”Mitä hyötyä tästä on?”
Tämä kysymys kuului yläasteella usein ja lukiossakin vielä monet kerrat. Erityisen tiuhaan se esitettiin humanististen aineiden, kuten historian tai äidinkielen, tunneilla.
Tai eihän se oikeasti ollut kysymys, vaan väite: tästä ei todellakaan ole meille hyötyä.
Kun olen myöhemmin työskennellyt äidinkielen sijaisena, olen huomannut, ettei kysymys ole kadonnut mihinkään. Päinvastoin siihen törmää nyt entistä useammin, ja monissa muissakin paikoissa kuin luokkahuoneissa. Välittömän hyödyn tavoittelu tuntuu muuttuneen yleiseksi, kaikkea toimintaa määrittäväksi lähtökohdaksi.
Suomen Kuvalehti julkaisi viime kevään lopulla artikkelin lukutaidon heikkenemisestä. Vielä vuosituhannen alussa suomalaisten koululaisten lukutaito oli Pisa-tutkimuksen mukaan maailman paras. Viimeisimmässä tutkimuksessa sijoitus on pudonnut kuudenneksi.
Erityisen huolissaan ollaan pojista.
Artikkelin mukaan jopa 14 prosentilla peruskoulun päättävistä lukutaito on niin heikko, ettei se riitä arjessa selviytymiseen. Erityisen huolissaan ollaan pojista. Suomessa tyttöjen ja poikien väliset erot lukutaidossa ovat OECD-maiden suurimmat.
Syitä lukutaidon heikkenemiseen on tietysti useita. Uskon kuitenkin, että monet niistä liittyvät samaan kysymykseen, siihen, joka kuului luokkahuoneissa jo omassa lapsuudessani: ”mitä hyötyä tästä on?”.
En lukenut, vaikka isäni oli kirjailija ja vaikka kotona oli metreittäin Lundian hyllyjä täynnä proosaa.
Yläasteella ja vielä sen jälkeenkin olin poika, joka ei lukenut. En lukenut, vaikka isäni oli kirjailija ja vaikka kotona oli metreittäin Lundian hyllyjä täynnä proosaa. En lukenut, vaikka minulle oli lapsena luettu Muumit ja Roald Dahlit ja Astrid Lindgrenit moneen kertaan.
Arvostin kyllä kirjallisuutta, pidin sitä jopa tärkeänä. Olisin halunnut olla ihminen, joka lukee paljon. Olin kuullut kaikki argumentit lukemisen yhteydestä hyvään elämänlaatuun ja empatiakykyyn. Silti en lukenut, satunnaisia Harry Pottereita ja Artemis Fowleja lukuun ottamatta.
Lukeminen ei näyttäytynyt riittävän hyödyllisenä. Lukemalla ei saanut kesätöitä eikä sosiaalista arvostusta, ei ainakaan päijäthämäläisessä taajamassa.
Aloin lukea vasta kun huomasin, että se voi pelastaa. Yksinäisyydeltä. Merkityksettömyydeltä. Nimenomaan huomasin sen – kukaan ei sanonut minulle niin, mikä oli hyvä, koska en olisi uskonut.
Mutta kun 16-vuotiaana aloitin Kafkan Oikeusjutun, koin itse, miltä tuntuu, kun sanoista syntyy toinen todellisuus. Sellainen, jossa kaikki oli samaan aikaan tuttua ja aivan vierasta. Ja jossa olin vähän enemmän oma itseni kuin tässä todellisessa todellisuudessa.
Kun lukemista – tai mitä tahansa asiaa – perustellaan sen hyödyllisyydellä, syntyy äkkiä asetelma, jossa lukeminen muuttuu pakolliseksi suorittamiseksi. Kuin söisi lääkettä, joka maistuu pahalta, mutta kuulemma tekee hyvää.
Pakko syö motivaation, ja jos hyöty ei konkretisoidu, alkaa turhauttaa. Vaikka hyöty olisi kiistatonta ja tutkittua, kuten lukemisen hyödyllisyys on, siihen vetoaminen ja nuorten lukemattomuuden päivittely tuntuvat ohuilta näkökulmilta.
Myös nuorten lähtökohdat ja mahdollisuudet lukemisen aloittamiseen ovat erilaiset. Lukutaito on todella taito, jota pitää kehittää ennen kuin lukeminen muuttuu mielekkääksi. Se vaatii ympäristöä, jossa lukeminen on ylipäätään mahdollista ja jossa siihen suhtaudutaan hyväksyvästi.
Lukeminen on mielikuvituksen tanssia, ajattelun rajojen tunnustelua.
Hyödyn sijaan lukemista voi perustella sen mielettömyydellä. Lukeminen on mielikuvituksen tanssia, ajattelun rajojen tunnustelua. Seikkailua, jonka näennäinen hyödyttömyys vain lisää viehätystä.
Ja toisaalta: mitään laskettavissa olevaa hyötyä ei ole myöskään Minecraftin pelaamisesta, mehujään syömisestä tai Tiktok-videoiden katsomisesta. Jos mittakaavaa venytetään kosmiseksi, ei mitään hyötyä ole itseasiassa mistään. Kuitenkin yksilötasolla koettu hyöty ja arvo ovat niin itsestäänselviä, ettei niitä tarvitse edes ajatella tai kyseenalaistaa.
Jos jotain olisin lukemisen kannustimeksi kaivannut, niin aikaa. Juuri ajasta koulussa tuntui olevan hengästyttävä pula.
Eikö lapsille ja nuorille voitaisi opin lisäksi tarjota myös sitä, aikaa? Äidinkielessä voisi olla haahuilutunteja, joilla jokainen saisi etsiä ja tutkia, lukea mitä haluaa ja löytää lukemisen itse, jos on löytääkseen.
Kenties haihattelua. Mutta niin on kirjallisuuskin.
Kirjoittaja on kirjailija
Kolumnista voi keskustella 1.8. kello 23.00 saakka.