutermein: Seppälä on näyttöpaikkansa saanut. Nyt odottaa vilttikomennus.

Seppälä: Kuun nousu ja lasku

Vuoden ensimmäinen kirja on nyt luettu. Ensimmäinen Seppäläni. Ei erikseen valittu, vaan käteen osunut. Seppälä siksi, että Mooses Mentula pitää häntä kai yhtenä esikuvanaan. Ja muutenkin, kyllä Seppälän kirjoihin hyvä on tutustua, mutta olisin kai voinut paremmin valita, millä aloitan.

Juha Seppälä
Kuun nousu ja lasku (WSOY, 1999)

Miksi kirjan alussa ei voi selvästi kertoa, kuka on äänessä ja miksi? Tässä kirjassa ei kai ole kuin kaksi kertojaa, mutta siitä huolimatta alun epäselvyys alkoi rasittaa. Ottaisivat vaikka oppia Hotakaisen Juoksuhaudantiestä. Kyllä siinä heti tietää, että kuka kertoo tai kenestä kerrotaan.

Seppälän teos kertoo kahdesta miehestä, jotka ovat lähtöisin samalta kylältä. Joiden juuret ovat siellä, jos nyt heillä voi juuria sanoa olevan. Muistoja ainakin, jotka liittävät miehet vanhempiinsa. Miehet eivät romaanissa kuin aavistuksenomaisesti hipaise toisiaan, mutta jonkinlaisen saman maailman he jakavat siitä huolimatta, että toinen on kaupunkisosiologi ja toinen vittuvelkaansa pakoileva peräkamarin poika.

Luin kirjaa kohtalaisen väsyneenä. En silti usko, että se olisi syy siihen, etten oikeastaan koko kirjan aikana ollut oikein varma, mistä siinä yritetään kertoa. Romaani koostuu välillä todella lyhyistä, ehkä vähän novellimaisistakin kappaleista, eikä siitä mosaiikista aina ota selvää. Teos jää mielessä hajanaiseksi, eikä edes kielen paikoittainen rikkaus pysty mosaiikkia liimaamaan kehuttavaksi kokonaisuudeksi.

Kirjallisuuden valtionpalkinnon (v. 2000) perusteluissa kuvataan Seppälää ja tätä romaania näin hienosti: "Tutkiessaan äärimmäiseen rehellisyyteen pyrkien miehisen olemassaolon ydinkokemuksia, syyllisyyttä, pelkoa, epäonnistumista, lukkiutunutta kommunikaatiota, solmuista suhdetta naiseen, tukahdutettua vihaa, fyysistä ja psyykkistä juurettomuutta Seppälä on tradition hyödyntäjä ja uudistaja." Minä äärimmäisen rehellisesti pyrin tässä sanomaan, että miehinen olemassaoloni ei tavoittanut näitä Seppälän miehiä.