Walser: Kävelyretki ja muita kertomuksia

"Apina teki työtä käskettyä, meni keittiöön, muttei löytänyt sitä. Saattoiko se mennä keittiöön sitä löytämättä? Tässä sattui nyt kirjoittajalle lapsus."

Robert Walser
Kävelyretki ja muita kertomuksia (Teos 1985/2012)

Kun 220 sivuun pakataan nelisenkymmentä kertomusta, ne eivät keskimäärin ole kovin pitkiä. Paitsi kävelyretki, joka 60-sivuisuudellaan - nimikertomuksellisuudensa ohella - ottaa paikan, jonka kautta tätä kokoelmaa helposti alkaa määritellä. Tosin teoksen määritteleminen sen kautta ei vähennä eikä lisää kirjan arvoa, se on varsin hyvin koko teosta ja Walserin tyyliä kuvaava kertomus. Mutta en mene nyt siitä, mistä kannattaisi, vaan otan hajahuomioita teoksen lyhyemmistä kertomuksista.

Sitaatti tämän blogikirjoituksen (hah, ohitan näin sen itsemäärittelyn, että onko tämä arvio, esittely, mutuhuttu, kritiikki vai jotain aivan muuta) alussa on kertomuksesta Apina, joka alkaa näin:

"Hienovaraisesti, mutta kuitenkin tietyllä tapaa armottomasti on syytä tarttua tarinaan, jossa kerrotaan, että eräs apina sai päivänä muutamana päähänsä lähteä kahvilaan aikaansa kuluttamaan."

Toisessa kertomuksessa, sen keskellä, on virke:

"Mutta eikö tämä tällainen vaikuta muisteluihin uppoamiselta ja näytä painettuna helposti hentomieliseltä?"

Ja mainitussa Kävelyretkessä lukijaa puhutellaan näinkin:

"Haluan jo näin edeltäkäsin pyytää asiaankuuluvan nöyrästi anteeksi kaikkea tästä aiheutuvaa pituutta, laajuutta ja laveutta. Onkohan kukaan - - kirjailija konsaan tullut näin kainon kohteliaasti lukijoita vastaan? Enpä usko että on, ja saatankin siksi jatkaa kerrontaa ja jutustelua omatunto puhtaana ja ilmoittaa seuraavaa:"

Niin. Se, mitä ilmoitetaan "seuraavana" ei välttämättä ole tässä proosassa edes keskeistä.

Siitä sisällöstä puhuttaessa syytä muistaa on W:n syntyneen 1878 ja kirjoittaneen tuotantonsa pääosin 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Hän kuvaa tuon ajan maailmaa. (Mikä on muuten oikein riemastuttavaa siksikin, että aika paljon tämän kirjoittaja on tullut lukeneeksi viime aikoina vain myöhempien aikojen tapahtumia.) Ajan lisäksi kuvaavaa on se, että kertomusten kertoja, joka useissa tapauksissa näyttäytyy kovin walsermaisena, ei ole mikään seurapiirihirmu, vaan sulkeutunut pohdiskelija.

Neljäänkymmeneen kertomukseen mahtuu monenlaista. Katsaus sisällysluetteloon antanee viitettä kirjosta: Vastaus tiedusteluun, Kuumailmapallomatka, Kirjailijoita, Lumikelloja, Dostojevskin Idiootti, Vapaudesta, Kirje Therese Breitbachille, joista muuten tämä viimeisin on todellinen kirje tuolle nuorelle naiselle, jonka kanssa Walser kävi kirjeenvaihtoa. Tässä kirjeessä hän mm. kertoo, että "minua pidettiin täällä mielipuolena, ja kun minut nähtiin kaupungin kaarikäytävässä, sanottiin kovalla äänellä: tuon paikka on hullujenhuoneessa." Nykyrin taustoituksen mukaan Robert Walserin kohtalo oli yksi näistä traagisista kirjailijakohtaloista. Hän vietti viimeisen kolmanneksen elämästään laitosasukkina oltuaan sitä ennen lähinnä köyhyydestä kärsivä kirjailija.

[Te lukijat varmaankin sallisitte, että kirjoittaisin tähän väliin jotain vielä kirjasta, mutta en sitä nyt tee, mitä kovin pahoittelen.]

Tänä vuonna julkaistu kokoelma on ensimmäinen suomeksi julkaistu teos Walserilta. Suomentaja Ilona Nykyri on tehnyt varmasti haasteellisen kielen kanssa hyvää työtä. Ja Teos kulttuuriteon kustantaessaan tämän kirjan.

Kirjan takakansiesittelyn mukaan Walser oli ainoa kirjailija, jota Franz Kafka omien sanojensa mukaan aidosti arvosti. Se on hyvä viite potentiaaliselle lukijalle, kannattaako kirjaan tarttua vai ei. Minun kannatti. Pieni epäilys jää mieleen - tosin ei kovin vakavasti otettava sellainen - että voiko ehkä joku ekstrovertti lukija ahdistua sisäänpäinkääntyneen kirjailijan päänsisäisen maailman kuvauksesta?

Laitila Kälvemark: Kadonnut ranta

Kun kaikki näyttää olevan kunnossa, mutta mikään ei ole. Sellainen päämaku jää Ruotsissa asuvan esikoiskirjailijan, toimittaja Tiina Laitila Kälvemarkin novellikokoelmasta Kadonnut ranta. Yksi novelleista oli ennestään tutun oloinen, sillä olin sen lukenut (kai aika samanlaisena) Novellit 2008 -antologiasta.

Tiina Laitila Kälvemark
Kadonnut ranta (WSOY, 2012)

Tästä kokoelmasta on aivan pakko nostaa esille yksi novelli. Se, jonka jälkeen - ja oikeastaan jo lukiessa - tajusi, että se alkoi hipoa täydellistä. Sen nimi on Jänis, pituutta parikymmentä sivua. Se oli oivan novellimainen, kerronnaltaan hyvin koossa pysyvä, riittävän arvoituksellinen, oli luontoa, oli ihmissuhteita. Melkein tekisi mieli suositella, että se luettaisiin tästä kokoelmasta ensimmäisenä. Ettei vahingossa jäisi lukematta. (Enkä täten ihmettele lainkaan sitä, että Jänis on palkittu v. 2011 Ruotsin suurimmassa novellikilpailussa, kuten kustantajan kirjaesittely kertoo.)

Koko kirjassakin Laitila Kälvemark on onnistunut vangitsemaan novelleihinsa koskettavia ihmisiä ja tapahtumia. Aitoja, eläviä, vaikkakin jotain ehkä elämästään kadottaneita. Tapahtumista kerrotaan vain hieman liikaa aina saman kaavan mukaan. Niinpä teoksen loppupuolella lukija alkaa jo arvailla, mitä tässäkin novellissa ehkä tapahtuu. Pieni soraääni sisältäni nousee siis siitä, että monet novellit ovat turhan samankaltaisia.

Tämä oli hyvä esikoisteos, joten jään toivomaan jatkoa kirjoittajan kirjailijauralle. Mutta en oikein osaa selittää, miksi tästä edes pidin. Jos joku kirjan lukenut osaa auttaa, niin saa yrittää avata asiaa minullekin.

Müller: Matala maa

"Ylemmäs ne eivät enää päässeet, ja minä tallasin perhoset kengälläni vapahtaakseni ne. Piukka samettivatsa halkesi ja ruiskautti lattialle valkoista maitoa. Silloin inho luikerteli kengistäni minua pitkin ylös ja kietoi nyörejään kurkkuni ympärille, ja sen kädet olivat laihat ja kylmät kuin vanhuksilla, joiden olin nähnyt makaavan kannellisissa vuoteissa ihmisten istuessa niiden äärellä rukoilemassa."

Herta Müller
Matala maa (Tammi, 1982/1989)

Herta Müller on Romaniassa syntynyt, Saksassa asuva romaniansaksalainen kirjailija. Siksi hän on sopiva kirjailija luettavaksi, koska näin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen saa mukaan uuden maan: Romanian. Lisäksi Müllerilla jatkan tämän vuoden tavoitettani lukea joka kuukausi jotain joltain minulle uudelta "maailmankuululta" kirjailijalta. Vuoden 2009 kirjallisuuden nobelistina hän sopii joukkoon. Näyttää siltä, että joka toinen kuukausi luen jotain tuoreehkoa nobelistia ja joka toinen vanhempaa kirjallisuutta. Tässä kuussa tarkoitus on lukea Müllerilta muutakin kuin tämä hänen esikoisteoksensa.

Matala maa on hieman outo kokoelma. Niminovelli nimittäin kattaa kirjan 131 varsinaisesta tekstisivusta 74 sivua. Loput 14 tarinaa mahtuvat siis alle 60 sivuun. Lyhin teksti on sivun mittainen, alle viisisivuisia taitaa olla suurin osa teksteistä. En oikein nopeasti ajatellen määrittelisi näitä novelleiksi. Mutta mitä ne sitten ovat? Ehkäpä "vain" kertomuksia.

Alun lainaus on niminovellin alkupuolelta. Siitä saa varsin hyvän kuvan kirjailijan tyylistä. Se on sisältörikasta, kuvailevaa ja kummallisella tavalla tiivistä. Ja hieman samalla tavalla inhorealistista kuin ainoa lukemani Ian McEwanin kirja. (Tai sitten tämä yhteys tulee mieleeni vain siitä, että McEwanissa pörrää kärpäsiä ja tässä perhosia.) Kirjan takakannessa kuvataan minusta varsin hyvin: "Suuri osa Müllerin proosan vaikuttavuudesta perustuu hänen ilmaisunsa tiiviyteen ja kuvallisuuteen." (Ote HS:n arviosta)

Müller kuvaa - ainakin pääasiassa - saksalaiskylän elämää Romaniassa diktaattori Ceausescun aikana. Mutta tässä kirjassa se diktatuurissa eläminen tai hieman syrjittynä saksalaisena oleminen ei ehkä ole aivan niin keskeisessä asemassa, mitä kuvittelen sen olevan Müllerin muissa teoksissa. Siksi tullen lukemaan häneltä muutakin, koska jostain syystä nimenomaan hänen teostensa yhteiskunnallinen ulottuvuus on se, miksi kirjailija Herta Müllerista edes kiinnostuin.

Todennäköisesti seuraava Müllerini on vuonna 2010 suomeksi ilmestynyt Tänään en halunnut tavata itseäni. Matalasta maasta jää lähinnä mieleen Müllerin tyyli ja kieli. Ehkä tämä jää muistikuvatasolla vain johdannoksi muuhun tuotantoon, jolta odotan enemmän.

Hautala: Kansalliskirja

Jos olisi joku HS:n esikoiskirjapalkintoa vastaava palkinto kirjailijoiden kolmansille teoksille, Kansalliskirja varmaankin olisi tänä vuonna ehdolla. Niin hyviä arvioita siitä on blogeihin ilmestynyt. Mutta minulle tämä kirja oli suuri pettymys.

Turkka Hautala
Kansalliskirja (Gummerus, 2012)

Kirja on täynnä yhdestä kahteen sivua lyhyitä tarinoita "arkisesta Suomesta". Siitä, jossa ei varsinaisesti pönötetä eikä etsitä glooriaa, vaan vain ollaan. Lähdetään baariin katsomaan peliä, tuijotetaan ikkunasta mäkihyppytornia.

Minä en oikeastaan usko, että tällaista kirjaa olisi julkaistu kenenkään esikoisteoksena, mutta valmiin kirjailijan nimellä tällaista voi myydä. Sillä tämä tuntuu jotenkin kummalliselta. Nämä eivät ole oikein novelleja, eivät oikein pakinoita. Tekee mieli kuvailla niitä sutaisuiksi. Osassa toki tuntuu olevan joku idea, mutta liian harvassa, että tästä kirjasta voisi pitää.

Sukulaisuutta tähän kirjaan tunnen löytäväni Phileppe Delermin teoksista, mutta ne sytyttävät paljon enemmän. Tai jos sitä piilevää hauskuutta haluaa, niin mieluummin luen Markus Kajon pakinointia. Hautalan tekstit ovat jotain, mistä ei saa otetta. Tai sitten en tunnista sitä Suomea, mitä hän yrittää kuvata. Tai: pidän sitä, mitä hän kuvaa, liian selvänä. En näe hienoutta siinä, että se on arkisesti kirjoitettu kirjan kansien väliin.

Nyt kolmen kirjan Hautala-putki on ohi. Syvällisempää tekstiä kirjoista ja kirjoittajasta tulee joskus myöhemmin, kun ajatukset ovat hautoneet itsensä.

Queneau: Tyyliharjoituksia

Raymond Queneuan kirja Tyyliharjoituksia kuuluu Ranskan myydyimpiin kirjoihin. Siinä kerrotaan ruuhkabussissa tapahtunut pikku sattumus 99 kertaa tyylilajia vaihdellen. Idean tähän kirjaan Queneau sai kerran konsertissa istuessaan. Musiikkiesityksessä samaa teemaa muunneltiin loputtomiin, joten Queneau arveli, että samoin voi tehdä myös kirjallisuudessa.

Minä luin tämän kirjan eräänä sunnuntaipäivänä. Kirja ei ollut luettavana nautinnollinen. Se puudutti. Suosittelisin sitä lähinnä kirjoittamisen oppaaksi.

Raymond Queneau
Tyyliharjoituksia (Otava, 1973/1993)

Sen yhe ranskalaise kirjaa on myyty vissii tosi palijo. Vaikka eihä siinä oo mittää ideaa. Sama pikkujuttu siitä mitä tapahtu onnikassa kerrotaan melekee sata kertaa eri tavvoilla. Jostain mussiikkijutusta saanu se kirjottaja sen idean.

Mää ku luin sen yks sunnuntai niin en pitäny. Iha tylsä. Ehkä jolleki joka kirjottaa voisin sanoa että lueppa.

Ranska on eurooppalaisen sivistyskulttuurin kehto. Yksi tämän kulttuurin hedelmä on filosofi Queneaun moderni klassikko Exercises de style, jossa eräs pieni tapahtuma kuvataan 99 eri tyylilajin keinoin. Kirjailijan kerrotaan saaneen idean tähän kirjaan konsertissa barokkimusiikkia kuunnellessaan.

Eräs suomalainen lukija nautti teoksen sunnuntaina 25.3.2012. Hän ei kyennyt nauttimaan teoksesta, vaan totesi sen olleen puuduttavaa luettavaa. Kirjaa voinee hänen mielestään pitää paremmin opaskirjana kirjoittamiseen.

Olipa kirja
Lyhyt juttu muunnellen
Monella tavalla
En nauttinut, puudutti
Skriivaajille suositan

Olikohan se ehkä espanjalainen, tai varmaankin ranskalainen? Sukunimi alkoi ehkä W:llä, tai sittenkin Q.lla. Kirjaa on kuitenkin myyty jonkin verran, ehkä paljon. Siinä kerrotaan sama juttu 88 tavalla, ei kun oliko se 99? Idea tähän kirjaan oli tullut teatterissa, anteeksi, konsertissa. Ja sitten tämä tyyppi oli ajatellut että samaa voisi kokeilla ruoanlaitossa. Tai kirjallisuudessa, en nyt ole ihan varma.

Minä luin tämän kirjan yhtenä lauantaina tai sunnuntaina. Ehkä en nauttinut siitä, ehkä nautin. Mielestäni se voisi paremmin toimia oppaana lukemista harjoittelevalle. Mitä minä sanoin? Kirjoittamista tarkoitin.

Fiksummin tästä kirjasta on kirjoitettu mm. Amman lukuhetkessä.

Verronen: Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä

Milläkö perusteella kirjat valikoituvat luettaviksi? Tämä kirja siksi, että kaipasin luettavaksi novelleja, ehkä hieman jotain naisen kirjoittamaa, mutta etenkin siksi, että en ole Maarit Verroselta lukenut mitään. Verronen on jotenkin kirjailijanimenä kummitellut mielessä todennäköisesti siksi, että joskus kouluaikoina häntä Oulussa on esitelty oululaisena kirjailijana, vaikka onkin syntynyt Kalajoella ja asuu nykyään Helsingissä.

Maarit Verronen
Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä (Tammi, 1999)

Eksyneitä, outoja, yksinäisiä. Kummallisia, erilaisia. Verrosen 20 lyhyen novellin kokoelma on täynnä ihmisiä, jotka ovat jollain tavalla hukassa. Joskus he ovat hukassa maailmassa, mutta yleensä itsensä kanssa.

Novellissa Pieni pyöreä kaupunki mies omistaa elämänsä sellaisen kaupungin asioille, jota ympäröivä muuri siirtyy koko ajan kohti keskustaa. Kun muuri katoaa lopulta kokonaan, suuren asiantuntemuksen asiassa hankkinutta miestä taputellaan olalle. Mutta miehen elämästä merkitys katoaa samalla hetkellä, vaikka sitä ei kerrota. Muurin siirtyminen kuvaa Verrosen novelleille tyypillistä elementtiä: ei ole väliä, onko joku asia mahdollista, kunhan sen avulla saadaan jotain kerrottua.

Toisessa mieleenjääneessä novellissa nainen pelkää murtovarkaita. Hän asennuttaa taloonsa kaikki mahdolliset turvajärjestelmät. Muut ymmärrettävästi pitävät häntä hieman häiriintyneenä. Nainen lopulta tilaa ryöstön, jotta häntä uskottaisiin. Ja kuolee lopulta ryöstäjän aiheuttamiin vammoihin. Lopuista 18 novellista en paljasta mitään.

Verrosen henkilöt ovat hieman turhan outoja, että heihin samaistuisi, mutta riittävän normaaleja, että joinakin hetkinä tuntee olevansa melkein samanlainen kuin he. Ja sekös vasta pelottavaa on: olla niin outo.

Novellikokoelma oli mielenkiintoinen välipala, normaalista lukuvirrasta sopivasti poikkeava. Verrosta pidetään oman tiensä kulkijana, jonka kirjoissa on mukana fantasiaa ja scifiä. Tähän teokseen niitä ei ollut eksynyt niin paljon, että minua olisi alkanut häiritä.

Delerm: Päivätorkut piloilla

Delermin teosta Ensimmäinen siemaus olutta ja muita pieniä iloja on myyty Ranskassa yli miljoona kappaletta. Se on kai aika paljon. Ehkä Delermin teokset ovat siellä vähän kuin Maija Paavilaisen kuvitetut mietelauseteokset Suomessa.

Phileppe Delerm
Päivätorkut piloilla (Otava, 2001/2002)

Delermin teos on kokoelma pieniä kertomuksia, novelleja, miniesseitä arkisen elämän pienistä asioista. Kuten esimerkiksi siitä, mitä tapahtuukaan tenniskentällä juuri ennen sadetta tai miten pitäisi oikeaoppisesti luovuttaa paikka metrossa.

Päiväunet piloilla on samanlainen kirja kuin Delermin läpimurtoteos Ensimmäinen siemaus olutta. Enintään hieman kolmannelle sivulle rauhallisesti eteneviä tarinoita, jotka on ihanasti kuvitettu Juha Markulan rautalankavinjeteillä. Noiden rautalankaväkkyröiden vuoksikin pidän näistä kirjoista, ja siksi piti skannata yksi kuva näkyville.

Tällainen teos, jossa on 36 pientä tarinaa, olisi helppo lukea kerralla. Minä kuitenkin halusin nautiskella teosta pidempään, joten se lojui asunnossani päiviä siellä täällä. Luin aina kerralla yhden, kaksi tai kolme pientä kirjoitusta. Näin tämä kirja on parhaimmillaan. Isona annoksena kirja menettää osan tehostaan, sillä tarinat ovat lopulta jokseenkin toistensa kaltaisia. Tästä syystä tämä kirja ei enää samalla tavalla onnistunut viehättämään kuin ensimmäinen. Kuitenkin pidän näistä niin paljon, että mielelläni säilytän niitä omassa hyllyssäni.

Samalla tavalla kuin on löytänyt kirjablogisteista niitä, joiden kirjamakuun ja arvioihin voi luottaa, on käynyt lehtien kriitikoiden kanssa. HS:ssa Antti Majander arvioi ensimmäisen teoksen ja Putte Wilhelmsson tämän toisen. Majander ihastui, Wilhelmsson vihastui. Vaikka minäkin olen sitä mieltä, että tämä teos ei ole yhtä hyvä kuin Delermin aiempi, Wilhelmssonin kritiikki menee silti yli. (Täytynee perehtyä Wilhelmssonin kritiikkien yleiseen ärsyttävyyteen erikseen lähiaikoina.)

Seppälä: Mitä sähkö on?

Miksi luin tämän kirjan? Eksyin katselemaan jokin aika sitten Helsingin yliopiston opintovaatimuksia kotimaisessa kirjallisuudessa. (Itse en ole koskaan opiskellut kirjallisuutta pistettäkään.)  Nykykirjallisuuden opintojaksossa oli tämä Seppälän novellikokoelma. Aiemmin tänä vuonna luin Seppälän romaanin, josta en pitänyt lainkaan. Nyt annoin hänelle uuden mahdollisuuden.

Juha Seppälä
Mitä sähkö on? (WSOY, 2004)

Mitä sähkö on? on kuuden novellin kokoelma. Kirjassa viidentenä ollut niminovelli oli minusta paras. Syy lienee se, että siinä ei kuvattu pääasiallisesti ihmisten välisiä suhteita. Nimittäin silloin, kun Seppälä kuvaa ihmisiä, etenkin miehiä, ja ihmisten välisiä suhteita, en pääse yli siitä, että Seppälä vain kirjoittaa sellaisista ihmisistä. Jotenkin pääni sekoittaa Seppälän sellaiseksi ihmiseksi, joita hän kuvaa. Tai vaikka ei sekoittaisi, niin silti: en halua lukea sellaisista ihmisistä. Ovat kai liian lähellä sitä, mitä voisi nykymaailmasta nähdä, kun sopivin silmin katselisi. (Ei tämä teksti nyt ihan jokaisesta novellista kerro, mutta perusmauksi se kokoelmasta jäi.)

Eli se niminovelli, siitä piti kirjoittaa. Näennäisesti se on kaunis kuvaus siitä, mitä on olla sähkömies: työskennellä suuren voiman kanssa, sen äärellä, sen varjossa, sen vaaralle alttiina. Siinä sivussa pohditaan sitä, mitä se sähkö todella on, kuinka se maailmaan vaikuttaa ja kuin aavistuksena: entä jos sitä ei ole? Sähkönovelli on hieman esseemäinen, raa´an kauniskin. Mutta sekin jättää minut lopussa kylmäksi.

Seppälä on ollut kolmesti Finlandia-palkintoehdokkaana ja sai novellikokoelmastaan Suuret kertomukset Runebergin palkinnon vuonna 2001. Raatien ja palkitsijoiden mielestä Seppälä on ns. hyvä kirjailija. Minä olen kai sokea, kun en ymmärrä hänen tekstiensä hienoutta.

Eli lyhyesti urheilutermein: Seppälä on näyttöpaikkansa saanut. Nyt odottaa vilttikomennus.

Joyce: Dublinilaisia

Aloittaessani elämäni ensimmäistä kertaa teoksen, jonka on kirjoittanut eräs James Joyce, ensimmäinen havaintoni oli, että hänen tekstiään on mukava lukea. Se tuntui soljuvan silmissä, aivoissa sopivaa vauhtia kuin vene, joka matkaa jokea alas juuri sellaista vauhtia, että soutaja ehtii nähdä maisemista riittävästi, mutta matka kuitenkin joutuu riittävän ripeästi.

James Joyce
Dublinilaisia (Otava 1914/1965)

James Joyce. Joyce, James. Se, joka on kirjoittanut Odysseuksen. Hänen novellikokoelmansa Dublinilaisia yllättää. Kun kuvitteli, että Joyce on jotenkin hankala luettava, tajusi nopeasti olevansa väärässä. Dublinilaisia, 15-novellinen teos, tuntuu olevan helppo johdatus Joycen tuotantoon.

Kuten varmasti moni muukin, minä arkailin. Eihän nyt James Joyceen voi tarttua samalla tavalla kuin johonkin vielä elävään suomalaiseen kirjailijaan. Ei voikaan. Huomasin kyllä, että suhtaudun tällaiseen kirjaan jotenkin viileämmin, hiukan kunnioittaen. Mitä se sitten vaikutti lukukokemukseen? Sitä en oikein osaa sanoa.

Kirjan novelleissa kuvataan dublinilaista elämää. Kuvataan lapsia, kuvataan miehiä, naisia, perheitä, toveruksia, uskonnollisia ihmisiä, poliittisia ihmisiä. Kuvataan sivussa Dublinia. Kuvataan elämänmenoa yli sata vuotta sitten.

Ja niistä tarinoista, novelleista. Ne ovat täyteläisiä kuvauksia ihmiselämän joistakin katkelmista: päivästä, muutamasta tunnista, hetkestä. Jos näitä pitäisi jonkinlaisina novellistin esikuvina, kaipaisin joihinkin ehkä hieman enemmän yllättävyyttä, jotain koukkua. Monessa novellissa - se on tunnustettava - oli kyllä kaikki hyvä novellin ainekset. Jopa niin, että tajusin poimivani kirjaa lukiessa ainakin kaksi pientä kikkaa, joita saattaisin itse novelleissa joskus käyttää.

Kun suomennoskin on jo aika vanha, olin jotenkin yllättynyt siitä, että teksti tuntuu kohtuullisen tuoreelta. Tosin huomasin pitäväni enemmän niistä novelleista, jotka keskittyivät kuvailemaan ilman dialogia. Dialogi ei tuntunutkaan niin nykysilmiin sopivalta.

Kirjasta on juuri tässä kuussa ilmestynyt uusi suomennos. Suomentaja on Heikki Salojärvi ja kustantaja Basam Books. Jos ette - tietenkään ette ole, kun pelkäätte klassikkoa! - tutustuneet Dublinilaisiin, suosittelen. Vaikkapa sitten tuohon uuteen käännökseen. Minä luin kirjan osana tavoitettani lukea joka kuukausi kirja joltain aiemmin lukemattomaksi jääneeltä "suurelta" kirjailijalta.

Ylimaula: Taskulolita

Anna-Maija Ylimaula ei ole mikään kotimaisen kirjallisuuden suuri nimi. Eikä muutenkaan kirjailijaksi ihan tavallinen tapaus: arkkitehti ja professori. Minulle hän on tuttu esikoisromaaninsa Papintyttö myötä. Ylimaula on oululainen kirjailija, mikä on yksi syy siihen, että siellä syntyneenä tunnen kiinnostusta hänen tuotantoaan kohtaan. Tämä novellikokoelma minulla on ollut kuitenkin hyllyssä jo vuosia. Nyt sain sen luettua, kun kaipasin jotain kevyempää ja nopeampaa luettavaa, kun kaksi vaikeaa romaania jumittavat keskeneräisinä.

Anna-Maija Ylimaula
Taskulolita (WSOY, 2003)

Kun 150-sivuiseen kirjaan, joka vielä kooltaan on pieni, saadaan mahtumaan 17 novellia, yksittäinen novelli ei ole pitkä. Mutta Ylimaula saa välillä lyhyeenkin tekstiin mahtumaan paljon. Aiheet liikkuvat pääosin perhe-parisuhde-seksuaalisuus -alueella. Ylimaula osoittaa myös tuntevansa taidetta ja Raamattua. Selvän poikkeuksen näihin tekee Ylistys arjen asioille -teksti, jossa ylistetään mm. perunankuorimaveistä, villapaitaa ja paistinpannua, mutta samalla selvästi kerrotaan suuremmista asioista.


Minua kiinnostaa Ylimaulassa arkkitehtuuritaustan mahdollinen näkyminen tekstissä. Kahdessa lukemassani kirjassa sitä en ole vielä ymmärtänyt havaita. Ylimaula on itse todennut arkkitehtuurin ja kirjallisuuden suhteesta näin: "Jokaisella taiteen lajilla on oma kielensä. Luonnollinen kieli on kirjailijan väline, jota hän voi käyttää omalla persoonallisella tavallaan. Hän voi leikkiä erilaisilla sanoilla ja sävyillä. Arkkitehtuurin kieli on muotojen ja tilan jäsentelyä. Rakenteet ovat arkkitehdin sanoja."

Niin. Ja se kirjan nimestä Taskulolita ehkä mieleen putkahtava rinnastus Nabokovin Lolitaan. Turha.

Malkamäki: Sunnuntaina kahdelta

Sari Malkamäki näyttää olevan mielenkiintoinen nykykirjailija aikana, jolloin prosaistit tuntuvat kirjoittavan pelkkiä romaaneja. Otavan kirjailijasivuston teoslistan mukaan Malkamäki on julkaissut vuosina 1994-2011 yksitoista teosta, joista seitsemän on novellikokoelmia ja vain neljä romaaneja. Huomattavaa on sekin, että kaksi viimeisintä ovat novellikokoelmia. Yleinen trendihän näyttää olevan, että sen ensimmäisen novellikokoelman jälkeen siirrytään kirjoittamaan pidempää proosaa. Tässä mielessä Malkamäki näyttää olevan poikkeus maassamme: ensisijainen novellisti. Sunnuntaina kahdelta on Malkamäen kolmas novellikokoelma.

Sari Malkamäki
Sunnuntaina kahdelta (Otava, 1997)

Niminovelli Sunnuntaina kahdelta on kokoelman pisin, ja saa ajattelemaan muutoinkin, että sen pitäisi kantaa tätä teosta. Siinä on vanha mies, joka on rahdattu hoitokodista tapaamaan jälkeläisiään. Jälkeläisiä, joilla on selvittämistä väleissään. Varsin tavanomainen tarina. Novelliksi tässä tuntuu olevan liikaa henkilöitä. Kokonaisuus hajoaa pirstaleiksi, eikä mikään teema tunnu kantavan loppuun saakka. Jännitys on ennalta-arvattavaa. Lässähtävä lukukokemus.

Kokoelman päättävä Kirjuri on taas täysin toisenlainen. Yhden ihmisen mielenliikkeitä kuvaava, varsin kafkamainen kuvaus kirjurista, joka tekee jotain, mitä ei tarkasti kerrota ja epäilee jotain, mikä jätetään avoimeksi. Tässä novellissa teksti vei mukanaan niin, ettei kesken olisi voinut jättää.

Loput viisi novellia ovat paljon lyhyempiä, ja ehkä mitäänsanomattomampia. Kuin täydennyksiä kahden pitkän ohessa, jotta sopiva paksuus kirjalle saataisiin. Tämä kokoelma ei jätä erityistä jälkeä, mutta mielenkiinnosta tällaiseen ensisijaiseen novellistiin tekisi silti mieli lukea vähän lisääkin.

Westö: Eräänlaista lämpöä

Suomenruotsalaista kirjallisuutta omasta hyllystä. Aivan sieltä ikkunanpuoleisesta laidasta tällä kertaa, koska kirjailijan sukunimi alkaa kaksois-veellä. Kirjan olen todennäköisesti ostanut joskus vuonna 2008 tai 2009, kun se on ollut riittävän halvalla ehkä Suomalaisen Kirjakaupan alessa. Eli taas vuorossa novelleja, kaikkiaan yhdeksän kappaletta, mutta eivät pitkiä, kun yhteismitta jää noin 140 sivuun.

Mårten Westö
Eräänlaista lämpöä (Otava 2005/2007)

Novellit liikkuvat pääosin pääkaupungissa. Tai paremminkin ne liikkuvat ihmisten mielissä, korvien välissä. Liikuttajina ovat pitkät virkkeet, jotka tuovat mieleeni Esko Raennon kirjat. Westö, tämä Kjellin veli, sentään käyttää välillä pisteitä katkaisemaan niitä.

Tekstistä jotenkin lukee läpi sitä, että tässä on kyseessä runokokoelmien jälkeen ensimmäinen proosateos. Kieli on sillä tavalla runollista, jopa kaunista. Kaikki ihmiskohtalot eivät kuitenkaan ole kauniita. Mutta siitä huolimatta niissä on eräänlaista lämpöä.

Mieleenjäävimpänä novellina aivoissani pyörii nyt Päätepysäkki. Mies, joka kiertaa kolmosen ratikalla Helsinkiä. Ja samalla yrittää taistella sitä vastaan, mitä on ennen ollut, mutta jota ei paljasteta kuin vähän kerrallaan, kuten monissa muissakin novelleissa, että vähitellen kuoritaan esille sitä, mikä siitä koko novellista tekee sen, mikä se on. Päätypysäkki kosketti.

P.S. Viime aikoina on jotenkin alkanut ihmetellä näitä sitaatteja kirjojen alussa. Niistä voisi koota ihan oman postauksen, mutta aloitetaan siteeraamalla tätä Westön aloitussitaattia Elias Canettilta: "Minä en ole kirjailija: en osaa vaieta. Mutta minussa vaikenevat monet ihmiset, joita en tunne. He tekevät minusta ajoittain kirjailijan."

Novellit 2008 -marttijoenpolviantologia

En ollut tänä vuonna lukenut vielä ainoatakaan novellia. Putki tuli avattua Martti Joenpolven novellikilpailun 2008 parhaista novelleista kootulla kokoelmalla. Mukana ovat mm. Joonas Konstig ja Turkka Hautala, jotka ovat ehtineet jo julkaista muutamassa vuodessa romaanejakin.

Novellit 2008 (Gummerus, 2008)

"Novelli on - - herkkä ja vaativa muoto, joka edellyttää ajattelun ekonomiaa ja pettämätöntä jännitteen tajua." Näin kirjoittavat lukijalle Tuuve Aro ja Jouko Sirola ja myös huomauttavat, että "suomalaisen novellin tila on tällä hetkellä hutera". Romaani vie novellilta tilan ja huomion. Tähän antologiaan valitut novellit ovat kuitenkin heidän mielestään tasokkaita. On tietenkin ollut mistä valita, kun kilpailuun on osallistunut lähes 1000 kirjoitusta.

Kirja koostuu kymmenestä novellista. Seitsemän niistä on naisten kirjoittamia, mikä kuvannee tällä hetkellä vallitsevaa tilannetta uusien kirjailijoiden suhteen. Mutta ne kolme miesten kirjoittamaa novellia olivat ne, jotka minä parhaiten tästä kokoelmasta muistan. Mainittujen Konstigin ja Hautalan lisäksi siis kilpailun voittanut Olavi Koistinen jäi mieleen. Lisäksi Marjaana Tirkkonen ilahdutti yllättävän lopun saaneella tekstillään.

Voittajanovelli kuvaa suomalaista miestä henkisesti eksyksissä fyysisesti oudossa paikassa, jossa hänen ennakkoasenteensa ei tunnu sopivan lainkaan vallitsevaan tilanteeseen. Traaginen novelli, jota ei kuitenkaan voi nauramatta lukea. Ihminen ei aina onnistu.

Tällainen alle puolitoistasataa sivua oleva kokoelma sopi mukavasti lukemisen välipalaksi paksumpien romaanien keskelle. Voisinpa lueskella muitakin samanlaisia antologioita. Ja lisäksi sain ensikosketuksen Turkka Hautalaan kirjoittajana. Myöhemmin keväällä urakkana on lukea putkeen hänen koko kolme kirjaa käsittävä tuotantonsa, kunhan se kolmas vain ilmestyy.

Teir: Donner-ryhmä

Onneksi blogi on aivan oma, ja tänne saa kirjoittaa kirjoista juuri sellaisia asioita, joita itse haluaa. Ja kirjoitukset saavat olla juuri sen mittaisia kuin haluaa.

Philip Teir

Donner-ryhmä & muita novelleja (Otava, 2011)

Teirin esikoisproosateos on mitäänsanomaton kertomuskokoelma ihmisistä. Tai kyllähän se sanoo jotain, mutta tapa, jolla sanotaan, on mitäänsanomaton.

Teir osaa kyllä kirjoittaa, mutta minkäänlaista vetoa siirtyä seuraavaan novelliin en tuntenut. Ei siksi, että edellisen parissa olisin halunnut vielä viipyä, vaan siksi, että into lukemiseen väheni novelli novellilta. Ensimmäinen, niminovelli, tuntui vielä kelvolliselta, sen jälkeen teki jo mieli välillä lopettaa kesken. Koska olin lukenut tästä teoksesta hyviä arvioita, odotin selvästi jotain. Ei olisi kannattanut.

Tämän kirjan ongelma taitaa olla se, että vaikka novellien kertojat ovat aivan erilaisia ihmisinä, eri-ikäisiä ja eri sukupuolta, itse kerronta jatkuu kirjassa liian samanlaisena.

Tommola: Seitsemäs käsiala

Kirjailijan olin nähnyt jo kahdesti. Ensin kirjamessuilla, sitten proosaklubilla. En tiennyt hänestä mitään ennen kirjamessuja, mikä ei ole yllättävää, kun kyseessä on esikoiskirjailija. Proosaklubilla Tommola luki ääneen kokoelmansa ensimmäisen kertomuksen, minä jätin sen nyt lukematta. Muuten tämä teos tuli luettua. Jopa innostuen, ja toivoen, ettei Tommola jää esikoiskirjailijaksi, kuten niin moni.

Anna Tommola

Seitsemäs käsiala ja muita kertomuksia (WSOY, 2011)

Esikoiskirjailijan kertomukset nykyajan ihmisistä. Niin minä tämän kirjan voisin luokitella ja jäsentää.

Esikoiskirjailija. "Hän ui tilanteisiin kuin iloinen karppi. Hyppäsi keskustelukumppanin saappaisiin ja tiesi nakella oikeat vuorosanat oikeaan sävyyn, painottaa sopivassa kohdin ja vaieta oivaltavasti." On jäänyt päälle näitä esikoisia lukiessa jotkut asiat. Kursivoidut kohdat ovat esimerkkinä Tommolan kirjan esikoismaisuudesta, sellaiseksi olen tämän nimennyt. Ikäänkuin olisi opittu, että tällaisilla tavoilla kirjaan saa väriä. Ärsyttää tämä tapani etsiä näitä, mutta silti. En halua sanoa, etteikö näin saisi kirjoittaa, en. Mutta tämä nyt vain on tällaista.

Kertomukset. Jostain syystä kirjan tekstit ovat kertomuksia, eivät novelleja. En ole asiantuntija siinä, miten novelli määritellään, enkä sitä tätä tarkoitusta varten nyt etsi, mutta jokin minua häiritsee tuossa nimessä.

Nykyaika. Takakannessa sanotaan kirjassa olevan elämänhajuisia tarinoita. Ne ovat nimenomaan elämänhajuisia tarinoita nykyajasta, sen arjesta. Jokaisen tarinan - ainakin ne, mitkä nyt muistan - voisi kuvitella tapahtuneen tänä vuonna.

Ihminen. Tommola piirtää mielenkiintoista ajankuvaa ihmisistä, joilla asiat eivät mene aina putkeen. Virtsa saattaa kuitenkin mennä emalimukiin tai oksennus kravattiin.

Ja lopuksi kysymys: onko orapihlaja-aidan takaa toisten ihmisten kyttääminen jotenkin erityisen suomalaista tai tavallista? Sitä tekee Juoksuhaudantien Matti ja Seitsemännen käsialan Laina.

Alvari: Varmat tapaukset

Hesarin esikoiskirjapalkinto jaettiin viime viikolla 17. kerran. Vuonna 1996 se jaettiin 11. kerran. Sen vuoden voittajateoksen kirjoittanut henkilö on minulle kaikista voittajista (lista täällä) yksi tuntemattomimmista. Tämän teoksen jälkeen tosin vähän tutumpi.

Armas Alvari

Varmat tapaukset (Tammi, 1996)

Alvarin kirja on novellikokoelma. Tekisi mieli kutsua tätä kirjaa novellikokoelmaromaaniksi, sillä novellien yhteys toisiinsa tuntuu kovin vahvalta. Sama maailma, samantyylinen kerronta on pääosassa novelli toisensa jälkeen.

Kirjasta jää outo maku. Olisiko noista aineksista voinut kasata romaanin? En tarkoita, että romaani olisi automaattisesti parempi kuin kokoelma novelleja, mutta. Teksti on ansiokasta, mukaansa tempaavaakin. Paikoitellen jää kuitenkin sellainen tuntu, että kirjoittaja yrittää päteä kirjoittamalla tietyllä tavalla, osoittaakseen taitonsa. Tämä nousee novellin etenemistä tärkeämmäksi. Tyyli ohittaa tarinan ylittäen keltaisen viivan, tuomitsen minä.

Alvarin kerronta tuo välillä mieleeni Arto Salmisen. Syy siihen on tämänkaltainen inhorealismi: "Pumpulipuikko tunkeutui syvälle isän kuihtuneeseen pakaraan ja toi pois keltaista mätää. Sitten reikään kaadettiin ruskeasta pullosta, joka kupli ihon alla." Alvari kuvailee monia asioita kovin yksityiskohtaisesti. Minulle olisi joissain kohdissa riittänyt vähempikin.

Kustantajan sivuilla kirjaa kuvataan näin: "Yksittäisistä tarinoista muodostuu pala palalta kudelma kokonaisesta kaupungista, eri sukupolvien ihmiskohtaloista, jotka ovat samaan aikaan erillisiä mutta selittämättömän luonnollisesti toistensa lomassa." Hämmentävää kuvauksessa on se, että hieman tuolla tavalla voisin kuvailla erästä omaa kirjoitusprojektiani.

Lukemistani (ja käsittääkseni) saman vuoden esikoisista pidin paljon enemmän Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhistä. Myös Riikka Pulkkisen romaani Raja ohittanee omalla listallani Alvarin novellit.

Mentula: Musta timantti

Tänään julkistetaan Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon saaja vuosimallia 2011. Kymmenestä ehdolla olevasta esikoisteoksesta olen lukenut yhden: sunnuntaina aloittamani ja eilen lopettamani novellikokoelman.

Mooses Mentula

Musta timantti (WSOY, 2011)

Olin Helsingin kirjamessuilla lokakuun lopussa kahdesti paikalla, kun Mentula ja hänen kirjansa oli esillä. Ensin Jarmo Papinniemen haastatellessa esikoisia, sitten HS:n palkinnon ehdokaskirjojen esittelyssä. Noista tilaisuuksista jäi mieleen, että kirja voisi olla hyvä lukea. Odotin, että kirjassa olisi kansanomaisia tarinoita arkisista asioista. Yllätyin hieman. Kirjan teksti oli selvästi hienompaa, tarkempaa ja oivaltavampaa kuin kuvittelin. Tässä vaiheessa voin myös tunnustaa, että novellit eivät ole vakiolukemistoani.

Hesarin kirjamessutilaisuudessa Esa Mäkinen taisi mainita, että Mentulan teksti tuo mieleen Juha Seppälän kerronnan. Mentula totesi, että Seppälän tuotanto on kyllä tullut luettua. Koska minä en ole Seppälää lainkaan lukenut ja pidin tästä, ehkä on tutustuttava myös Seppälään. Tosin yhdestä novellista tuli - muutamasta lauseesta - mieleen Hotakaisen Juoksuhaudantiekin. Se kirja tosin on minulle niin tuttu, että voi tulla mieleeni melkein ilman syytä.

Mentula on parhaimmillaan kirjan alussa kuvatessaan lasten elämää. Niminovelli Musta timantti sekä Leiri ja Huoltaja ovat hienoja matkoja lapsen päähän. Opettaja tuntee lasten maailmaa. Jos esittäisin jonkin neuvon Mentulalle, toivoisin hänen kirjoittavan aikuisten romaanin lasten elämästä.

Kirjan loppupuolella miehinen elin tunkee silmiini turhan usein. Päälle se käy Mänty-novellin alussa: "Saatana! Siinä se seisoi. Jökötti varmana, elettyjen vuosien merkitsemänä kuin vanhan miehen elin." Vähempikin olisi riittänyt. Lisäksi Mentula on liian kiltti mies, ei ole sisua jättää päähenkilöitä liian ikäviin tilanteisiin. Niinpä joiden novellien loput ovat kovin jyrkkämutkaisia.

Vaikken yhdeksää muuta kirjaa ole lukenutkaan, mitä nyt Vallin ja Liukkosen runoja vähän selaillut, en ryntää barrikadeille, jos Musta timantti on HS-esikoinen 2011. Ansioita siinä on.

P.S. Täten lupaan, että luen voittajakirjan, ja kirjoitan siitä tänne. Mikäli se ei ole Musta timantti.