Saisio: Punainen erokirja

Kuusi kovaa kotimaista -haasteeni lähestyy loppuaan. Takana on viisi kirjaa kuudesta ja ennakkoon mielenkiintoisin on säästetty viimeiseksi. Tavoitteenani oli lukea kuusi naisen kirjoittamaa Finlandia-palkittua romaania. Nyt on luettu viisi: Liksomia, Carlsonia, Sinisaloa, Ranea ja Saisiota. Enää Oksasen Puhdistus jäljellä ja sekin on tarkoitus lukea ennen syksyn seuraavan Oksasen ilmestymistä.

Pirkko Saisio
Punainen erokirja (WSOY, 2003)

Punainen erokirjan voisi kai luokitella määritteellä "jokseenkin elämäkerrallinen". (Hämmentävää muuten lukea peräkkäin kaksi tällaista naisen kirjoittamaa ei-niin-fiktiivistä tunnustuskirjaa, joissa molemmissa päähenkilö seksuaalinen suuntautuminen on keskeisessä osassa, kun ei yleensä tämän tyylisistä kirjoista niin välitä.) Muistelmaksi Saision teosta ei voi oikein sanoa, koska siinä ei tunnuta muistavan kovinkaan hyvin, mitä on tapahtunut. Muisti katoaa konkreettisesti, kun ensimmäinen versio Punaisesta erokirjasta katoaa koneelta (tämäkin selostetaan kirjassa). Kerronta on enemmän muistinvaraista: katkeilevaa ja hieman sekavaakin.

Eletään pääosin 70-lukua. On punaisen poliittista. On Ylioppilasteatteria. On kiellettyä rakkautta. Punaisuuteen ja rakkauteen liittyvät kirjassa ne vaikuttavimmat kohdat. Ne, jotka vielä muistanee vuoden päästäkin. Toinen on tapahtuma, jossa äiti ottaa vastaan (tai jollain tasolla tiedostaa, ei ehkä ota vastaan) lapsensa lesbouden. Toinen taas kokous, jossa käsitellään naisten välisen rakkauden haittapuolia punaisessa teatterissa.

"Ohut kilahdus, kun maailmasta putoaa pohja pois. Teelusikka putoaa kuppiin, muutaman sentin matkan, kilahtaa oudosti. Korvapuusti putoaa pöydälle äidin kädestä: muutaman sentin ilmalento, ja raesokeri särähtää pöydän pintaan." Niin katoaa äidiltä lapsi, jota osaisi rakastaa. Tämä, joka on, on väärä. Sellainen, jolle vastataan vasta kahdeksannella kerralla puhelimeen.

Ja se toinen kohta. Kun "naisidentiteetin puuttuminen" näkyy liikaa roolityössä. Kun tuleekin ongelmaksi se, että seksuaalisuus olisi alistettava ideologian alle. Se ei saa häiritä tärkeintä. "Maailmanhistorian kulkuun vaikuttavan ihmisen on oltava kaikissa suhteissa mahdollisimman esimerkillinen." Sellainen oli sen(kin) ajan maailma.

En ole lukenut Saision omaelämäkerrallisen trilogian (josta tämä on kolmas osa) aiempia osia. Voi olla, että jäävät lukemattakin, vaikka toisaalta Saision tyyli kirjoittaa tuottaa varsin nopeasti luettavaa tekstiä. Huonompaankin sitä varmasti aikaansa kuluttaa kuin Saision kirjojen lukemiseen. Mutta (vaikka en juurikaan muista, mitä muita suomalaisia romaaneja vuodelta 2003 olen lukenut) tuskin olisin itse tätä teosta valinnut Finlandia-palkinnon saajaksi.