Olen tänä keväänä jo myöhässä – taas kerran. Vanhempien hauta yli 300 kilometrin päässä odottaa siivousta talven jäljistä. Huono omatunto kalvaa, vaikka tiedän, etten suinkaan ole ainoa keski-ikäinen naisihminen tämän tunteen kanssa.
Tutkijat Ismo Björn ja Pirjo Pöllänen kuvaavat kenttäpäiväkirjassaan tuttuakin tutumpaa näkyä toukokuisella hautausmaalla:
”Mies seisoo muovipussi toisessa kädessä, mutta nainen on kumartuneena haudalle ja kuopii maata pienellä istutuskuokalla. Suorakulmaisen, matkalaukkumallisen hautakiven vieressä on multapussi ja kaksi muovipussia. Maassa on suurempi harava ja kastelukannu. Iäkäs aviopari on kunnostamassa hautaa talven jäljeltä. Miehen rooli on olla kantaja ja seuramies, nainen tekee työt.”
Jos joku ottaisi hautausmaalla valokuvan puolisostani ja minusta, niin juuri tuollainen se olisi!
Ote kenttäpäiväkirjasta on Björnin ja Pölläsen artikkelista Alue ja ympäristö -lehdessä viime vuonna. Juttu on nyt ehdolla Vuoden tiedekynä -palkinnon saajaksi. Palkinnon myöntää vuosittain Koneen säätiö.
Hautausmaat ovat hyvinvointivaltion viimeinen lähipalvelu kylissä, joista ovat kadonneet jo kauppa, koulu, pankki, posti ja sote-palvelut.
Björn on historiantutkija, Pöllänen yhteiskuntatieteilijä. Tutkijoiden näkökulma avaa silmämme katsomaan uudemman kerran meidän 1200:aa hautausmaatamme. Hautausmaat ovat hyvinvointivaltion viimeinen lähipalvelu kylissä, joista ovat kadonneet jo kauppa, koulu, pankki, posti ja sote-palvelut.
Käytännössä palveluiden katoaminen tarkoittaa elinvoiman vähenemistä. Työpaikat ovat siirtyneet aina vain suurempiin taajamiin, ja koko arkielämä on muuttunut.
Mutta maaseudulla on kuitenkin yhä toimeliaisuutta, yhteisöllisyyttä ja arjen vuorovaikutusta. Tutkijat kiinnittävätkin katseensa hautausmailla tapahtuvaan ylläpitoon ja koko infrastruktuuriin, joka liittyy hautausmaahan. Kirjastoautot tai palvelutaksit käyvät vain kääntymässä, mutta hautausmaa on ja pysyy.
Hautausmaalla vallitsevat kirjatut, mutta ennen kaikkea myös kirjaamattomat säännöt.
Hautausmaa on monella tapaa kaikkien saavutettavissa oleva palvelu – myös elävien. Hautausmaalle voi mennä kuka tahansa kävelemään, muistelemaan tai olemaan utelias: millainen hautakivi on hankittu naapurin Untolle, ovatko Virtasetkin käyneet vähiin, kun sukuhauta on annettu seurakunnan hoitoon ja niin edelleen.
Avoimuudestaan huolimatta hautausmaalla vallitsevat kirjatut, mutta ennen kaikkea myös kirjaamattomat säännöt. Ihmisten oletetaan tietävän ne ja noudattavan kunnioittavaa ja hillittyä käytöskoodistoa. Silti sosiaalisessa mediassa ja yleisönosastoissa aika ajoin kiistellään, voiko hautausmaan käytävillä hölkätä tai sauvakävellä, tai saako hautaa käydä hoitamassa koiran kanssa.
Ehkä erikoisin hautausmaihin liittyvä kiistely nähtiin vuonna 2021, kun Keskustan silloinen puheenjohtaja Annika Saarikko ryhtyi puolueen kuntavaaliavauksessa puolustamaan suomalaisten naisten ahkeruutta. Hän luetteli naisten perhevelvoitteiden pitkään listaan myös keväiset kukkaistutukset suvun poisnukkuneiden haudoilla.
Jostain syystä Saarikon puhe hautojenhoitokommentteineen sai monet tasa-arvoihmiset jopa närkästymään. Helsingin Sanomat kirjoitti pääkirjoituksessaan: ”Saarikon käsitys naisista voi vastata keskustan analyysia kannattajakunnastaan, mutta se sai hallituskumppanit vetämään henkeä”.
Hesarin mukaan Saarikko korosti Keskustan naiskuvan konservatiivisuutta. Aiheeseen jopa palattiin vielä monen vuoden jälkeen HS:n Kuukausiliitteen henkilökuvassa viime kesänä.
Onko siis se, mikä on suomalaisella maaseudulla yhteisöllisyyttä ja hitusen velvollisuudentuntoakin, pääkaupunkilaisessa ajattelussa ärsyttävää ja tasa-arvon irvikuva?
Hautojen hoito on juuri sitä naisten huomaamatonta metatyötä, josta nykyisin paljon puhutaan.
Ismo Björn ja Pirjo Pöllänen päättävät artikkelinsa toteamukseen, että hautausmaa ei ole konfliktien keskiössä, eikä siihen liity esimerkiksi ympäristöliikehdintää tai poliittista kamppailua kuten kouluihin, terveysasemiin tai susien metsästykseen. ”Hautausmaa on huomaamaton toiminnan paikka, joka juuri siksi on tutkimuksellisesti kiehtova”, he kirjoittavat.
Niin totta! Huomaamaton toimintahan on juuri sitä naisten metatyötä, josta nykyisin paljon puhutaan.
Vaikka voisin kääntyä seurakunnan puoleen, se hauta siellä kotikirkonkylässä on yhä minun vastuullani – olenhan vanhin tytär. Tasa-arvotutkijat voisivat närkästyksen sijasta kysyä meiltä, miksi näin on. Onko haudan hoitaminen se viimeinen side äitiin ja isään?
Ulla Järvi
Kirjoittajan nuoruuden iltakävelyt suuntautuivat usein hautausmaalle hautakivien syntymä- ja kuolinvuosia lukemaan – ja suremaan lapsikuolleisuuden yleisyyttä ennen hyvinvointivaltiota.