Työeläkeyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto herätteli hiljattain keskustelua siitä, miten vanhustenhoito pitäisi tulevaisuudessa Suomessa järjestää.
Seuraavan vuosikymmenen aikana suuret ikäluokat alkavat tarvita entistä enemmän kallista ympärivuorokautista hoitoa. Vuoteen 2040 mennessä yli 85-vuotiaiden määrä nousee yli 350 000 henkeen.
Murto ennustaa, että ellei julkista taloutta saada tasapainoon eikä taloutta kasvamaan, yksilöiden vastuu läheisistään kasvaa lähes väistämättä. Se voi tarkoittaa joko vanhempien taloudellista tukemista tai sitä, että lapset hoitavat vanhempiaan aiempaa enemmän itse.
On surkeaa, jos ratkaisuksi tulevaisuuden ongelmiin esitetään paluuta ankeaan menneisyyteen.
Samankaltaisia puheita on kuultu ennenkin. Professori Urpo Kangas esitti jo vuosikymmen sitten, että suomalaiset pitäisi lailla velvoittaa elättämään omat vanhempansa, kuten 1970-luvulla.
1900-luvun puoliväliin asti vanhuudenturva perustui pitkälti lasten ja vanhempien väliseen sopimukseen, koska kunnollisia julkisia palveluita ei ollut.
On aina omalla tavallaan surkeaa, jos ratkaisuksi tulevaisuuden ongelmiin esitetään paluuta ankeaan menneisyyteen. Se kertoo poliittisen kunnianhimon ja näkemyksellisyyden puutteesta.
Jos ja kun heikot talousnäkymät jatkuvat, keskinkertaisinkin ennustaja voi aavistaa, että vastaavat vaatimukset tulevat yleistymään. Toistaiseksi eduskuntapuolueet ovat suhtautuneet Murron avaukseen nihkeästi, mutta kuten tiedämme, tilanteet voivat muuttua nopeasti.
Vaatimus omien vanhempien hoitamisesta hautaan saakka on poliittisesti houkutteleva, sillä millainen ihmishirviö kieltäytyisi antamasta takaisin niille, joilta on saanut elämän? Kaunis ajatus se tavallaan onkin, muttei kestä lähempää tarkastelua.
Helsingin Sanomien toimittaja Veera Paananen huomautti, että idea on talouskasvun kannalta monin tavoin ongelmallinen. Työtuntien määrä ja tuottavuus tuskin kasvavat, jos työikäisten pitää lasten lisäksi huolehtia myös vanhemmistaan.
Murron voisi kuvitella olevan tästä tietoinen, koska hiljattain hän veti työryhmää, joka ehdotti hallitukselle toimenpiteitä talouskasvun vauhdittamiseksi. Suomalaiselle poliittiselle keskustelulle näyttääkin olevan tyypillistä esittää ratkaisuna asioita, joiden samanaikainen toteuttaminen on itsestäänselvästi mahdotonta.
Ajatus on poliittisesti houkutteleva: millainen hirviö kieltäytyisi antamasta takaisin niille, joilta on saanut elämän?
Ja koska kyse on ihmisten välisistä suhteista, ajatukseen liittyy myös koko joukko sosiaalisia ongelmia,
Mitä jos perheenjäsenet asuvat eri puolilla Suomea? Entä jos ei tule toimeen vanhempiensa kanssa? Mitä jos vanhemmat ovat hirveitä ihmisiä? Entä jos itse on? Miten varmistetaan, ettei tapahdu väärinkäytöksiä? Entä lapsettomat ihmiset, kuka heistä huolehtii? Entä jos ei ole rahaa?
Ja kuvitteleeko joku, että tyttäret ja pojat hoitaisivat vanhempiaan yhtä paljon, eikä sekä lapsista että vanhemmista huolehtiminen kasautuisi naisille?
Suomessa on viime vuosina ollut tapana tehdä kaikkia kansalaisia koskevia päätöksiä käymättä niistä juuri minkäänlaista julkista keskustelua, ja perusteltu ne väittämällä, että näin on pakko toimia.
Näin on menetelty varsinkin turvallisuus- ja talouspoliittisissa kysymyksissä. On pakko leikata sosiaaliturvasta, sulkea itäraja, ostaa hävittäjiä, tukea turkistarhoja ja maakuntien lentokenttiä, kurittaa työttömiä.
Tuskin menee kauan, kunnes joku keksii väittää, että omien vanhempien huolehtiminen hautaan on meidän jokaisen velvollisuus ja kunnia-asia.
Sukupolvien väliseen oikeudenmukaisuuteen liittyville kysymyksille puolestaan on tyypillistä se, että niitä lykätään epämiellyttävinä kysymyksinä aina seuraavan hallituksen ja ikäryhmän vaivoiksi, kunnes tilanne on niin vaikea, että täytyy tehdä kerralla paljon isompia ja ikävämpiä päätöksiä.
Viime vuosina ollut tapana tehdä päätöksiä ilman keskustelua ja perusteltu ne väittämällä: on pakko.
Nyt olisi tilaisuus toimia toisin. Käydä kunnollinen, laajapohjainen ja näkemyksellinen keskustelu siitä, mikä on valtion tehtävä tulevaisuudessa. Ei vain antaa palveluiden luisua vuosi vuodelta huonompaan suuntaan, kunnes ihmisiä ei enää tarvitse määrätä huolehtimaan vanhemmistaan: ennen pitkää he tekevät sen näennäisen vapaaehtoisesti, koska eivät halua ajatella vanhempiaan mätänemässä lattialla.
Lopulta kyse on myös valtion uskottavuudesta ja legitimiteetistä.
Jos tällä veroasteella ei saa edes säällistä vanhustenhoitoa, mistä ihmeestä me oikein maksamme?
Ja jos tämä idea menee läpi, mitä valtiolle kuuluneita tehtäviä meille seuraavaksi ulkoistetaan?
Tuija Siltamäki
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.