Philip Pullman: Salaperäinen veitsi, Maaginen kaukoputki

Luin nämä kaksi kirjaa niin tiiviisti yhteen putkeen, että menkööt samaan merkintään. Salaperäisen veitsen luin itse asiassa yhdessä illassa. Kultaisen kompassin jatko-osa oli niin mukaansatempaava, ettei sitä malttanut päästää käsistään vaikka kuinka väsytti. On aina mukavaa huomata, että vielä löytyy kirjoja, joilla on tämä vaikutus paatuneeseenkin lukutoukkaan. :)

Kultaisen kompassin jälkeen Lyra löytää itsensä Salaperäisen veitsen alussa vieraasta maailmasta, jossa tuntuu olevan vain lapsia. Samaan aikaan lukija seuraa meidän maailmanne asukkaan, nuoren Will Parryn, tekemisiä. Will vie sairaan äitinsä tuttavan luokse asumaan, koska hän on päättänyt ottaa selvää, minne hänen isänsä katosi hänen syntymänsä aikoihin. Kuinka ollakaan, Will päätyy myös uuteen maailmaan, tapaa Lyran ja yhdessä he jatkavat seikkailujaan.

Koska tarina on vahvasti juonivetoinen, en rupea tässä kovin sen kummemmin selostamaan kaikkia käänteitä. Niihin kuuluu runsaasti vaihtuvia maailmoja, noitia, pappeja, tiedemiehiä, enkeleitä, maailmojen sotaa. Välillä tavataan Kaikkivaltias Luoja, välillä käydään kuolleiden valtakunnassa. Yllätykselliset juonenkäänteet pitivät mukanaan, ja oli mukavaa, että joku fantasiakirjailija jaksaa panostaa persoonallisten hahmojen ja tapahtumapaikkojen luomiseen. Pullman lähestyy välillä aihettaan suorastaan scifistisellä otteella, minua miellytti erityisesti tutkija Mary Malonen löytämä maailma, jossa evoluutio on tuottanut pyörillä liikkuvia, selkärangattomia zalifeja.

Sitten siihen uskonnollisuuteen tai uskonnonvastaisuuteen. Minusta Pullman ei ole mikään kiihkoateisti saatikka erityisen uskonnonvastainen. Hänen ei tarvitse. Hänen maailmankuvansa tuntuu olevan vahvasti realistinen ja luonnontieteisiin nojaava (jos näin voi sanoa, kun kirjoissa mm. hypitään vähän väliä rinnakkaisten maailmojen väliä) ja kirkon vallankäytön kuvauksessaan hän ei ole suinkaan hyödyntänyt edes pahimpia kirkkohistorian tositapahtumia. Pullman lienee niitä ihmisiä, jotka näkevät uskonnot ja jumalat ihmismielen tuottamina keksintöinä, joita lisäksi vielä hyvin usein käytetään väärin vallanjanon vuoksi. Pullman ylistää kirjoissaan tätä elämää, tämänpuolista maailmaa. Hänen enkelinsä kadehtivat ihmisiä, joilla on tunteva, fyysinen ruumis, jotka saavat nauttia kaikista tämän maailman elämisen riemuista. Kuoleman jälkeen ihmisen on onnellista hajota avaruuteen, jolloin hänen atominsa palaavat elämän kiertokulkuun osana luontoa.

Luulisi, ettei tämmöinen mielipide maallistuneissa länsimaissa kovinkaan radikaali ole. Ehkä Amerikan katoliset ovat kuitenkin toista mieltä, onhan tuo massiivisella rahalla tehty Kultaisen kompassin elokuvaversio tuottanut vain vaatimattomat lipputulot. Ehkä sikäläisten uskovien painostus ja huhujen levitys on tosiaan toiminut tehokkaasti, eivätkä ihmiset ole menneet katsomaan elokuvaa. Paradoksaalisesti nämä katoliset siis toimivat juuri niin kuin katolista kirkkoa symboloiva Magisterium Pullmanin kirjoissa. Mieleeni tuli myös Kaari Utrio: hän kuvaa keskiaikaan sijoittuvissa romaaneissaan erittäin uskottavasti kirkon otetta. Lyran maailmassa kirkon ote on vain edelleen aivan samanlainen kuin keskiajalla, sillä mitään uskonpuhdistusta Lyran maailman historiassa ei koskaan tapahtunut. Kirkko on edelleen universaali poliittinen mahti, vallanhaluinen ja taitava, sen edustajilla on silmät ja korvat joka puolella tunnettua maailmaa ja tehokkaat painostuskeinot niitä kohtaan, jotka uskaltavat olla eri mieltä kirkon kanssa.

Pullmanin kerrotaan rakentaneen kirjasarjastaan osin tietoista vastinetta Narnia-sarjalle. Narnian perusjuonihan oli allegoria kristinuskosta: hyvä Aslan-leijona uhrautuu narnialaisten puolesta kuolemaan, mutta nousee ylös kuolleista. Pullmanilla entinen nunna Mary Malone kertoo tarinan uskostaan luopumisesta, kun totesi arvostavansa ja rakastavansa maanpäällisen elämän ihmeellisiä antimia, ja kuolleiden valtakunnassa uskova mies tahtoo tiukasti uskoa olevansa taivaassa, vaikka onkin vain harmaassa ja synkässä varjojen valtakunnassa. Suurimmaksi mahdiksi ja universumeihin vaikuttavaksi voimaksi osoittautuu ihmisten välinen rakkaus, myös lihallinen sellainen.

Lukijana kiinnitin huomioni Lyran vanhempiin. Hänen isänsä, lordi Asriel (Asrielhan on helppo anagrammi Israelista) on aina suhtautunut tyttäreensä jokseenkin välinpitämättömästi, hän rakentaa omaa poliittista uhkayritystään. Lyran äiti on Kolmen muskettisoturin Myladyn sukuinen naishahmo, vallanhimoinen ja valehteleva juonittelija, joka käyttää viehätysvoimaansa hyväkseen miesvastustajiensa kohdalla. Mutta kyllä lukija kohtaa aikanaan myös heidän rakkaudentekonsa lapsensa puolesta.

Ja kuten aina näiden messiaanisten, lapsisankareita kuvaavien tarinoiden kohdalla, Lyran tarina on myös kertomus aikuistumisesta. Mitä ihmiselle tapahtuu murrosiän kynnyksellä? Milloin lapsen viattomuus muuttuu aikuisen tiedostamiseksi? Miten käy, kun syömme hyvän ja pahan tiedon puusta - kun suomut putoavat silmiltämme, mutta elämään astuu myös häpeä? Mutta tarvitseeko ihmisen hävetä sitä, mitä hän todellisuudessa on? Pullmanin mukaan ei tarvitse - päin vastoin, saamme iloita maailmastamme, elämästämme, lihallisesta ruumiistamme, jota enkelitkin kadehtivat.

Lue myös nämä:
Philip Pullman: Kultainen kompassi
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
Sari Peltoniemi: Hämärän renki

Philip Pullman: Kultainen kompassi

Kävin männäviikolla katsomassa elokuvan Kultainen kompassi. Se oli mielestäni varsin viihdyttävä fantasiapläjäys, ja päätin tutustua myös suosittuun Universumien tomu -kirjasarjaan, jonka ensimmäiseen osaan elokuva perustuu.

Elokuvan jälkimainingeissa ehdin surffailla netissä lukemassa aiheesta lisätietoa, ja hämmästyin kovin esimerkiksi tästä sivusta. Kyllähän amerikkalaisten uskonnollisuus välittyy jo tv-uutisista, missä presidentti Bush rukoilee Jumalan siunausta sotatoimilleen, mutta oikeastiko siellä ollaan tällä tasolla? Pelätään tätä elokuvaa, että se on ateismimyönteinen ja johdattaa viattomat lapsiparat kirjojen pariin, joissa suorastaan tyrkytetään ateismia? Voi voi.

Olen tätä aihetta joskus aiemminkin sivunnut, tuolla Harry Potterin parissa. Siteeraan itseäni:

"Kun kirjasta tulee tarpeeksi suosittu, niinkuin Harry Potterin tai Da Vinci -koodin kohdalla on käynyt, ryhtyvät kaiken maailman asiantuntijat paavia myöten ottamaan kirjoihin kantaa, yleensä jollakin tavalla huolestuneesti tai varoittelevasti. Pitkän linjan lukuharrastajia tällainen huvittaa. Kirjastot kun ovat täynnä kirjoja kenen tahansa luettavissa, joissa tyrkytetään paljon vaarallisempiakin asioita viattomille lukijoille kuin lasten noitakoulukuvitelmat tai vihjailut Jeesuksen perhe-elämästä. Minua huvitti kovasti kun luin esimerkiksi Mika Waltarin mainion Pienoisromaanit-kokoomateoksen. Eräässä tarinassa kuvattiin esimerkiksi toisen maailmansodan pyörteissä seikkailevaa näyttelijätärtä, joka pitkin tarinaa käyttää suurieleisesti heroiinia. En muista nähneeni lööppejä tai ministeritason kannanottoja, joissa huolehdittaisiin koululaisten altistumisesta Mika Waltarin heroiinikirjallisuudelle."

Eipä tämä vain amerikkalainen ilmiö ole, joku suomea osaava kommentoija varoittelee täällä: "Philip Pullmanin Universumin tomua on hyvin ateistinen kirjasarja. Eli jos olet millään tavoin kristillinen ihminen, ja haluat välittää sitä arvomaailmaa lapsillesikin, en suosittele."

Mielipiteet herättivät minussa hieman pohdintaa. Nämä ihmiset ovat sitä mieltä, että kirja, jossa saattaa olla ei-kristillisiä arvoja, vaikuttaa lukijansa mieleen siten, että hänkin muuttuu ei-kristilliseen suuntaan. Miksi tämä olisi ongelma lastenkirjoissa, tai sellaisissa kirjoissa jotka mielletään lastenkirjoiksi? (Pullmanin kirjoja ja Harry Pottereita lukevat monet aikuisetkin.) Jos aikuinen haluaa, että lapsi lukee vain sellaisia kirjoja, jotka välittävät kristinuskon sanomaa, pitäisi lapselle antaa vain kristinuskoa opettavia lastenkirjoja. Mutta sehän vasta aivopesua olisikin. Voi lapsiparkaa, jolta olisi suljettu pois ei-uskonnollisten satujen ja tarinoiden laaja maailmankirjallisuuden perinne. Ja kuinka heikoissa kantimissa näiden ihmisten usko on, jos mikä tahansa ei-uskonnollinen taideteos riittää sysäämään heidät irti uskostaan?

"Normaalit" lastenkirjat ovat joko täysin epäuskonnollisia, tai sitten edustavat erilaisia mielikuvitusmaailmoja, joissa on vaikkapa noitia ja puhuvia eläimiä. Eivätkö nuo aikuiset tajua, mikä on mielikuvituksen voima? Siinähän se lukemisen riemu on, että pääsee kirjan matkassa kuvittelemaan asioita, joista tietää itsekin etteivät ne ole totta, mutta voi herkutella sillä ajatusleikillä, että ne olisivatkin?

En usko että näin ajattelevat aikuiset harrastavat itse kovinkaan paljon lukemista. Heillähän menisi pää sekaisin, jos he eivät pystyisi kuvittelemaan ja samaistumaan ollenkaan. He luulevat, että ihmisen aivot ovat kuin pesusieni, joka imee kritiikittömästi tietoa sitä mukaa, kun ihmisen tietoon upottaa. Kun nyt katson omaa blogiani, olen päässyt näidenkin kirjojen parissa uppoutumaan moniin erilaisiin maailmoihin. Ei minussa silti ole herännyt hinkua päästä väkivaltaiseen vankilaan, vaikka katsoinkin telkkarista Ozia, eikä leikkimään meikkileikkejä Susanna Sievisen lailla, vaikka hänen prinsessakirjansa luinkin. Kävisiköhän noille fanaatikkoaikuisille niin? Ilmeisesti, jos he uskovat, että ihminen automaattisesti omaksuu hänelle annetun maailmankuvan yhden luku- tai katsomiskerran jälkeen.

Noh. Kultaisen kompassin kirjastosta sain ja nopsasti luinkin. Mielestäni se häviää Harry Pottereille, vaikka päinvastaisia mielipiteitä on runsaasti. Syynä se, että henkilöhahmot ja luonteenkuvaus ovat paljon kliseisempiä kuin Harryssä. Tämä on juonivetoinen kirja, perinteinen tyylipuhdas seikkailu, jossa sankaria heitellään kiperiin tilanteisiin ja hänen pitää selvitä niistä. Nuori Lyra-tyttö joutuu Oxfordista seikkailuun, jossa hän pääsee niin Norjan (kirjan fantasiamaailmassa Norroway) ja Lapin maisemiin, aina arktisille jääkentille asti.

Tarinassa on paljon hyviä aineksia, siksi pidinkin elokuvasta ja kiinnostuin kirjasta. Ihmisten sielu on daimoni, eläimenkaltainen hahmo, joka seuraa ihmistä joka paikkaan. Pohjoisessa hallitsevat panssaroidut haarniskakarhut, voittamattomat taistelijat. Lapin noidat lentävät pilvimännyn oksilla kylmää tuntematta ja elävät satoja vuosia. Suomalaisetkin ovat kerrankin päässeet mukaan brittiläiseen fantasiamaisemaan Lyran kohdatessa noidan nimeltä Serafina Pekkala. Lyra etsii oxfordilaista ystäväänsä Rogeria, joka on kaapattu Uhraamislautakunnan keskukseen, jossa lapsille tehdään kammottavia kokeita.

Hieman ikävää oli, että parhaiden brittiperinteiden mukaisesti luokkajako on voimissaan. Palvelijoiden daimonit ovat aina lauhkeita ja uskollisia koiria, ja palvelijat itse ovat melko aivotonta sakkia. Harmillista. Harry Potter on harvinaisen hyvin tässä mielessä onnistunut kiertämään englantilaisen luokkayhteiskunnan stereotypioiden kuvaukset. Lisäksi kirjassa mennään välillä vähän liikaa siihen "pahuus uhkaa ja maailmanloppu tuloo ellei nuori sankarimme onnistu messiaanisessa tehtävässään" -moodiin, mikä tekee fantasiasta pahimmillaan aina vähän tylsää. Saapi nähdä jaksanko lukea kakkos- ja kolmososan. En nyt ole mitenkään ryntäämässä kirjastoon varausta tekemään, mutta ehkäpä joskus ne luen - joko pikapuoliin tai joskus myöhemmin.

Yhdessä asiassa kirja kyllä onnistui herättämään minussa vahvoja tuntemuksia. Nimittäin pohjoisten lumikenttien kuvauksessa ja uljaiden haarniskakarhujen (metallia takovia taistelevia jääkarhuja) kuvauksessa. Minulla on ikävä talvea. Surettaa ajatella, että en ehkä enää koskaan saa kokea kunnon talvea. Miksipä se tästä enää muuttuisi, kun kahden talven ajan on katseltu loskaa ja plussakelejä, ja ilmastonmuutos on kuitenkin itseään nopeasti kiihdyttävä kierre. Napajäätiköt sulavat vauhdilla ja arktiset eläimet kuolevat tätä vauhtia nopeasti sukupuuttoon. En minä nyt ikinä ole mitenkään hirveästi tykännyt kovista pakkasista, mutta mieluummin -30 astetta kuusi viikkoa putkeen kuin vesisadetta joulukuussa. Kun olin lapsi, oli kevättalvella suurta huvia mennä ajamaan polkupyörällä hangille. Ne olivat niin kovia että kestivät hyvin. En mahda enää ikinä päästä kantohangille kävelemään. Muistan joitakin kuutamoisia iltoja, kun kuu paistoi niin kirkkaasti että melkein värit näkyivät ja luminen maailma kimmelsi erilaisissa sinisen sävyissä. Leevi and the Leavings lauloi tästä hyvin: "Voi kunpa toiselta tähdeltä katsella vois, kuinka ihminen itseltänsä päätä syö pois. Hän silloin itkisi krokotiilin kyyneliä, maapallo lahjaksi lapsille jää."

Lue myös nämä:
Philip Pullman: Salaperäinen veitsi, Maaginen kaukoputki
SF Said: Varjak Käpälä
Peter Høeg: Lumen taju