Claire Powell: Yhdessä pöydässä

 

Claire Powell: Yhdessä pöydässä
Atena 2023
At the Table 2022
Suomentanut Heli Naski
Kansi Nico Taylor / Ville Lähteenmäki
331 sivua
Arvostelukappale 
Brittiläinen romaani

"Meidän pöytämme", Gerry ajatteli. He eivät ole käyneet siinä ravintolassa yli kahteenkymmeneen vuoteen, eivät sen jälkeen, kun lapset olivat lapsia. Paluu sinne tänä iltana oli Nicolen idea. Maguireilla ei ole ollut monia perheperinteitä, mutta jonkin aikaa yksi niistä oli illallinen kerran kuussa The Laughing Buddhassa Widmore Roadilla.
Siitä tulee hauskaa! Nicole oli kirjoittanut toisessa viestissä. Mahtavatko he vielä antaa meille lopuksi onnenkeksimme?

Jos kirjassa yhdistyvät Brittein saaret, teräväksi kehuttu perhekuvaus ja asioiden käsittely ruoan ja juoman äärellä, olen kiinnostunut. Lisäksi jotenkin niin herkullisen hupaisa ja kuitenkin traaginen kansi kiinnitti heti huomioni. Claire Powellin "Yhdessä pöydässä" oli luettava!

Ja lukeminen kannatti. Linda ja Gerry Maguiren yli 30 vuotta kestänyt avioliitto päättyy. Avioero on yllätys heidän aikuisille lapsilleen Nicolelle ja Gerrylle. Eron myötä koko perhe alkaa katsella elämäänsä ja toisiaan toisin silmin. Romaanin nimen mukaisesti hajoamassa olevan perheen jäsenet kohtaavat toisiaan pöydän ääressä, joskus isommalla ja toisinaan pienemmällä porukalla: lounaalla, illallisella, lasillisella. Ravintolassa, baarissa, kotona. Kakkua ja viiniä, kanaa pyhäpäivän lounaalla, bileruokaa perunalastuista hummukseen, rasvaisia sormenjälkiä ja kastiketahroja. Keskusteluja, kiirettä, asioiden jakamista, tunteita laidasta laitaan.

Yhdessä pöydässä on tarkkanäköinen romaani perheestä, jonka jokainen jäsen käy läpi myllerryksiä. Kuka etenee elämässään, kuka ottaa askeleita taaksepäin, kenellä on kepeän kuplivaa, kenellä kaikkea muuta -- ja missä hetkissä? Teksti soljuu eteenpäin, kevyt ja kipeä kohtaavat pääosin onnistuneesti. Sanon pääosin, sillä vaikka Powellin romaani on mainiota luettavaa, ei se jätä kovin suurta jälkeä. Ehkä Powell olisi voinut vetää kokonaisuutta enemmän johonkin suuntaan, mutten tiedä olisiko tuon suunnan pitänyt olla vielä humoristisempi tai kepeämpi vai sittenkin painokkaampi. Hieno ja kiinnostava se toki on tällaisenaankin, romaani jota voi suositella hyvinkin erilaisille lukijoille.

Luin kirjan jo pari viikkoa sitten ja huomaan, että tätä kirjoittaessani olen jo unohtanut lukemastani paljon. Mutta tärkeimmät muistan: Lontoon, jonka paikkoja mainitaan romaanissa niin paljon että iskee sekä ikävä että huvittuneisuus. Ja sen, että elämä koostuu sekä kyynelistä että hymynkareesta suunpielestä.


P.S. Eikö olekin ihastuttava kahvikattaus? Kävin muutama viikko sitten Loviisassa ja löysin tieni Tuhannen tuskan kahvilaan. Aion palata joskus uudelleen, niin Loviisaan kuin tuonne hurmaavaan kahvilaankin.

Elin Cullhed: Euforia

Elin Cullhed: Euforia. Romaani Sylvia Plathista

Atena 2022

Eufori: en roman om Sylvia Plath 2021

Suomentanut Laura Kulmala

331 sivua

Kannen suunnittelu Piia Aho

Ruotsalainen romaani

Elleivät sydämessäni ja sielussani pauhaava kirottu sisimpäni ja kaikki sinne kertynyt iänikuinen sonta nyt pääsisi purkautumaan, ellen selviäisi siitä vaan tyytyisin latteisiin vertauksiin ja viheliäisiin, rumiin sanoihin ja ajatuksiin, jotka katkesivat ennen kuin oli ehtinyt ajatella loppuun – niin sitten. Sitten en hemmetti vieköön olisi enää nimeni arvoinen, en Sylvia Plath.

Kuten kaikki tiedämme, että Sylvia Plath oli amerikkalainen runoilija ja kirjailija, joka teki itsemurhan 30-vuotiaana uudessa kotimaassaan Englannissa. Plath kuoli helmikuussa 1963. Ruotsalaisen Elin Cullhedin romaani Euforia alkaa joulukuusta 1962. Siinä romaanihenkilö Sylvia kirjoittaa auki seitsemän syytä olla kuolematta: iho, aika, se ettei saisi naida, ettei halua suoda sitä Tedille ja niin edelleen. Vuotta aiemmin Sylvia on raskaana, hän pohtii tekstin ja elämän yhtäläisyyksiä, ruumiillisuutta, Amerikkaa itsessään ja – niin – luopumista kaikesta.

Biofiktio on siitä(kin) kiinnostava laji, että sitä lukee usein joko päähenkilönsä vuoksi tai sitä lukee osin historiallisena silloinkin, kun tietää lukevansa fiktiota. Euforia on alaotsikkonsa mukaisesti "romaani Sylvia Plathista" ja Plath onkin kaiken keskiössä: kokija, romaanin kantava voima, sen ainoa kertoja ja minäkertoja. Minulle Plath oli myös ensimmäinen syy kiinnostua Euforiasta. En voikaan olla miettimättä, olisiko Cullhedin romaani niin kiinnostava, jos sen päähenkilö ei olisi Sylvia Plath. Jos se kertoisikin kuvitteellisesta runoilijasta nimeltä, sanotaan nyt vaikka, Ethel Greenaway (jos jossain on tätä nimeä kantava runoilija, olen pahoillani), joka pohtii äitiyttä, sukupuolta, taiteilijuutta, vapautta, elämää ja sen päättämistä. Olisinko lukenut kirjan? Ehkä, onhan tematiikassa paljon kiinnostavaa. Ehkä en, kenties kirja olisi mennyt ikään kuin ohi.

Onneksi Cullhedin romaani on hyvä. Se on laadukasta, hyvin kirjoitettua kirjallisuutta, joka peilaa paitsi Plathin elämää ja aikaa myös kirjailija-avioliittoa ja naisen roolia siinä. Kirjoittaessaan Plathista Cullhed kirjoittaa yleisemminkin taiteilijuudesta, mahdollisuudesta ja oikeudesta luovaan työhön (kirjailijuuden kuvauksena Euforia on voimakas), naisen paikasta, sukupuolen rajaamista mahdollisuuksista. Ja halusta kuolla ja silti elää, kokea. Elämä alkaa ja päättyy ikään kuin monta kertaa: syvät vedet vievät.

Minuun Ted oli työntynyt ja minut hän oli polttomerkinnyt puumerkillään. Iäksi...

[--]

Ted on imenyt onneni kuiviin, juonut vereni kuin vampyyri.

Euforiaa voi lukea myös avioliittoromaanina. Sylvian ja Tedin (Hughes) liitto on kahden kirjailijan liitto, joka on hajoamispisteessä: miehen työt ovat aina tärkeämpiä, mies pettää (paneskelee sihteereitään ja ties ketä), nainen hoivaa ja on aina toinen. Romaanissa Sylvia tarkkailee Tedin Assia Wevillin (jonka tragedia ei Euforiaan yllä, mutta on pysäyttävä ja järkyttävä) kanssa: heidän nauruaan puutarhassa silloin, kun lapset tarrautuvat Sylviaan kuin magneetit. Säröjä luo myös Sylvian amerikkalaisuus, jonka hän itse havainnoi erilaisuudeksi, sekä etäinen suhde äitiinsä, joka väistämättä heijastuu Sylvian omaan äitiyteen. Parisuhdekuvauksena Euforia on myös toisteinen ja siksi osin väsyttävää luettavaa: Sylvian himo ja kaipuu (ja seksin kaipuu) Tediä kohtaan suurta, mikä hetkittäin ottaa ylivallan muulta kerronnalta. Toisaalta toisteista on arkikin, kuten kenellä tahansa. Ja tässä toisto onkin ehkä tehokeino: uupuminen, kuin Sylvialla.

Tunnetasolla ja kuvauksena Plathista Euforia on koko ajan herkkä ja väkevä. Lievän toisteisuuteen uupumisen keskelläkin uumoilen, että Euforia saattaa olla eräs vahvimmista käännöskirjasuosikeistani tältä vuodelta. August-palkintonsa ansainnut Cullhed luo Sylvia Plathista fiktiota ja totta, surua ja himoa, henkistä haurautta ja kuolevaisuutta ja pimeyttä, ja silti jotain niin vahvasti elävää, kokevaa.

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua
Atena 2020
Notes to Self 2018
Suomentanut Karoliina Timonen
Kansi Anna Makkonen
207 sivua
Irlantilainen kirjoituskokoelma

Kirjoitan tämän, koska se on voimallisin asia, jonka voin keksiä tekeväni.

Mietin: häpeää, nuoruutta ja aikuisuutta ja pitkää aikaa siinä välissä, lapsettomuutta, perheen sisäisiä sidoksia ja niiden muuttumista, huumeita, kuukautisia ja ihan muista syistä johtuvaa verenvuotoa, ja monia muita asioita, jotka määrittävät sitä, millainen on ja millaisesta tekstistä pitää. Pohdin myös kirjoittamista itselleen – ja muille, yksityisen tekemistä julkiseksi. Pääsen taas häpeään, kipeisiin asioihin. Sellaisiin, jotka määrittävät naisia maailmanlaajuisesti (muttei välttämättä universaalisti, sillä käsillä on kuitenkin vahvasti eurooppalainen ja irlantilainen kirja). 

Pääsen asioihin, joista on vaikea puhua, asioihin jotka voivat kirjallisessa muodossa olla muistiinpanoja itselle.

Emilie Pinen teoksen suomenkielinen nimi on Tästä on vaikea puhua, englanniksi kirja on Notes to Self. Kyseessä on kokoelma omaelämäkerrallisia kirjoituksia, joita voisi nimittää esseiksi. Tekstit ovat hiottuja ja niiden aihepiirit kulkevat alkoholisoituneen kirjailijaisän sairaalavuoteelta raskaustoiveisiin ja edelleen siihen, miten pelottavaa on olla nainen ja kuinka siitä huolimatta voi yrittää aiheuttaa häiriötä (ja pohtia sitten, eikä se ole tarpeeksi vai liikaa). Kirjan takakansitekstissä mainittua autofiktiota en löydä, vaan Pinen tekstit kertovat nimenomaan syväluotaavia huomioita Pinen omasta elämästä – ja keskeiskysymystensä osalta samalla monen muunkin naisen elämästä. Ne ovat paljaita ja tosia, toki siinä määrin kuin apulaisprofessorina työskentelevä Pine itse on päättänyt. Karoliina Timosen suomennos on erinomainen.

Kirja on hieno, puhutteleva. Pinen esseissä miellyttää niiden sujuvuus sekä henkilökohtaisuudesta syntyvä rohkeus ja kyky katsoa asioita sisältä ja samalla ulos päin. HelmiKekkonen kirjoitti blogiinsa jotain, mitä itsekin pohdin: Joan Didion, tietenkin, ja myös Maggie Nelson (joiden molempien kirjoja rakastan) ovat jollain tapaa tehneet niin ison vaikutuksen, että lukiessa heidän tekstinsä kummittelevat taustalla.

Mutta edellä mainittu ei haittaa, Pinen kirja on omanlaisensa ja tärkeä. Se saa pohtimaan myös niitä asioita, joissa omassa elämässä on vaikea puhua – sellaisista, joista ei voi tai halua tehdä julkisia. Pine on tehnyt, vaikka se onkin häntä pelottanut – ja opiskelijoilleen hän myös opettaa, kuten tekee ja tuntee.

Tästä on vaikea puhua on avoin, rohkea ja lohdullinen kirjoituskokoelma.

Äänikirjoja ja kesäkuvia

Viime aikoina on taas lenkkeilty ja työmatkapyöräilty ja samalla viihdytty äänikirjojen kanssa. Aika tehdä pieni kooste. Äänikirjat on kuunneltu BookBeatin ja Storytelin kautta, vuorottelen palveluiden tilaamista.

Nyt työmatkapyöräily on jonkin aikaa tauolla, koska kesälomani alkoi viime perjantaina! Ihanaa, kaikenlaista kesäfiilistelyä siis tiedossa ehkä täällä blogissakin kirjojen lomassa. Muut kuin kirjojen kansikuvat ovat juhannukselta, järvimaisemista ja rakastamieni vanamoiden tuoksusta. Kuvista seuraavassa oleva jäätelö ei ole mikään sponsoroitu mainos, mutta ilahduin tavattomasti tuosta lapsuteeni kotipaikkakunnan Suonenjoen omasta tuotteesta: Pakkasmarjan Marja-jäätelöstä, jossa on 72% marjaa. Kokeilkaapa!

Mutta nyt kirjojen pariin. Kuuntelemistani äänikirjoista huomasin, että neljä menevät ikään kuin kahtena parina:

Satu Rämö: Islantilainen kodinonni

WSOY 2108

Nautin tavattomasti Rämön aiemmasta Islanti-kirjasta Islantilainen voittaa aina, viime kesänä kuuntelin suurella kiinnostuksella Rämön ja Hanne Valtarin kirjan Unelmahommissa, joka herätti monenlaisia, yhtä lailla innostuneita kuin ristiriitaisia, ajatuksia työstä. Oli siis aika lailla selvää, että Islantilainen kodinonni kiinnosti. Kirjaa oli ihana kuunnella: Rämön teksti on raikasta, hän kirjoittaa innostavasti islantilaisesta arjesta ja saa myös haluamaan tuonne saarivaltioon. Ihan kaikkea en toki nikottelematta ns. ostanut, koska vertailu uuden ja vanhan kotimaan välillä on aina jossain määrin kokijasta kiinni – ja niin pitää ollakin! Kyllä Suomessakin on laajennettuja perheitä tai kuntosaleja, jonne lapset voivat tulla. Mutta tällainen pieni (kuulijakohtainen!) provosointi vain ilahduttaa. Satu Rämö, jos luet tätä, niin kirjoita pian lisää – jotain, mitä vain, luen tai kuuntelen takuulla!

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla

Atena 2013
Suomentanut Heli Naski

Kuten Rämön kirja osoitti, on aina hauskaa lukea, miten muualta toiseen maahan muuttanut uuden kotimaansa kokee. Tällaisia kirjoja tehdäänkin aika paljon niin Suomessa kuin ulkomailla, ja Schmitzin Täällä Pohjoisnavan alla on varmaankin mitä tyypillisin lajityyppinsä edustaja: sujuva, hauska, vanhan ja uuden kotimaan eroja ja yhtäläisyyksiä huomioiva. Paikoin stereotyyppistä, mutta pääosin mainiota lenkkiseuraa. Huomasin, että Schimitz on kirjoittanut uuden kirjan Kun sanat ei kiitä, jossa etsitään ”suomalaisinta sanaa”. Kuuntelulistalle!

Sophie Kinsella: Muistatko minut
WSOY 2010
Suomentanut Kaisa Kattelus


Kääk, Kinsella. Himoshoppaajat sun muut… Olen koettanut pariin otteeseen lukea ja kuunnella Kinsellan Himoshoppaajia, mutta ne ovat jääneet kesken. Liian viihteellistä kirjallisuutta on todellakin olemassa. Sen sijaan muistelen pitäneeni Kinsellan Twentie’s Girlistä, jonka kuuntelin äänikirjana vuosia sitten. Nyt annoin Kinsellalle ikään kuin uuden mahdollisuuden. Muistatko minut osoittautui oikein sujuvasti kuunneltavaksi tarinaksi naisesta, joka onnettomuuden seurauksena menettää muistinsa ja palatessaan tajuihinsa huomaa koko elämäntilanteensa olevan ihan erilainen kuin mitä hänen muistinsa vakuuttelee. Tämä tarina vei mukanaan, vaikka onkin osin ennalta-arvattava. Lukiessa ärsyyntyisin siitä, että tiedän koko ajan mihin kerronta vie, mutta lenkkeilykuunneltavalta siedän hyvin erilaisia asioita. Viihdyin mainiosti, nauroin, jännitin, ihastuinkin.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti
WSOY 2016
Suomentanut Helene Bützow

Haa, toinen viihteellinen romaani naisesta, joka menettää muistinsa ja joutuu itselleen uuteen elämäntilanteeseen. Moriarty vaan on paljon parempi kertoja kuin Kinsella. Hänen romaanissaan on monia sävyjä, joten kokonaisuus paitsi viihdyttää, myös koskettaa ja antaa ajateltavaa. Olen lukenut Moriartylta aiemmin Mustat valkeat valheet. Se ja nyt kuunneltu Nainen joka unohti saavat minut varmasti lukemaan tai kuuntelemaan lisää Moriartya. Mutta kumpi seuraavaksi: Hyvä aviomies vai Tavalliset pikku pihajuhlat?

Sitten vielä kaksi kirjaa, jotka eivät pariudu yhtä hyvin, mutta joita molempia voin lämpimästi suositella luettavaksi tai kuunneltavaksi: 

Heidi Köngäs: Sandra
Otava 2017

Sandra ja Janne ovat nuori torpparipariskunta, jonka arjen katkaisee Suomen sisällissota, johon Janne punakaartilaisena osallistuu. Sandran mennyt alkaa valottua hänen tyttärentyttärelleen Klaaralle, joka tutkii suvun vanhoja muistiinpanoja. Kipeä menneisyys, torpan tapahtumat ja Klaaran rinnalla myös Klaaran Lyyti-kälyn elämä osoittavat sodan ajan mielettömyyden.  Heidi Köngäksen Sandra toimii sekin hyvin äänikirjana: eri kertojanäänet erottuvat helposti, tarinan kuuntelua tekee mieli jatkaa. Kokonaisuus koskettaa ja pysäyttää, Köngäs on koko ajan ihmisen puolella. Sandra on hieno romaani, mutta vinkkaan samalla Dora, Dorasta, joka on edelleen suosikkini Köngäkseltä.

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

Kosmos 2017

Vaikka aiheena on masennus, on Saastamoisen Depressiopäiväkirjoja ilo kuunnella. Ilo siksi, että se on sujuva- ja suorasanaista kerrontaa kirjailijan omakohtaisesta masennuksesta: salaa hiipivistä oireista, jonkinlaisesta kieltämisestä, muiden puolelta tulevasta vähättelystä, yrityksestä pärjätä, huonohkosta ja onneksi myös hyvästä terapiasta, arjesta, unelmien puutteesta ja unelmien palaamisesta. Saastamoinen ei säästele itseään eikä lukijaansa, teksti on aivan kuin kirjan kansi: kirosanoja, kirkkauden peittämistä, harmaan ylivaltaa ja värien paluuta. Kokonaisuus on vapauttavaa kuunneltavaa. Tärkeä kirja, jolle vahva suositus. Toimii äänikirjana erinomaisesti.

Onko näissä teille tuttuja? Mitä äänikirjaa olette kuunnelleet viimeksi?

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
Atena 2018
Stay With Me
Suomentanut Heli Naski
Kansi Rafaela Romaya
300 sivua
Nigerialainen romaani

Kuulisin tuon sanonnan vuosien mittaan monet kerran [kerrat] muilta ihmisiltä, enkä vieläkään aivan tiedä, mitä he kulloinkin tarkoittivat. Rakkaus on siis kuin testi, mutta missä mielessä? Mitä tarkoitusta varten? Kuka oli testin tekijä? Mutta taisin kuitenkin uskoa, että rakkaudella oli suunnaton kyky kaivaa esiin kaikki, mitä meissä oli hyvää, jalostaa meitä ja paljastaa meistä paras versio itsestämme. Ja vaikka tiesin Akikin harhauttaneen minua, uskoin yhä jonkin aikaa, että hän rakasti minua eikä hänelle jäisi muuta vaihtoehtoa kuin toimia oikein. Ajattelin, että oli vain ajan kysymys, milloin hän katsoisi minua silmiin ja pyytäisi anteeksi.

Yejide ja Akin ovat onnellinen nuoripari Lagosissa. Yejide omistaa menestyvän hiussalongin, Akin on pankinjohtaja. Heillä on koti, ystäviä, ja ennen kaikkea heillä on onnellinen parisuhde. Tai suhde on onnellinen siihen saakka, kun Akinin äiti painostaa Akinin naimisiin myös Funmin kanssa. Lapsi on tärkeintä, mitä vaimo voisi suvulle ja perheelle tuoda eikä raskaaksi tuleminen on helppoa Yejidelle. Rinnakkaisavioliitosta, toisesta vaimosta alkavat vaikeat ajat. Kohtalon kolhut osuvat pariskuntaan ja heidän osin pakosti laajennettuun perheeseensä liiankin tiheästi. Miten ne voi kestää, kuinka kauas rakkaus jaksaa kantaa, miten ihmiset pärjäävät Nigerian poliittisen myllerryksen melskeissä?

Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on surullinen mutta myös toiveikas romaani nykyisyyteen kurkottavan lähimenneisyyden, 1980-luvun puolivälistä vuoden 2008 lopulle sijoittuvasta, Nigeriasta.

Älä mene pois on romaani, jota olisin halunnut rakastaa samaan tapaan ehdoitta kuin vaikkapa Chimamanda Ngozi Adichien Puolikasta keltaista aurinkoa tai Taiye Selasin Ghanaa ikuisesti. Mainitsemieni lisäksi olen lukenut muitakin erinomaisia afrikkalaisia romaaneja (ja kyllä, inhoan yleistämistä: "afrikkalainen romaani", kokonaista maanosaa ei saisi yhtenäistää edes kirjablogilauseessa, mutta toisaalta sanapari afrikkalainen / aasialainen / pohjoisamerikkalainen / eurooppalainen kirjallisuus kuljettaa helposti jonkinlaisiin mielikuviin, joten ottakaa tämä yleistys myönteisenä) ja kiinnostuin Adébáyòn romaanista kuta kuinkin heti kun siitä kuulin. Kun Kirjava kammari -podcastin ja -blogin Karoliina haastatteli kirjailijaa Maailma kylässä -tapahtumassa, klikkasin itseni verkkokauppaan kirjaostoksille.

Koska kirjoitin “olisin halunnut rakastaa”, tiedätte jo että en rakastanut tai rakastunut. MUTTA ei se mitään, koska pidin Älä mene pois -romaanista ihan hurjasti. Rakastinkin siinä monia asioita, kuten sitä miten taidolla kirjailija nivoo yhteen rakkaus- ja sukutarinan sekä muuttuvan maailman, vanhojen ja uusien tapojen vuorottelun, osaksi kaikkea. Kuinka sujuvasti Adébáyò soluttaa yksityiselämän osaksi Nigerian poliittisia tapahtumia, ryöstöjä, aidattuja kaupunginosia, naisiin ja miehiin kohdistuvia odotuksia. Rakastin myös sitä, miten hienosti tarina kulkee, kuinka koskettava ja yllättäväkin kokonaisuus on. Ja sitäkin, miten eläviä Adébáyòn ovat: henkilöhahmoina niin onnistuneita, ehjiä, herkästi ja silti voimakkaasti kirjoitettuja. Ihailin vielä, kuinka fyysisyys -- kaipuu toista ihmistä kohtaan, kehossa näkyvät toiveet raskaudesta -- kulkee henkisyyden rinnalla. Taitavaa, sujuvaa, nautittavaa, traagista: Sinun aivosi sulavat, Yejide. Ne sulavat, sulavat.

Syy siihen, miksi en täysin rakastunut, on joidenkin juonenkäänteiden melodramaattisuus, joka kasvaa yli oman makuni. Olen huono sietämään yltiöpäistä dramatiikkaa silloin kun en sitä odota (ja silti haluan tulla romaanin yllättämäksi, mikä ristiriita!). Kun yksi katastrofi on takana, odottaa toinen nurkan takana. Romaanihenkilöiden elämää koetellaan samassa mittakaavassa kuin vaikkapa Greyn anatomian jaksoissa, toki eri kontekstissa, mutta vertaan silti. Surkeita sattumuksia siis riittää, minkä vuoksi rakastamisromaanin sijaan sain sinänsä erittäin hyvän ja suositeltavan lukuromaanin.
 

Lukuromaanin käsite on tietenkin laaja ja eri ihmiset näkevät termin eri tavalla (googlailkaa vaikka bloggauksia aiheesta, kiinnostavaa keskustelua on käyty). Minulle lukuromaani tarkoittaa juonivetoista romaania, jonka sivut kääntyvät kuin itsekseen, romaania johon upota. Adébáyòn teokseen upposin: vaikka turhauduin melodraaman määrästä, nautin lukemastani, ihan koko romaanista. Ennen kaikkea ihastelin sitä, miten monitahoisesti ja taidokkaasti Adébáyò osaa yhdistää sukutarinan, parisuhdedraaman sekä vanhojen ja uusien uskomusten rinnakkaisuuden. Nigerialainen kansanusko on yhtä elävää kuin kristinusko, moderni kaupunkilainen elää kiinni perinteissä. Toivo elää silloinkin, kun rakkaus ei tahdo riittää. Ja surullisimpien tapahtumien jälkeenkin on jotain, ehkä.

Tämä monitahoisuus sai aikaan sen, että suosittelen Adébáyòn romaania lämpimästi siitäkin huolimatta, että se ns. rakkausaste* jäi omalla kohdallani tavoittamatta. Afrikkalaista kirjallisuutta suomennetaan harvakseltaan, mutta kun suomennos saadaan, on se ainakin omien kokemusteni perusteella aina lukemisen arvoinen.

*Rakkausaste ei ole mikään käytössä oleva mittari lukemisissani. Kunhan nyt heitin sen tänne. Mutta on olemassa kirjoja, joita oletan rakastavani ehdoitta (mutta en halua määritellä sitä, millainen tämä rakkauskirja on, koska lukukokemus on usein kiinni lukuajasta, -paikasta, -fiiliksestä jne., joskus rakkauskirja haastaa älyllisesti, yllättää tai ihastuttaa kielellisesti ja rakenteellisesti, toisinaan siinä on juuri oikeanlainen miljöö, ja harvemmin se on yksinkertaisesti "vain" sujuva tarina). Aina odotukset eivät täyty, vaikka luettu olisikin sinänsä erinomainen ja kiinnostava, kuten Älä mene pois.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Atena 2017
Kansi Sanna Mander
432 sivua
Kotimainen romaani

Totta puhuen, juuri nyt en ole enää varma, kumpi versio kohtaamisestani äidiksi luulemani naisen kanssa oli unta ja kumpi todellisuutta. Ehkä ne molemmat ovat silkkaa kuvitelmaa ja kaikki sujuikin jollain kolmannella tavalla. Mutta eipä sillä ole suurtakaan väliä. Havahduin joka tapauksessa siihen, että taivaalta laskeutui muurien sisälle tuulenpyörre, joka puhdisti penkin sumusta.
Sitten näin, etten ollutkaan yksin.

Kaikki alkaa, kun Kaarna saa puhelun Kirsikkapuiston hoitokodista: hänen dementoitunut äitinsä on kuolemassa. Kaarna kiirehtii dementiakotiin, mutta äiti on kadonnut. Käy ilmi, että Kaarnan äidin elämä on ollut täynnä salaisuuksia, joista monet kiertyvät Kaarnaan itseensä. Äidin ja samalla Kaarnan omasta menneisyydestä alkaa paljastua monenlaista, niin äidin työstä kuuluisana psykoterapeuttina kuin hänen yhteyksistään itäsaksalaisiin, yhtä lailla Kaarnan lapsuusajan oireilusta kuin kokonaisesta joukosta menneisyyteen jääneistä ihmisistä. Samalla Marrasvirran kaupungissa puuhataan vuotuisia syysfestivaaleja, joiden karnevaalitunnelma peittyy sumuun ja kissoillakin tuntuu olevan oma roolinsa: Kulje vaikka virsta vaaraa / mut älä katso kissaa väärää.

Viime maanantaiaamuna istuin täydessä bussissa. Ulkona oli pilkkopimeää, olin nukkunut huonosti ja tuntui kuin silmissäkin olisi ollut sumeaa, jonkun puhelimesta kuului peliääniä, jotka olivat kuin epävireistä ja vinksahtanutta sirkusmusiikkia. Minulla oli bussilukemisena Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä, ja tuo mustan aamun nytkähtelevä bussi tuntui kaikkine äänineen olevan ihan täydellinen miljöö kyseisen romaanin lukemiselle. Tunsin melkein siirtyneeni Marrasvirralle.

Vuosia sitten luin Jääskeläisen romaanit Lumikko jayhdeksän muuta ja Harjukaupungin salakäytävät. Molempien omaperäinen henkilökaarti, kiehtova miljöökuvaus ja kokonaisvaltainen hyvä omituisuus, jota voisi jonkinlaiseksi twinpeaks-suomalaisuudeksikin kutsua, ihastuttivat. Niiden jälkeen ilmestynyt Sielut kulkevat sateessa ei jaksanut kiinnostaa, mutta tänä syksynä ilmestynyt Väärän kissan päivä tuntui pienen pohdiskelun jälkeen niin sanotusti ihan minun kirjaltani – ja sitä se olikin, jopa siinä määrin että aloin nyt uudelleen harkita "Sielujen" lukemista.

Väärän kissan päivä on oman kokemukseni mukaan hyvin tyypillinen Jääskeläisen kirja. Tässä tapauksessa ”hyvin tyypillinen” tarkoittaa jotain ihan muuta: jotain aivan omanlaistaan, jotain vinksahtaneen laadukasta, jotain varmaotteisesti kirjoitettua ja juoneltaankin koukuttavaa. Ja tyypillistä on sekin, että jokainen Jääskeläisen teos on keskenään erilainen, yhteistä on tunnelma ja juonen taidokas kuljetus.

Tarina on nytkin varsin vänkä ja moniulotteinen. Mukana on neuvostoajan politiikkaa, nykytekniikkaa, perhe-elämän kuvausta, lasten ja vanhempien välisten sidosten pohdintaa, Star Trekiä ja lääketeollisuuden kuvausta. Kaikkea määrittää muisti ja muistaminen, ajan armottomuus, joissain tilanteissa ajankulun hämäävä armollisuuskin: Tik tak, kiiruhda! Aika kuluu kaikilta. / Pysäytä kello, seisauta aika. On elämä unta, siinä sen taika!

Kokonaisuus yltää pohdinnaksi paitsi muistamisesta, myös identiteetistä. Eräs romaanin keskeiskysymys kuuluukin, että ovatko ihmiset muistojensa summa? Muistot rakentavat ihmisen koko identiteettiä ja tätä identiteettisokkeloa tai -peliä Jääskeläinen rakentaa tavalla, joka onnistuu yllättämään. Väärän kissan päivä on kauttaaltaan omaperäinen, muttei vailla lainaa (kuten ei kai taide ylipäätään ole). Tuija kirjoittaa enemmään näistä silmäniskujakin tarjoavista lainoista, joita bongatessaan lukija voi ilahtua monella tapaa. Itse huomasin vielä yhden (mahdollisen) juonenkäänteitä koskevan rakenteellisen viittauksen parin elokuvan suuntaan sen jälkeen kun jo tullut yllätetyksi.

Kirjoittaja Jääskeläinen on taitava. Teksti on sujuvaa, ovelaa, nautittavaa luettavaa. Tekstuaalisesti Väärän kissan päivä on kuin ihmismieli, toisinaan kirkasta ja selkeää, hetkittäin nyrjähtelevää ja sumuisaa, joskus kaunista ja kepeää, sitten taas hämärtyvää – kaikkea tätä juuri silloin kun tarinankuljetuksen suhteen kuuluu ollakin, Jääskeläinen hallitsee sanansa tässä kaikilta osin hienosti hallitussa romaanissaan.

Palaan vielä hetkeksi sinne marrasaamuiseen bussiin. Bussi vei minut töihin, mutta työpaikkani käytävillä kulkiessani päässäni soi vinksahtanut pelimusiikki, mielessäni hiipivät kaikenlaiset kissat (en olisi yhtään ihmetellyt, jos aamuhämäräisestä naapurihuoneesta olisi kurkannut viiksekäs viirusilmä) ja tietoisuus siitä, että olin lukenut vahvan romaanin. Toivon, että oma muistini kannattelee minua vuosikymmentenkin päästä ja että vielä silloin muistan oivallisen Väärän kissan päivän.

---

Tuijan lisäksi kirjasta ovat kirjoittaneet myös mm. Arja, Kirsi, Leena, Omppu (joka teki hienon viittauksellisen huomion hänkin, lukekaa!), Riitta, Susa, Tiina ja Tuomas – ja monet muut.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017
Kansi Anna Makkonen
284 sivua
Ennakkokappale kustantajalta
Kotimainen romaani

Joskus minusta tuntuu, että kaikella on ollut jonkinlainen tarkoitus, että voisin sanoa oppineeni jotakin. Toisinaan olen varma siitä, etten ole oppinut mitään. Joitakin asioita voi tietenkin ymmärtää vasta jälkikäteen, kun katsoo taaksepäin ja huomaa, miten kaikki pisteet johtavat samaan kohtaan. Pisteitä ei voi liittää yhteen etukäteen, voi vain aavistaa, että niistä joskus muodostuu kuvio.

Anna Kareninassa sanotaan, että ”jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan”. Miten onni muuttuu onnettomaksi? Miten ja miksi perhe hajoaa? Suuressa kansainvälisessä järjestössä työskentelevät Markus varttuu uskonnollisessa perheessä yhdessä vanhempiensa ja kolmen siskonsa kanssa. Unenomaiset kesät sujuvat Porkkalassa, talvet Helsingissä. Siskoista Ellen on lahjakas viulusti, jolle povataan menestyksekästä uraa. Viulu kuitenkin vaikenee. Toisena ajankohtana Markuksen kaksoissisko Carola eristetään perheestä. Kun Yhdysvalloissa asuva Markus saa sekä monta asiaa muuttavan kirjeen että suru-uutisen Suomesta, joutuu hän pohtimaa uudella tavalla sitä, mikä on tärkeää, mikä on hänen oma tiensä maailmassa.

Huh, nyt en tiedä, mitä sanoisin. Tätä kirjoittaessani bloggauksen sanat vasta hakevat muotoaan enkä edes aio editoida tätä hakemista pois. Vahvan vaikutuksen tekevät romaanit saavat aikaan tätä hapuilua, mutta nyt sanoihin: Ben Kallandin romaani Vien sinut kotiin on herkkävireinen ja vahva teos hajonneesta perheestä, surusta, Jehovan todistajista ja musiikista.

Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Markuksen elämässä on asioita, jotka on parempi salata, mutta on myös sellaista, joka elää pinnan alla ja odottaa pääsyä valoon. Yksilön omaa tahtoa on miltei mahdotonta sovittaa läheisten vaatimuksiin. Lopullisuus on läsnä alusta saakka, mutta lopullisuus pitää sisällään jatkuvuutta, elämällä on aina yllätyksiä hihassaan.

Markuksen perheen kipupisteistä moni johtuu uskonnosta. Olen aiemminkin kirjoittanut, että uskontoa käsittelevät romaanit kiinnostavat minua – nimenomaan kiinnostuksen vuoksi. En omaa riviluterilaisuutta vahvempaa taustaa eikä minun tuttavapiirini ole koskaan kuulunut yhtään Jehovan todistajaa (ainakaan siten, että tietäisin jonkun tuttavani kuuluvan kyseiseen uskontoon). Käsitykseni Jehovan todistajista pohjautuu pitkälti median luomiin mielikuviin. Osaltaan Kallandin romaani vahvistaa käsityksiäni: miehisen uskonnon maailma on julma, yhtä lailla naisille kuin kaikille epäileville jäsenilleen. Uskonto, josta voisi puhua järjestönä, toimii suuren yrityksen tavoin, ja vaikka kaikesta voi periaatteessa neuvotella, niin käytännössä omaääniset ajattelijat häivytetään taustalle tai kokonaan omilleen. 

Uskonnon ja perhesuhteiden rinnalla kulkevat musiikki ja maisemat. Musiikki Händelin Messiaasta Nirvanan Rape me -kappaleeseen, maisemat merenrannoilta huvila-alueille ja New Yorkin ravintoloihin. Kalland kirjoittaa kaikesta tyylitietoisesti. Hänen tekstinsä kantaa, hän kirjoittaa kauniita lauseita, muttei jaarittele. Kerronta on enemmän toteavalla tavalla muistelevaa kuin laajasti kuvailevaa, mutta silti tai juuri siksi se on niin taidokasta. Lukijalle tarjotaan sekä tilaa että läheisyyttä. Kallandin teksti kulkee kuin sinfonia: hiljaisesti silloin kun tarpeen, voimakkaasti, kiihkoisastikin silloin, kun aika on.

Kallandin kerronta ei notkahda hetkeksikään. Draaman kaari on täyteläinen, joskin paikoin (syystäkin) kärjistetty. Lauseet kulkevat vaivatta, juoni vetää lukijan mukaansa. Haikea ja kipeä tunnelma lepattelee sydänalassa. Kertojana toimiva Markus muistelee niitä hetkiä, jotka nyt tuntuvat merkityksellisiltä. Markuksen elämän fragmenteista muodostuu ehjä ja kaunis romaani.

Vien sinut kotiin jättää samalla kertaa surullisen ja onnellisen olon, mikä kielii Kallandin romaanin tyyllikkäästi pakahduttavasta voimasta.

Tiina Liflänfer: Kolme syytä elää

Tiina Liflänfer: Kolme syytä elää

Atena 2016

Kansi Anna Makkonen

342 sivua

Arvostelukappale

Kotimainen romaani

En pääse ohi enkä ali, ja ajatus kasvaa mielessäni kuin kasvi. Tiedän, että se on lopullista, vaikkei sen tarvitsisi olla, mutta se on, sillä tällaisia asioita minä en halua tehdä puolittaisesti, vaikka arveluttaakin.
Minä pään uskaltaa, sillä valitsematta jättäminen on sekin valitsemista, eikä tässä iässä kannata enää olla valitsematta, sillä kohta tulee se ikä, kun sitä ei voi enää tehdä.

Se mitä 1950-luvulla tapahtui tuntuu kaukaiselta vuonna 2003, mutta kukaan ei voi unohtaa. Ei Helmi, jonka mies Lauri oli ollut rakkaussuhteessa sihteerinsä Kertun kanssa. Eikä Kerttu, joka on leskeksi jäätyään palannut Ruotsista takaisin kotimaahan. Sattumalta naiset kohtaavat toisensa kahvilassa ja mennyt kohtaa nykyisyyden. On selvää, ettei mennyttä voi lakaista muistojen sopukoihin, mutta voiko pyytää tai antaa anteeksi – ja keneltä? 

Esikoiskirjailija Tiina Lifländer saattaa olla tuttu monelle kirjablogeja seuraaville. Hänen aiempi, silloin nimimerkillä kirjoitettu, bloginsa Rooibos kirjoittaa oli linkitettynä Lumiomenankin sivupalkkiin, ja hänen omalla nimellään kirjoittamaansa uutta blogia on niin ikään ilo seurata. On ollut upeaa huomata, miten Volvo-työnimellä kirjoitettu romaani lopulta ilmestyi: Kolme syytä elää on vahva ja kaunis romaani.

Teoksen sivupalkissa kerrotaan, että Lifländer on kirjoittanut tavoitteellisesti jo parikymmentä vuotta. Sen huomaa: Kertun, Helmin ja Laurin tarina on varmaotteisesti kirjoitettua proosaa, joka kiinnostaa heti alkuasetelmastaan lähtien. Kerronta kulkee varmasti ja vakaasti, hetkittäin turhankin sopusuhtaisesti: suuret tunteiden aallokotkin ovat hillittyjä. Nautin lukemastani ja olin tismalleen mukavuusalueellani, mutta aloin toivoa säröjä, isoa käännettä, jotain. Ja kas, tämäkin toiveeni täyttyi; Kolme syytä elää osasi yllättää. Erästä keskeiskäännettä voisin luonnehtia suorastaan ovelaksi ja juuri oikeanlaiseksi.

Yhtä lailla kuin juonensa, myös henkilönsä Lifländer luo huolella. Sivuhenkilöiden myötä nykyhetki on tässä ja tulevassa: etenkin alakerran Tomi, ja myös tämän tytär Kiia sekä Laurin nuori sukulaisnainen Noora lopulta täydentävät Helmin ja Laurin arkea, tuovat eloa ja merkitystä. Vahvimmin on (tietenkin!) rakennettu keskeishenkilöt Helmi ja Kerttu, nuo toisessa ajassa nuoret ja toisessa vanhat naiset, kiinni Laurissa. Heidät voi nähdä: Helmin ajohansikkaineen Volvonsa ratissa, Kertun ompelimossa, kummankin Laurin koskettamana.

Kolme syytä elää on romaani, joka tuoksuu vihreältä Palmoliveltä, santsikupilliselta, omenoilta ja hieman bensaltakin; romaani, jossa ihmiset kulkevat yhdessä miltei elämänmittaisen matkan tavalla, joka saa lukijan miettimään erinäisten valintojen oikeellisuutta. Ennen kaikkea se on kauniisti ja taiten kudottu esikoisromaani, samalla kertaa hauras ja vahva.

--

Kertun, Helmin ja Lauran kolmiodraamasta ovat nauttineet myös Arja, Maria ja Laura.

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä
Atena 2016
Kansi Jussi Karjalainen
208 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Suljen Velin huoneen oven huolellisesti. Tarkistan, että se pysyy kiinni. Otan oman huoneeni yläkaapista makuupussin ja -alustan. Sullon vaatteista ja makuupussin suojapussista muhkuraisen tyynyn. Minä en ole oikeasti täällä. Minä olen retkellä.

Saanan isän kuolema on vedenjakaja. Isä, paikallinen autokauppias ja vuoden yrittäjä, menestyvä mies, juoppo. Käytännössä autokaupan takahuoneessa kasvanut Saana joutuu käymään läpi muistojaan ja kurottaa kohti uutta. Kaikkea määrittää hajonnut perhe: kuollut isä, erkaantunut äiti, kadonnut isoveli Veli.

Vantaalaisen Soili Pohjalaisen esikoisromaani Käyttövehkeitä itkettää ja naurattaa, kuten todetaan Kirjasieppo-blogissa. Myös romaanissa itku ja nauru ovat yhtä, kun Saana muistelee isän sanontaa mökkireissujen jälkeen: Mukavampi se on posliinille paskantaa. Ehdottomasti.

Isän alkoholismi ja kuolema, Veli-veljen katoaminen, oma aikuistuminen... Käyttövehkeissä riittää teemoja. Voisin, kuten usein ja joskus epäoikeudenmukaisesti teenkin, valittaa tästä runsaudesta, mutta Pohjalaisen romaanin kohdalla ei ole mitään syytä olla kokonaisuuteen tyytymätön. Kyllä, teemoja, tapahtumia ja dialogiakin on paljon, mutta Pohjalaisen romaani on napakka ja ehjä. Se ei hajoa, vaan kulkee samaan tapaan kuin vanha Volvo: rämisten, mutta vakaasti.

Pohjalaisen teksti kulkee hauskuuden ja traagisuuden rajapinnoilla, ja hyvin kulkeekin. On hulluja humalaisia kohtauksia, mieleenpainuvia mökkivierailuja, roiseja sanailuja, laattalattialle rikki rysähtäviä muusilautasia. On myös lämpimiä hetkiä, lastenhuoneeseen tuotu oma pieni joulukuusi tai tulitikkumökkien rakentaminen, joka tosin saa omanlaisensa päätöksen sekin. Hyvä ja paha, kumpi vain: ihmisten reagointi tekee asioista oikeita. Mutta kun Veli ei keskeytä Saanan laulua tai sano mitään muutakaan, on maailma nyrjähtänyt erilaiselle raiteelle.

Jokainen 1980-luvun muistava löytää kirjasta paljon tuttua. On Ultima Thulet, Mirja Pyykön ohjelmat, Camping-makkara, tietenkin luonnehdinnat siitä, millaisia ovat Lada- tai Corolla-kuskit, ja Sabrinan Bois, bois, bois, luukking foor, luukking foor. Näille muistoille, sillä nyt voi todellakin puhua vähintäänkin puolta suomalaisista yhdistävistä muistoista, tulee pakostakin hymyiltyä hellästi. Paitsi kuljettaa nostalgista ajankuvaa, Pohjalainen myös rakentaa romaaninsa ajallisesti. Isän kuolema on eräänlainen aikakausien raja: aika ennen ja aika jälkeen. Nykyisyys ja mennyt ovat Saanassa läsnä.

Kun kirjoitan tätä, mietin että Pohjalainen hallitsee sen, mistä Kaisa Neimala ja edesmennyt Jarmo Papinniemi tekivät kirjan joitakin vuosia sitten: aloittamisen taidon. Lause Se käveli vessan kynnykselle ja kuoli on tyrmäävän tehokas aloituslause - ja yhtä tehokkaalla tavalla koskettavan tyrmäävä on koko Käyttövehkeitä, onnistunut esikoinen, kehitysromaani menetyksistä ja samanaikaisesta menneeseen ja uuteen kurottumisesta.

-
Myös Arja ja Tuija ovat lukeneet Käyttövehkeitä.

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois
Atena 2016
All That Is Solid Melts Into Air 2014
Suomentanut Ulla Lempinen
Kansi Tuomo Parikka
369 sivua
Irlantilainen, entiseen Neuvostoliittoon sijoittuva romaani


Aamuvirkut ulkoiluttavat koiriaan aamuauringosta nauttien. Heillä on raikas, terve, elinvoimainen ja jokseenkin tyytyväinen olo siitä, että aloittivat sunnuntaiaamunsa niin reippaasti.
Kaupunki jatkaa kaupunkina olemistaan, mutta pian siitä on tuleva muisto kaupungista, muinoin asutettu paikka, kaihotty, hylätty.
Sataa paperia.
Taivaalta putoilee pastellisia papereita.

Paperilappuset tiedottavat kaupungin asukkaille, että heidän lähdettävä kodeistaan kolmen tunnin sisällä. Mukaan saa ottaa vain yhden kassin, kaikki muu takavarikoidaan. Tšernobylin ydinvoimalassa on tapahtunut onnettomuus, jonka seurauksena Artjom-niminen poika on yksi niistä monista, joiden elämä muuttuu. Toisaalla, Moskovassa, Jevgeni on koulukiusattu, pianoa taivaallisen hyvin soittava poika. Jevgenin täti Maria, entinen toimittaja, työskentelee tehtaassa ja suunnittelee konsertti-iltaa, joka tulisi muuttamaan paljon. Marian entinen mies Grigori puolestaan on kirurgi, joka lähetetään Tšernobyliin auttamaan onnettomuuden jälkitöissä.

Monet tarinalinjat lomittuvat irlantilaisen Darragh McKeonin esikoisromaanissa Kaikki pysyväinen haihtuu pois, joka lainaa nimeään Karl Marxin Kommunistisesta manifestista. Romaanin nimi on tietenkin monella tapaa symbolinen - ja konkreettinen. Kaikki pysyväinen haihtuu pois kertoo niin Tšernobylin katastrofin seurauksista kuin kommunistisen Neuvostoliiton viimeisistä vuosista. Yhtä paljon se kertoo myös ihmisissä asuvasta muutoksesta: päätöksistä, sattumasta, ennen ja jälkeen -elämästä.

Kaikki pysyväinen haihtuu pois pitää sisällään useita tarinapolkuja. Lukiessani mietin, ovatko ne kaikki tarpeen. Tulin siihen tulokseen, että ovat. Romaani ei kerro vain Tšernobylistä, vaan myös niistä mullistuksista, joita Neuvostoliiton politiikka ja tavat toimia kokivat perestroikaa edeltävinä vuosina. Nämä tavat: lahjonta, vaikeneminen, rivien välissä puhuminen vaikuttivat myös siihen, miten ydinvoimalaonnettomuuteen suhtauduttiin ja miten asioita hoidettiin - ja siihen, miten ihmisten kärsimystä vähäteltiin. Ollaakseen alle nelikymppinen irlantilainen McKeon tavoittaa (ainakin minun mielikuvieni mukaisesti) neuvostoyhteiskunnasta jotain keskeistä. Kyse ei ole vain rajoituksista tai ovelista keinoista saavuttaa itselleen erilaisia hyödykkeitä, vaan kokonaisvaltaisesta olemisesta. On kuin lukisi nimenomaan venäläistä nykyromaania.

McKeon kirjoittaa sujuvaa ja kaunista proosaa. Hän kuvaa pakahduttavasti sitä, miten poissaoleva isä on tanssiva varjo, sulautuneena osaksi ympäröivää elämää, sekä tietenkin siitä miten tuli levitti tulta, joka levitti tulta, joka kiisi eteenpäin pitkin bitumia ja betonia, kun alkuaineet raivoavat nyt silmittömästi mahtavassa tilassa. Myös musiikilla on oma roolinsa, vaikeina aikoina Jevgeni tuntee sointusekvenssien ropisevan hartioilleen.  McKeon kertoo ihmisistä, jotka jaksavat haaveilla, vaikka sitten maitolasillisesta, joka onkin melkoinen haave, kun säteilymittari mittaa lukemia, jotka ovat satakertaisesti normaalia suurempia ja evakuoituja ihmisiä kehotetaan painumaan vittuun. Toisille ei jää mitään, ja sitä lukijankin on vaikea kestää.

Mitä tulee ihmisistä, joilta kaikki, mitä oli joskus ollut, oli pyyhkäisty pois yhdessä päivässä? Parannusta tai tietä takaisin ei ole, ei aina vastauksiakaan, mutta joillakin sentään muistot ja hitunen toivoa. McKeonin romaani on kaunis, surumielinen ja sujuvalukuinen kuvaus monen aikakauden lopusta. 


P.S. Kirjankansikuvan taustalla uusimmassa Tekniikan maailmassa oleva Tšernobyl-juttu.

Audrey Magee: Sopimus

Audret Magee: Sopimus
Atena 2015
The Undertaking 2013
Suomentanut Heli Naski
332 sivua
Ennakkokappale kustantamosta
Irlantilainen, Saksaan sijoittuva romaani


Faber pani kätensä takaisin ja muut miehet seurasivat esimerkkiä. Sotilaspastori puhui, ja muutamassa minuutissa Faber oli vihitty Berliinissä asuvan naisen kanssa, jota hän ei ollut koskaan tavannut. Puolentoista tuhannen kilometrin päässä täsmälleen samalla hetkellä nainen osallistui samanlaiseen seremoniaan, jonka todistajina olivat hänen isäns ja äitinsä; se oli hänen osuutensa sotasopimuksesta, joka takasi Faberille naimaloman ja hänelle leskeneläkkeen, mikäli Faber kaatuisi.

Alkuasetelma on kiinnostava: nuori saksalainen sotilas Peter Faber menee naimisiin Katharina Spinellin kanssa, Peter rintamalla, Katharina Berliinissä. He eivät tunne toisiaan, eivät ole koskaan tavanneetkaan. Eletään toisen maailmansodan Saksalle vielä voitokkaita vuosia. Vastoin kaikkia odotuksia Katharina ja Peter ihastuvat toisiinsa. Kuherruskuukauden aikana Berliinissä Peter avustaa Katharinan isää juutalaisten häätämisessä. Kun Peterin on palattava rintamalle, on Katharina raskaana ja tutustuu korkealla natsihierarkiassa olevan tohtori Weinartin perheeseen. Mitä ankarampaa sota rintamalla on, sitä prameampia tuntuvat olevan berliiniläisten saksalaisten juhlat. Kaikki on kuitenkin muuttumassa, väistämättä ja armotta.

Kiinnostavan alkuasetelman lisäksi mielenkiintoista on se, että irlantilainen Audrey Magee on kirjoittanut romaaninsa Sopimus saksalaisnäkökulmasta toisessa maailmansodassa - ja on kirjoittanut sen niin, että ainakin suomalaislukijalle teos näyttäytyy täysin saksalaisena, vain englanninkielinen alkuteos ja muuan viittaus kielivät kirjailijan irlantilaisuudesta.

Magee kirjoittaa hyvin ja Sopimus on rankasta aiheestaan huolimatta miltei sulavan sujuvaa luettavaa. Alkukiinnostuksen jälkeen olinkin lukiessani hieman hämmentynyt, sillä romaani tuntui sota-aikaan sijoittuvalta parisuhderomaanilta. Pikkuhiljaa tämä mielikuva onneksi mureni, mutta romaanin loppupuolen kerronnallisesti - ei siis temaattisesti tai romaanihenkilöiden kannalta - helppo ratkaisu ei täysin vakuuttanut tai vaikuttanut. Tästä voisin keskustella vaikka kommenttiosiossa, jos joku kirjan lukenut kokee keskusteluun tarvetta.

Minulle, ja kirjoitan nyt lukupäiväkirjamaisesti juuri omasta lukukokemuksestani, Sopimus oli ristiriitainen lukukokemus. Se on nimittäin hyvä romaani: sen kaari kantaa, sen kerronta vetää, sen aihepiiri on yllättävä. Mutta se ei kuitenkaan koskettanut kuin osin, vaan jäi jollakin tapaa pinnalliseksi. Sota on yhtä helvettiä kaikille, mutta Magee ei yksityiskohtaisesta kuvauksestaan huolimatta pääse pinnan alle. Toisaalta Magee kirjoittaa realistisesti ja yksityiskohtaisesti Peterin kokemista kauheuksista rintamalla ja Katharinan toisenlaisesta maailmasta, tuhkimolaisesta sadusta ja sen seurauksista, Berliinissä. Peter ja Katharina ovat hyviä romaanihenkilöitä. Dialogia on paljon, mutta se kantaa. Ihmisen moraalitutkielmanakin Sopimus on erinomainen: miksi toinen kestää ja toinen ei? Mitä vielä täytyy omalle isänmaalle antaa? Mikä tekee ihmisestä pedon? Miltä kaikelta voi sulkea silmänsä - tai voiko? Voiko oikeasti? Ja kirjan nimen mukainen sopimuskin on olemassa, kestääkö se kaiken eletyn?

Kenelle sitten suosittelen Sopimusta? Kaikille, joita toinen maailmansota kiinnostaa ja jotka eivät pelkää yksityiskohtaisia ja eritteisiä kuvauksia. Kaikille, jotka tunnnistavat ihmismoraalin monimutkaisuuden. Sillä vaikka lukukokemukseni ei ollut täysin ristiriidaton, on Mageen romaani yksi vaikuttavimmista sodan kuvauksista joita olen lukenut. Se on rankka ja armotonkin, hellyyttä on turha hakea. Se on kuin sodan ja sateen pieksemä ihmispolo ahdingossa, jossa suklaakakut ja hanhipaistit ovat kuin kuvitelmaa vain. 

--
Sopimus on päässyt Ilselässä keinulaudalle. Leena, Nanna, Kirsi ja Omppu ovat kaikki vaikuttuneet Peterin ja Katharinan 

Aila Ruoho ja Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus

Aila Ruoho ja Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus. Vanhoillislestadiolaista perhe-elämää.
Kustantaja: Atena 2014
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 399
Arvostelukappale
Kotimainen tietokirja

Pikkuäidit ja apupojat. 
Toivottu vai ylimääräinen? 
"Taasko teille tulee vauva?"

Mitä tulee mieleen ensimmäisenä, kun ajattelee vanhoillislestadiolaisia? Suviseurat? Televisioantennittomat talot? Suurperheet? Veikkaan, että suurin osa ajattelee perheitä, joissa on vähintään kymmenen lasta. Vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä suurperhe on ihanne, perheet ovat varmiit ottamaan niin monta lasta kuin Jumala heille suo. Suuri perhe tuo monenlaista turvaa: lapsilla on leikkikavereita, kodin ovi käy tiuhaan, on naurua ja iloa - mutta on myös väsymystä, on lapsia joille riitä aikaa eikä voimia, on parisuhteen solmukohtia, ankaruutta ja synnintuntoa. On myös suoranaista pahoinvointia.

Lainaamani alaotsikot kertovat paljon. Kirjassaan Usko, toivo ja raskaus lestadiolaistaustaiset Aila Ruoho ja Vuokko Ilola pureutuvat Pauliina Rauhalan Taivaslaulu-romaanista ja uutisistakin tuttuun asiaan, lestadiolaisten perheiden uupumukseen. Atenan sivujen mukaan teos näyttää herätysliikkeen nurjan puolen, rankat ja ahdistavat elämänkohtalot, jotka pohjautuvat usein ehkäisykieltoon ja ahtaaseen seksuaalioppiin. En itse tunne vanhoillislestadiolaista liikettä juuri muuten kuin median antaman kuvan ja muutaman mukavan naapuriperheen perusteella, mutta Rauhalan romaani teki minuun niin suuren vaikutuksen, että halusin tietää lisää.

Lisää tietoa Ruohon ja Ilolan kirja antaakin. Moniäänisessä teoksessa kokemuksistaan kertovat niin suurperheiden vanhemmat kuin pienempien perheiden jäsenet, liikkeessä kasvaneet, sen jättäneet, edelleen mukana olevat ja lapsettomatkin. Äänensä saavat kuuluviin niin miehet kuin naiset. Haastateltavat kertovat elämästään lestadiolaisissa perheissä. He ovat kokeneet niin iloa ja onnea, uskonyhteyttä, erilaisuutta, hyljeksintää, yksinäisyyttä kuin suoranaista epätoivoakin. Näkökulmasta riippuen kaikkea vahvistaa tai horjuttaa usko Luojan johdatukseen ja ääneen lausumattomaan "vauvavarastoon" sekä tietenkin liikkeen kielteinen suhtautuminen ehkäisyyn, johon suhtaudutaan kuitenkin varsin ristiriitaisesti eikä aina niin kielteisestikään - ainakaan joissakin piireissä ja puolittain salaa.

Kaikkein keskeimmäksi teemaksi nousee väsymys, joka kumpuaa nimenomaan koko ajan kasvavasta perheestä. Lapsissa on naisten voima, mutta toistuvat raskaudet voivat olla vaarallisia terveyden kannalta ja aina vain kasvava lapsilauma uuvuttaa helpommin kuin pienissä perheissä. Tämä on varmasti faktaa, sillä yhden tai muutaman lapsen kanssa on käytännössäkin helpompaa järjestää vaikkapa vaatehuoltoa, tehdä koko perheen retkiä tai varata ainaa jokaiselle syliä kaipaavalle lapselle. Väsyä voivat kuitenkin kaikki vanhemmat, myös riviluterilaiset tai uskonnottomat, ja toisaalta on paljon lestadiolaisia perheitä, jotka ovat onnellisia ja tasapainoisia niin uskossaan kuin suuren lapsilaumansa kanssa. Tämän Ruoho ja Ilola toki huomioivatkin. Lopulta teosta voi lukeakin väsyneiden vanhempien hätähuutona, kuka tahansa voi saada kiinni väsymyksen tai ulkopuolisuuden tunteesta. Erona on tosin se, että suurimmalla osalla (meistä) muista on mahdollisuus valita, käyttääkö ehkäisyä vaiko ei.

Kokonaisuutena kirja on kiinnostavaa luettavaa. Se ei tirkistele tai kauhistele, vaan pyrkii ymmärtämään kaikkea muuta paitsi ehkäisyoppia. Kokonaisuus on vetävä ja hyvin rakennettu, mutta hieman uuvuttava. Vaikka moniäänisyys on hyvästä, kerrostuvat erilaiset tarinat niin, että ne alkavat pakostakin olla toisteisia. Kirjasta olisi voinut leikata joitakin lainauksia pois, mutta kertomusten runsaus on ymmärrettävää siinä mielessä, että nyt mahdollisimman moni saa kipeät ja osin mukavatkin kokemuksensa julki.

Ruoho ja Ilola kritisoivat, mutta myös ymmärtävät. He kirjoittavat arvostellen, mutta samalla lämpimästi. Liikkeen oppeja on voitava kyseenalaistaa ja kritisoida, mutta liikkeen jäseniä, perheitä, vanhempia ja lapsia kirjoittajat ymmärtävät, kuten pitääkin. Ruoho ja Ilola pohtivat sitä, miten auttaa uupuneita äitejä loukkamatta heidän hengellisyyttään tai kuinka kohdata lapset, jotka ovat kokeneet jääneensä jotain paitsi.

Tärkeimmäksi askeleeksi Ruoho ja Ilola nostavat puhumisen, mistä on helppoa olla yhtä mieltä. Puhuminen ja avoimuus ovat askeleita kaikkien hyvinvointiin. Usko, toivo ja raskaus on eräs ja varsin painava puheenvuoro sen puolesta, että asiat muuttuisivat ja uupumuksesta kärsivien perheiden tilalle paranisi.

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi
Kustantaja: Atena 2013
Päällys: Sami Saramäki
Sivuja: 304
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen tietokirja

Pidän vaatteista, mutta niihin pätee sama kuin vaikka suklaaseen: tietyn pisteen jälkeen yksi lisää ei todellakaan lisää hyvää oloa, vaan päinvastoin saa olon kurjemmaksi. Vaikka se olisi aivan yhtä laadukas ja hyvä kuin ensimmäinen. Kun yksi kaunis, hyvin istuva mekko tekee pukeutumisen - ja elämän - helpoksi ja hauskaksi, sata mekkoa tekee pukeutumisen hankalaksi.

Mitä näet, kun avaat vaatekaappisi: siistin ja selkeän kokonaisuuden vai myttyjä, unohtuneita vaatteita, liian pieniä, liian isoja, turhan värikkäitä ja ennen kaikkea liikaa vaatteita? Ja tiedätkö, mistä vaatteesi ovat peräisin, olivat ne sitten kalliita putiikkiostoksia tai massatuotettuja halpavaatteita? Takaako laatu eettisyyden? Onko eettisiä vaatteita edes olemassa? Millainen on pahan tai hyvän mielen vaatekaappi ja kuinka ihmeessä jälkimmäisen voi saavuttaa?

Ilselän Minna kirjoitti ennen joulua kirjasta, jonka lukemisen pitäisi olla pakollista jokaiselle. Ennen Minnan blogitekstiä en ollut kuullutkaan Minna Saramäen kirjasta Hyvän mielen vaatekaappi, joka on alaotsikoitu pamflettimaisesti Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat. Pyrin olemaan tiedostava kuluttaja ja esimerkiksi ruuassa suosin lähellä tuotettua ja luomua, joskaan en laiskuuttani ja pihiyttäni aina pääse tavoitteisiini. Vaatteiden suhteen olen periaatteellisella tasolla yhtä eettinen, mutta vaatekaapissani lymyilee paljon halpamerkkejä ja ne muutamat kalliit neuletakitkin on ikävä kyllä tehty Kiinassa. Mitä siis siis tulee, kun kirjabloggaaja katsoo hetken aikaa vaatekaappiaan?

Hyvä mielen vaatekaapin kokoaminen on vapaaehtoinen paluu aikaan, jolloin vaatteet olivat arvokasta omaisuutta ja niihin suhtauduttiin kunnioittavasti.
[--]
Vaatebisnes nykymuodossaan ei ole alkuunkaan kestävällä pohjalla.
[--]
Johtuuko lumoutuminen niskalapun logosta vai todella vaatteesta itsestään?


Kirjabloggaaja miettii lukemaansa sekä kielen ja rakenteen että aihepiirin kannalta. Koska vaatetuotantoa ja vaatteiden kuluttamista pohtivassa kirjassa fokus on aivan toinen kuin kaunokirjoissa tai kertomuspainotteisessa asiaproosassa, totean vain,että Saramäki kirjoittaa varsin hyvin. Hänen tekstinsä kulkee houkuttelevasti ja kirja tempaisee mukaansa. Hyvän mielen vaatekaappi on myös rakennettu taidolla: Pahan mielen vaatekaapista päästään Kohti hyvän mielen vaatekaappia. Matkalla pohditaan pikamuotia, vaatteen tuotantoketjua ja sitä, miten eettisiä oloja oikein tutkitaan. Saramäki kertoo vaateteollisuustyöläisten palkasta ja tutustuttaa lukijansa merkkeihin ja sertifikaatteihin sekä opettaa tunnistamaan laadun. Hän muistuttaa vaatetarpeiden kartoittamisesta ja kysyy, kuinka monta vaatetta lukija omistaa. Lopussa on vielä Ostovala, jonka itse kukin voi omalla kohdallaan muokata sopivaksi. Mikä parasta, Saramäki ei syyllistä, vaan käsittelee muotiteollisuutta monipuolisesti. Hän on myös laadun, eettisen sellaisen, asialla.

Mitä minä sain kirjasta? Kirjabloggaajana tietenkin yhden mielenkiintoisen ja arkikäyttöön sopivan tietokirjan, vieläpä hyvin kirjoitetun, innostavan ja ulkoasultaan kauniin. Kuluttajana sain tärkeän teoksen, jonka painava asiasisältö toivottavasti painuu mieleeni. Minulla on ollut paljon tietoa aiemminkin ja olen aina halunnut ottaa selvää. Nyt tiedän paljon enemmän: tiedän asioita, jotka lisäävät kuluttajan tuskaa, mutta tiedän myös sellaista, jonka avulla uskon olevani aiempaakin valveutuneempi - hyvällä tavalla!

Saramäen kirja sopii hyvin uuden vuoden alkuun.Uusivuosi on toki kaikenlaisten lupausten aikaa. Minä en tee lupauksia, mutta aion tänä vuonna yrittää nukkua paremmin, liikkua enemmän ja luoda enemmän aikaa oman vaatekaappini sisällön kriittiseen tarkasteluun. Koetan olla ostamatta, jos en oikeasti jotain tarvitse. En varmasti tarvitse sitä "viidettätoista" neuletakkia enkä viidensiä farkkuja. Villasukkia tosin tarvitsen lisää koko ajan.

Hyvän mielen vaatekaappi auttaa ratkaisemaan itse kunkin omat vaatepulmat. Entä ratkeavatko globaalin muotiteollisuuden epäkohdat Saramäen kirjan avulla? Eivät varmasti, koska ongelmia on niin paljon ja vastassa ovat suuret, usein kasvottomatkin koneiston alihankkijat alihankkijoineen - usein vaatteiden alkuperää eivät tiedä edes vaatetehtaiden omistajat saati sitten työnjohtajat, työläiset tai kuluttajat. Mutta Saramäen teos saa ajattelemaan. Se muistuttaa siitä, että jokainen voi harkinta valintojaan ja harkittuaan hyvin on mahdollista valita oikein.

-----
P.S. Ottamassani kuvassa on "tuotesijoittelua" (lainausmerkeissä, koska en paljasta ostosteni merkkejä). Olen joulu-tammikuun (alun) aikana ostanut itselleni vain kolme vaatekaappia täyttävää asiaa: (sertifioidun) puuvillaisen pitsikauluksisen tunikan, Reilun kaupan rannekorun sekä kauan haaveilemani nahkaiset talvisaappaat. Olisin oikeasti tarvinnut vain viimeksi mainitut, mutta lohduttaudun kahdella ajatuksella: 1) olen ostanut vähän 2) ja nekin minun mittapuullani hyvän mielen ostoksia. Tammikuun aion jatkaa vaateostoksettomalla linjalla.