| Kansi: WSOY. |
Johanna Aatsalon Paljastus - tarina dopinguutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa on järisyttävää luettavaa. Aatsalo kirjoittaa oman näkökulmansa vuonna 1998 käynnistyneeseen dopinguutisointikohuun. Sana ”kohu” on ylikäytetty nykyajan mediakielessä, mutta tähän tapaukseen se sopii.
Aatsalo oli 32-vuotias STT:n urheilutoimittaja, kun hän teki jutun siitä, miten suomalainen maajoukkuehiihtäjä on hankkinut kasvuhormonia suorituksensa parantamiseen. Juttu on luettavissa esimerkiksi Helsingin Sanomien arkistosta. Ensimmäisen uutisen jälkeen STT tarkensi nopeasti, että jutussa tarkoitettiin Jari Räsästä.
Tästä seurasi ennennäkemätön mylläkkä, joka ensi alkuun kohdistui Aatsaloon itseensä ja STT:n päätoimittaja Kari Väisäseen, mutta myöhemmässä vaiheessa syyttävä sormi kääntyikin osoittamaan huijaavaa urheiluväkeä. Viimeiset oikeuden tuomiot juttuun kytkeytyvässä dopingskandaalissa on jaettu vuonna 2013, jolloin hiihtäjinä tunnetut Harri Kirvesniemi, Jari Isometsä ja Janne Immonen tuomittiin perättömästä lausumasta tuomioistuimessa. Aatsalolle ja Väisäselle puolestaan jaettiin lehdistön- ja sananvapauden edistämistä ajavan International Press Instituten Suomen ryhmän sananvapauspalkinto toukokuussa 2024.
Olen Aatsaloa kymmenen vuotta nuorempi ja alkuperäisen uutisen ilmestymisen aikaan olin opiskelija. Tilasin opiskelijabudjetillakin sanomalehteä ja paperisen Helsingin Sanomien lukeminen kuului aamurutiineihini. Olen siis seurannut aiheen uutisointia reaaliajassa, mutta koska en ole koskaan ollut huippu-urheilufani, muistan suhtautuneeni lähinnä pilkallisen huvittuneesti urheilijoiden dopingiin. Aatsalon nimi jäi uutisoinnin jatkuessa mieleen, mutta muuten en pysähtynyt kovin syvällisesti pohdiskelemaan tilannetta.
Ivallinen vastareaktioni siihen, miten tohkeissaan urheiluväki kielsi dopingin, johtui kai siitä, että urheilua on lähes tungettu kurkusta alas silloin, kun olin lapsi. Muistan, kuinka ala-asteella opetus keskeytettiin, luokassa oleva kuvaputkitelevisio pantiin päälle ja koko luokan piti katsoa hiihtokilpailuja. Marja-Liisa Kirvesniemen irvistävät kasvot ovat jääneet mieleen, todennäköisesti katsoimme siis Calgaryn talviolympialaisia.
Mutta jos urheiluväen oletus oli, että jokainen lapsi ihailee hiihtosankareita, meni tämä ainakin minun kohdallani hukkaan, koska liikuntatunneilla hiihtäminen tuntui edelleen hikiseltä pakkopullalta. Nämä tunnekokemukset purkautuivat kohdallani silloin, kun Lahden dopingskandaali rävähti suuren yleisön silmille vuonna 2001 ja kun Arto Halosen dokumentti Sinivalkoinen valhe tuli teatterilevitykseen vuonna 2012. Hahhah, turhaan yrititte esittää, että urheilijat olisivat jotain putipuhtaita idoleita, joista kaikkien pitäisi ottaa mallia.
Aatsalo kirjoittaa Paljastuksessa tarinan omasta näkökulmastaan. Myös tarinallisuus on nykyajan journalismissa ylikäytetty keino, mutta tämä tarina on todella lukemisen ja kuulemisen arvoinen. Se kertoo naisvihasta, urheilujournalismin pinnallisuudesta, hyväveli-verkostoista, urheiluväen kyvyttömyydestä avoimen kriittiseen keskusteluun ja itsereflektointiin, suomalaisen oikeuskäytännön nyrjähtämisestä todella kieroon suuntaan, kovan paineen aiheuttamasta psykosomaattisesta oireilusta ja Matti Nykäsen striptease-työstä Järvenpään Casinolla. Kirja muistuttaa teemoiltaan hiljakkoin lukemaani Kittilän lakia. Molempien alaotsikkona voisi olla ”Herkkähipiäiset miehet pillastuvat” ja molemmissa vakiintuneita miesporukoiden käytäntöjä ryhtyy muuttamaan nainen, jolle miesten tavanomaiset selittelyt eivät mene läpi.
Yksilön kannalta katsottuna Aatsalon kokema kurmootus on aivan järkyttävää. Lokaa, lööppejä, syytöksiä ja haukkuja tulvi joka suunnasta. Lisäksi poliisi rupesi tutkimaan hiihtoväen Aatsaloon kohdistamia kunnianloukkaussyytöksiä häkellyttävällä nopeudella. Syyksi Aatsalo arvele sen, että entinen pääministeri Esko Aho oli siirtynyt Hiihtoliiton johtajaksi ja Aho käynnisti vaikutusvallallaan kovan vastahyökkäyksen Aatsaloa kohtaan. Ensimmäisessä käräjäoikeuden tuomiossa Aatsalo tuomittiin syylliseksi ja miljoonien markkojen korvauksiin kunnianloukkauksesta. Tämän osuuden lukeminen on omiaan murentamaan uskoa suomalaiseen oikeusvaltioon. Häkellyttävällä tavalla jopa vuoden 2000 presidentinvaaleilla oli oma roolinsa tässä draamassa.
Kirjan perusteella Aatsaloa pitivät pystyssä oman perheen tuki, päätoimittajan tuki, nuoruuden urheiluharrastuksissa hioutunut tavoitteellisuus ja paineensietokyky, pinnan alla vaikuttava vakaumus sekä syvällä sisimmässä elävä tieto siitä, että hän oli totuuden äärellä. Totuudenpuhujalla ei ole sijaa majatalossa, sanotaan, ja tämä kirja osoittaa sen oikeaksi. Lisäksi Aatsalo vaikuttaa osanneen kuunnella intuitiotaan, sillä useammassa kohdassa hän mainitsee sen osoittaneen suunnan, johon vyyhti milloinkin oli kääntymässä.
Luin muutama kuukausi sitten Jari Kupilan sisällissotaa käsittelevän kirjan Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan ja siinä Kupila nosti esiin, miten urheiluväki ei vieläkään ole kunnolla käsitellyt sisällissodan jättämiä haavoja. Yhtä lailla Aatsalo mainitsee, että dopingin käyttöä ei ole urheilun vallankäyttäjien tai urheiluyleisön piirissä kunnolla käsitelty. Siitä on edelleen vaiettu, vaikka mätäpaiseita on puhjennut vuosien aikana siellä täällä.
Kirjan luettuani jäin pohtimaan, miltä hiihtourheilu nyt näyttää minun silmiini. Olen epäurheilullinen ihminen enkä seuraa aktiivisesti mitään lajia. Mutta se on läpäissyt minunkin tajuntani, että viime vuosina suomalaiset ovat jälleen olleet voittoisia hiihdon arvokisoissa. Esimerkiksi Iivo Niskanen on voittanut olympiamitaleita. En muista nähneeni missään mediassa tarkkaa käsittelyä siitä, onko suomalainen dopingtestaaminen ja antidopingtoiminta kehittynyt parempaan suuntaan sitten Lahden skandaalin. Vai ajattelevatko hiihtojohtajat, että kyllä yleisö on vanhat kriisit jo unohtanut, nyt voidaan taas vakuuttaa iloisin mielin, että doping on pahasta ja meillä ei kukaan käytä mitään?
Urheilun uskottavuutta kasvattaisi, jos urheilun vallankäyttäjät ottaisivat opikseen esimerkiksi Aatsalon tapauksen käsittelystä. Itse urheilun sivustaseuraajana kehotan urheilun johtohahmoja viestimään aktiivisesti, millä tolalla suomalaisurheilun dopingvastaisuus oikeasti on. Tämä antaisi suurelle yleisölle ja median edustajille mahdollisuuden punnita, kuinka uskottavaa suomalainen dopingtyö on. Jos on tarkoitus vain hymistellä ja hehkuttaa, niin ainakaan minä en halua edustaa ”kansan syviä rivejä”, joiden ainoa rooli on innostua mitaleista ja palvoa urheilijoita. Ansaitsen parempaa. Sellaista kuin Paljastus, jossa urheilupiirejä valotetaan oikeasti kiinnostavista näkökulmista.
Kirjan lukemisen aikana päässäni alkoi soida Klamydian vanha hitti Mömmöm-kisat: Hei Hiihtoliitto, taitaa puuttuu päästä täytteet, kun ainut positiivinen asia on noi dopingnäytteet… Olkoon se tämän kirjan soundtrack. Laulun voi kuunnella vaikkapa Spotifysta.