Lapsena rakastin kirjasarjaa ”Kolme etsivää”. Siinä etsivät pitivät majaa Jupiter Jonesin pihan perälle piilotetussa vanhassa asuntovaunussa. Päämajan piilottaminen oli mahdollista, koska piha oli täynnä romua, sillä se oli ”junkyard”, joka ainakin vanhoissa suomennoksissa oli suomennettu ”kaatopaikaksi”. Mutta se oli siis romuliike. Joku voisi kutsua sitä myös suureksi kirpputoriksi, sellaiseksi jossa myydään kaikkea vedenkeittimistä väkipyöriin.
Sellaiset paikat ovat kiehtovia, koska ne ovat arvaamattomia. Ei voi koskaan tietää, mitä tulee eteen seuraavaksi. Roskaa, luultavasti, mutta kenties Englannin kruununjalokivet.
Sellainen kaupunki on viihtyisä, jossa ei ikinä voi olla ihan varma, mitä seuraavan kulman takaa löytyy.
Kaupunkikuvassa on täsmälleen sama juttu. Kaupunki on kiinnostava, kun siellä on monenlaista, rakennuksia eri aikakausilta, uusia ja vanhoja, jugendia ja betonibrutalismia, viehättäviä omakotialueita, puistoja, aukioita, konepajoja ja vuokrataloja.
Sellainen kaupunki on viihtyisä, jossa ei ikinä voi olla ihan varma, mitä seuraavan kulman takaa löytyy. Silmä lepää katsellessa erilaisia historian kerrostumia, kaupunkia joka on kasvanut pikkuhiljaa, satojen vuosien aikana, enemmän ja vähemmän sattumanvaraisesti. Katso kuinka kamala tuo rakennus on! Hei, oho, tuolla on kansanmurhaajan patsas, mitä hittoa!
Omasta lähikotikaupungistani Turusta on lähtöisin termi ”Turun tauti”, jolla tarkoitetaan rakennusyhtiöiden ja päättäjien hyhmäistä kähmimistä ja koplaamista niin, että saadaan purettua vanhaa rakennuskantaa pois ja rakennettua uutta paskaa tilalle. Suojelupäätöksillä pyyhitään takapuoli.
Mutta pitää muistaa, että vaikka termi keksittiin Turussa – kuten moni muukin Suomen kulttuuriin olennaisesti kuuluva asia – niin Turkuun se ei ole jäänyt. Helsinki on vähintään yhtä hanakasti tuhonnut omaa historiaansa.
Happea haukkoen olen seurannut myös Helsingin nykytouhuja kun Keskuspuistoa pilkotaan tai päärautatieaseman aukiolle ollaan sijoittamassa Colosseumia.
Vastaavaa löytyy jok’ikisestä Suomen kaupungista. Jokaisessa on jonkun kauppakeskuksen käytävällä kuvia, joissa on ihastuttavia vanhoja rakennuksia, jotka on lanattu pois. Kas kun Suomessahan ei tilaa oikein riitä, kun sitä on nykyäänkin asukasta kohti vain seitsemän hehtaaria.
Ympäri kaupunkia jokaiseen mahdolliseen paikkaan pyritään rakentamaan lisää kerrostaloja: jos minne on jäänyt taloyhtiöltä tilaa, siihen mahtuu helposti kaksi kerrostaloa!
Meillä Turussa on rakennettu viime aikoina vimmatusti. Esimerkiksi satama-alueelle on noussut valtava lähiö. Silmiinpistävää on, että talot on rakennettu aivan vieri viereen ilmeisesti siksi, että on voitu käyttää samoja perustuksia. Aurinko tuskin ylettyy alimpiin kerroksiin saakka, niin lähekkäin ne ovat.
Samalla lailla ympäri kaupunkia jokaiseen mahdolliseen paikkaan pyritään rakentamaan lisää kerrostaloja: jos minne on jäänyt taloyhtiöltä tilaa, siihen mahtuu helposti kaksi kerrostaloa! Jos jossain on vanhaa matalampaa rakennuskantaa, sen tilalle voisi laittaa – kerrostaloja!
Linnan ympärille on rakennettu kaupunginosa jota kutsutaan hienolla markkinointinimellä ”Linnanfältti”, koska kaikkien mielestä linnassa on kiva asua. Jokainen talo on samannäköinen puurakenteinen kerrostalo. Ne näyttävät siltä kuin Tanskasta olisi käynyt Legomies ne pystyttämässä. Eivät ne yksittäin ole erityisen rumia, mutta kun laitetaan 20 vierekkäin, niin tilanne on toinen.
Sitäkö ihmiset oikeasti haluavat? Itse suorastaan masennun kun kuljen liian täyteen rakennetuilla alueilla joista huokuu, että jaaha, nuo kaikki on rakennettu 90-luvulla eräänä tiistaina, tai 2020-luvulla heinäkuussa, jolloin kaavoittaja oli kännissä mökillä.
Mutta kuten sanottu ei tämä tietenkään mikään Turun juttu ole, käykää esimerkiksi Helsingin Jätkäsaaressa tutustumassa.
Kun vastaavasti katsoo vaikka 70-luvulla rakennettuja lähiöitä, niin se tärkein mikä niistä huokuu, on väljyys. Talot eivät välttämättä ole ihan Eiran veroisia, mutta pihat ovat sitäkin enemmän – on tilaa pelata ja juosta. Ymmärrän, ettei kaupunkien keskustoihin mahdu jalkapallokenttää joka pihalle, mutta voisi sinne nyt sen verran jättää tilaa, että harteikaskin ihminen mahtuisi talojen välistä.
Roope Lipasti
Kirjoittaja on taloista kiinnostunut kirjailija.
Kolumnista voi keskustella 14.2. kello 23.00 saakka.