Kirjanurkkaus

... konepistooli tehnyt yhdeksänkymmentä reikää taivaaseen, aseiden pauke tappanut myrskysäällä sadepisaroita, kaksikymmentä luotia mennyt kuulle, ammukset särkeneet sanoja, luodit puhkoneet sanoja niin, että aakkoset harvenivat a-b-c-l-r-s-t-x-z:ksi, rakkaita oli kuollut, kyyneliä vuodatettu, luoteja lattialla; rakkaimpani, ainokaiseni, pikkuiseni, ainokaiseni; me kaikki olemme ainutlaatuisia, kaikki yksinäisiä, kaikki peloissamme ja kaikki yhä etsimässä rakkauden luoteja kaikkialta. Yhdysvaltalainen Jennifer Clement oli minulle ennestään täysin tuntematon kirjailija, jonka tuoreimpaan suomennettuun romaanin Rakkaudesta aseisiin tartuin viime vuoden puolella, kun kirjailija oli vieraana Helsingin kirjamessuilla lokakuussa. Clementiltä on suomennettu myös Meksikon huumesodista kertova Varastettujen rukousten vuori (Like, 2014) sekä New Yorkin taidemaailmaan sijoittuva Basquiatin leski (Like, 2015). Rakkaudesta aseisiin vaikutti heti alusta asti ihan minun kirjaltani: lapsen ...

Joskus minusta tuntuu, että kaikella on ollut jonkinlainen tarkoitus, että voisin sanoa oppineeni jotain. Toisinaan olen varma siitä, etten ole oppinut mitään. Joitakin asioita voi tietenkin ymmärtää vasta jälkikäteen, kun katsoo taaksepäin ja huomaa, miten kaikki pisteet johtavat samaan kohtaan. Pisteitä ei voi liittää yhteen etukäteen, voi vain aavistaa, että niistä joskus muodostuu kuvio. Viime aikoina on ilmestynyt useampia kirjoja uskonnollisista yhteistöistä, tunnetuimpina kenties Pauliina Rauhalan vanhoillislestadiolaisuudesta kertovat Taivaslaulu (2013) ja Synninkantajat (2018). Rauhalan romaaneja en kaikista kehuista huolimatta ole vielä lukenut, mutta Ben Kallandin esikoisteokseen tartuin, koska sekin on saanut lukuisia ylistäviä arvioita sekä blogeissa että muussa mediassa. Vien sinut kotiin osoittautuikin viiden tähden kirjaksi. Romaani alkaa dramaattisella ensimmäisellä lauseella: Samana päivänä, kun minun piti matkustaa New Yorkista Helsinkiin Sofian hautajaisiin...

Jossain on piilossa ilo. Sen etsiminen tuntuu sellaiselta hakuammunnalta, ettei edes yhteen yritykseen riitä jaksaminen. Ainoa toivo on, että se itse kyllästyy kyyristelemään pimeässä ja tulee esiin. Älkää antako kannen hämätä: tämä ei ole nuortenkirja tai kevyt viihderomaani. Minulle tämä oli yksinkertaisesti yksi tämän vuoden parhaista teoksista - ellei paras. Annastiina Stormin esikoisromaani oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Hesarin arviossa kirjaa kuvailtiin "hotkaistavaksi" ja itse ahmin sen yhtenä suupalana, kerralla alusta loppuun. Romaani rakentuu pirstaleisen, onnettoman perheen ympärille. Isosisko Silja vaihtaa pikkuveljensä yöllä kastelemat housut kuiviin, koska äidillä on yövuoro ja isä on jossain, poissa. Silloin kun isä on paikalla, hänen sisältää purkautuu välillä huutava, kiroileva myrsky. Äidin mahassa on uusi pikkusisarus eikä Silja ymmärrä, miksi se muuttaa äidin hymyn suruhymyksi. Silja pakenee mielikuvitusleikkeihin Täh...

Päällys: Marjaana Virta Rakkauskin on koko ajan ympärillä, mutta me emme löydä sitä. Sekin on läpikuultavaa ja siksi sitä ei näe. Kartat ovat hukassa, eikä kukaan osaa neuvoa tietä. Jossakin on kompassi, mutta siitä on murtunut neula. Annika Idström (1947 - 2011) ei ole suuria yleisöjä villitsevä kirjailija. Hänen teoksensa eivät ole mitenkään erityisen mieltä ylentäviä: aiheet ovat rankkoja ja epäsovinnaisia ja teksti sukeltaa usein ihmismielen pimeimpiin sopukoihin. Maailma on rujo ja ihmiset julmia. Idströmin onkin katsottu kuuluvan suomalaisen kirjallisuuden ns. "pahan koulukuntaan". Kun Kirjeitä Trinidadiin napsahti kohdalleni luettavaksi Ylen Kirjojen Suomen 101 kirjaa -hankkeen myötä, täytyy myöntää, että tunsin pientä epätoivoa. Luin nimittäin muutama vuosi sitten Idströmin läpimurtoteoksen Veljeni Sebastian , joka oli liian raadollinen ja vaikeatulkintainen minun makuuni. Nappasin kuitenkin priimakuntoisen, euron hintaisen Trinidad-kirjan mukaani kierrätysk...

Tuntemista voi verrata kauneuteen. Yleispiirteet ovat selvät, niitä voi hahmotella, tutkia pikkutarkasti. Mutta syvyys on silti mysteeri. Miten selittää, miksi se herättää meissä vastakaikua? Mielestäni toisen tunteminen on aivan yhtä salaperäistä. Toisen tunteminen on uskomista, uskon asia. Näin toteaa yksi kanadalaisen Madeleine Thienin esikoisromaanin henkilöistä pohtiessaan sitä, onko toista ihmistä koskaan mahdollista todella tuntea. Luin Thienin romaanin junassa, menomatkalla Kuopiosta Helsinkiin kaksi kolmasosaa, tulomatkalla loput. Aluksi romaanin sirpaleiseen, ajassa ja paikassa alati poukkoilevaan kerrontaan on vaikea päästä mukaan, mutta pian vajoan, uppoan siihen kokonaan. Seison Pohjois-Borneon yöllisen viidakon varjoissa 10-vuotiaan Matthew'n kanssa ja katson, kun japanilaismiehittäjät uhkailevat hänen isäänsä perheen kodin pihalla. Olen 9-vuotias orpo Ani, joka tietää, miten savukkeilla voi ostaa itselleen ruokaa. Olen Gail, Matthew'n aikuinen tytär,...

Yhden lapsen politiikka on vaikuttanut jokaiseen kiinalaiseen, mutta sen ankarimmat ajat ovat ohi. […] Aborttien ”normaalius” sekä paikallisviranomaisten mielivaltaiset teot odottavia äitejä ja luvattomia lapsia kohtaan tuskin loppuvat kokonaan, ennen kuin valtiollinen syntyvyydensääntely päättyy. Blogitauko ei ole koskaan blogihistoriani aikana tainnut venähtää näin pitkäksi; edellisestä postauksesta on vierähtänyt yli kuukausi! Täällä ollaan yhä, vaikkakin elämäntilanne melko radikaalisti muuttuneena. Kirjoja on tullut luettua entiseen tahtiin, mutta bloggaaminen on jäänyt vähemmälle. Mari Mannisen Tieto-Finlandia-voittajasta on kuitenkin pakko kirjoittaa. Lupasin itselleni viime vuonna (vai olikohan se jo toissa vuonna...) että yritän lukea enemmän hyviä, laadukkaita tietokirjoja . Pettymyksekseni huomasin viime vuoden luettujen kirjojen listaa silmäillessäni, että tietokirjallisuutta on taas mukana hävettävän vähän - uusi yritys siis tänä vuonna! Itse asiassa nytkin on ...