Kirjanurkkaus

Voitte vapaasti pitää tätä kirjaa tieteistarinana, fantasiana tai eksoottisena matkakertomuksena. Onko maapallolla todella Stephen Fryn kaltaisia miehiä? Hyvänen aika, miten kummallisia jotkut ovat. Tunnustan olevani Stephen Fry -fani. Itseironinen, tietoviisas, kuivaa brittihuumoria ja kaksimielisyyksiä viljelevä, englannin kielen professorin näköinen kirjailija-näyttelijä-käsikirjoittaja-monitaituri on valtavan kiehtova ja viihdyttävä tyyppi. Fryn juontama QI on loistava visailuohjelma, jonka kanssa olen joutunut työnkin puolesta tekemisiin. Myös herran muistelmat ovat olleen lukulistalla jo pitkään ja jostain täysin irrationaalisesta päähänpistosta johtuen aloitin niiden lukemisen kolmannesta osasta, Fryn aikakirjoista . Kaikki kunnia Titia Schuurmanin sujuvalle suomennokselle, mutta Fryn kirjoja pitäisi oikeastaan lukea englanniksi. Fry on niitä harvoja yhä elossa olevia brittikirjailijoita, jotka osaavat käyttää kieltä agathachristiemäisen tai pgwodehousemaisen vanhanaikai...

Kollegoilleni olen vain tavallinen fyysikko, mutta suurelle yleisölle olen mahdollisesti maailman tunnetuin tiedemies. Osittain syynä on se, että tutkijat eivät Einsteinia lukuun ottamatta ole laajalti tunnettuja rock-tähtiä, ja osittain se, että olen stereotypian mukainen vammainen nero. En pysty naamioitumaan peruukkiin ja aurinkolaseihin - pyörätuolini paljastaa minut. Näin viime vuonna Stephen Hawkingista ja tämän vaimosta Janesta kertovan elokuvan Kaiken teoria , joka perustuu jälkimmäisen muistelmiin. Pidin elokuvasta ja ajattelin nyt tutustua Hawkingin elämään myös miehen itsensä kertomana. Minun lyhyt historiani on todellakin nimensä mukainen: omaelämäkerta on todella lyhyt, vain 124-sivuinen, ja noin neljännes siitä on kuvia. Vaikka Hawking käsitteleekin kirjassa lyhyesti lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheita, ne on kerrottu niin nopeasti ja niukkasanaisesti, että enemmän tietoa löytyy vaikkapa miehen Wikipedia-sivulta! Hieman runsassanaisemmin Hawking innostuu kuvailema...

Millaista on sairastua syöpään? Ensin tulee sokki. Kaikkialla on pelkoa, tyhjyyttä, äänettömyyttä. Elämäni hajoaa palasiksi. Kontrolli katoaa. Sammun ja ympärillä on mustaa tuntematonta avaruutta. Ote arjesta irtoaa. [...] Olen valmis menettämään vaikka puoli ruumista kunhan en henkeä. [...] Alan tottua hoitojen rytmiin ja vain niihin. En tunne olevani potilas enkä ainakaan syöpäpotilas, en vieläkään. Tulen kohdelluksi sairautena, kasvottomana potilaana ja toimenpiteiden jatkumona. Ja välillä kauniisti, mutta sekään ei tunnu oikealta. Oliko minulla jossain perhe, poika... koti? On kirjoja, jotka tulevat niin sanotusti lähelle. Ja sitten on kirjoja, jotka tulevat iholle, mieleen ja ajatuksiin... Melkein liian lähelle. Laura Save , alle kolmikymppinen nuori nainen, lääkisopiskelija ja toinen pienen Otso-vauvan kahdesta äidistä, saa kuulla sairastavansa luusyöpää. Kun on itse alle kolmikymppinen nuori nainen ja toinen pienen vauvan kahdesta äidistä, niin elämäntilanne liippaa ...

Alison Bechdelin taidokas ja sykähdyttävä Hautuukoti - tragikoominen perheeni kertoo Bechdelin lapsuudesta ja erityisesti hänen etäisestä isästään, jonka henkilökohtaisia salaisuuksia tytär päätti ruveta penkomaan tämän kuoleman jälkeen. Osittain varmaan Hautuukodin saaman kiitoksen ja menestyksen rohkaisemana Bechdel päätti jatkaa lapsuudenperheensä syväanalyysia vielä toisen sarjakuvaromaanin verran. Tällä kertaa tarkastelun kohteena on isän sijasta Bechdelin äiti. Odotin tältä kirjalta paljon, mutta petyin aika rajusti. Lukiessani odotin toiveikkaana koko ajan, milloin se varsinainen tarina alkaisi, milloin kirja muuttuisi bechdelmäisen vetäväksi ja hauskaksi. Kun suljin kannet, jouduin toteamaan, että olin juuri tahkonnut läpi 290 sivua samaa tasapaksua tilitystä, joka ei valitettavasti muuksi muuttunut missään vaiheessa. Ongelmana on se, että Bechdel yrittää koko kirjan ajan löytää oikeanlaista tapaa käsitellä vaikeaa ja traumaattista äitisuhdettaan, mutta tuo oikea lähest...

Päällys: Liisa Holm Minulla oli aids kolme kuukautta. Tarkemmin sanoen uskoin kolmen kuukauden ajan, että olin tuomittu kuolemaan aidsiksi sanottuun tautiin. En elätellyt harhaluuloja sairaudestani, sillä positiivinen testitulos yhdessä analyysien kanssa osoittivat, että vereeni oli pesiytynyt tuhoprosessi. Mutta noiden kolmen kuukauden kuluttua muuan erikoinen sattuma sai minut uskomaan lähes vuorenvarmasti, että pelastuisin taudista, jota kaikki pitivät edelleen parantumattomana. Olin kertonut tuomiostani vain yhden käden sormilla laskettaville ystävilleni, enkä kertonut nytkään muille kuin heille että parantuisin, että tuon erikoisen sattuman ansiosta olisin maailman ensimmäisiä ihmisiä, jotka selviäisivät hengissä tuosta armottomasta taudista. Näin alkaa Hervé Guibert'n avainromaani, joka oli ainakin omassa lähikirjastossani laitettu fiktiivisten romaanien joukkoon, vaikka se muistuttaa ennemminkin päiväkirjamuotoista omaelämäkerrallista tilitystä. Kirjailija ryhtyy kir...

Tässä on muutamia asioita, joita tyttäreni Sophia ja Louisa eivät koskaan saaneet tehdä: - käydä yökylässä - kutsua leikkikavereita kotiin - osallistua koulunäytelmään - valittaa siitä, että jäivät koulunäytelmän ulkopuolelle - katsoa televisiota tai pelata tietokonepelejä - valita itse harrastuksiaan - tuoda koulusta kymppiä huonompia arvosanoja Amy Chuan omaelämäkerrallisen kohukirjan alussa oleva lista asioista, jotka olivat kiellettyjä hänen tyttäriltään, on karua luettavaa. Chua yrittää kirjansa avulla vastata ihmettelijöiden kysymykseen siitä, minkä vuoksi erityisesti aasialaisperäiset lapset menestyvät usein kaikista parhaiten koulussa ja miksi yhä useampi huippumuusikko on vaikkapa kiinalainen. Chua uskoo kivenkovaan ns. kiinalaiseen kasvatusmalliin, jonka jyrkkyydestä yllä oleva listakin kertoo. Chuan mielestä on esimerkiksi huvittavaa, että monet amerikkalaiset tai "länsimaiset" äidit yleensäkin uskovat, että vanhempien on osoitettava lapsille, että oppim...

Kannen kuva: Martin Moravek Yksi ensimmäisiä kirjoja, joita tyrmässä luin, oli Lewis Carrollin Alicen seikkailut ihmemaassa. Kirja kosketti epämiellyttävällä, kaamealla tavalla. Minun ikäiseni tyttö Alice seuraa unessa valkoista, puhuvaa kania kaninkoloon. Kun hän pujahtaa sisään, hän syöksyy syvyyksiin ja putoaa huoneeseen, jossa on lukemattomia ovia. Hän on vankina välimaailmassa maan alla, tie ylös on tukossa. Natascha Kampuschin sieppauksesta ja vankeusajasta kertova omaelämäkerrallinen teos on pakostakin jotenkin sensaationhakuinen, rahastuksenmakuinen kirja. Luen tällaisia harvemmin, mutta muistan, miten seurasin Kampuschin paosta kertovia uutisia vuonna 2006 suurella mielenkiinnolla. Media tietenkin takertuu heti tällaisiin dramaattisiin ja karmiviin tarinoihin, mutta Kampuschin ja muiden vastaavassa tilanteessa olleiden tarinat ovat myös innoittaneet kirjailijoita - viimeisimmäksi varmaankin Emma Donoghuen loistavan Room -romaanin muodossa. Wolfgang Priklopil sieppas...

Äiti vastaa hajamielisesti. Ei hän yritä peitellä minulta miehensä syrjähyppyjä. Mutta hänenkin rakkautensa on muualla, ja sen hän yrittää salata meiltä. Joten se mitä isä tekee toisten naisten kanssa... Monikko on lipsahtanut vahingossa, ja se järkyttää minua. Äiti viittaa kädellään väsyneesti, hänen suupielensä vetäytyvät katkeriksi ja hän lausuu hämärät sanat: "Se asia on ollut jo kauan selvä." Parin viikon päästä Helsingin kirjamessuilla vieraileva Anne Wiazemsky on mielenkiintoinen tapaus. Ruhtinattaren arvonimeä kantava, venäläiseen aatelissukuun kuuluva ranskalaisnäyttelijätär saapuu Suomeen markkinoimaan kahta uutta suomennostaan. Kirjallisuuden Nobelin voittaneen François Mauriacin tyttärentytär ja ohjaaja Jean-Luc Godardin ex-vaimo jatkaa näyttelijäntöiden ohella isoisänsä kirjailijaperinnettä. Wiazemskyn romaanit vaikuttavat ennemmin omaelämäkerran palasilta kuin suoranaiselta fiktiolta. Nuori tyttö (2010) kuvailee Wiazemskyn omia kokemuksia nuorena näytt...

Häkkipoika. Pöydänjalat olivat hänen kalterinsa. Hän piteli käsiään suojelevasti päänsä päällä ja keinahteli. Edestakaisin, edestakaisin. Apuhoitaja yritti saada hänet liikkumaan pois pöydän alta mutta ei onnistunut. Poika keinahteli edestakaisin, edestakaisin. En ole aiemmin lukenut Torey Haydenin kirjoja, vaikka tiesin niiden aiheista etukäteen. Valtaosa Haydenin kirjoista kertoo ongelmalapsista ja -nuorista, joiden parissa hän työskentelee psykologina ja erityisopettajana. Haydenin erikoisalaa on valikoiva puhumattomuus, eli se, että lapsi puhuu vain harvoille ja valituille ihmisille tai vain tietyissä tilanteissa. Osittain tästä ongelmasta kertoo myös Häkkipoika . Kirjan päähenkilö on 15-vuotias Kevin, joka ei ole sanonut sanaakaan vuosikausiin. Poika pelkää kaikkea mahdollista peseytymisestä kierrelehtiöihin (!). Hänen liikanimensä, "häkkipoika", tulee siitä, että hän piileskelee pöytien alla ja rakentaa itselleen sinne häkin tuolinjaloista. Torey päättää saada Kevi...

Alison Bechdelin loistavista sarjakuvista on aiemmin suomennettu Lepakkoelämää , arkisen hauska, mutta samalla kantaaottava kuvaus lesbonaisten elämästä. Hautuukoti vie kuitenkin Bechdelin sarjakuvat aivan uudelle tasolle. Itse luen todella harvoin sarjakuvia, mutta pidin tästä valtavasti. Omaelämäkerrallinen Hautuukoti - tragikoominen perheeni kertoo Alison Bechdelin lapsuudesta ja nuoruudesta sekä hänen isänsä tapaturmaisesta kuolemasta. Kirjassa ruoditaan perheen goottilaistyylistä taloa pakonomaisesti sisustavan ja remontoivan diktaattori-isän ja Alisonin vaikeaa suhdetta, myös Alisonin seksuaalisen identiteetin etsinnän kautta. Alison pakenee kirjallisuudenopettaja-isänsä vaikutusvaltaa yliopistoon, missä hän tutustuu vähitellen muihin samanhenkisiin naisiin. En osaa kehua tätä kirjaa tarpeeksi; kaikkien pitäisi lukea se itse. Alison sananmukaisesti piirtää ja kirjoittaa itsensä takautumien kautta lapsuudesta aikuisuuteen - itsekriittisesti, mitään sensuroimatta, tarkkaille...

Kun joku rakkaista katoaa, maksamme tuhat kalvavaa valitusta siitä, että yhä elämme. Hänen kuolemansa paljastaa hänen harvinaisen mutkattomuutensa; hänestä tulee yhtä autio kuin maailmasta, jonka hänen poissaolonsa tekee hänelle olemattomaksi ja jonka hänen läsnäolonsa teki hänelle täysin todelliseksi. Meistä tuntuu, että hänellä olisi pitänyt olla suurempi sija elämässämme - tietyissä rajoissa koko sija. Takerrumme valhekuvaan - hän oli vain yksi muiden joukossa. Simone de Beauvoirin tiivis, omaelämäkerrallinen romaani kertaa Beauvoirin kokemuksia äitinsä kuolinvuoteen äärellä. Romaanin kerronta on erittäin todentuntuista, kuin katsoisi dokumenttia. Äidin ruumiin ja mielen rappeutumista ei kaunistella tippaakaan, ja syövän leviämistä kuvaillaan yksityiskohtaisesti. Kirja ei välttämättä sovi juuri läheisensä menettäneille tai itse syöpää sairastaville - tässä ei ole mitään lohduttavaa tai luonnollista. Romaanin nimestä huolimatta kuolema on kaikkea muuta kuin lempeä. Se on väkival...

Kaipaan suuresti sisäistä ja ulkoista rauhaa. Voisin lähteä koska tahansa takaisin Länsi-Papuaan asumaan, mutta jos palaisin sinne, en saisi rauhaa tietäessäni, että ne ihmiset, joita kutsun omaksi kansakseni, elävät kuin vangit omassa maassaan. Enkä edes saisi puhua siitä. Länsi-Papuassa asuvilla ulkomaalaisilla on vain kaksi säällistä vaihtoehtoa: He voivat puhua siitä, mitä tietävät, ja joutua välittömästi karkotetuksi maasta. Niin on tapahtunut kaikille, jotka ovat puhuneet. Tai he voivat vaieta ja auttaa ihmisiä kaikessa hiljaisuudessa. Saksalaisen Sabine Kueglerin Paluu viidakkoon on suoraa jatkoa hänen omaelämäkerralliselle Viidakkolapsi -romaanilleen. Jälkimmäinen kertoo Sabinen lapsuudesta ja hänen perheensä elämästä Länsi-Papuan viidakossa elävän fayu -heimon parissa. Tässä romaanissa Sabine palaa aikuistuneena ja jokseenkin länsimaalaistuneena lapsuutensa viidakkoon, jossa hänen ikääntyvä isänsä yhä asuu. Länsi-Papuassa ja Länsi-Uudella-Guinealla oleskellessaan Sabine ot...

Tuohon aikaan länsimaiden lehdistöstä saattoi lukea mujahidineistä vain vähän sellaista, mikä ei ollut yhden tai toisen politiikan värittämää. Mujahidinit kuvattiin joko vapaan maailman uljaiksi sankareiksi tai taantumuksellisiksi rosvoiksi. Molemmat näkemykset olivat länsimaiden luomuksia. Nämä miehet eivät sen enempää inhonneet kommunisteja (paitsi vääräuskoisina) kuin ihailleet Amerikkaa. Englannissa asuva Saira Shah kuulee lapsena afganistanilaiselta isältään tarinoita kaukaisesta ja eksoottisesta Afganistanista. Aikuisena hän lähtee toimittajan ammattinsa kautta etsimään juuriaan isänsä kotimaasta. Saira pukeutuu turvallisuussyistä pojaksi kulkiessaan kunniansa ja ylpeytensä puolesta taistelevien, Yhdysvaltain CIA:n tukemien mujahidin-sissien mukana Kabulia ympäröivillä vuorilla. Hän tekee juttua Pakistanin puolelle paenneista, Peshawarin massiivisilla pakolaisleireillä asuvista afgaaneista. Samalla hän kertoo Talibanien noususta valtaan ja kulkee jalan lumisten vuorten yli K...

Viidakossa minä annoin päivien kulua, otin tilanteet sellaisina kuin ne tulivat enkä hermostunut, jos suunnitelmat muuttuivat - niin kuin todella usein kävikin. Sillä kaikki suunnitelmat, joita me teimme, olivat yhtä joustavia kuin ajan kulu. Opimme vuosien mittaan olemaan suunnittelematta tekemisiämme viikkoa pidemmälle etukäteen, sillä koskaan ei tiennyt, mitä vielä sattuisi. Joskus oli moottorivene rikki, toisella kertaa lentokone, sitten taas sattui tulva tai lentäjä makasi malarian kourissa vuoteessaan. Me opimme ottamaan asiat rauhallisesti emmekä hätääntyneet, jos jokin asia ei sujunut. Opimme muuttamaan suunnitelmia sujuvasti. Internet-lähteet ja pokkarin takakansi hehkuttavat saksalaisen Sabine Kueglerin omaelämäkerran suosiota ja myyntilukuja. Näiden kriteerien perusteella kirja voitaisiin luokitella suosituksi viihdekirjallisuudeksi, vaikka kyseessä onkin omaelämäkerrallinen tietokirja. Kirjailija vietti lapsuutensa "vasta löydetyn" alkuasukasheimon parissa Lä...

This is an example of 'story-telling'; I arranged actual events so as to make 'a good story' out of them. It is hard to overcome this temptation if you are in the habit of writing fiction; one does it almost automatically. The most interesting thing about Mary McCarthy's autobiographical work, in my opinion, is not her tragic orphanhood and unhappy childhood among oppressingly religious relatives and grandparents, but rather her method of writing. The novel includes short stories and collections of anecdotes from McCarthy's early years and each one is followed by a brief commentary, analysing her writing methods and the process of remembering: the unreliability of memory and the fictionalisation of certain sections for the sake of filling gaps or dramatising. Personally, I find it fascinating that an autobiographer (and especially someone who is also an author of fiction and a well-known novelist) is willing to elaborate and explain her personal writing tec...