Satu Hovi - Katri Niemi: Keskiajan maut

Nykyään tiedetään, että pettu on hyvin ravitsevaa ravintoa. Petussa on erityisen runsaasti C-vitamiinia, ja se torjuu UV-säteilyä. Kivennäisaineista rauta-, mangaani-, sinkki-, koboltti- ja alumiinipitoisuudet ovat suuremmat kuin rukiin ja kevätvehnän.

Vierailin elokuussa Hämeen Keskiaikafestivaaleilla ja samoihin aikoihin nappasin kirjastosta luettavaksi Satu Hovin ja Katri Niemen tuhdin tietokirjan Keskiajan maut. Olen lukenut kirjassa pikku hiljaa - sen asiasisältö vaatii keskittymistä.

 

Koska pidän sekä historiasta että ruoanlaitosta, on Keskiajan maut monin tavoin minulle sopiva kirja. Sen ohjeilla voisi kokata mm. aivokakkoa, jäkälävelliä tai oravapaistia. Satu Hovin asiantuntemus välittyy kirjan sivuilta ja aloin jo harkita, että hakisin mukaan hänen yrttikursseilleen, joihin voi tutustua kirjailijan kotisivujen kautta. 

Ihan viittä tähteä en kuitenkaan kirjalle anna, sillä mielestäni se oli paikoin tyylilajiltaan hieman horjahteleva. Kirja on sekä reseptikirja että tietokirja. Reseptien kirjoittaminen on oma taitolajinsa, hyvä resepti on yleensä silmäiltävä, aikajärjestyksessä etenevä ja vähäeleinen. Tässä kirjassa on turhan usein erilaisia "älä - älä" -lisäyksiä, joissa varoitellaan ja neuvotaan lukijaa, mikä tekee reseptien lukemisesta hieman monimutkaisen tuntuista. Rohkeasti voisi olettaa, että ihan poropeukalo ei aloita kaikkein vaativammasta ohjeesta vaan jokainen valitsee kokeiltavat ohjeet oman tasonsa mukaisesti. Minulle on ennestään tuttua jo vaikkapa hapanjuurileivonta, juuston tekeminen ja rosvopaistin teko, joten ärsyynnyn lievästi, jos reseptit tuntuvat sormen heristelyltä ja varoittelulta.

 

Ihan erityisesti minua harmittaa kirjan vaatimaton visuaalinen ulkoasu. Kirjan jälkisanoissa kuvituksesta vastannut Katri Niemi kiittelee vuolaasti niin kustannustoimittajan panosta kuin saamaansa apua ja tukea. Sanallisten kiitosten rinnalla kirjan kuvallinen ulkoasu on paikoin suorastaan kehno. Iso osa valokuvista on hämäriä, jopa epämiellyttäviä. Ruoat näyttävät harmaalta mössöltä. Okei, keskiaikaiset ruoat ihan varmasti usein olivatkin harmaata mössöä, mutta hyvä ruokakuvaaja saisi ne näyttämään houkuttelevalta harmaalta mössöltä. Kuvituksen parasta antia ovat informatiiviset piirrokset. Niiden tekijä on Kai Kankaanpää.

 

Kirja aineistosta saisi todella vetävän "kahvipöytäkirjan" eli visuaalisen, näyttävän ja runsaasti kuvitetun teoksen, jolla varmasti olisi kiinnostusta myös kansainvälisesti. Keskiaikaharrastajat vaikuttavat olevan laajalti verkostoitunutta väkeä ja Suomen keskiaikaa pystyisi kyllä kuvittamaan tasokkailla valokuvilla vaikkapa keskiaikaisista rakennuksista. Vaatimattoman visuaalisuutensa vuoksi Keskiajan maut jää "vain" tietokirjaksi, johon paneutuminen vaatii nörttimäisen intensiivistä lukutuokiota ja oman kuvittelukyvyn käyttöä - vähäiset ja paikoin ankeat kuvat eivät riitä tiedon välittämiseen silmäilyn avulla. 

Se marmatuksesta, seuraavaksi kehuja. Kirjan asiasisältö sopii loistavasti kaikille erätaidoista ja selviytymistaidoista kiinnostuneille. Kirjassa esitellään syötäviä yrttejä ja neuvotaan tekemään ruokaa mm. kaarnasta. Rautalankaohjeet puuhellan ja leivinuunin lämmityksestä ovat mahtavat. Matalan kynnyksen kokeiluja varten on useita sopivia reseptejä, kuten helppoja juomia. 

Harkitsen vielä, etsisinkö kirjaa divariostoksena omaan hyllyyn. Vuonna 2015 ilmestyneestä kirjasta on painos loppu eli kirjakaupoista tätä ei enää saa. Hyvät keittokirjat on mukava omistaa, eihän sitä koskaan tiedä, milloin tulee inspiraatio selailla ohjeita ja kokeilla jotain erikoista. Keskiajan makujen laaja ohjevalikoima ja painava asiasisältö tekevät kirjasta lukemisen arvoisen, vaikka toteutus ei kaikilta osin täydellinen ollutkaan.

Lue myös nämä:
Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä
Chelsea Monroe-Cassel & Sariann Lehrer: A Feast of Ice & Fire
Anu Brask - Sami Repo: Sienihullu

Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä

Ruotsalaiset valloittajat perustivat Hämeen linnan 1200-luvun loppupuolella ja 1500-luvun puoliväliin tultaessa 1300-luvun lopun harmaakivisestä leirikastellista oli kasvanut vaikuttava tiililinna, joka oli Hämeen hallinnollinen ja taloudellinen keskus.

 

 

Näin tutkija Anna-Maria Vilkuna esittelee Hämeen linnan teoksessaan Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. Vilkuna väitteli tohtoriksi tällä Suomen historian tutkimuksellaan Jyväskylän yliopistossa vuonna 1998.

 

Joskus on hauskaa lukea peräkkäin kirjoja, jotka sijoittuvat samaan miljööseen tai joissa on muita yhdistäviä tekijöitä. Minun alkuvuoteni on vierähtänyt Hämeen linnan ja Hattulan Pyhän Ristin kirkon tienoilla. Kaari Utrion Vanajan Joanna, Anneli Kannon Rottien pyhimys ja Vilkunan tutkimus kuvaavat hämäläistä historiaa.

 

Hämäläiset mahtimiehet eivät pidä linnanherraa johtajanaan

 

Varhaisimpaan ajankohtaan sijoittuu Vanajan Joanna, joka on ilmestynyt vuonna 1991. Kirja sijoittuu vuosiin 1377-1380. Utriolle ominaiseen tyyliin kirja liikkuu laajalla maantieteellisellä alueella. Suomen lisäksi kirjan tapahtumia sijoitetaan Ruotsiin ja Latviaan. Nimihenkilö Joanna on kotoisin Hämeen sydämestä ja keskeiset tapahtumat sijoittuvat Hämeen linnan maisemiin. Myös Pyhän Ristin kirkkoon on sijoitettu kirjan merkityksellisiä tapahtumia.

 

Lähde: Google Maps.

 

Merkitsin Google Mapsin karttaan sekä Pyhän Ristin kirkon että Hämeen linnan ja parhaat arvaukseni kirjan kolmesta keskeisestä hämäläiskartanosta. Joannan lapsuudenkodin, Vanajan Herttualan, kuvataan sijaisevan harjun eteläjuurella, lähellä Hiidenjoen suuta ja lähellä lampea. Tällainen paikka näkyy kartassa Ylänneentien kohdalla. Kauttuan kartanon taas kuvataan sijaitsevan Hauhonselän rannalla, järveen pistävän niemen kärjessä. Kirjassa Kauttuaan matkustavat henkilöt liikkuvat pohjoisrantaa kiertävää lahtea pitkin. Tätä kuvausta vastaa Hyömäenraitilla merkitty kohta. Monittulan kartanosta mainitaan, että se sijaitsee Vanajaveden rannalla ja kun Monittulasta lähtee Kauttuaa kohti, on lähellä Pälkäneen tie.  Kartassa näkyvä Retulansaarentie on eräs vaihtoehto kirjassa kuvattuun sijaintiin. Nykyään tietä pitkin pääsisi Retulansaareen asti, mutta ehkä 1300-luvulla Monittulaa ei olisi rakennettu saareen. Matka mantereelta saareen on ollut myös nykyistä pitempi. Vuosisatoja jatkuneen maannousun vuoksi mantereen ja saaren välimatka on pienentynyt nykyiseen mittaansa.

Kirjassa linnanherrana hallitsee Magnus Kasi ja hänen vaimonsa on ruotsalainen Sparre-aatelissuvun tytär Benedikta Bengtsdotter. Magnus Kasi kuvataan merkkimieheksi, mutta samaan aikaan hämäläisten mahtikartanoiden valtiaat hallitsevat laajalti omia alueitaan, eivätkä laske itseään Hämeen linnan alamaisiksi. 

 

Hattulan kirkkoherraa Utrio kuvaa näin:

 

Hattulan kirkkoherra Johannes Erici oleskeli mielellään kirkossaan messujen ja toimitusten välilläkin. Ei niin, ettei hänen pappilansa olisi ollut komea ja arvollinen Itämaan pyhimmän kirkon curatuksen asuinsijaksi. Mutta tiilikirkko oli sentään toista kuin hirsipappila.

 - - -  

Kaiken kaikkiaan Johannes Erici oli tyytyväinen sekä kirkkoonsa että omaan asemaansa. Hän oli alunperin päässyt Hattulaan viransijaiseksi - Hattulaan päästiin, ei jouduttu: se oli yksin Itämaan halutuimpia seurakuntia.

 

Hattulan Pyhän Ristin kirkon arvellaan olevan 1400-luvulta peräisin, joten muutaman vuosikymmenen verran etumatkaa Utrio romaanissaan on kirkon rakentamiselle antanut. Kirjan koristelun kuvataan olevan vielä vaatimatonta: Johannes Erici suunnittelee "karkeiden rumien puuveistosten" vaihtamista parempiin, kunhan löytäisi rahoittajan.

 

Kirjana Vanajan Joanna on vetävä historiallinen viihderomaani, kypsää Utriota: keskiaika herää eloon lukijan silmien edessä, kaunis ja ylhäinen Joanna joutuu kasvamaan elämän mullistusten myötä ja pakahduttavan komea Ulf Acer taistelee rakkautensa puolesta. Edellisestä lukukerrasta oli melkoisen pitkä aika, joten olin jo ehtinyt unohtaa suuren osan kirjan tapahtumista. Nyt lukiessani hieman yllätyin siitä, että oikeastaan päähenkilö onkin Ulf eikä Joanna, sillä huomattava osa kirjasta etenee hänen näkökulmastaan.  

 

Ennennäkemätön uusi ihme, kuva, lyö hattulalaiset ällikällä

 

Anneli Kannon Rottien pyhimys ilmestyi viime vuonna ja siitä tuli kehuttu ja puhuttu hitti. Tämä ilmeisesti yllätti jopa kirjailijan itsensä. Minulle Rottien pyhimys oli neljäs lukemani Kannon kirja. Kun luin Pyövelin, osasin kyllä arvostaa Kannon taitavuutta, mutta kun pari vuotta myöhemmin luin Veriruusut, olin puulla päähän lyöty. Veriruusut on jäänyt mieleen yhtenä viime vuosien tärkeimmistä lukuelämyksistä.

 

Rottien pyhimys sijoittuu 1500-luvun alkuun ja se kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon kuvien maalaamisesta. Kirjassa linnanherrana hallitsee Åke Tott, joka kuoli vuonna 1520. Hattulan kirkkoherra Petrus Herckepaeus ja kirkkoväärti Klemetti Mikonpoika ihailevat ja pokkuroivat linnanherraa ja hänen vaimoaan Märta Bengtsdotteria. Koska linnanherra ja -rouva maksavat maalauksista huomattavasti, heidät myös ikuistetaan kirkon seinälle. Maalariryhmä Andreas Pictor, Martinus ja vantti Vilppu saavat täydennystä Herniäisten tiilimestarin holhokkina kasvaneesta Pelliinasta.

Petrus Herckepaeus ei ole läheskään yhtä ihastunut Hattulan kirkkoherran viran saamisesta kuin Utrion Johannes Erici:

Toisin oli Härkäpään Pekan, jonka suku oli oppimattomia turpeentonkijoita. Varoja isällä oli, mutta korkeita tuttavuuksia ei. Käteen jäi vain Hattula. Se oli ainoa pitäjä, jonne hänellä oli suhteita, vaikka hän ei suinkaan olisi halunnut sinne mennä eivätkä Hattulan isännät ja emännät tahtoneet papikseen Härkäpään kutaletta, mutta tuomiokapituli ja piispa päättivät toisin.

 

Kanto kuvaa hersyvästi - rakkaudella ja pisteliäästi - maalausprojektin etenemistä. Ahneus, vallanhimo, vahingonilo, kateus ja ennakkoluuloisuus kukoistavat. Uusi ja ennennäkemätön ihme, kuva, tekee kuitenkin vaikutuksen kaikkiin. Katselijoista tuntuu käsittämättömältä, että ihmisen voi siirtää seinälle kuvaksi.

Kirjan ydintapahtumat sijoittuvat kirkon ja Hämeen linnan välimaastoon. Välimatka taitetaan monta kertaa edestakaisin, milloin ratsain, milloin härkävankkurien kyydissä, milloin kävellen.

 

Neljästä lusikallisesta kaalinsiemeniä saatiin viisi lästiä ja kolme tynnyriä satoa vuonna 1557

Nappasin kirjaston paikallishistoriahyllyltä Kruunun taloudenpidon Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. Suomalaisista keskiaikaisista linnoista kiinnostuneille tämä on mainio tietopaketti, jota ei kylläkään välttämättä kannata yrittää lukea kannesta kanteen yhdellä istumalla. Itse lueskelin kirjan silmäily- ja selailutekniikalla. Kirjassa on paljon hyviä karttoja ja tarkkoja tilastoja ja taulukoita, joista tieto kaalisadostakin on peräisin.

 

Vilkunan tutkimalla ajanjaksolla Hämeen linnan johtajien asema on juuri muuttunut. Kuningas Kustaa Vaasa uudisti hallintoa ja kuninkaan valta kasvoi. Linnanherrojen sijaan linnoja johti vouti, jonka velvollisuuksiin kuului tarkka taloudellinen raportointi. Hallintomalli on tuttu nykyajan yrityksistä: yksiköillä on oma budjettinsa, jonka toteutumista valvotaan ja seurataan konsernikeskuksesta. Hämeen linnan tilit ovat säilyneet arkistoissa ja ne muodostavat Vilkunan tutkimuksen keskeiset lähteet.

Bongailin kiinnostuneena naisten nimiä ja ammatteja. Kirjassa mainitaan mm. Kerttu leipuri, Margareta fatabuuriemäntä ja Valpuri kehrääjä. Linna on ollut merkittävä työllistäjä ja esimerkiksi tekstiilitöitä on tuotettu melkoisia määriä. 

Tässä kirjassa Pyhän Ristin kirkko ei näyttele merkittävää roolia, mutta muuten Hattula mainitaan usein. Hattulan Hurttalassa, aivan Pyhän Ristin kirkon juurella, on sijainnut Juho Juhonpojan talonpoikaistila, joka on ollut Hämeen kolmen suurimman talonpoikaistilan joukossa 1580-luvulla. Tilan tuotto tuolloin oli 20 tynnyrinalaa eli noin 10 hehtaaria. Samoissa maisemissa viljellään edelleen - lieneekö joku alueen nykyisistä maanviljelijöistä Juho Juhonpojan jälkeläinen?

Kirja on niin täynnä tietoa, että historiasta kiinnostuneiden kannattaa hankkia tämä omaan hyllyyn. Tuoretta painosta ei vaikuta olevan saatavilla, mutta käytettynä kirjaa näkyy olevan jonkin verran myynnissä.

Lue myös nämä:
Anna-Liisa Haavikko: Kaari
Anneli Kanto: Pyöveli
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918

Aulis Kallio: Liettuan historia

Kansi: Jagellonica-kulttuuriyhdistys ry.

Päätin perehtyä Liettuan historiaan, sillä olen tehnyt duunikuvioissa yhteistyötä liettualaisten kanssa jo vuosia ja olen myös käynyt jokusen kerran Vilnassa. Työmatkoilla paikalliskulttuuriin tutustuminen jää yleensä erittäin pintapuoliseksi - onneksi kirjoista löytyy apua.

Toimittaja Aulis Kallion Liettuan historia on julkaistu vuonna 2009 Liettuan juhlavuoden kunniaksi. Vuonna 1009 Liettuan nimi mainittiin ensi kerran historiallisessa asiakirjassa eli Quedlinburgin luostarin annaaleissa. Takakannen mukaan kirja on ensimmäinen suomenkielinen vain Liettuan historiaan keskittyvä kokonaisesitys. Kalliolta on ilmestymässä tänä vuonna teos Liettuan vaikea vuosisata, joka keskittyy 1900-lukuun.

Ensi alkuun on sanottava, että tämä oli minulle todella hidaslukuinen kirja. Iltalukemisena en päässyt tämän kanssa eteenpäin kuin muutaman sivun kerrallaan. Varsinkin varhaisen historian kohdalla kirjoitustyyli tuntui kouluesitelmämäiseltä vuosilukujen, nimien ja paikkojen vyöryltä. En kuitenkaan halunnut jättää kirjaa kokonaan kesken, vaan siirryin silmäilevään lukutapaan, jolloin pystyn selättämään kirjan kokonaisuutena. Pienen kustantajan vähäiset resurssit näkyivät siinä, että editointia tai kuvatoimitusta ei ole tainnut olla kovin paljon kirjoittajan tueksi tarjolla. Alkusivujen karttoja lukuunottamatta kirjassa ei ole lainkaan kuvitusta. Tekstin "pötkömäisyyteen" olisi luultavasti saanut parannusta, jos toimitustyöhön olisi ollut saatavilla ammattimaisen kustannustoimittajan merkittävä työpanos. Tekstissä on melko paljon mukana kirjoitusvirheitäkin, kuten välilyönnin puuttuminen pisteen jälkeen.

Liettuan historia itsessään on kyllä kiinnostavaa ja panin mieleen erilaisia teemoja ja henkilöitä, joista olisi mukava lukea lisää. Lukiessani mietin myös, miksi pohjatietoni Liettuasta ovat niin vähäiset. Osaselitys taitaa löytyä siitä, että olen syntynyt aikana, jolloin Kekkonen oli presidentti ja "puolueettomuus" ja "rauha" merkittäviä iskulauseita Suomessa. Vaikka kävin lukion siinä vaiheessa kun Neuvostoliitto oli hajonnut, ei oppikirjoihin asti ollut tainnut ehtiä kovinkaan paljon asiaa entisten neuvostotasavaltojen asioista. Kuinkahan moni suomalainen on mahtanut kuulla esimerkiksi Romas Kalantasta, kaunaslaisesta opiskelijasta, joka teki polttoitsemurhan vuonna 1972 protestoidakseen Neuvostoliittoa vastaan?

Liettuan historiaa lukiessa kävi selväksi, että Baltian maiden niputtaminen yhteen on hieman harhaanjohtavaa, sillä Liettualle historiallisesti lähimmät kontaktit ovat olleet Puola ja Valko-Venäjä. Katolisella kirkolla on Liettuassa vahva asema, joten sekin sitoo Liettuaa enemmän Keski- ja Etelä-Euroopan suuntaan kuin pohjoiseen ja itään.

Liettuassa pystyttiin pitämään kiinni omasta uskonnosta melko pitkälle keskiaikaan asti ennen kuin katolinen usko alkoi saada pysyvää jalansijaa. Liettuan pakanalliset perinteet olisivat todella kiinnostava aihe jatkolukemiseksi, sillä Kallio käsittelee aihetta melko lyhyesti. Esimerkiksi TrueLithuania-sivustolla aihetta käsitellään, mutta jätän sivuston luotettavuuden arvioimisen jokaisen oman lähdekriittisyyden varaan.

Toista maailmansotaa seurannut neuvostomiehitys oli monin tavoin julmaa ja vaikeaa aikaa Liettuan historiassa. Lukiessa pohdin, miten Suomen ja Liettuan sodanjälkeistä historiaa voisi verrata. Suomen kannalta lopputulos oli toki sikäli onnellinen, että Suomen rajojen sisään jääneet säästyivät kyydityksiltä Siperiaan, pakkosiirroilta kauas pois kotoa, kymmenen vuoden metsäsissisodalta, KGB:n kidutuksilta ja muulta mielivallalta, mutta mitä enemmän aikaa sodasta kului, sitä häkellyttävämmäksi suomettumisen meininki meni. Liettuassa säilyi koko Neuvostoliiton ajan selkeä vastarintahenki, jossa puolustettiin omaa kulttuuria ja vaadittiin itsenäistä päätäntävaltaa. Näin vuoden 2020 perspektiivistä tuntuu entistä selvemmältä, että suomalaiset päättäjät ja älymystö oikein heittäytyivät matelemaan venäläisten eteen, tulihan idänkaupan kautta kaikenlaista aineellista hyvää. Monenlaisia näkemyksiä on esimerkiksi siitä, miksi presidentti Mauno Koivisto tuntui suhtautuvan melko nihkeilevästi Baltian maiden itsenäistymiseen. Aiheesta löytyy lisäluettavaa esimerkiksi Valtiotieteellisen yhdistyksen Politiikasta-sivustolta.

Tässäpä jokunen kiinnostava nainen Liettuan historiasta aikajärjestyksessä. Heistä lukisin mielelläni lisää.

• Emilia Plater (Emilija Pliaterytė) oli aatelisnainen, joka kokosi liettualaisista vapaaehtoisista sotajoukon vuonna 1830, johti sitä ja sai lopulta kapteenin arvon. 
• Albina Neifaltienė-Griškonytė oli partisaanitaistelija toisessa maailmansodassa.
• Dalia Grinkevičiūtė karkoitettiin toisen maailmansodan jälkeen Siperiaan. Hänen muistelmansa on julkaistu suomeksi vuonna 2016 nimellä Dalian kirja. Kirjasta on blogannut mm. Suketus. 
• Jurga Ivanauskaitė oli taiteilija, jonka romaani Ragana ir lietus nostatti kulttuuriskandaalin vuonna 1993.

Jos joku osaa suositella hyviä täsmäteoksia Liettuan historiaan ja kulttuuriin liittyen, otan vinkit mielelläni vastaan.

Lue myös nämä:
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Jari Tervo: Myyrä

Arthur-kuninkaan tarinoita

Joululomailuun tuntuu olevan omiaan jokin paksu, historiallinen romaani. Tämän kirjan aloitin joulunpyhien alla ja sainkin loppuun loppiaisiltana. Arthur-kuninkaan tarinoita on ilmestynyt Suuressa lukukirjastossa vuonna 1985 eli se on ilmestynyt osana samaa sarjaa kuin Kolme muskettisoturia. Kummatkin teokset olen hankkinut divarista, sillä luin sarjaa lapsena kirjastosta innokkaasti.

Myös Arthur-kuninkaan tarinoita olen lukenut lapsena, tosin en yhtä useasti kuin Kolme muskettisoturia, josta tykkäsin tosi paljon. Nyt hieman hämmästelin, miten olenkaan lapsena jaksanut lukea kirjan alusta loppuun, sillä hieman raskaahko tämä teos oli aikuisellekin. Mutta mielenkiintoinen!

Kuningas Arthur on niitä hahmoja, joita passaa liioittelematta kutsua legendaksi tai myytiksi, vaikka näitä sanoja ylikäytetään nykyään aika paljon. Ovathan Arthur-tarinat levinneet ja voineet hyvin keskiajalta alkaen. Kulttuurisia viittauksia Arthuriin ja Pyöreän pöydän ritareihin tulee vastaan usein. Esimerkiksi Fablesissa ja Corto Malteseissa on Arthur-viittauksia. L.M. Montgomeryn Annan nuoruusvuosien lukijat muistanevat kohtauksen, jossa Anna joutuu pulaan kun hän ystävineen näyttelee kuolleen Elainen venematkan Camelotiin. Annan innoittajana oli Tennysonin runo mutta aihe Elainesta on Arthur-tarinoista ja Elaine tarina tuli tässä kirjassa vastaan. Arthur-tarinoiden syntyyn voi tutustua Wikipediassa.

Jostakin syystä Suuren lukukirjaston painokseen ei ole merkitty kirjailijan nimeä kanteen, vaikka suomentajan esipuheessa kirjailijan panosta käsitellään aika lailla. Kirjailija Rosemary Sutcliff oli tuottelias brittikirjailija, joka kirjoitti tämän teoksen lisäksi Arthur-aiheisia romaaneja. Tämän painoksen alkuteokset ovat The Sword and the Circle vuodelta 1981, The Light Beyond the Forest  vuodelta 1979 ja The Road to Camlann vuodelta 1981. Minulla ei ole asiantuntemusta arvioimaan Sutcliffin tulkintojen puhdasoppisuutta, vaan tyydyn toteamaan että mielestäni kirja on toteutettu erinomaisesti. Kiitos kuuluu myös suomentaja Ritva-Liisa Pilhjertalle.

Aivan erityinen kiitos menee myös taiteilija Giannille, joka on kuvittanut kirjan. Gianni vastaa myös Kolmen muskettisoturin kuvituksesta ja Arthur-kuninkaan tarinoissa hän tekee upeaa jälkeä. Tyylillisesti kuvat jäljittelevät keskiaikaisia maalauksia tai kuvakudoksia, esimerkiksi ihmishahmot ovat liioitellun asetelmallisia ja pitkulaisia. Taistelukohtaukset taas ovat todella toiminnantäyteisiä hevosineen ja ritareineen. Kirja on täynnä huikean hienoja kuvia.

Mainitsemani raskaslukuisuus taas tulee tarinoiden luonteesta. Myyttien kerrostuma näkyy siinä, että Pyöreän pöydän ritarien seikkailuissa on paljon toistoa, kohtalonomaisuutta, epäloogisuutta ja sadunomaisuutta. Kun ritarit ratsastelevat ympäri Britanniaa, tuntuu joka pusikossa odottelevan joku salamyhkäinen pahisritari joka hyökkää ohikulkijoiden kimppuun. Hyvisritarit taas kehuskelevat jaloudellaan, mutta ovat silti valmiita suuttumaan väkivaltaisesti satunnaisille ohikulkijoille. Naiset kunnostautuvat taikomisessa: erityisesti pahis Morgan la Fay on kavala noidantaidoissaan. Muutenkin kirjan tarinat osoittivat, kuinka paljon nykyinen fantasiakirjallisuus on vanhoille tarinoille velkaa: Arthur-kuninkaan tarinoista löytyy velhoja, lohikäärmeitä, ennustuksia ja tietenkin kaikkien aikojen quest - keskimmäisessä jaksossa Pyöreän pöydän ritarit lähtevät etsimään Graalin maljaa.

Keskimmäinen osa, Valoa metsän takaa, poikkeaa tyylillisesti ensimmäisestä ja kolmannesta osasta. Nämä ovatkin ilmestyneet pari vuotta kakkososaa myöhemmin. Graalin maljan etsintä on mystisin ja tarunomaisin osuus kirjasta, alussa ja lopussa hahmot tuntuvat inhimillisemmiltä ja moniulotteisimmiltakin.

Sillä myyttien alta löytyi useita eläviä, inhimillisiä henkilöhahmoja. Kenties eniten minuun vetosi Sir Lancelot, Pyöreän pöydän paras ritari, jota raastoi kielletty rakkaus kuningatar Guenevereen.

Lukukokemus oli siis antoisa monella tapaa - ja tiiliskivien parissa myös hidas lukeminen on usein hyväksi. Arthuriin ja Pyöreän pöydän ritareihin viitataan niin paljon, että teki terää verestää muistikuvia näiden tarinoiden parissa.

Käännöksestä

Kuten jo mainitsin, Ritva-Liisa Pilhjertan käännös on erinomainen. Ehkä vielä vuonna 1985 on maltettu antaa kääntäjälle kunnolla aikaa työhönsä? Pari kertaa lauserakenne on jäänyt hieman monimutkaiseksi, mutta enimmäkseen kieli soi puhtaana. Myyttisen vanhan Britannian tunnelma välittyy runollisena.

Lue myös nämä:
Kalevala
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa & Liisan seikkailut peilimaailmassa 

Kristiina Vuori: Siipirikko

Kansi: Markko Taina / Tammi.

Luin pääsiäisenä Kristiina Vuoren esikoisromaanin Näkijän tyttären ja joululomalukemiseksi valikoitui kirjailijan toinen historiallinen romaani Siipirikko. Olin kesäkuussa kuuntelemassa Vuorta Marmeladia ja proosaa -kirjailijatapaamisessa Akateemisessa kirjakaupassa ja sain kirjan silloin mukaani arvostelukappaleena.

Näkijän tyttärestä löytyi sen verran niuhotettavaa, että hieman varovaisin mielin Siipirikkoon tartuin. Sitä ilahduttavampaa oli huomata selvä tason nousu. Siipirikko oli monin tavoin Näkijän tytärtä sujuvampi, vetävämpi, viihdyttävämpi ja myös kielellisesti viimeistellympi romaani. Kirjaa on luettu blogeissa aika lailla - kurkkaa vaikka Kirsin, Morren, Marian ja Jennin bloggaukset.

Päähenkilö Selja tuo mieleen Tuulen viemän Scarlett O'Haran: hän kokee monenlaisia vastoinkäymisiä mutta painaa sisulla eteenpäin eikä kaihda moraalittomiakaan keinoja päämääräänsä pääsemiseksi. Komean sankarin roolissa on ritari Aijo, hieman tuulellakäypä ja syyllisyydentunnon kalvama mies. Muita henkilöitä piisaa, toiset ovat näkyvämmässä ja toiset pienemmässä roolissa.

Hämeestä Karjalaan orjaksi ryöstetty Selja päättää neitoiässä paeta. Tovereinaan hänellä on uskollinen orjatoveri Häkki ja komea Primus-kotka, jota Selja on hoivannut ja kasvattanut. Verinen pakomatka vie ensin Viipuriin, sitten Turun lähelle Lietoon. Paremman elämän toivossa Selja uskottelee kuuluvansa rälssisukuun, mutta täyttä vapautta ei löydy sitäkään kautta.

Varsinkin kirjan alkupuolella juoni etenee rytmikkäästi ja jämäkästi. Toimintaa riittää ja historiallisen miljöön kuvaus on upotettu palvelemaan tarinan kulkua. Keski- ja loppupuolella dramaattisia ja julmiakin käänteitä alkaa olla niin paljon, että ne hieman syövät toistensa tehoa. Onneksi mukana on myös sympaattisia henkilöitä ja hieman lämpöä, pelkän syyllisyyden, petosten, valheiden, koston ja raakuuksien varassa tarina olisi jäänyt aika synkäksi.

Seljan scarlettmaisuus näkyy siinäkin, että hänestä ei välttämättä ole helppo pitää. Minun makuuni hän kyllä oli päättäväisyydessään, tosin jotkut Seljan tekemistä ratkaisuista tuntuivat hieman epäloogisilta, mikä vähän harmitti.

Joitakin kielellisiä epätäsmällisyyksiä tekstiin oli jäänyt, mutta yleensä ottaen teksti oli paljon tarkempaa ja soljuvampaa kuin esikoisessa. Keskiaikakuvauksissa Vuori on jo kuin vanha tekijä: historiallisen ympäristön kuvaus oli kiinnostavaa ja elävää, mukana on sopivassa suhteessa sekä 1300-luvun politiikkaa että arkitapoja.

Kuulemma Vuorella on kolmas romaani jo työn alla ja luulenpa uskaltavani odottaa sitä jo aika luottavaisin mielin. Vetävä historiallinen viihde maistuu kyllä minulle!

Lue myös nämä:
Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Kaari Utrio: Sunneva Jaarlintytär
Kaari Utrio: Isabella

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Kansi: Markko Taina / Tammi.

Kristiina Vuoren esikoisromaani Näkijän tytär ilmestyi viime kesänä ja kirja on saanut varsin mukavasti näkyvyyttä sekä perinteisessä mediassa että kirjablogeissa. Koska fanitan keskiaikaromaanien kuningatarta Kaari Utriota ja pidän muutenkin kovasti historiallisista viihderomaaneista, tartuin odottavin mielin Näkijän tyttäreen. Jos Suomeen saadaan lisää kirjailijoita, jotka kirjoittavat vetäviä keskiaikaan sijoittuvia seikkailuromaaneita, mikäs sen parempaa!

Näkijän tyttärestä löytyi sekä kiitettävää että moitittavaa. Koska suhtaudun genreen subjektiivisen tykkäävästi, arvioin pitäneeni kirjasta sen vuoksi hieman enemmän kuin joku sellainen lukija, jolle keskiaikaiset rakkausseikkailut eivät ylipäätään kolahda. Toivon vilpittömästi Kristiina Vuoren julkaisevan vielä monta samantyylistä kirjaa lisää, mutta toivon myös, että esikoisromaanin pikku puutteet eivät toistuisi tulevassa tuotannossa. Vertailua pääsisi tekemään pikapuoliin, sillä Vuoren toinen romaani Siipirikko ilmestyy kesäkuussa.

Näkijän tyttären nimihenkilö on Eira, vauraan kartanon äpärätytär, jolla on parantajan ja näkijän kykyjä. Kirjassa seurataan hänen elämäänsä ensin varsinaissuomalaisessa Teinperin kartanossa ja sitten hämäläisessä Lauttian kartanossa. Keskiöön nousee kolmiodraama: Eira on ihastunut kasvinkumppaniinsa Rikhardiin, mutta hämäläinen soturi Elof aiheuttaa myös väristyksiä.

Vuoren onnistumisia ovat uskottavan tuntuinen miljöö ja laaja henkilögalleria. Pidin erityisesti suomalaisen pakanauskonnon kuvaamisesta ja Eiran kykyjen kuvaamisesta. Kirjan maailmaan pystyi sukeltamaan ja enimmäkseen siellä viihtyi.

Töksähtämisiä tuli kielenkäytön puolella. Näköjään sen enempää Vuori kuin hänen kustannustoimittajansa Tammella eivät osaa taivuttaa piestä- ja vuolla-verbejä. Kirjassa yksi sun toinen oli "pieksetty" eikä piesty. Erityisesti ällistyin, kun erään henkilön kuvattiin olevan "vuollettu" hennommasta puusta kuin veljensä. Pitäisi taivuttaa "vuoltu", ja silloinkin jäljelle jää pienehkö fraasirikos: yleensä kai joku on veistetty samasta tai eri puusta kuin joku toinen. Lisäksi minua ärsytti ahkera omata-verbin viljeleminen. Milloin joku omaa tietäjän voimia, toinen omaa äitinsä ulkonäön, kolmas omaa terävän pään. Jopa inhokkini, sinä-passiivi, vilahtaa tekstissä.

Kirjan keskiosa on kauniisti sanottuna hidastempoinen, vähemmän kauniisti sanottuna aika pitkäveteinen. Alussa ja lopussa onneksi riittää vauhtia ja juoni etenee hyvin, mutta luultavasti kirja olisi parantunut, jos 560 sivusta olisi tiivistetty ainakin sata sivua pois.

En myöskään päässyt ihan jyvälle Eiran persoonasta. Pitkään hänen tärkeimmät ominaisuutensa olivat äpäryys, parantajan kyvyt ja kiintymys Rikhardiin. Mutta millainen hän oikein oli luonteeltaan? Välillä tuiskahteleva, välillä pelokas. Muutkin henkilöhahmot ehtivät kirjan aikana soutaa ja huovata, mitä toisaalta voi pitää inhimillisenä, mutta minusta henkilöiden tempoileva käyttäytyminen tuntui usein aika epäloogiselta.

Henkilökohtaisesti olin myös aika harmissani kirjan lopusta. Raah, ei näin! Mutta pakkohan loppu on hyväksyä sellaisena kuin kirjailija on sen kirjoittanut. :)

Kaikesta tästä marmatuksesta huolimatta totean uudestaan, että kokeilen mieluusti Kristiina Vuoren tuleviakin kirjoja. Näkijän tyttäressä uskottavuus enimmäkseen toimi, joten toivottavasti Siipirikko on vähintään samaa tasoa. Pidän kirjalle peukkuja!

Lue myös nämä:
Milla Keränen: Sisilian ruusu
Kaari Utrio: Uhritulet
Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö

Milla Keränen: Sisilian ruusu

Kuva: Gummerus.

Kun Morre luki Sisilian ruusun, hän joutui miettimään miten ennakko-odotukset vaikuttavat lukukokemukseen. Ja kun minä ryhdyin lukemaan Sisilian ruusua Morren blogiarvion ja kommenttiketjun luettuani, jouduin miettimään samaa, tosin "kakkoskierroksen" vinkkelistä. Sillä vaikka kenenkään bloggaajan mielipide ei ole jumalansanaa, olen jo jonkun verran oppinut lukumakuni yhteneväisyyksistä ja eroista muiden pitkän linjan bloggaajien kanssa. Mitä historiallisiin viihderomaaneihin tulee, soudamme Morren kanssa usein samoilla vesillä.

Morre kuvaa odottaneensa jonkinlaista "uutta Kaari Utriota", ja tismalleen samantapainen ennakko-odotus minullakin oli. Mutta hänen blogiarvionsa perusteella Sisilian ruusu ei ollut mitään sinne päinkään, vaan sen sijaan siltä kannattaa odottaa kaunista, kuvailevaa kieltä ja niukkoja tapahtumia. Ennakko-odotuksia viritti uuteen uskoon vielä keskusteluun osallistunut Katri, joka vinkkasi Sisilian ruususta löytyvän myös aikamatkailua. Myös Maria ja Jossu ovat ehtineet kirjan lukemaan.

Ja näin ennakko-odotukseni olikin myllätty uuteen uskoon. Miltä Sisilian ruusu tämän jälkeen tuntui?

Luin kirjaa melko hitaasti ja kauan, vaikkei tämä mitenkään paksu ole, 300-sivuinen. Eräs syy hitauteen oli kirjan kieli. Milla Keräselle pisteet kielenkäytöstä - kielenkäyttö oli mielestäni todella kypsää, rytmi oli hyvä, kieli oli kaunista ja hyvää. Rauhallisen rytmin ja runsaan kuvailun vuoksi kirjaa ei tehnyt mieli ahmia liikaa kerralla, vaan kun oli lukenut jonkun matkaa, oli luontevaa jättää vähän makusteluaikaa ennen lukemisen jatkamista.

Toinen syy hitauteen on vähän negatiivisempi. Vaikka kirja kuvailee intensiivisesti sisilialaisen Rosalian elämää 1200-luvulla, mietin jonnekin kirjan puoliväliin asti, miksi Rosalian tarina kerrotaan. Mikä on ollut tavoitteena? Kuvata itsenäisyyttä kaipaavan naisen ajatuksia ja tunteita sellaisena aikana, jolloin itsemääräämisoikeus on ollut hyvin vaikeasti saavutettavissa? Vai onko tämä rakkaustarina - rakkaus ei kuitenkaan tuntunut pääpainona olevan, vaikka keskiössä onkin Rosalian ja salaperäisen "enkelin" yölliset kohtaamiset puutarhassa. Vai aikamatka-ajatuksella leikittelyä? Onko tarkoitus eläytyä mahdollisimman uskottavasti 1200-luvun sisilialaiselämään? Tai onko tämä vain kolmesataa sivua ehkäisyvalistusta?

Osuin näine mietteineni Iloksi muuttuu -blogiin, jossa pohdittiin romaaneista puuttuvaa jännitettä. Tunnistan jotain samaa omassa lukukokemuksessani Sisilian ruusun parissa. Minulle jäi epäselväksi, miksi Rosalian tarina kerrotaan. Puoliväliin asti tuntui siltä, että kirjan olisi voinut lopettaa kesken milloin hyvänsä ja siitä olisi jo saanut sen, mitä sillä oli annettavana - kauniin kielen ja eläytyvän kuvailun. Mutta puolivälissä sentään Rosalian ja enkelin säpinät saivat sen verran vauhtia, että minussa heräsi halu lukea kirja loppuun, että saisin tietää mitä tapahtuu.

Tarinan sijoittaminen historialliseen miljööseen vaatii uskottavuutta, ja siinä Keränen mielestäni onnistuu. Tarkkailin myös kielen toimivuutta: koska 1200-luvun Sisiliassa ei puhuttu suomea, täytyy suomeksi kirjoitetussa tarinassa kielen toimia ristiriidattomasti historiallisen miljöön kanssa. Tämä onnistui, Rosalian kertoma tarina tuntui uskottavalta. Yksi pieni virhe osui silmään: eläintarhassa norsu vetelee ruoaksi heinäpaalia, mutta epäilen ettei paalauskoneita ollut tuohon aikaan vielä käytössä...

Kieli ei myöskään tunnu siirappiselta, mikä on saavutus sekin, koska tässä on paljon rosmariinin tuoksua, sokeroituja manteleita, riikinkukkoja ja mustia kiiltäviä hiuksia. Omaperäisyyttä siis löytyy. Jäin miettimään tuota kaipailemaani jännitettä. Enhän minä suinkaan edellytä kaikilta kirjoilta vahvaa juonivetoisuutta - olihan esimerkiksi Pussikaljaromaani täysin kielen varassa toimiva kirja, jossa oli minimaalinen juoni. Vaikuttavatko ennakko-odotukset kuitenkin - jos tarttuu kirjaan, jossa nainen rakastuu historiallisessa ympäristössä, siltä odottaa tietynlaista tarinaa kenties enemmän kuin jonkun muun aiheen ollessa kyseessä?

Tuli mieleen sellaista, että entä jos joku taitava juonenpunoja ja tarinankertoja tekisi synopsiksen ja Milla Keränen kirjoittaisi sen pohjalta kirjan. Keräsen kaunis kielenkäyttö ja eläytyvä kuvailu voisivat päästä oikeuksiinsa, jos tarina olisi motivoitu pikkuisen Sisilian ruusua paremmin. Tai sitten olen vain vähän tyhmä enkä tajua tämä kirjan pointtia.

Tämän kirjoitettuani oli pakko etsiä netistä lisää arvioita Sisilian ruususta ja tarkistaa, kuinka erilaisia tai samantapaisia tulkintoja muualla on tästä tehty. Ainakin Turun Sanomissa ja Pohjalaisessa kirja on arvioitu.

Gummeruksen sivulta näkee myös, että Sisilian ruusu on julkaistu myös sähkökirjana. Hyvää panostusta, seuraan mielelläni sähkökirja-asioita vaikkei minulla vielä lukulaitetta olekaan. Hintaa ei kustantamon sivulta löytynyt, joten tsekkasin Elisa Kirjan hinnoittelun. Sähkökirjana tämä maksaa 21,90 euroa - mikä kyllä kuulostaa aika kovalta hinnalta kun kyseessä on tiedosto... Kukahan kustantamo uskaltaisi kokeilla sähkökirjojen hinnoittelua tuntuvasti paperikirjoja halvempaan hintaluokkaan?

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Isabella
Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
Charlotte Brontë: Jane Eyre, the graphic novel

Kaari Utrio: Sunneva Jaarlintytär

Kaari Utrion Sunneva Jaarlintyttären ostin joskus viime vuonna divarin poistokärrystä. Myös jatko-osa Sunneva keisarin kaupungissa lähti mukaan, yhteishinta kirjoille oli yksi euro. Kirjoissa ei ollut kansipapereita tallella, mutta alkuperäistä Sunneva Jaarlintyttären kansikuvaa voi ihailla Utrion kotisivuilla Naiset ja viihde -artikkelin yhteydessä - kannattaa ehdottomasti lukea artikkeli kokonaan, siinä on erittäin mielenkiintoista kuvausta kirjojen aikalaisvastaanotosta.

Alun perin vuonna 1969 ilmestynyt Sunneva on Utrion toinen romaani. Utrion varhaistuotannon tyylin tunnistaa, mutta kokonaisuutena kirja on kestänyt aikaa mainiosti. Olen uppoutunut näihin teini-ikäisenä 1990-luvulla innokkaasti ja niin uppouduin vieläkin, vaikka hivenen kriittisempi lukija taidan nykyään ollakin. Sunnevaa on luettu hiljattain myös Jossun lukupäiväkirjassa, ja saman havainnon Jossu on tehnyt kuin minäkin: sankaritar muistuttaa jonkun verran 1960-luvulla suosittua Angelikaa. Pari Angelikaa olen itsekin joskus tainnut lukaista - mutta Angelikan Wikipedia-sivulta löytyi erittäin mielenkiintoinen tieto, sarjaa on kirjoitettu uusiksi viime vuosina.

Sunneva Jaarlintytär sijoittuu mielenkiintoiseen historian ajanjaksoon, 1100-luvulle. Varhaistuotannon tyyli näkyy erityisesti siinä, että Utrio on ahtanut kirjan todella täyteen toimintaa. Myöhemmissä kirjoissa maltetaan hetki hengähtää välillä, jolloin toimintakohtaukset pääsevät paremmin esille, mutta tässä kirjassa tapahtuu koko ajan. Kirja vilisee taisteluita, murhia ja murhayrityksiä, nälänhätiä, tulipaloja ja mentiinpä minne vaan, niin aina esiin putkahtaa himokkaita raakoja miehiä, jotka iskevät silmänsä Sunnevaan.

Kirja jakautuu neljään jaksoon. Ensimmäinen sijoittuu Ruotsiin, jossa kaunis 13-vuotias Sunneva - siis tuon ajan mukaan avioliittoikäinen - saa miesten päät sekaisin. Toinen jakso sijoittuu Bergeniin, Norjan kuningas Sverren hoviin. Tässä jaksossa Sunneva tapaa sankarin, upporikkaan sisilialaisen herttuan Rainulf de Hautevillen. Hömpän lakien - joita kirjasin ylös Ylämaan laulun luettuani - mukaan Sunneva tietenkin inhoaa Rainulfia kauheasti ja Rainulf taas tekee kaikkensa saadakseen neidon joko sänkyyn tai naimisiin tai molempia.

Sitä ennen pitää kuitenkin kokea kolmas ja neljäs jakso. Kolmas sijoittuu pakanalliseen Hämeeseen, jonne Sunneva joutuu orjaksi. Neljäs tapahtuu Ranskassa, jossa Sunneva kohtaa monia ajan historiallisia henkilöitä, kuten Alienor Akvitanialaisen, Filip II:n ja Juhana Maattoman.

Historiallisten romaanien ystävänä luin erittäin mielelläni jälleen kerran Utrion kuvauksia 1100-luvulta. Varsinkin Häme-jakso pisti miettimään, että toivottavasti tämänkaltaiset kirjat päätyvät erityisesti sellaisten ihmisten käsiin, jotka pitävät Suomea ja suomalaisuutta jotenkin pyhän muuttumattomana. Kun ei se sitä ole. Tarkastellaanpa vaikka evankelis-luterilaisuutta. Utrion kuvaamalla 1100-luvulla luterilaisuutta ei ollut vielä olemassakaan, eikä tulisi olemaan moneen vuosisataan. Ja ne lähetystyötä yrittäneet katoliset papit, jotka uskaltautuivat Hämeeseen, juoksutettiin uhrikarsikoissa kuoliaaksi. Hämäläiset palvoivat Ukkoa ja Raunia ja uhrasivat jumalilleen pyhissä pihlajalehdoissaan.

"Rainulf oli kyllä kuullut tästä uudesta maasta, jonne pyhä Eerik Jedvardinpoika oli tehnyt ristiretken vuosia sitten. Se oli maa, jossa pakanat hallitsivat ja papit surmattiin julmasti, jossa ei ollut lakia eikä järjestystä. Rainulf muisteli, että joku piispakin oli saanut surmansa Suomessa marttyyrina, ja paavi oli eräässä bullassaan moitiskellut suomalaisia pakanoita näiden hurjien ja jumalattomien tapojen vuoksi.

- Tiedätkö mitään Suomesta, jaarli?

- Se on villi ja kauhea maa täynnä pakanoita ja petoja, hän sanoi murheellisesti. Rainulf tarttui äkillisellä liikkeellä miekkansa kahvaan."

Mieleen myös juolahti, että onkohan kirjaan sijoitettu pienimuotoinen hommage Mika Waltarille. Sunneva nimittäin päätyy Vanajaveden rannalle, Vanhan Valtarin taloon. Panu Rajalan Unio mysticasta opin, että Mika Waltarin isoisä oli kotoisin Hämeen Hattulasta, Waltarin talosta. Sukututkijoiden nettikeskustelussa Waltarin sukujuuria selvitetään perusteellisesti.

Mikäli nimen valinta oli tarkoituksellinen, on se nyt arvioituna myös aika osuva. Utriota on tämän vuosituhannen puolella jo verrattu Mika Waltariin - tarkkoja, historiallisesti uskottavia ja kuohuvia historiallisia romaaneja kumpikin on kirjoittanut. Suomessa samaan tasoon ei ole moni yltänyt. Utrion tuore verrokki voisi olla Carita Forsgren, joka on julkaissut kaksi historiallista romaania. Minä en ole Forsgreniä lukenut - ehkä siksi, että kyllästyttävästi hän on valinnut sellaiset aiheet, joita on muualla jo käsitelty vaikka kuinka paljon, ensin Kaarina Maununtyttären ja sitten farao Ekhnatonin. No, pitäisi kai tutustua.

Vuonna 1969 Waltari on ollut jo luomisvoimansa ehtoopuolella, mutta hänen komea historiallisten romaanien sarjansa oli saanut päätöksen Ihmiskunnan vihollisten ilmestyttyä vuonna 1964. Utrio taas on toisella kirjallaan ollut vasta pitkän kirjailijanuransa alussa. Esikoisromaanin vastaanotto oli Utrion artikkelin perusteella murskaava, mutta niinpä hän muistelee Waltarinkin olleen "ylenkatsottu ajanvietekirjailija". Mahtoiko mestari Waltari itse saada vihiä nuoren kirjailijattaren tarinan sijoittumisesta Vanhaan Valtariin? Jatko-osassa Sunneva keisarin kaupungissa liikutaan kiehtovassa Konstantinopolissa, jota Waltari oli kuvannut loistavasti Johannes Angeloksessa.

Tulen lukemaan Sunnevan keisarin kaupungissa jossain vaiheessa, mutta taidan lukea väliin jotain muuta. Sunnevan toiminnantäyteys hieman uuvutti jopa tällaista Utrion ikifania. Sunneva-kirjoista ei ole taidettu hetkeen ottaa uusia painoksia, pikagoogletuksen perusteella tuorein painos tuntuisi olevan vuodelta 1979. Mahtaisiko Sunnevat saada joskus uusintapainoksena Kaarin kirjasto -sarjassa? Se on tyylikäs ja siinä julkaistut uusintapainokset Utrio tarkastaa kielellisesti - upea osoitus ammattitaidosta tämäkin, että haluaa käydä vanhat kirjansa läpi, jotta uusintapainos olisi varmasti priimaa.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Isabella
Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö
Mika Waltari: Johannes Angelos

François Villon: Testamentti

Olipa eilen mahtavan mukavaa Naisyrittäjyysseminaarissa, jonka järjestelyporukkaan kuuluin! Seminaarissa puhuttiin muun muassa sosiaalisen median työkaluista yrityskäytössä, myös blogeista keskusteltiin. Eräänä esiintyjänä oli sosiaaliseen mediaan erikoistunut yritys Grapevine Media Oy. Oli mielenkiintoista huomata taas kerran, että oma, harrastuksen kautta hankittu kokemukseni bloggaamisesta onkin näköjään antanut arvokasta tietoa asioista, joita moni miettii yrityksensä näkökulmasta!

Missasin seminaarin vuoksi kirjablogimiitin, mutta toivottavasti uusia tulee, nyt kun on vauhtiin päästy. Seminaarin päätöspalaverissa oli niin hauskaa, että nyt meinaa olla pientä väsymyksen poikasta - aion silti lähteä tänään tungeksimaan karjamarkkinoille, joita kirjamessuiksi kutsutaan. Samalla reissulla täytyy käydä palauttamassa kirjaston kirjoja. Eräs palautettavista on François Villonin Testamentti, jonka lainasin varmaan heinäkuussa Rikhardinkadun kirjaston runo-osaston herätehyllystä. Kirja uhkasi jäädä lukematta, mutta kun olen uusinut lainauksen todella monesti niin päätin, että kyllä tämä nyt vaan täytyy lukea loppuun asti.

Villon on 1400-luvulla elänyt ranskalainen runoilija, jonka elämästä ei paljon tiedetä, mutta sen verran kumminkin että Wikipedia-artikkeli on saatu aikaiseksi. Hänen tuotannostaan on jäänyt elämään erityisesti yksi lentävä lause. "Missä ovat menneen talven lumet" eli Mais où sont les neiges d'antan? Minulle tämä lause on jäänyt pyörimään päähän Merja Virolaisen runosta. Ostin joskus lukiolaisena hänen runokirjansa Hellyyttäsi taitat gardenian, ja siellä on eräs runo, joka alkaa näin: "Totta, Villon, Bashō: minne menivät viime talven lumet?" Niinpä Villonin nimi oli minulle tuttu ja tämä oli yksi syy Testamentin lainaamiseen. Lumi-lausahdus on runosta Ballade des Dames du temps jadis, kirjassa suomennettuna nimellä Ballaadi menneen ajan naisista. Runon voi lukea ranskaksi vaikka täältä. Vaikka oma lukioranskani riittää Asterixin lukemiseen, en Villonin runoista pystyisi ranskaksi nauttimaan. Suomennokseen vertaamalla pystyn seuraamaan runoa myös ranskaksi.

Kirjan suomennos on vuodelta 1974 ja suomentajana on kirjailija Veijo Meri. Takakannessa kirjoitetaan näin: "Veijo Merellä on ollut otsaa ja taitoa pitää tarvittavin osin kiinni alkutekstin poljennosta. Tulos on niin Villonia, että sen nähdessään joutuvat uusiin aatoksiin nekin, joiden mielestä Villon kuuluu käännettäväksi mahdottomiin kirjailijoihin."

Valitettavasti joudun olemaan takakannen kehuista eri mieltä. Kykyni eivät kuitenkaan riitä Meren suomentajan kykyjen täydelliseen arviointiin. Yritin etsiä Hesarin arkistoista aikalaiskritiikiä teoksesta, mutten löytänyt. En saanut kauhean paljon runoista irti, ja yksi syy oli siinä, että mielestäni runon rytmi onnahteli aika lailla. Eikä kyse ollut siitä, että olisi kirjoitettu vapaamittaista modernia runoa - siinäkin on aina rytminsä. Tämä on välillä käännetty rytmiin ja välillä siitä horjahdellaan. Jotkut tekstipätkät ovat suorastaan ärsyttäviä, ja vaikea sanoa johtuuko se Villonista vai Merestä.

"En Jacquet Cardonille mitään suo,

kun ei löydy mitään sopivaa.

Jottei syrjään jäisi kokonaan,

annan pienen laulun. Luulen, se

"Marionetten" säveleeseen käy,

jonka Marion Peutarde sävelsi,

"Avaa oves, Guillemette" sopii myös.

Sinappia on se, kokeilkaa."

Vaan mistäpä minä tiedän, kuinka hyvin Veijo Meri hallitsee 1400-luvun kirjallisen ranskan ja kuinka erinomainen hänen käännöksensä on. Kaipaisin asiantuntijan arviota tästä asiasta.

Kuten kirjan nimestä ja runonäytteestä voi päätellä, runoista suurin osa on testamentin tekemistä: Villon nimeää ystäviään ja vihollisiaan ja määrää heille erilaisia palkintoja ja rangaistuksia. Mukaan mahtuu myös yksittäisiä runoja. Pidin eniten Lihavan Margotin ballaadista, jonka voi lukea ranskaksi täältä. Siinä oli roisia naturalismia ja löyhkäävän vanhan pariisilaisbordellin tunnelmaa.

Kokonaisuutena Testamentin lukeminen meni minulla väkisinlukemiseksi, samalla lailla kävi kesällä Ruusun nimen kanssa. Tulipahan luettua, kun olin etukäteen päättänyt enkä viitsinyt enää lykätä pitemmälle. Yksittäisiä helmiä Testamentista löysin, mutta kokonaisuus ei ollut minulle kauhean antoisa. Olisin halunnut pitää tästä, mutten saanut säväreitä. Mutta epäilen, että suomennos on eräs syy. Vaan taitaapa olla turha odotella, että tästä mitään uutta suomennosta tehtäisiin. Jonkun kustantajan pitäisi olla asiasta niin innostunut, että antaisi jollekin kääntäjälle riittävästi aikaa ja rahaa työn tekemiseen. Kääntäjän pitäisi olla runotaitoinen ja hallita vanha ranskan kieli. Suomalaiset tuskin ryntäisivät sankoin joukoin teosta ostamaan eikä kirjailijaakaan saisi kirjamessuille nimikirjoituksia jakamaan.

Mikäli haluaa tutustua vanhaan ranskalaiseen kirjallisuuteen, voisin suositella François Rabelais'n Pantagruel-kirjoja, joita on suomennettu pikkuhiljaa useita kappaleita. Joten kyllä sitä kulttuurityötäkin tehdään, eivät kaikki kustannuspäätökset onneksi perustu kaupalliseen potentiaaliin. Olen joskus lukiolaisena lukenut yhden Pantagruel-kirjan, ja voisinpa verestää muistiani Pantagruelin parissa tässä joskus sopivana hetkenä. Nuharupi-blogissa on hyvä kuvaus Pantagruel, Dipsodien kuningas -kirjasta ja Kiiltomadossa kerrotaan kirjoista hieman pitemmin.

Selaillessani Merja Virolaisen runokirjaa törmäsin siellä osioon, joka kiinnosti minua nuorena kovasti. Virolainen on omistanut luvun Christine de Pisanille ja kirjoitti joukon runoja de Pisanin näkökulmasta. Kiinnostuin de Pisanista Virolaisen kirjan perusteella, mutta muistan, etten löytänyt hänestä juuri mitään tietoa, vaikka yritin etsiä. (Silloin siis elettiin aikaa ennen Internetin aktiivikäyttöä...) Nyt tilanne on toinen, ja Wikipediasta löytyy paljon asiaa de Pisanista. Pitää tutustua tähän kirjailijaan joskus lisää. Tosin suomeksi hänen runouttaan ei taida olla saatavilla. Ja ehkäpä Virolaisestakin seuraa oma blogipostaus jossain vaiheessa.

Lue myös nämä:
Umberto Eco: Ruusun nimi
R. Goscinny - A. Uderzo: Obélix et compagnie
Walt Whitman: Valitut runot

Umberto Eco: Ruusun nimi

Edellisessä kyselyssä tiedustelin parasta kesälomasuunnitelmaa. Vastanneet halusivat eniten lähteä taksilla Rovaniemelle, toiseksi mieluisinta oli lampaanmetsästys ja kolmanneksi eniten toivottiin Kalevi Sorsasta mielikuvituskaveria. Mielenkiintoista!

Minun kesälukemistani on ollut vanha klassikko, johon en jostain syystä ole aiemmin tarttunut vaikka historiallisten romaanien ystävä olenkin - Umberto Econ Ruusun nimi. Kirjalle tuleekin 30 vuotta täyteen, se on alun perin julkaistu vuonna 1980 ja suomeksikin melko tuoreeltaan vuonna 1983. Komean näköinen tämä WSOY:n klassikot -sarjassa julkaistu uusi painos onkin.

Muistan joskus katselleeni puolella silmällä telkkarista elokuvasovitusta, jonka pääosassa oli Sean Connery. Lisäksi minulle, historian ystävälle ja historiallisten romaanien himolukijalle, kirjan aihe tuntui sopivan kuin nenä päähän. Kirja sijoittuu 1300-luvulle italialaiseen munkkiluostariin, jonne nuori noviisi Adson Melkiläinen saapuu oppineen munkin, Fra William Baskervillen kanssa. Luostarissa tapahtuu murha, ja Williamia pyydetään selvittämään murhaaja.

Valitettavasti klassikon maine ja kauniit kannet eivät pelastaneet lukukokemusta. Jo muutaman kymmenen sivun jälkeen teki mieli jättää kirja kesken, mutta päätin että luen loppuun vaikka väkisin, koska olin kirjan lukemista pitkään suunnitellut. Kirja tuntui Da Vinci -koodin esiasteelta, ollen kuitenkin Dan Brownin taannoista hittikirjaa parempi. Ruusun nimi oli minun mielestäni tylsä ja hengetön perusdekkari, joka on kuorrutettu kirjailija Umberto Econ oppineisuudella. Eco toimii Bolognan yliopiston semiotiikan professorina, ja hän briljeeraa kirjassa ahkerasti 1300-luvun tuntemuksellaan ja latinan taidoillaan. Sen sijaan kovin eläviksi hän ei henkilöhahmojaan saa, ja murhasarjakaan ei kovin kummoisia jännityksen väristyksiä minussa herättänyt, vaan murhat tuntuivat aika yhdentekeviltä, "jaa taasko joku kuoli" -tyyliin.

Lisäksi minua häiritsi kerrontatekninen epäpuhtaus. Harmillista, aivan kuin minusta olisi tullut vanhemmiten nirso ja vaativa lukija tällaisten asioiden suhteen. Kirja on kirjoitettu Adsonin muistelmien muotoon. Kehyskertomuksena on vanhan Adsonin kertojanääni - hän kirjoittaa tapahtumia muistiin vanhana miehenä. Niinpä onkin häiritsevää, kun tämä ajallinen etäisyys ei kovin uskottavasti näy. Kirjassa on esimerkiksi erittäin pitkiä repliikkejä, joiden sisään on usein upotettu virkkeitä sulkujen sisään! Tämä jos mikä on minusta kiusallista ja vie dialogilta uskottavuutta. Lisäksi kirjassa on paljon "paasausjaksoja", joissa Eco kuvailee 1300-luvun kirkollispolitiikkaa. Mikäs siinä, tällaisesta pidin kovasti silloin kun olin kouluikäinen, mutta nykyään arvostan enemmän uskottavaa ja hyvin valittua ja keskitettyä kertojanäkökulmaa. Kertojanäkökulma saa olla kaikkitietävä, mutta silloin sen pitäisi olla sitä johdonmukaisesti.

Arvioin siis, että tämä kirja sopii parhaiten teini-ikäisille himolukijoille. Siinä iässä minäkin olisin varmasti osannut nauttia tästä täysin rinnoin: olisin imenyt itseeni ne ulkokohtaisesti kuvatut faktat 1300-luvun Italiasta, mutkikkaasta katolisen kirkon valtataistelusta ja eri munkkikuntien ja uskonnollisten lahkojen piirteistä. En usko että minua olisi myöskään häirinnyt henkilökuvauksen ohuus - nuoren ihmisen mielikuvitus täyttää aukot tehokkaasti ja latteinkin henkilöhahmo tuntuu persoonalliselta ja elävältä. Olisipa itse dekkarijuonikin saattanut tuntua jännittävältä.

Mutta nyt, kun minulla ei enää tätä nuoren ihmisen aivokapasiteettia ole, kirja tuli kahlattua läpi puoliväkisin. Onpahan luettu.

Seuraavaksi kirjapinossa odottaa todella massiivinen klassikko - saa nähdä kuinka kauan sen lukemiseen menee. Jotenkin kesälomalla on enemmän tehoja keskittyä johonkin vaativaan ja painavaan luettavaan kuin talven kiireissä, siksi kannattaa ainakin yrittää jotain kesäklassikkoa. Tosin divarikierros tuotti erinomaisen saldon: klassikkoon keskittymistä uhkaa vino pino houkuttelevia hömppäromaaneja. Saapa nähdä, mitä tulee luettua ensimmäiseksi loppuun asti!

Lue myös nämä:
Lian Hearn: Satakielilattia
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Kaari Utrio: Uhritulet

Kaari Utrio: Uhritulet

Piipahdin jokin aika sitten Sofian antikvariaatissa ja sieltä löytyi mahtavia saaliita. Suositeltava divari: siisti, kirjat hyväkuntoisia ja hyvässä järjestyksessä. Ostettavaa löytyi helposti. Eräs matkaan tarttuneista kirjoista oli erinomaisessa kunnossa oleva Kaari Utrion Uhritulet ensipainoksena.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1993 ja muistelisin lukeneeni kirjan heti tuoreeltaan. Olen täyttänyt tuona vuonna 16 vuotta ja minulla oli jo monen vuoden Utrio-lukuhistoria takanani. Tämä kirja jätti muistaakseni hieman hämmentyneen olon. Olen lukenut kirjan myöhemminkin uudelleen, mutta lempi-Utrioitani tämä ei ole. Kirjan sankaritar Judit edustaa niitä ujoja ja vaatimattomia Utrion sankarittaria ja tarina sijoittuu 1300-luvun loppupuolelle.

Kirjassa erikoista on ylilyövä raakuus, suoranainen sadismi. Judit-parka joutuu kokemaan tai todistamaan milloin mitäkin kauheuksia: raiskauksia, sukurutsaa, perhemurhia, häkkiin vangitsemisia ja vaikka mitä. Näissä Utrion keskiaikaan sijoittuvissa kirjoissa yhtenä elementtinä toki on aina ollut kuoleman jokapäiväisyys ja väkivallan näkyminen arkielämässä, mutta aivan näin kärjistettynä raakuuksia ei yleensä kuvata. Uhritulet tuntuu hieman välityöltä: ujon Juditin persoonallisuus on niin häivytetty, että hän alkaa saada vasta kirjan loppupuolella edes jonkinlaista persoonallisuuden tuntua. Vastaparina toimiva sankari on tällä kertaa nimeltään Sten Balk, hurskas ja urhoollinen soturi, piispan veli. Rakkaustarina lähtee hieman hitaasti liikenteeseen, ja vaikka loppu onkin onnellinen, kamalasti kärsimystä ehditään sitä ennen kokemaan.

Jos päähenkilöt eivät tällä kertaa aivan parasta A-ryhmää olekaan, niin 1300-luvun poliittisten tapahtumien kuvaaminen on kirjan mielenkiintoisinta antia. Kirja sijoittuu ajallisesti hieman Vendela-kirjan jälkeen, drotsi Bo Jonsson Gripin valtakauden jälkeen. Vendela onkin yksi kaikkien aikojen suosikkihahmoistani Utriolta, ja ilahduttavasti hän vierailee tässä kirjassa lyhyesti. Ruotsin kuningas Albrekt Mecklenburgilainen ajautuu sotaan Tanskan kuningatar Margareetaa vastaan, ja levottomat olot koettelevat myös syrjäisen Itämaan kaupunkeja: Turkua, Viipuria, Raaseporia, Porvoota. Erityisesti saksalaissyntyiset vitaliaanimerirosvot ryöstelevät Itämeren rantoja armotta.

Lukuajoitukseni oli näköjään oivallinen, sillä Tammen nettisivujen perusteella kirja on tulossa uusintapainoksena tässä kuussa, tyylikkäässä Kaarin kirjasto -sarjassa. Nykyään kustannusmaailmassa ei enää kovin paljon suosita piirrettyjä kansia, joten aika lyhyessä ajassa kansikuvataiteestakin on ehtinyt tulla nostalgiaa. Alkuperäisestä Uhritulet-kannesta vastaa taiteilija Matti Kota, joka on vastannut useista muistakin 1980- ja 1990- lukujen Utrio-kansista.

Olen aina lukenut mielenkiinnolla Utrion kirjojen pukukuvauksia. Nyt innostuin hakemaan kuvaesimerkkejä syrcotte-puvuista, ja osuin hauskaan ohjesivustoon. Turun kulttuurikeskuksen keskiaikaprojekti on toteuttanut erilaisia ompelukaavoja keskiaikaisille puvuille. Ymmärrettävää, ovathan erilaiset keskiaikatapahtumat ja liveroolipelaaminen suosittuja harrastuksia nykyään.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Ylämaan laulu
L.M. Montgomery: The Blue Castle (Sininen linna)
Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso

Mika Waltari: Nuori Johannes

Blogi on sitten viime kirjoituksen täyttänyt kolme vuotta ja tämä on näköjään 158. blogikirjoitukseni. Hyvä minä! Bloggaus on ollut varsin mukava harrastus ja kaikenlaisia kivoja lieveilmiöitäkin siitä on seurannut. Viimeisimpänä pääsin Veikko Huovis -seuran kokoukseen pitämään lukijapuheenvuoron ja tapasin kirjailijan itsensäkin.

Päivän aihe on Mika Waltarin Nuori Johannes. Kuten kerroin, Johannes Angeloksen maailma lumosi ja sen innoittamana piti tutustua myös Johanneksen varhaisvaiheisiin. Nuori Johannes on postuumisti julkaistu, Waltarin itsensä hylkäämä käsikirjoitus. Täytyy olla samaa mieltä Panu Rajalan kanssa, joka Unio Mysticassa totesi jotain sen suuntaista, että kova työmoraali Waltarilla on ollut, kun on tämän käsikirjoituksen sivuun pistänyt. Moni heikompi kirjailija olisi antanut vaikka oikean kätensä, jos olisi mitään tällaista ikinä paperille saanut.

Kirja on ehdottomasti "prequel" - mikähän olisi sopiva suomennos tälle jatko-osan vastakohdalle, "esiosa"? Olen kirjan luettuani tyytyväinen, että luin Johanneksen tarinan juuri näin päin: ensin mestarillinen Johannes Angelos, sitten täydennyksenä ja fiilistelynä Nuori Johannes. Toisin päin luettuani pääteos itse olisi saattanut tuntua hieman toistolta, sillä Nuoren Johanneksen tapahtumat on taitavasti pureskeltu ja sulautettu osaksi Johannes Angeloksen kokonaisuutta. Näin päin luettuna sain paljon kiinnostavaa lisätietoa, kertausta ja täydennystä tarinaan.

Kirjan alkupuolella tuntuu olevan hieman tyhjäkäyntiä, mutta mitä pitemmälle kirja etenee, sitä kiinnostavimpia jaksoja mukaan mahtuu. Kirkolliskokouksen kuvaus oli minusta todella mielenkiintoista luettavaa. Johannes on kirjurina todistamassa mahdottomalta tuntuvaa urakkaa: paavin ja Konstantinopolin keisarin vääntöä kirkkojen yhdistymisen merkeissä. Samoin sulttaani Muhammedin kuvaus on ehdottomasti parasta antia kirjassa. Lopussa kirjan tapahtumat menevät osittain päällekkäin Johannes Angeloksen alun kanssa. Joitakin asioita Waltari kirjoitti Angeloksessa uusiksi - esimerkiksi Lukas Notaraksen "mieluummin turkkilaisten turbaani kuin paavin mitra" -huutoa Johannes oli Angeloksessa todistamassa jo Konstantinopolin asukkaana, Nuoressa Johanneksessa vielä sulttaanin orjana.

Nuoren Johanneksen hylkääminen teki loppujen lopuksi terää Johannes Angeloksen rakenteelle, sillä nuoruuden seikkailujen vaiheet nivoutuivat luontevasti osaksi tarinan kulkua ja ajallinen tiivistäminen oli eduksi. Suosittelen siis Nuoren Johanneksen lukemista ensisijaisesti Johannes Angeloksen lukemisen jälkeen.

Lue myös nämä:
Mika Waltari: Johannes Angelos
Panu Rajala: Unio mystica
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Mika Waltari: Johannes Angelos

Unio Mystican ja lukijakommenttien myötävaikutuksesta kirjastoreissulla "suositushyllystä" tarttui mukaan Mika Waltarin Johannes Angelos. Ja olipa muuten mahtava kirja! Historiallisten romaanien ystäville tämä on ykkösluettavaa. Tämä olisi mainio joululomakirja: paksu, mukaansatempaava, loistavasti kirjoitettu, huimia historiallisia tapahtumia kuvaava seikkailu.

Aihe on huikea: Konstantinopolin valloitus vuonna 1452. Bysantin tuhatvuotinen valta päättyi, kun Turkin sulttaanin joukot valloittivat kaupungin.

Päähenkilö, niin Euroopassa kuin sulttaanin joukoissakin seikkaillut Johannes Angelos on päätynyt Konstantinopoliin tarkoituksenaan puolustaa kaupunkia kuolemaansa saakka. Keisari Konstantinos on sotilaallisen avunannon turvatakseen hyväksynyt ortodoksisen ja katolisen kirkon unionin, vaikka kansa vastustaa "latinalaisten" myötäilyä. Oppositiota edustaa mahtimies Lukas Notaras, joka on valmis pelaamaan peliä sulttaanin pussiin mieluummin kuin käymään tuhoon tuomittua, alivoimaista puolustustaistelua.

Mutta ylpeys purppurassa syntyneistä keisareista ja kreikkalaisuudesta sekä Konstantinopolin huikeasta historiasta pitävät kaupunkilaisten uskoa yllä. Piirityksiä on koettu ennenkin, varmasti mahtavat kaupunginmuurit kestävät sulttaanin hyökkäilyt tälläkin kertaa?

Kirjassa on paljon kiehtovia asioita. Ensinnäkin Konstantinopoli itse. "Itä-Rooma", Bysantti, viikinkien myyttinen Miklagaard. Rooman keisarien perinne jatkui täällä, mutta 1400-luvun lähestyessä loppua purppurasyntyinen keisarius näyttäytyy jo merkillisena reliikkinä, kun Euroopassa tehdään teknologisia keksintöjä ja tiede ja ihmisjärki valtaavat ajattelussa kristinuskolta tilaa. Toiseksi piiritys. Historian opinnoista on jäänyt jonkinmoinen kuva piirityksistä: näin kärjistetysti, yksinkertaisimmillaan valloitussota oli sitä, että joku oli rakentanut linnan tai kaupungin ympärille muurit ja toinen piiritti muurit ja odotti että sisäpuolella istujat nääntyisivät nälkään. Vaatimattomilla käsiaseilla vahvojen muurien murtaminen oli mahdotonta, toisaalta piiritetyt eivät saaneet huoltoapua tai elintarvikkeita. Hirmuinen suurpiiritys on ollut esimerkiksi Leningradin piiritys toisen maailmansodan aikana, jolloin vuosia loukussa olleet kaupunkilaiset söivät tarinoiden mukaan kengätpohjatkin ja tapettiliisterit seinistä.

Konstantinopolin piirityksessä kohtaloksi koituu uusi tekniikka: unkarilaisen Orbanin valamat hirmuiset tykit. Tykkitulitusta Konstantinopolin mahtavat muurit eivät pysty loputtomiin kestämään, ja lopuksi turkkilaiset vyöryvät kaupunkiin.

Kirja on myös tutkielma vallasta. Voimakas sulttaani Muhammed, joka haluaa nimensä historiaan Konstantinopolin valloittajan, jyrää hirmuhanketta eteenpäin, vaikka moni heikompi on siinä aiemmin epäonnistunut. Missä määrin historian käänteet ovat loppupeleissä aina kuitenkin yksittäisestä yksilöstä kiinni, tuntuu Waltari pohtivan. Opportunistista "reaalipolitiikkaa" pelaava Lukas Notaras tasapainoilee isänmaanuskollisuuden ja kavalluksen välimaastossa. Johannesta itseään kaikki epäilevät sulttaanin vakoojaksi, vaikka hän kuinka vakuuttaa uskollisuuttaan Konstantinopolille. Edes Lukas Notaraksen kaunis tytär Anna, jossa Johannes (tietenkin) kohtaa sielunkumppaninsa ei miehen vakaumuksellisuutta aina ymmärrä. Ja kuten messiaanisilla sankarihahmoilla usein, myös Johanneksella olisi hyvät perusteet ryhtyä vehkeilemään salaliittoja tai vallankaappauksia, mutta hän ei sitä tee.

Waltari kirjoittaa Konstantinopolin kohtalosta aikakausien välisen rajapyykin. Taakse jää Kristuksen ja hengen maailmanaika. Johannesta kauhistuttaa, että sulttaani Muhammed ei tunnu uskovan edes omaan jumalaansa ja muslimien pyhiin asioihin. Johannes ei halua elää maailmassa, jossa ihmisen vallanhimo, oman edun tavoittelu ja maallisuus nousevat uskonnon, henkisyyden ja taivasten valtakunnan tavoittelun tilalle.

Lisäksi tämä kirja herätti taas sen tunteen, jonka usein historiallisia romaaneja lukiessani koen. Kun seuraa päivälehtia ja päivittäisiä internet-uutisia, pyritään niissä, tietenkin, raportoimaan asioista mahdollisimman nopeasti ja tarkkailemaan tämän päivän maailmaa. Mutta ilman historian tuntemusta saa sen kuvan, että nykypäivän tilanne on jokin merkillinen, ylivertainen kohtalonhetki. Historian parissa viivähtäessään saa etäisyyttä asioihin. "Ei ole mitään uutta auringon alla", oli Waltarinkin toistuva teema, ja niinhän se on. Nyt kirjoitellaan talouskriiseistä ja luonnonmullistuksista maailmanlopun enteitä nähden. Konstantinopolin kreikkalaisille maailmanloppu koitti vuonna 1452. Kuinka moni nykypäivän ihminen silti tietää tai tajuaa, mitä silloin tapahtui?

Kirja herätti minussa myös matkakuumeen: sopivan tilaisuuden tullen olisi hienoa matkustaa Istanbuliin tutkimaan vanhan Bysantin jälkiä ja näkemään Johannes Angeloksen seikkailun maisemat. Kirja oli myös poikkeus muihin lukemiini Waltarin historiallisiin romaaneihin verrattuna: siinä ei seurata päähenkilön vaiheita kehdosta hautaan, vaan tapahtumat sijoittuvat muutaman kuukauden jaksolle. Tällainen lyhyt aikajänne mahdollistaa ihan eri lailla draamallisen tiiviyden, ja itse pidän melkein enemmän tällaisesta vaihtoehdosta kuin vuosikymmenien ajanjaksoa haarukoivista kirjoista. Johanneksen nuoruudenvaiheisiin viitataan jonkin verran, ja niistähän saisikin selkoa, jos lukisi kirjan Nuori Johannes, joka julkaistiin postuumisti Waltarin kuoleman jälkeen. Kyseessä on kesken jäänyt romaaninaloitus, ja pitää varmaan tutustua siihen sopivan hetken tullen. Harmi, että kirjastoon ei näin sunnuntai-iltana pääse, muuten menisin varmasti heti tutkimaan nuoren Johanneksen vaiheita.

Lue myös nämä:
Panu Rajala: Unio mystica
Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles
Art Spiegelman: Maus