Ilmari Kianto: Vanha pappila

Olkoon tapahtunut mitä tahansa, olkoon vain vanha rovasti kuollut ja entinen ruustinna surrut itsensä tuntemattomaksi, olkoon koko heimokunta hajoitettu maan ääriin, älköön kenenkään meikäläisen elämäntie enää vetäkö sinne kultaiselle kukkulalle, mutta - Vanha Pappila silti on olemassa.

Ilmari Kiannon Vanhan pappilan panin lukulistalle pari vuotta sitten luettuani Maarit Knuuttilan Pappilan hätävaran, joka kertoo vanhan ajan pappiloiden vieraanvaraisuuskulttuurista. Vanha pappila on luettavissa Project Gutenbergissa, mutta kun huomasin kirjan painetun version löytyvän vanhempieni kirjahyllystä, nappasin sen lainaan.

Kianto on Kainuun kirjailijoista tärkeimpiä – mutta luultavasti juuri siksi olen tähän asti pitänyt henkistä etäisyyttä Kiannon tuotantoon. Arvelen tämän johtuvan siitä, että nuorena Kainuussa kaipasin kirjallisuudelta enemmän eksotiikkaa kuin kainuulaista historiallista kurjuutta ja korpielämää. Ja Kiannon tunnetuimmat teokset, Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi ovat suorastaan luoneet kainuulaisen naturalismin tyylilajin. Punaisen viivan maine on kantanut niin pitkälle, että kun aikoinaan kirjabloggaajat tempaisivat valekirja-arvioiden flashmobin, oli Punainen viiva yksi teoksista, joilla kopioivia koululaisia yritettiin juksata. Tämän valekirja-arvion voi lukea Booking it some more -blogista.

Vanha pappila ei kuitenkaan keskity kurjisteluun, vaan se on mitä mahtavin lapsuuskuvaus ja erittäin kiinnostava kuvaus säätyläiselämästä Pohjois-Suomessa. Kianto kuvailee ”Iivari-pojan” silmien kautta suomussalmelaisen Karhulan pappilan vilkasta seuraelämää, purjehdus- ja kalastusretkiä järvillä ja saarissa, kesänviettoa ja joulunviettoa ja mainioita ihmistyyppejä tsaarinajan Suomussalmella.

Kirjan kieli on aivan mahtavaa: on klahvulaatikkoa, isnyöriä, hyölää ja varha-tuntua. Juuri tämän takia pitäisi lukea enemmän vanhaa suomalaista kirjallisuutta: vanha ja värikäs kieli on huikea sukellus kulttuuriin, historiaan ja luontoon. Ja yläkainuulainen murre helähtää Kiannon kirjaamana varsin elävänä rahvaan suussa, vaikka pappilan väki puhuu keskenään ruotsia tai kirjakieltä.

En nykyään kovin helposti vuodata kyyneleitä kirjojen ääressä, mutta tämän kirjan loppupuolella itkin kuin vesiputous. Kianto kuvaa kirjassa isänsä, vanhan rovastin, kuoleman ja hautajaiset. Syvästi liikuttavassa kohtauksessa hän kuvittelee, mahtaako rovasti kohdata taivaan portailla Kiannon Kalevi-pojan, joka menehtyi pienenä sairauteen.

Kiannon elämä ja teokset

Vanhan pappilan innoittamana kävin kertailemassa Kiannon vaiheita Wikipediasta. Ja käänteitä riittää. Tulipaloja, matkailua, riitoja, Vienan retkiä ja valkosoturin hurmahenkisyyttä, moniaita rakkaussuhteita ja avioliittoja, poliittisia kärhämiä, lukuisia lapsia… Rohkenen tulkita, että lähipiirilleen Ilmari Kianto ei aina ole ollut kovin miellyttävää seuraa, mutta ainakin lukijoiden onneksi kirjailijan elämässä karttui värikästä materiaalia teoksiin.

Esimerkiksi seuraavat Kiannon kirjat vaikuttavat kiinnostavilta:

• Sieluja kevätyössä vuodelta 1907 ja Moskovan maisteri vuodelta 1946. Kianto opiskeli Moskovassa vuosina 1901-1903 ja kirjoitti kokemuksista sekä tuoreeltaan että vanhempana. Suomalaisten omakohtaiset Venäjä-kokemukset ovat nyt jos koskaan kiinnostavia ja tärkeitä.

• Metsäherran herjaaja vuodelta 1912. Ilmeisesti Kiannolla oli jäänyt jotain hampaankoloon Metsähallitusta vastaan sen jälkeen, kun hän halusi vuokrata palstan valtion mailta Turjanlinnaa varten. Mikäpä sen parempi tapa purkaa harmitusta kuin kirjoittaa raivokas kostokirja. Teos löytyy Project Gutenbergista.

• Vanha postineiti vuodelta 1935. Kiannon sisar Aina Calamnius jäi kotiseudulleen Suomussalmelle ja työskenteli postineitinä. Tämäkin on ilmeisesti kitkerä ja pilkallinen kirja, jonka kimmokkeena olivat Kiannon huonot välit siskonsa kanssa.  

• Omat koirat purivat vuodelta 1940. Kirja perustuu Kiannon päiväkirjamerkintöihin, kun hänet tuomittiin syylliseksi maanpetosyritykseen talvisodan tapahtumien aikana. Venäjäntaitoinen Kianto oli jättänyt kotiinsa lapun, jossa pyysi venäläisiä sotilaita olemaan polttamatta hänen kotiaan Turjanlinnaa. Tuomio katkeroitti Kiannon. Näin jälkiviisaana voi arvioida, että tähänpä se suomalainen Venäjä-osaaminen tiivistyykin, jos venäjän kielen kirjoitustaito herättää jo maanpetosepäilyt.

Jos haluaa kevyen laskeutumisen Kiannon tuotantoon, kannattaa kuunnella Nälkämaan laulu, tuo maakuntalauluista komein. Sehän on Kiannon sanoittama. Siitä löytyy tuore ja komea kainuulaissovitus YouTubesta.

Lue myös nämä:
Maarit Knuuttila: Pappilan hätävara - vieraanvaraisuuden taidosta
Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria
Pekka Jurvelin: Vaiettu joki

Ulla Koskinen: Soturiaatelin aika Suomessa

Kansi: Into Kustannus.

Nihtipäämiehet eli lippukuntien johtajat kirjoittivat Arvid Tawastille sanoilla ”teidän ankaruutenne” tai ”teidän herruutenne” mutta myös ”rakas eversti”. Monet kirjoittajat käyttivät kohteliaisuuksia kuten ”teidän jalosukuisuutenne”, ”teidän lempeytenne” tai ”lempeä herra eversti”.

Sain läheiseltäni lainaksi Ulla Koskisen vuonna 2022 ilmestyneen tietokirjan Soturiaatelin aika Suomessa. Se kertoo hämäläisen Tawastin mahtiperheen ja ennen kaikkea perheen päämiehen Arvid Tawastin vaiheista 1500-luvulla. Sotaisalta vuosisadalta muistetaan kenties parhaiten nuijasota, jolloin pohjalaiset talonpojat nousivat kapinaan ankaria herroja vastaan. 

Kirjasta Hämeen pitkä ja rikas historia käy hienosti ilmi, sillä monet kirjassa mainitut hämäläiskartanot – esimerkiksi Porkkalan kartano Lammilla ja Suontaan ja Vesunnan kartanot Hattulassa – ovat edelleen olemassa ja asuttuina. Tosin sain kirjasta mielikuvan, että Arvid Tawastin Kurjala-niminen kotikartano Lammilla olisi kadonnut ja vasta lukemisen jälkeen ymmärsin googlettaa, että kyllä Kurjalan kartano on edelleen olemassa. Rakennuskanta on sielläkin toki historian saatossa muuttunut. 

Koskinen tarjoilee lukijalle tuhdin paketin historiallisia vaiheita, historiallisten henkilöiden ajatuksia ja elämänvaiheita ja perusteellisen katsauksen Ruotsin ja siihen kuuluneen Suomen, Baltian, Puolan ja Venäjän sotaiseen vuosisataan. Mutta jotenkin kirja onnistui olemaan melkoista unilääkettä, vaikka kaikista edellä mainituista asioista olenkin kiinnostunut. Ehkä syynä on se, että kirja on aika perinteiseksi miellettyä historiankirjoitusta: kronologista luettelointia ja täynnä henkilönnimiä, jotka helposti menevät sekaisin. Lukeminen kesti siis aika kauan, vaikka kirjassa on vain 365 sivua.

Kiitän kirjaa kuitenkin monesta kiinnostavasta yksityiskohdasta. Esimerkiksi Tawastin perheen ostokset ja kuvaus Täyssinän rauhassa sovitun rajan merkitsemisestä maastoon olivat kiehtovia. Samoin kirjasta välittyi se, miten 1500-luvulla näkyivät monet nykyaikanakin vaikuttavista hallintorakenteista. Koskinen on pyrkinyt myös hieman keventämään tekstiä erilaisilla kevyillä, leikkimielisillä kommenteilla.

Ehkä tekstiä olisi voinut jäsentää enemmän teemoittain eikä tiukan kronologisesti? Mielestäni esimerkiksi viime kesänä lukemani Marjo T. Nurmisen Itämeren tarina oli teemoittamisesta mainio esimerkki – siinä tuhti tietosisältö oli paketoitu varsin lukijaystävälliseen muotoon. 

Lievästä puuduttavuudestaan huolimatta Soturiaatelin aika Suomessa on hyvää luettavaa historian hevijuusereille.

Lue myös nämä:
Marjo T. Nurminen: Itämeren tarina
Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä
Aulis Kallio: Liettuan historia

Kaari Utrio: Paperiprinssi

Kaari Utrion uutuus on minulle aina ehdotonta luettavaa. Sain Paperiprinssin luettavaksi äidiltäni ja viihdyin kirjan kanssa päiväkausia. Kirjan lähestyessä loppuaan harmitti, että tarina päättyy, mutta toisaalta halusin tietenkin lukea Wilhelminen ja Sebastianin tarinan loppuun asti. Suosittelen muuten lämpimästi seuraamaan Kaari Utrion Facebook-sivua, hän on siellä kertonut paljon taustoja Paperiprinssin tekemisestä.

Kannen suunnittelu: Lauri Linnilä: Amanita.
Kuva: M. von Wright: Annankatu kylmänä talviaamuna.

Tuntuu että Utrion 2000-luvulla kirjoittamien epookkiromaanien sarja on vain parantunut koko ajan. Pidin Oppineesta neidistä kovasti, Seuraneidistä vielä enemmän ja Paperiprinssistä vieläkin enemmän. Paperiprinssin nimi - joka taisi syntyä Facebook-äänestyksen perusteella - on muuten ensimmäinen kirja Utrion tuotannossa, jonka nimi viittaa mieheen eikä naiseen.

Nimihenkilö onkin varsin sympaattinen tapaus. Sebastian Ross on kotiinsa paperiruukille palannut merimies, joka on rampautunut matkallaan. Hän kohtaa köyhän mutta lujaluonteisen Wilhelmine Falkenstenin, joka päätyy isänsä kuoleman jälkeen holhokiksi helsinkiläiseen aatelisperheeseen. Sekä Wilhelmine että Sebastian katselevat helsinkiläisseurapiirejä hieman huvittuneesti ja ulkopuolisin silmin - moni muu kirjan henkilöistä taas ottaa seurapiirielämän paljon enemmän tosissaan.

Kirja oli ihana, romanttinen, hauska, viihdyttävä ja täynnä mielenkiintoista tietoa autonomian ajan Suomesta. Paperia tehtiin kirjassa vielä lumpusta eikä puusta - kuvaukset paperin teosta olivat nekin kiehtovia. Kiitos Kaari Utriolle jälleen kerran ihanasta kirjasta!

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Ruma kreivitär ja pari lyhytarviota 
Kaari Utrio: Seuraneiti
Kaari Utrio: Oppinut neiti 

Lindfors Hugo, Schulman Pirkko-Liisa (toim.): Asekätkijän vankilapäiväkirja

Kuva: Minerva / Leena Kilpi

Pirkko-Liisa Schulmanin toimittama Asekätkijän vankilapäiväkirja löytää toivottavasti tiensä sotahistoriasta kiinnostuneiden luettavaksi. Minulle kirja oli kiinnostavaa luettavaa erityisesti siksi, että Hugo Lindfors on isoisoisäni. Pirkko-Liisa Schulman taas on isotätipuoleni. Kirjassa oli minulle paljon uutta ja mielenkiintoista tietoa.

Hugo Lindfors istui syksyllä 1945 kuusi viikkoa Kuopion lääninvankilassa asekätkennästä pidätettynä. Vankilapäiväkirjaa on säilytetty Sota-arkistossa. Schulman on tehnyt työuransa arkkitehtinä ja julkaissut arkkitehtuuriin liittyviä tietokirjoja, ja asiallisella ja täsmällisellä tyylillä päiväkirjaa taustoittava historiaosuus on kirjoitettu. Historiantutkija olisi ehkä käsitellyt aihetta laajemmin ja syvällisemmin, mutta hyvän yleiskuvan tästäkin saa.

Kirjan ensimmäiset 70 sivua käytetään asekätkentään johtaneiden tekijöiden avaamiseen ja Lindforsin lyhyeen henkilöhistoriaan. Päiväkirjaosuus on noin sadan sivun mittainen, ja lopuksi on lähde- ja liiteluettelo.

Asekätkennästä kannattaa lukea Wikipedian artikkeli, yhteenvetona tiivistettäköön, että jatkosodan jälkeen upseerikunta aloitti salaisten asevarastojen kokoamisen, koska pelättiin että Neuvostoliitto miehittäisi Suomen. Toiminta paljastui ja asekätkijöitä pidätettiin sankoin joukoin. Oikeudenkäyntejä oli runsaasti, mutta Hugo Lindfors ei ehtinyt joutua oikeuteen, sillä hän menehtyi syöpään vuonna 1947.

Lindfors oli syntynyt Hämeenlinnassa vuonna 1886, kävi Helsingin kauppakoulua ja muutti töihin Suonenjoelle Pohjois-Savoon. Hän työskenteli mm. Savon Tuolitehdas Oy:n kirjanpitäjänä ja Rautalammin-Suonenjoen Puhelin-Osakeyhtiön toimitusjohtajana. Hän oli mukana perustamassa suojeluskuntaa Suonenjoelle vuonna 1917. Onkin mielenkiintoista lukea esimerkiksi Lindforsin kirjoitusta Rahjan veljesten näyttäytymisestä Suonenjoen rautatieasemalla tammikuussa 1918. Pietarinsuomalaiset Rahjat esiintyvät mm. Jari Tervon Troikassa.

Talvi- ja jatkosotaan Hugo Lindfors ei ikänsä vuoksi joutunut. Aktiivisen suojeluskuntatyön vuoksi häntä kuitenkin pyydettiin Suonenjoen kunnansolun johtajaksi asekätkennässä. Kakkosmieheksi hän pyysi pankinjohtaja Erkki Kaijärven.

Asekätkijät jäivät kiinni Suonenjoellakin ja Lindfors ja Kaijärvi joutuivat vankilaan yhdessä monien muiden kanssa. Vankilapäiväkirja onkin mielenkiintoista luettavaa, vaikka mitään erityisen dramaattista vankilassa ei tapahtunutkaan. Vangitut asekätkijät olivat melko herraskaista joukkoa: "sellistien" joukkoon kuului pappeja, johtajia, upseereita, myös maanviljelijöitä. Päivät vankilassa olivat yksitoikkoisia: ruoka-annokset olivat niukkoja, ulkona käytiin "marsseilla" ja yöt olivat pitkiä. Vangit viihdyttivät itseään lukemalla, järjestämällä tietokilpailuja, pelaamalla korttia ja shakkia ja tappamalla lutikoita. Sanomalehtiä saatiin luettavaksi jonkun verran ja omaiset pääsivät välillä vierailemaan vankilassa ja tuomaan ruokaa ja muita tuomisia.

Henkilökohtaisella tasolla on kiinnostavaa, että isoisoisäni oli innokas luku- ja kirjoitusharrastaja. No onpa minulla todella paljon niitäkin sukulaisia, jotka eivät välitä kirjoista, mutta hauskaa on huomata että esimerkiksi Seitsemän veljestä kuului Hugo Lindforsin suosikkikirjoihin. :) Vankilassa asekätkijät lukivat sitä mitä käteen saivat. Päiväkirjassa mainitaan lukemistoksi Tarzan-kirjoja ja salapoliisiromaaneja kuten Marton Taigaa.

Päiväkirja on kirjoitettu hyvällä tyylillä, vaivihkainen huumori sävyttää vankilakokemuksia.

"Olen täällä koristellut selliämme kauniilla kuvilla. Käytävään johtavan ilmanvaihtokanavan suulle olen liimannut "Hopeapeilin" kansikuvan. Tuohon akkunan alle pöydän päälle liimasin Seuran kannen, mikä esittää Helena Karaa filmistä "En ole kreivitär". Kaappimme oveen on liimattu "sotasyyllisten" kuvat ja seinille lutikantaposta aiheutuneet veriläiskät on peitetty pienemmillä kuvilla. Mistä liimaa. Kylmä peruna on tarkoitukseen erinomaista."

Vangit seuraavat ahkerasti lehdistä Helsingin tapahtumia ja vertaavat omia kokemuksiaan Helsingin vangittujen tilanteeseen. "Olemme innolla lukeneet pääkaupungin lehtien välittämät selostukset sotasyyllisyysjutusta ja olemme hyvillämme, että kommunistien vihaama Tanner päästettiin vapaalle jalalle. - Muuten olen henkilökohtaisesti tullut siihen käsitykseen, että Rydin päiväkirja, jonka oikeuskansleri jätti oikeudelle, on kirjoitettu tai täydennetty myöhemmin. Se tuntuu näin "lautamiesjärjelläkin" annettuna liian viisaalta."

Lindfors vapautui kuulusteluvankeudesta joulukuussa 1945 ja alkoi valmistautua tulevaan oikeudenkäyntiin. Kuten mainittu, oikeuteen hän ei ehtinyt.

Jonkinlainen trauma asekätkentäjuttukin tuntuu olleen, sillä sotien jälkeen asianosaiset eivät halunneet kokemuksistaan puhua. Kirjassa mainitaan myös Tuula Aamuvuoren kirjoittama Kuopion lääninvankilan historiikki. Aamuvuoren haastattelemat vankilatyöntekijät eivät mielellään puhuneet asekätkijöistä, samoin vankilan arkistoista ei löytynyt aiheesta tietoa.

Asekätkijän vankilapäiväkirja sopii luettavaksi sotahistoriasta kiinnostuneille. Ei tarvitse olla raskaan sarjan harrastaja, sillä kirja on lyhyehkö ja helposti sulateltava. Minulle kirjan erityiskiinnostavuus syntyi sukulaisuuden vuoksi, koska eipä omista sukulaisistaan saa kovin monesta kirjasta lukea.

Lue myös nämä:
Jari Tervo: Ohrana
Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona

Barbara Cartland: Kreivin uusi onni

Anoppilan kirjahyllystä löytyi mainio kirja: Barbara Cartlandin Kreivin uusi onni. Kirjan alkuperäisnimi on The Complacent Wife, se on ilmestynyt vuonna 1972, suomennos on julkaistu vuonna 1980. Kovakantinen kirja nostalgisine kansipapereineen on säilynyt loistokuntoisena!

Romantiikan kuningattaren kirjat lienevät tuttuja useimmille naisille - onhan niitä nettilähteiden mukaan myyty yli miljardi kappaletta. Minulle tämä kirja taisi olla vasta toinen lukemani Cartland, vaikka toki esimerkiksi kauppojen harlekiinihyllyissä kirjailijan nimi on usein näkynyt. Olen joskus kauan sitten ostanut muistaakseni lentokentältä yhden Cartlandin, mutta pidin sitä kehnona roskana. Olisinko ollut jotenkin ylikriittisessä mielentilassa, vai onko todennäköisempi selitys että kirjailijan tuotantoon mahtuu laadunvaihteluja - hän kirjoitti 723 kirjaa.

Kreivin uusi onni olikin paljon positiivisempi lukukokemus kuin aiempi kokeiluni. Tyylipuhdasta hömppää, jossa riitti sopivasti jännitettä pitämään mielenkiintoa yllä. Heti ensimmäisessä luvussa tehdään selväksi, mitä on luvassa:

"Kreivi oli aina ollut sitä mieltä, että vaaleat naiset näyttivät parhaimmilta safiireissa ja turkooseissa. Äkkiä hänen mieleensä nousi muistikuva äidistä tulemassa hänen makuuhuoneeseensa, kun hän oli pieni poika, päässään turkoositiara ja kaulassaan turkoosikoru, jotka olivat saaneet hänen ihonsa näyttämään häikäisevän valkoiselta ja hiukset elävältä kullalta.

Oli merkillistä ettei hän ollut koskaan välittänyt vaaleista naisista lemmensuhteissaan. Georgette Sibleyssä, jolla oli korpinmustat hiukset ja magnolianvärinen hipiä, oli kauneutta joka herätti hänen halunsa heti kun hän vain näki tämän. Lady Sibley oli parhaimmillaan rubiinein koristautuneena.

Timantit kimaltaisivat kuin tähdet noissa kypsän kultaisissa punaiseen vivahtavissa hiuksissa, jotka kehystivät vallattomina Karinan pientä päätä. Kreivillä oli tunne, että alas laskettuina ne olisivat varmasti hyvin pitkät."

Kuva Free Classic Images -sivulta.

Vaikka useimmille Cartlandin lukijoille nämä timantit, turkoosit, brokadit, batistit ja palatsimaiset kartanot ovat yhtä kaukaisia kuin kuu, kirjailijalle itselleen ne lienevät olleen ainakin jossain määrin totta, joko itse koettuna tai Britannian suihkuseurapiireissä luksuselämää nähneenä. 98-vuotiaaksi elänyt Cartland oli näkyvä julkisuuden henkilö, josta tuli myös prinsessa Dianan isoäitipuoli. Cartlandin monipuolisesta elämästä kannattaa lukea Wikipediasta.

Jalokivien, hiusten värin ja silmien värin intensiivisten kuvausten ohella kirja kuvaa kauniin Karinan ja kokeneen Droxfordin kreivin avioliittoa. Hömpän peruskaavahan on huipentaa kirja hääkellojen kuminaan, mutta tässä kirjassa käytetään yleistä alikaavaa, jossa pääpari naitetaan heti toisilleen järkiperustein ja velvollisuuden vuoksi, ja sitten seurataan kuinka oikeat tunteet heräävät vastoinkäymisten ja väärinymmärrysten hidastaessa asiaa. Selväksi tulee, että neitsyeet ovat hyviä ja seksuaalisesti aktiiviset naiset pahoja. Luonnollisesti Karina ei joudu neitsyydestään luopumaan edes hääyönä, koska kreivi Altonin irstaat aikeet kauhistuttavat häntä. Vasta viimeisellä sivulla kreivi kantaa rakkauden ja intohimon liekeissä kärvistelevän vaimonsa kohti yhteistä sänkyä. Ja ilman muuta Karinan tielle on tätä ennen osunut miehiä, jotka rakastuvat häneen ensi silmäyksellä tai himoitsevat häntä niin, että ovat valmiita mihin tahansa saadakseen Karinan omakseen.

Kirja sijoittuu 1830-luvulle, ja onkin mielenkiintoista verrata kirjan tyylilajia 2000-luvun chick litiin. Kirjan neitsyysolettama voi tuntua moralistiselta, mutta kirjaan mahtuu sivuhenkilöiksi naimisissa olevia naisia, jotka hurvittelevat estottomasti lemmensuhteissaan. Nykyhömpässä sinkku on seksuaalisesti aktiivinen, mutta parisuhteessa siveysvaatimukset ovat ehdottomia: pienikin merkki kumppanin uskottomuudesta uhkaa romuttaa koko suhteen. Tässä vanhemmassa hömpässä neitsyys on siveän neidon tärkein aarre, mutta kun avioliitto on solmittu, seurapiirit sallivat vapaamielisesti kaikenlaiset puolisalaiset lemmensuhteet, kunhan niissäkin noudatetaan tietynlaista etikettiä.

Vaikka uskottavuus ei ole se termi, joka tällaisiin kirjoihin liitetään, niin väitän silti että kyllä Cartland tässä kirjassa kuvaa englantilaista ylhäisöä ulkoisten puitteiden osalta ainakin samalla lailla uskottavasti kuin BBC:n draamasarjoissa. Ascotin laukkakilpailuja kuvataan kiinnostavasti, samoin sääty-yhteiskunnan tiukat rajat näkyvät ylhäältäpäin: palvelijat ovat olemassa vain täyttääkseen isäntäväen toiveet, muuten he ovat käytännössä näkymättömiä eikä heillä ole henkilökohtaisia ominaisuuksia tai elämää. Olisikin joskus kiva lukea jotain sellaista historiallista viihdettä, jossa näkökulma olisi palvelusväellä.

Kirjan kansiliepeissä mainostetaan kahta muuta kirjaa: Jacqueline Briskinin Paloverdeä ja Howard Fastin Uutta sukupolvea. Briskinin nimi kuulostaa tutulta, mutta Howard Fastiin en muista törmänneeni. Vanhoissa kirjoissa tällaiset mielenkiintoiset sivuseikat ovat kiinnostavia. Aikansa hittikirjailijoita Briskin ja Fast ovat varmaan olleet.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Sunneva jaarlintytär
Jude Deveraux: Ylämaan laulu
Virginia Andrews: Pimeyden kukat

Mirja Tervo: Huimaavat korot

Sain Huimaavat korot luettavaksi kaveriltani Riitalta, joka suositteli kirjaa. Muistan myös kuulleeni talvella kirjoittaja Mirja Tervon haastattelun radiosta kirjan tiimoilta. Kirjan lähtöasetelma on herkullinen: pohjoissuomalainen etnologi pestautuu töihin kenkäsalonkiin New Yorkissa. Tervo lähestyy kenkämaailmaa tutkijan ottein ja raportoi lukijalle kiinnostavasti muotimaailman raadollisuuksista. Tervo viittaa taustateorioihin, lähdekirjallisuuteen ja tutkimusasetelmiin, mutta teksti on sujuvaa luettavaa.

New Yorkin kenkäshoppailut ovat minulle tuttuja Sinkkuelämää-tv-sarjasta. Päähenkilö Carrie Bradshaw on innokas ostoskelija ja himoaa varsinkin Manolo Blahnikin kenkiä. Kirjallisuudessa shoppailu-teemaa on käyttänyt erityisesti Sophie Kinsella Himoshoppaaja-sarjassaan. En ole itse näitä kirjoja lukenut, mutta esimerkiksi Aamunkajo on. Muuallakin chick lit -genressä shoppaaminen on tuttu aines, myös Marian Keyesin ja Jennifer Weinerin kirjoista löytyy ostoshulluja ja kenkähulluja.

Minä olen vuosien varrella laiskistunut vaatekaupoilla käymisen suhteen, mutta laiskuushan on vain optimoitua tehokkuutta. Käyn vaatekaupoissa kun tarvitsen jotain, ja yleensä osaan tehdä nopeita päätöksiä ja lopputuloksena on ainakin minun makuuni ihan tyylikkäitä ja kivoja vaatteita. Kotioloissa viihdyn parhaiten verkkareissa ja villasukissa. Aivan täysin en osaa samaistua New Yorkin mallin shoppailuhulluuteen: Mirja Tervon kuvaamat asiakkaat ostelevat luottokortilla tuhansien dollarien edestä kenkiä ja sitten palauttavat ne, kun ei olekaan rahaa maksaa laskua. Järjetöntä tuhlausta ja typeryyttä.

Lukukokemus oli sujuva, mutta ei läheskään koko aikaa miellyttävä, sillä kirjan edetessä alkoi tulla paha mieli naisten ja ihmiskunnan puolesta. Tervo kuvaa perusteellisesti "kauneuden tähden pitää kärsiä" -perinnettä, joka ilmenee nykyään siinä, että korkokenkien käyttäjät hankkivat itselleen tieten tahtoen vakavia jalkavammoja. Muotimaailman nopea sykli, raadollisuus ja järjettömät hinnat saavat myös kirpeän analyysin. Tervo kuvaa kenkäkaupan asiakasryhmiä ja luokittelee heitä osuvasti. Löysin myös oman ryhmäni, vaikka siihen uhrattiin alle sivun verran tekstiä: olen sinisukka.

"Sinisukille korkokengät ovat rudimentti häntäluun tai korvanliikuttajalihaksen tavoin, arkaainen ja eksoottinen jäänne ajalta, jolloin naisen ei haluttu liikkuvan eikä olevan muuta kuin sievä ja hymyilevä patsas pylvään päässä. - - - Sinisukan tunnistaa älykkään uteliaasta, mutta hieman huvittuneesta katseesta, jolla hän silmäilee salongin kenkiä. Jos sinisukalla on luennon pito tai palkinnon vastaanotto, hän sanoo tarvitsevansa etikettikengät. Kengät ovat tällöin juhlavat mutta kävelyn mahdollistavat."

Toinen kirjan samaistuttava ostajatyyppi oli valtanainen - nainen, joka käy ostoksilla itse ansaitsemillaan rahoilla, jolla on oma asema työelämässä ja joka ei tarvitse kenkiä ollakseen edustava nukkevaimo tai houkutteleva tyttöystäväehdokas.

Tervo työskenteli kenkäsalongissa vielä syksyllä 2008, taloustaantuman iskiessä. Kirjan viimeinen luku onkin osuvasti "Saan kenkää". Huippumuodin myynti romahti ja työntekijöille alettiin jaella potkuja.

Kirjan mielenkiintoisesta kirjallisuusluettelosta minua houkutti eniten Paul Fussellin vuonna 1983 julkaistu tutkimus Class: A Guide Through the American Status System. Tervo käyttää kirjaa lähteenä verratessaan kenkäkaupan asiakkaiden jakaumaa amerikkalaiseen luokkajakaumaan.

Kirjasta jäi vähän ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta suretti ja ihmetytti newyorkilaisten ostohulluus ja korkokenkämuodin järjettömyys. Toisaalta huomasin pohtivani, että taidan tarvita syksyksi uudet kävelykengät, ja kävin jo vilkaisemassa kenkäkaupan valikoimia. Mutta mikäli ostoksille lähden, valitsen ehdottomasti matalakantaiset kengät.

Lue myös nämä:
Jennifer Weiner: Lainakengissä
Marian Keyes: Anybody Out There?
Susanna Sievinen: Prinsessa ja puoli valtakuntaa

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Tämä kirja on roikkunut henkisellä "pitäisi lukea" -listallani jo kuukausia. Syksyllä jaksoin jopa ilmoittautua Helsingin kaupunginkirjaston varausjonoon, missä taisin olla jossain sijalla 250. Onneksi kyläreissulla perheystävä Sirkan luona kirja-asiat tulivat puheeksi, ja sain kirjan lainaksi.

Afrikkalaista kirjallisuutta olen lukenut hyvin vähän. Lapsena sentään luin kokoelmaa nimeltä Afrikkalaisia satuja. Muuten en pysty muistamaan nimeltä mitään afrikkalaista kirjaa jonka olisin lukenut. Eipä afrikkalaista kirjallisuutta kauhean paljon suomennetakaan, mutta onhan ainakin Wole Soyinkan ja Chinua Acheben kirjoja suomeksi saatavilla. Ja englanniksi tietenkin vaikka mitä.

Chimamanda Ngozi Adichie on siinäkin mielessä kiinnostava tapaus, että hän on nainen ja samanikäinen kuin minä, syntynyt vuonna 1977. Englanniksi kirjoittava Adichie asuu Nigeriassa ja Yhdysvalloissa ja kirjoittaa kirjansa englanniksi eikä igboksi. Netin tietojen perusteella myös nigerialainen Wole Soyinka kirjoittaa suoraan englanniksi. Miksihän näin on? Eipä ole kauheasti suomalaisia kirjailijoita, jotka kirjoittaisivat ensisijaisesti englanniksi eikä suomeksi.

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo Biafran sodasta. Biafra on sanana tuttu, mutta vasta nyt, kirjaa lukiessani, sain kunnollisen mielikuvan mistä sodassa oli kysymys. Noloa mutta totta! Biafra mainitaan usein, kun puhutaan suomalaisesta 1960-luvun yhteiskunnallisesta keskustelusta. Ilmiö oli yleismaailmallinen: 1960-luvun lopulla televisio oli jo sen verran levinnyt kapistus länsimaissa, että Biafra oli ensimmäisiä "tv-sotia": kuvat sodan kauhuista ja nälänhädästä levisivät tehokkaasti. Suomen Punaisen Ristin sivuilla kerrotaan suomalaisten Biafra-suhteesta enemmän. Adichie viittaakin kirjassaan siihen, että Biafran vuoksi länsimaissa levisi kehotus syödä lautanen tyhjäksi, koska Afrikassa lapset näkevät nälkää.

Kirjan tapahtumat alkavat Nsukkan yliopistokaupungista. Maalaispoika Ugwu pääsee palvelijaksi yliopistotutkija Odenigbon leipiin. Ugwu seuraa isäntänsä ja tämän kauniin avovaimon Olannan elämää ja oppii tuntemaan myös englantilaisen Richardin, joka osallistuu Odenigbon illanviettoihin. Richard rakastuu Olannan kaksoissiskoon Kaineneen. Olanna ja Kainene ovat kasvaneet varakkaassa keskiluokkaisessa perheessä, ja kuvaukset heidän elämästään olivat kiinnostavaa luettavaa. Noloa myöntää itselleen, että taisin olettaa kirjan kertovan alkukantaisesta savimajaelämästä, mutta mitä vielä: Nsukkan yliopistoympyröissä eletään hyvinkin länsimaisella tavalla. Radiossa soi Beatles, varakkaat nigerialaiset lennähtävät ostosmatkoille milloin Lontooseen, milloin Milanoon, työtovereina saattaa olla amerikkalaisia tai eurooppalaisia.

Päähenkilöt kuuluvat igbo-heimoon. Igbojen välit jorubojen ja hausojen - Nigerian kahden muun pääheimon - kanssa kiristyvät, ja lopulta igbojen asuttama Kaakkois-Nigeria julistautuu itsenäiseksi Biafran valtioksi. Ugwu, Odenigbo, Olanna, Kainene ja Richard joutuvat sodan pyörteisiin: jättämään kotinsa, kamppailemaan niukkenevien ruokavarojen sekä väkivaltaisuuksien keskellä. Sota muuttaa jokaisen elämää.

600-sivuinen kirja oli mukaansatempaava ja nopealukuinen. Adichien kertomistyyli on eeppinen - hän vyöryttää lavealla skaalalla henkilöiden tunnetiloja, tapahtumia, miljöökuvausta. Aikajanaa ei oikeastaan ole - vaikka kirjan tapahtumat kattavat monta vuotta, ajan kulumiseen ei oikeastaan oteta kantaa. Tapahtumilla on suurempi merkitys kuin ajan kulumisella.

Kirja jakautuu osiin, ja kirjan alkuluvut etenevät 1, 3, 2 -järjestyksessä. Aikarakenteen rikkominen on itse asiassa mielestäni tarpeetonta. Yhtä hyvin olisi voitu edetä suoraan oikeassa järjestyksessä. Hullua kyllä, intensiivinen ja tiheä tunnelma vähän lätsähtää, kun sotatapahtumat alkavat raaistua ja arkipäiväistyä. Kirjaan tulee enemmän läpijuoksun makua. Loppua kohti intensiteetti nousee taas, onneksi.

Jäin miettimään, oliko kirja todella hyvä vaiko vain melko hyvä. Kirjahan on voittanut mm. Orange Prize -palkinnon vuonna 2007, ja on muutenkin kerännyt lavealti kiitoksia. Vertaisin tätä kirjaa Sofi Oksasen Puhdistukseen - kirjasta tärkeän tekee sen aihe. Puhdistus kertoo virolaiskohtaloista neuvostovallan alla, Puolikas keltaista aurinkoa kertoo Biafran sodasta. Molemmista aiheista on puhuttu ja kirjoitettu laajalti, mutta vasta tunnetasolla puhutteleva romaani tekee asiasta monen kohdalla ymmärrettävän ja tärkeän. Lisäksi näin suomalaislukijalle jo kirjan nigerialaismiljöö tekee lukukokemuksesta kiinnostavan ja eksoottisen. Vaihtelu virkistää.

YouTubesta löytyi monia Chimamanda Ngozi Adichien haastatteluja. Todennäköisesti tämän kirjan voisi lukea sujuvasti myös englanniksi. Muuta Adichien tuotantoa ei ilmeisesti olekaan suomennettu, joten vaikka hänen esikoiskirjansa Purple Hibiscus voisi olla kiinnostava lukuvalinta englanniksi.

Lue myös nämä:
Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya - elämää Yop Cityssä
Marjane Satrapi: Persepolis
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Kuva: Gummerus.

Kuten on tullut mainittua, olin lapsena konservatiivinen lukija. Niinpä en tykännyt yhtään Seitsemästä veljeksestä, kun sitä joskus ala-asteikäisenä yritin lukea. Omituinen kieli, vääränlainen kieliasu, kumma tapa merkata repliikit, kaikki tuntuivat niin vierailta että kirja jäi kesken heti alkutekijöihinsä enkä siihen sitten palannutkaan. Koulussakaan sitä ei pakkoluetettu.

Lukioikäisenä yritin uudestaan, kun parikin samanikäistä kaveria oli suositellut ja kehunut kirjaa. Silloin kirja lähtikin vetämään ihan eri tavalla. Pari kolme kertaa on tullut tämäkin luettua, nyt oli nautinnollisen uusintalukemisen vuoro jälleen kerran.

Täytyy sanoa, että ihme mies se Aleksis Kivi on ollutkin. Kirjoitti ensimmäisen suomenkielisen romaanin (korjatkaa, jos jokin toinen romaani on kirjoitettu suomeksi vielä aiemmin), ja kirjoittikin sitten kertaheitolla parhaan. Sillä ei tästä romaanista ole menty yli eikä ympäri. Seitsemän persoonallista ja elävää päähenkilöä, aivan käsittämättömän mahtava, rikas, elävä ja luova kieli, viihdyttävä ja vetävä juoni ja todella taitavasti kuvattuja ihmisluonteita ja elämän ilmiöitä. 137:ssa vuodessa ei ole kukaan pannut paremmaksi, ja tuskinpa kukaan pystyy tätä rimaa ylittämään seuraavankaan 137 vuoden aikana.

Kiven kieltä tulee aina välillä oikein ikävä, kun on ollut vähän aikaa sitä ilman. Kirjoitettu suomen kieli taisi tuohon aikaan vielä vähän elää, niinpä kirjassa on paljon ilmaisuja, jotka nykyisellään olisivat virheellisiä ja kieliopin vastaisia. Mutta mahtavan eläviä ne ovat! Vaikkapa adjektiivit: asiat kautta rantain ovat tuimia, äkeitä, huikeita tai uhkeita. Veljeksistä varsinkin Juhani löytää sopivan kielikuvan ja vertauksen tilanteeseen kuin tilanteeseen. Papiaanit, korppejoonit, koirankuonolaiset vilahtelevat veljesten juttusissa. Haukkumasanojen ja -ilmausten lista on verraton. Esimerkiksi Eeroa nimitetään mm. Lopen pahalaiseksi ja Kylmänojan lörpöittäväksi paaraksi. Verbaalilahjakkuudesta käynee esimerkiksi vaikka kohtaus, jossa lukkarin luota karanneet veljekset käskevät Rajamäen rykmenttiä viemään terveisensä lukkarille ja rovastille:

"Juhani: Mene tulipunaiseen helvettiin! Mene lukkarille ja noidu lukkarin kurkkuun iankaikkinen siantauti.

Eero: Että hän laulaa kuin Mikon kynsissä vanha torahampainen karju.

Juhani: Niin! Ja rovastille, sille ulkokullatulle, tekopyhälle ja rikkaalle rasva-makkara-rovastille... Mitä määräisimme hänelle? Sanoppas, Eero.

Eero: Tapahtukoon hänelle paisti-kinkerillä niinkuin tapahtui ennen puplikaanille Oulun portilla: tulkoon hänen säkkiinsä aika kissapiirakka.

Juhani: Niin! Paltamon kalakukko, näetkös, jossa kissa, karvainen kissa on moskana sisällä.

Eero: Ja siitä tehköön hän seuraavana sunnuntaina rangaistus-saarnan niin vimmatun ja pohtavan että repee tuo rasvainen mahansa, repee kerran remahtaen vaan."

Hupaisaa kyllä, tässäkin suomalaiselämän varhaisessa kuvauksessa keskeisiä juonenkäänteitä ovat tappelut ja viinanjuonti. Jukolan pojat tappelevat usein ja ansiokkaasti myös keskenään, mutta erityisen väkivaltaisesti Toukolan kylän poikia vastaan, ensin kirjan alussa toukolaisten laulettua pilkkalauluna Seitsemän miehen voiman, sitten kirjan lopussa, veljesten ollessa kirkkomatkalla pitkän ryyppyputken jälkeen: "Kuin irtipäästetyt kahlekoirat karkasivat he kiljumalla Toukolaisten päälle, ja peloittava tappelus nousi nyt Tammiston pihalla.

Simeoni ei tuohon leikkiin mielinyt sekaantua, vaan oli hänen haltuunsa heitetty kaikkien kirjat, joita hän nyt lujasti hallitsi kourissansa ja katseli tuskallisella muodolla, surkeasti levottomalla silmällä tuiman taistelun vaiheita. Mutta nähtyänsä Aapon kovassa ahdistuksessa kolmen rotevan Toukolaisen kourissa, nähtyänsä kipeällä sydämellä kuinka kurja veljensä kelmeni ja kuinka hänen katsantonsa jo tuijotteli tynsästi kohden puitten latvoja, kun iskuja, säkenöitseviä iskuja sateli joka haaralta, silloin asetti Simeoni kirjat kädestänsä kivelle siihen lähelle, kiirehti auttamaan Aapoa ja katosi pian tappeluksen hurjiin laineisiin.

---

Mutta kuin kallio, niin rynkäsi esiin harteva Tuomas, ja mihin raskas nyrkkinsä iski, siihen kaatui aina mies, kaatui kaksikin yhdellä iskulla. --- Timo läimäytteli kuin uros hirsitöissä läimäyttelee kirveellänsä, ja kauas kuumoittivat hänen ruskeat, karheat, vihasta hohtavat poskensa. Miehenvastusta ei puuttunut Eeroltakaan tässä kahakassa. Muiden jalkoihin hän tosin kirahteli usein, mutta ainapa hän jälleen pian pinnisteli itsensä ylös miesröykkiön alta, ja iskuja lenteli hänestä taasen kuin ampauksia ympäripyörivästä raketista. Hurjimmin kaikista riehui Lauri; hän löi ja temmelsi kalveana kuin murhan-enkeli, ja kaikki hänen edestänsä pakeni tai murtui."

Tarinan perusjuonihan on erittäin sympaattinen. Omaa taloa isännöimään nuorena jääneet seitsemän Jukolan veljestä elelevät miten tykkäävät, kunnes joutuvat lukkarin oppiin lukemista harjoittelemaan. Lukemisen alkeet eivät pojille maistu, ja he karkaavat metsään, minne rakentavat Impivaaran juurelle pienen asumuksen, ja viettävät vuosikausia rattoisaa elämää metsästellen. Ikimuistoinen on saunan palo jouluyönä, samoin Hiidenkivelle pakeneminen Viertolan hurjan härkälauman alla. Siellä on toinen kirjan suuremmista humalakohtauksista, kun hiljainen ja eristäytyvä Lauri naukkailee paloviinaa ja puhuu suunsa kerrankin puhtaaksi. Toinen juopottelujakso syntyy, kun veljekset polttavat ensimmäisestä viljasadostaan erän viinaa ja juovat sitä viikkokausia. Käänne parempaan tapahtuukin tämän jälkeen: Simeonin delirium-kohtauksessa näkemät harhat vievät veljesten aatokset jumalisemmille raiteille, ja vähitellen he päättävät oppia lukemaan ja paneutua maanviljelykseen ja uudisraivaukseen viinanjuonnin ja metsästyksen sijaan. Lukemaan opettelemista kuvaavat jaksot ovat erityisen herkullisia. Puhelias, tunteikas, monisanainen, mutta joskus hieman yksioikoinen Juhani pohtii asiaa näin:

"Juhani: Minä ymmärrän: Iskisimme aapiaiseen kynsin ja hampain, siitä heltimättä ennen kuin olemme kukon hännän alla. Oikein! Kentiesi kohta päätämme jotain, ja kerran päätettyämme, sen teemme myös, teemme vaikka verta hikoillen. Onhan minulla pää kova, kohden kova, mutta löytyypä siinä kuitenkin yhtä ja toista, yhtä ja toista hyvin närkkiäkin värkkiä. Enköhän jokapäiväisen harjoituksen kautta voisi kulkea kilpaa viidenvuotisen tyttö-rääsyn kanssa? Miksi en? Ahkeruus voittaa kovan onnen."

Hurjista aihelmista huolimatta parasta kirjassa on kuitenkin sen leppoisa, mukava, lämminhenkinen ja humoristinen tunnelma. Kirja on ihmeellinen sukellus toiseen aikaan, seikkailu Hämeen ahoilla ja metsissä, samalla myös kielikylpy Aleksis Kiven mahtavassa kerronnassa.

Lue myös nämä:
Limingan taidekoulu: 7 veljestä
Juhani Aho: Papin rouva
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia

Veikko Huovinen: Pojan kuolema

Sain Veikko Huovisen vasta ilmestyneen Pojan kuoleman postitse isältäni, joka tavalliseen tapaansa oli ostanut ja lukenut uusimman Huovisen heti ilmestymispäivänä. Kirjasta oli toki ennakkoon lehtijuttuja tehty, kertoohan se Huovisen henkilökohtaisesta elämästä tavalla, joka on täysin poikkeuksellista kirjailijan tuotannossa muistelmateosta Muina miehinä lukuunottamatta. Aihe on raskas: oman pojan masennus ja itsemurha.

Kirjailija Juha Seppälän blogin kommenteissa joku jo ehti huokailla, että pitääkö Huovisenkin vanhoilla päivillään mennä mukaan henkilökohtaisen elämän paljastuskirjoihin. Mutta ei Pojan kuolema ole paljastuskirja, se on muistokirjoitus. Nelikymppiseksi eläneen Pekka Huovisen poikavuodet, opiskeluajat ja niistä alkanut syrjäytyminen porvarillisen yhteiskunnan elämänmenosta ja päätyminen psykiatriseen hoitoon sekä arvio itsemurhaan päätymisen syistä käydään läpi 115-sivuisessa kirjassa. Veikko Huovisella on aina ollut valtavan tarkka ihmistuntemus ja ihmisluonnon arviointikyky, eikä tämä arviointikyky petä myöskään omaa poikaa kuvattaessa. Pekka tuntuu olleen niitä ihmisiä, joita jokaisella on tuttavapiirissään ja tutun tuttuina: älykkäitä, lahjakkaitakin ihmisiä, jostain syystä kenties useammin miehiä kuin naisia, joilla elämä ei oikein ota sujuakseen. Opinnot venyvät ja keskeytyvät, viinan kanssa läträäminen pilaa otteen arkielämästä, vakuuttelut ja lupaukset muuttaa elämän suuntaa eivät käy toteen. Vaikka lähipiiri jaksaisi muutosta toivoa, ei se riitä, jos ihminen itse ei muutosta halua.

Kuvaus Pekan opiskeluvuosien alussa alkaneista ongelmista kuulosti tuttuakin tutummalta. Ehdin toimia tietotekniikkaa opiskellessani lähes kolmen vuoden ajan osa-aikatöissä opintoneuvojana, ja niin työn kautta kuin opiskelukavereita seuratessa tuli nähtyä lukemattomia samankaltaisia tarinoita kuin Pekan. Yliopisto-opiskelussa syrjäytyy helposti, jos opiskelukavereita ei syystä tai toisesta löydy ja jää pakertamaan yksin. Työelämässä mukana olevaa ihmistä ainakin pomo jollakin lailla seuraa ja on kiinnostunut hänen tekemisistään, mutta opiskelun tuloksista ei ole kukaan kiinnostunut, ellei opiskelija itse pidä hommaa otteessaan. Muistelen Lappeenrannan teknillisen yliopiston oppilaitospastorin joskus maininneen, että LTY:ssakin tapahtuu vuosittain opiskelijoiden itsemurhia. Ja vaikka näin pitkälle ahdistus ei kärjistyisikään, niin yksinäisyys, opintojen muuttuminen vähitellen yhä pelottavammaksi taakaksi, pelko elämässä epäonnistumisesta ja ihmiskontaktien puuttuminen tekevät pahaa jälkeä.

2000-luvun puolella Pekassa diagnosoitiin masennus. Tämäkin on sellainen asia, josta paljon puhutaan. En muista uusimpia tilastoja - onko masennus sairautena todellakin lisääntynyt huomattavasti vai kiinnitetäänkö siihen vain aikaisempaa enemmän huomiota, niin että tunnistetaan aikaisempaa paremmin eriasteiset psyykkiset häiriöt. Joka tapauksessa, paljon tuota masennusta on omassakin tuttavapiirissä ollut, ja kun en ole terveydenhoitoalan ammattilainen, täytyy sanoa että se on sellainen sairaus jota ulkopuolisena on aika vaikea käsittää. Kun tietää, ettei ole mitään hyötyä sanoa, että ryhdistäydy nyt ja ota itseäsi niskasta kiinni, mutta vaikealta tuntuu sekin ajatus, että pitäisi vain antaa olla ja katsoa sivusta. Huovinen kuvaa Pekan asteittaista vetäytymistä: pitkällisten opintojen jälkeen poika ei oikein päässyt työelämään kiinni ja muutti ympärivuotisesti Hailuodossa sijaitsevaan perheen kalastusmajaan. Vuosikausia elämässä säilyi jonkinlainen rutiini ja rytmi eristäytyneisyydestä huolimatta, mutta pari viimeistä vuotta olivat hankalaa aikaa. Eleettömyydessään karmealta tuntuu kohtaus, jossa Huovinen kuvaa, miten pitkän hiljaisuuden jälkeen hän ajelee Hailuotoon katsomaan, onko Pekalla kaikki kunnossa:

"Kun tulin mökin nurkalle, tyrmistyttävä näky tuli vastaan. Se oli kuin isku palleaan. Saatana!

Suuri jätesäiliö, johon oli sullottu talven roskat ja biojätteet, oli kumollaan maassa kansi auki. Tuuli ja lokit olivat levittäneet roskat parinkymmenen aarin alalle. Siinä oli talouspaperitukkoja, leikkelekoteloita, pahvipurkkeja, perunankuoria, likaisia kääröjä , säilykepurkkeja, pahvipakkauksia ja kaikkea moskaa mitä voi olla."

Pekka ei keskusteluun reagoi ja häipyy paikalta. Neuvoton isä jää siivoamaan paikkoja kuntoon.

"Köykin siinä kuin marjamies ja poimin roskia kasseihin. Pakko tämä on siivota ennen kuin kovempi tuuli tulee. Olin 76-vuotias ukkeli. Joskus sanotaan senikäisiä jo vanhuksiksi. Mielessäni pyöri koko ajan, että maksan tässä nyt velkaa, maksan jälkilaskua onnellisista vuosista, maksan kehnon kasvattajan korkoa.

Virisi katkeria ajatuksia. Minulla on paljon lukijoita, jotka vuosikymmenien ajan ovat kirjoittaneet, että kirjani ovat auttaneet heitä monien vaikeuksien ja masennusten yli. Perhana, tulisi nyt joku heistä auttamaan, tulisi talkoihin. Kohta tässä kastuukin..."

Katkelmassa vilahtaakin yksi kirjan läpi kulkevia ajatuksia: vanhempien syyllisyys. Ikääntyneet vanhemmat ovat joutuneet lähes kahdenkymmenen vuoden ajan kamppailemaan syyllisyydentuntoja vastaan: miksi poika ei pääse jaloilleen, mitä tuli tehtyä väärin, olisiko pitänyt tehdä jotain toisin... Vakuuttelu syyllisyyden tarpeettomuudesta ei juuri auta. Säpsähdin myös, kun Huovinen kuvaa kirjassaan tarjonneensa Pekalle Koirankynnen leikkaajasta tehtyä elokuvaa katseltavaksi, johon ehdotukseen ei vastakaikua tullut. "Pelkäsikö hän näkevänsä invalidipoloisessa oman kuvansa?" Huovinen arvelee. Kun Koirankynnen leikkaaja minulla tuoreessa muistissa on, niin oli jo ehtinyt mielessä käydäkin että tosielämän Pekka ja fiktiivinen Mertsi muistuttavat kovasti toisiaan. Molemmat ovat omalla tavallaan haavoittuneita miehiä, joiden lahjat ja elämä tärvääntyvät maailman kovassa menossa. Sellaisia, joista tulee evankeliumin toteama mieleen: "murtunutta ruokoa hän ei muserra, savuavaa lampunsydäntä hän ei sammuta". Murtuneita ruokoja ja savuavia lampunsydämiä, joista ainakin Pekka musertui. Vai oliko hukuttautuminen sittenkin vapautus, tietoinen päätös lopettaa yhä huononeva olo? Huovinen ei voi kuin esittää omia arvelujaan ratkaisuun johtaneista syistä, mutta kirjailija, joka pystyy tarkastelemaan asioita useammasta kuin yhdestä näkökulmasta, näkee päätöksessä myös rohkeutta ja selkeyttä.

Kirjan lopun kuvaus epävarmuudesta ja odotuksesta on raskasta tekstiä. Sanotaan, että kaikkein vaikeinta on oman lapsen menettäminen, ja lisäksi on hyvin tiedossa, että jos kuolleen läheisen ruumista ei löydy, vaan lopullista tietoa joutuu epävarmuudessa odottamaan ennalta-arvaamattomia aikoja, lisää sekin ahdistusta kovasti. Syksyllä kuolleen Pekan hautajaisia päästiin pitämään vasta seuraavana keväänä.

Sanoin alussa kirjaa muistokirjoitukseksi, ja sellaisena se on harvinaisen kaunis, kunnioittava, ymmärtävä, mutta myös tarkkanäköinen ja kaunistelematon. Kolkosta aiheesta Huovinen kirjoittaa eleetöntä ja puhdasta kieltä. 78-vuotiaana kirjailijalla on pitkä perspektiivi asioihin: lukija saa tietää paitsi Pekasta, myös Huovisen omasta näkemyksestä kirjailijanuran vaikutuksesta perhe-elämään ja hänen omasta suhtautumisestaan julkisuuteen ja tunnettuna olemiseen. Julkaistuja teoksia Huovisella on siis jo uskomattoman kuuloisesti 57 vuoden ajalta. Pojan kuolema ei missään tapauksessa ole se veitikkamainen huumoriteos, jota kirjailijalta on totuttu odottamaan, mutta toisaalta kirjailija, jolla 78-vuotiaana on kirkas ajatuksenjuoksu ja luomisen kyky varmassa tallessa, voi tämänikäisenä kirjoittaa jo ihan mistä ikinä haluaa. Kuolema, vieläpä oman käden kautta, elämässä "epäonnistuminen" siinä mielessä ettei täytä perinteisiä yhteiskunnassa ihmiselolle asetettuja normeja kuten perhe-elämää tai työuraa sekä henkiset ongelmat eivät ole helppoja aiheita, mutta Huovinen mainitsee toivovansa, että kirjasta olisi apua muille samassa tilanteessa oleville omaisille. Ja kuten kaikki tiedämme, sellaisia Suomessa riittää.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Veikko Huovinen: Kasinomies Tom
Pentti Saarikoski: Runot