Sotatieteilijänä pohdin usein, miksi sotien määrä maailmassa kasvaa. Sota voi puolustajalle olla välttämätön paha, mutta mikä saa päätöksentekijät aloittamaan hyökkäyssotia?
Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että keskeinen selitys on sodan lumo: usko siihen, että väkivalta on kustannustehokas tapa ratkaista vaikeita poliittisia ongelmia.
Sodan sosiologinen nykytutkimus kyseenalaistaa tämänkaltaisen laskelmoinnin. Sotiminen on aina kallista. Historiallisesti vain noin joka toinen hyökkäyssota on saavuttanut tavoitteensa.
Sodan lumo paljastaa päätöksenteon toistuvan järjenvastaisuuden: tietämättömyyden, touhotuksen ja tunteilun yhdistelmän. Sodan keinot jäävät toistuvasti riittämättömiksi suhteessa tavoiteltaviin päämääriin.
Tietämättömyyden, touhotuksen ja tunteilun yhdistelmä paljastuu.
Lumoa ruokkii unelma lyhyestä ja ratkaisevasta sodasta. Lyhyessä sodassa tuhon ja kuoleman kaltaiset sodalle väistämättömät kustannukset pysyvät matalina.
Ratkaisevuus vuorostaan viittaa oletukseen, että väkivaltaa voidaan hallita tarkasti poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi.
Nykyiset sodat Lähi-idässä, Ukrainassa ja Venäjällä osoittavat, miten petollista sodan lumo on. Sekä Vladimir Putin että Donald Trump ovat esimerkkejä sodan pauloihin joutuneista, ja siksi sodalta liikaa odottavista päätöksentekijöistä.
Sodankäynnin vastavuoroisuuden takia sotaa on sen alettua mahdotonta täysin hallita.
Sodan viehätys sumentaa helposti sen, että sodalla on oma, äärimmäisyyksiin pyrkivä dynamiikkansa. Sodankäynnin vastavuoroisuuden takia sotaa on sen alettua mahdotonta täysin hallita. Tämä kyseenalaistaa ajatuksen sodasta täysin rationaalisena politiikan työkaluna.
Vastavuoroisuuden unohtuminen näkyy puutteellisena varautumisena vastustajan vastatoimiin. Sodasta lumoutuneet tuppaavat luottamaan asevoimiensa kykyyn saavuttaa heti sodan alussa niin ratkaisevia saavutuksia, ettei vastustaja yksinkertaisesti enää kykene vastarintaan.
Tätä luottamusta pönkittävät usein ideologian vahvistamat ajatusvinoumat. Niiden myötä omia asevoimia tai kansaa pidetään niin ylivoimaisina tai teknologisesti kehittyneinä, että ne pystyvät helposti kukistamaan vastustajansa. Edes maailmansodat – ihmiskuntamme historian tuhoisimmat sodat – eivät karistaneet tämänkaltaista lyhyen sodan hybristä.
Viime vuosina samanlaisia oletuksia on todistettu esimerkiksi Ukrainan ja Iranin sodissa. Tästä kielii se, etteivät yllätyshyökkäyksen tuomaan taktiseen etuun luottaneet Putin ja Trump olleet pohtineet vastarinnan takia pitkittyneiden sotien strategiaa. Väkivallalla hekumoivan Trumpin suhteen huolta on lisäksi herättänyt se, että sotilaallisen voiman hyötyä rajoittaa epätietoisuus sodan tavoitteista.
Yllätyshyökkäyksen epäonnistuttua ratkaisemaan sotaa, voi hyökkääjä joko kiihdyttää sotatoimia tai perääntyä. Niin Putin Ukrainassa kuin Trump ja Benjamin Netanjahu Iranissakin valitsivat ensimmäisen vaihtoehdon. Iranin sotaa kiihdyttäneet Israelin hyökkäykset vetivät väistämättä mukanaan myös sen rinnalla sotineita Yhdysvaltoja.
Päätöksentekijät lisäävät panoksia usein arvovaltatappion pelossa. Sotaa jatketaan, koska perääntyminen maksaa poliittisesti. Samalla sotiminen voi luoda uusia syitä jatkaa sotaa. Esimerkiksi uponneiden kustannusten harhan myötä sotaa jatkamalla oikeutetaan jo tehtyjä uhrauksia.
Sotaa jatketaan, koska perääntyminen maksaa poliittisesti.
Näillä uusilla syillä ei välttämättä ole mitään tekemistä alkuperäisten sodan syiden kanssa, eikä niitä kaikkia voi pitää täysin järkevinä. Sodan kiihtyessä kasvavat luonnollisesti sen kustannukset. Tilannetta ei helpota se, että sodilla on maailmanlaajuisia ja arvaamattomia seurauksia.
Sodan lumo säilyy osin siksi, että jotkut sodat ovat ratkaisevia. Näiden harvalukuisten sotien merkitystä maailmanhistorialle ja ihmiskunnalle ei pidä vähätellä. Samalla näiden harvojen ratkaisevien sotien jatkuva romantisointi vahvistaa sodan lumoa.
Valtaosa nykysodista ei pääty nopeasti eikä ratkaisevasti. Ne pitkittyvät, jäävät kytemään tai luisuvat karmeiksi kulutussodiksi kuten Ukrainassa.
Pelkään, että kaikesta tästä tietämästämme huolimatta järjenvastainen sodan lumo vain kasvaa. Yhdysvallat on vain yksi esimerkki maasta, jossa väkivaltaan turvautumisesta näyttää tulleen hyväksyttävämpää niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.
Kehityskulku on huolestuttava, mutta ei väistämätön. Sota ei ole luonnonlaki, vaan aina valinta.
Ilmari Käihkö
Kirjoittaja on sotatieteilijä, joka uskoo, että syvempi ymmärrys sodasta lisää rauhan arvostusta.