Miina Supinen: Kultainen peura

 

Miina Supinen: Kultainen peura
Otava 2024
Kansi Piia Aho
416 sivua
Kotimainen romaani

Mutta kun katsoin ympärilleni, minusta näytti siltä, että Päästäiset olivat vähän erillään muista juhlijoista. Heitä oli niin monta, että he muodostivat jo keskenään eloisan kemun, mutta muu väki oli lähempänä rantaa, ja välissä oli aivan kuin näkymätön aita. Mutta minä en sitä suuremmin miettinyt, sillä päivä oli suloinen ja Jelena istui vieressäni.

Karjala, 1880-luku. Mathilda Sommer, hienon viipurilaiskodin kasvatti, saapuu Sortavalaan opiskelemaan opettajaseminaarissa. Tilda tutustuu Jelena Päästäiseen, opiskelutoveriinsa, joka on kuin toisesta maailmasta: karjalainen, kiehtova, ja kenobiitiksi mainitun ja ilmeisesti pimeyden voimia tuntevan liikemiehen Kiril-setänsä holhokki.

Miina Supisen romaani Kultainen peura on yhtäältä kuvaus ystävyydestä ja rakkaudesta, naisten kouluttautumisesta sekä kaupunkilais- ja maalaisjuurista ja toisaalta sukellus myyttiseen Karjalaan. Se sisältää rikasta kansanperinneainesta, mysteeriäkin on ilmassa. Olen aina ollut kiinnostunut Karjalasta, osin ehkä varttikarjalaisuuteni vuoksi (isäni äiti oli karjalankielinen), mikä osaltaan lisäsi innostustani Supisen kirjaa kohtaan eivätkä upea kansi ja muutaman tuttavan suosituksetkaan haitaksi olleet.

Kultainen peura on upea romaani. Se vie lukijansa kiehtovaan maailmaan, toiseen aikaan ja paikkaan. Tarina kietoo heti pauloihinsa, kulkee niin suvantokohdissa kuin suorastaan seikkailullisissa käänteissä. Seminaarikuvaukset ovat ihastuttavalla tavalla tyttökirjamaisia (tämä on kehu!), ja Supinen kirjoittaa kiinnostavasti opettajakoulutuksesta ihan historiallisen taustoituksen näkökulmastakin. Loppupuolella mystiikka kohoaa vahvasti esille ja “Karelian gothic” ottaa kierroksia. Mainiota!

Erityiseen asemaan nousevat myytit ja karjalainen kulttuuri. Karjala ei todellakaan ollut – eikä ole Supisen teoksessakaan – yksi iso ja yhtenäinen kulttuurinen alue, vaan siellä erilaiset uskonnot (kansanusko, kristinuskosta luterilaisuus ja ortodoksisuus), kielet ja tavat elivät sekä rinnakkain että omilla tienoillaan. Viipurin ja Mantsinsaaren maailmat ovat romaanissakin ihan erilaiset.

Myös rakkaustarinalla on oma roolinsa romaanissa, ja se on hienosti rakennettu ja sateenkaareva.

Kaiken kaikkiaan lumovoimainen, ihastuttava, kaunis ja seikkailullinen romaani. ♥

P.S. Huomasin, että Supinen jatkaa Karjalaan sijoittuvan kaunokirjallisuuden parissa. Hopeapeili ilmestyy syyskuussa, sen haluan lukea.

Javier Marías: Rakastumisia

 

Javier Marías: Rakastumisia
Otava, Otavan kirjasto 2012
Los enamoramientos 2011
Suomentanut Tarja Härkönen
Kannen kuva Elliot Erwitt
436 sivua
Espanjalainen romaani

Mitä järkeä tässä on, varsinkaan minun kannaltani. Ei hän peittele sitä, mikä hänen toiveensa on ja mikä häntä liikuttaa, ei hän huijaa minua, ei salaa, se paistaa hänestä liikaakin [--].

Selailin vanhoja blogitekstejä etsiessäni luettavaa ja mieleeni tuli Javier Maríasin romaani Rakastumisia, jonka ostin kirja-alesta vuosia sitten. Ilmestyessään suomeksi 2012 teos sai blogeissa ristiriitaisen vastaanoton, toisia se piti otteessaan ja oli oikea herkkupala, joillekin taas hetkittäin raskaslukuinen.

Ymmärrän hyvin nuo erilaiset näkökannat ja auliisti myönnän niiden vaikuttaneen lukemiseeni. Nimittäin:
Aluksi olin lumoutunut. Romaanin lähtökohta on kutkuttavan hieno. Ja sitten kaikki keskustelut, joita henkilöt käyvät – kaikki se korkeakirjallinen filosofointi – ja miljöö, ihmissuhteet, kerronta.

Ja sitten: kaikki se korkeakirjallinen filosofointi (kyllä, uudelleen), jota sinänsä rakastan, muuttuu jossain parinsadan sivun jälkeen raskaaksi monologinkaltaiseksi, jossa riittää rönsyjä. Tuntuu, ettei romaania jaksa lukea, että se junnaa paikallaan eikä kuitenkaan junnaa. Olisin halunnut keskeyttää lukemisen ja aloittaa jonkun toisen kirjan enkä sittenkään olisi.

Ihastuttava kansi lupaa jotain kevyempää, takakansikin kertoo kujeilevuudesta, joka romaanista ei kuitenkaan löydy. Kirjallisuuden ystäville sen sijaan tiedossa on monenlaista hyvää aina lukuisista viittauksia Marían ammattiin, hän on kustannustoimittaja. Tarja Härkösen suomennos on upea, Maríasin romaanin kääntäminen on varmasti vaatinut paljon. Niin monisyinen, laajalle kurkottava ja silti ahdas kokonaisuus on. Kyse on myös metaromaanista, mistä lukijaa muistutetaan.

Mistä on kyse? Rakkaudesta ja kuolemasta, kaiken monitulkintaisuudesta. Kaikki alkaa, kun María on suosikkikahvilassaan kiinnittänyt jo jonkin aikaa huomiota pariskuntaan, joka huokuu onnea. Jonkin ajan kuluttua hän lukee uutisen, jossa kerrotaan miehen kuolleen puukotuksen uhrina. María tutustuu miehen leskeen Luisaan ja tapaa myös kuolleen miehen ystävän Javier Díaz-Varelan, johon ihastuu.  Rakastumiset eivät kuitenkaan ole yksioikoisia, vaan rakastunut ihminen joutuu punnitsemaan tekojen oikeutuksia.

Ristiriitainen lukukokemus, jota arvostan.

Ian McEwan: Mitä voimme tietää

 

Ian McEwan: Mitä voimme tietää
Otava 2026
What We Can Know 2025
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Kannen maalaus Louise Body: Sail To The Sky
359 sivua
Brittiläinen romaani


Muisti on pesusieni. Muisti imee itseensä aineistoa eri ajoista ja paikoista ja valuttaa sitten sisältönsä kulloinkin käsiteltävän hetken päälle.

Toista sataa vuotta aiemmin, vuonna 2014, runoilija lukee vaimonsa syntymäpäiväillallisilla runon. Runo on jonkinlainen avainteos, mutta se on kadonnut ja askarruttaa kirjallisuudentutkijoiden mieltä. Nyt eletään vuotta 2119, katastrofien seurauksena osa Euroopasta on peittynyt veteen ja maailman väkiluku laskenut. Tutkija Tom Metcalfe selvittelee Francis Blundyn vanhan runon kohtaloa. Sanojen merkitys on valtavampi kuin odottaa voisi.

Dystopiat eivät lähtökohtaisesti ole lempikirjallisuuttani, mutta jotkut lajin teokset (kuten vaikka Kazuo Ishiguron Ole luonani aina tai Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta -sarja) ovat suursuosikkejani. Uskallan sanoa, että sinne suosikkien joukkoon heilahti hetimiten myös Ian McEwanin Mitä voimme tietää, josta tuli myös lempi-McEwanini.

Miten hieno romaani se onkaan! Mitä voimme tietää on upea niin yhteiskunnallisena romaanina, kerrontansa osalta, kirjallisuuskirjana, ihmissuhdekuvauksena kuin rakenteellisestikin. McEwan kirjoittaa kiinnostavia historiallisia risteytymiä meidän ajastamme, muun muassa Ukraina ja Iran ovat esillä. Kuviteltua ja ihan surullisen mahdollista tulevaisuutta on tietenkin ajatus siitä, että Iso-Britannia on peittynyt isoin osin veteen – syyt ovat yksinomaan ihmisten toiminnan, sotaisuuden, seurausta. Ihmisyys on aika samanlaista kuin aina: kilpailevaa ja kyräilevää, ihastuvaa, tosiasioilta piiloutuvaa, herkkääkin.

Kaikkea leimaa myös itseäni alati viehättävä brittiläisyys, kuten McEwanin teoksissa kai aina. Tällä kertaa muun muassa muistoissa olevat (oxfordilaiset) kirjakaupat, illalliset, luonto ennen tuhoutumistaan. Ja tietenmin myös (ei vain brittiläisenä): sivistys, tietty tietoisuus omasta asemasta osana akateemista ketjua.

McEwanin teksti on kauttaaltaan sujuvaa ja siihen on nautinnollista uppoutua. Kaksiosaista romaania ei voi kuitenkaan kutsua helpoksi tai nopealukuiseksi, vaan se on niitä teoksia, jotka palkitsevat kärsivällisen lukijan. Se antaa pureskeltavaa niin yhteiskunnallisesti kuin romaanihenkilöidensä tasolla. Kulttuurihistoriallisia kerrostumia (humanisteille romaanissa on myös runsaasti kiinnekohtia) on paljon – menneestä tulevaan.

Kevät Otavan kirjastossa

 

On taas aika! Instagramin puolella Tiian lukupäiväkirja on yhdessä muutaman muun kirjagrammaajan kanssa järjestänyt laatukirjallisuushaasteita: jo muutaman kerran on syksyisin luettu Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja Syksyn keltaisten lehtien merkeissä ja nyt huhtikuussa on luvassa Kevät Otavan kirjastossa. 

Upeaa! Laadukas käännöskirjallisuus on ilo meille kaikille lukijoille. ♥ Ohjeet löytyvät tietenkin Tiian kirjagramista. Aion itsekin osallistua ja pyrin tuomaan postauksia myös tänne blogin puolelle.

Haasteen ja kevään kunniaksi kysyn teiltä lukuvinkkejä: suosittele minulle ja samalla kaikille Lumiompun seuraajille Otavan kirjaston kirjoja. 

Ja vastavuoroisesti vinkkaan kymmenen omaa Otavan kirjasto -suosikkiani tekijän sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä:

* Anita Brookner: Rantahotelli (suom. Eva Siikarla)
* Alba De Céspedes: Kielletty päiväkirja (suom. Anna Louhivuori)
* Jeffrey Eugenides: Middlesex (suom. Juhani Lindholm)
* Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (suom. Kristiina Rikman)
* Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast (suom. Markku Päkkilä)
* Gloria Naylor: Mama Day (suom. Erkki Jukarainen)
* Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta (suom. Katriina Huttunen)
* Taiye Selasi: Ghana Ikuisesti (suom. Marianna Kurtto)
* Carol Shields: Rakkauden tasavalta (suom. Hanna Tarkka)
* Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli (suom. Tapani Kärkkäinen)

Kaikista kirjoista löytyy postaus joko Lumiomena-blogista tai Instagramista. Lumiomenan Insta kannattaa ottaa muutenkin seurantaan, koska postailen sinne hieman useammin ja tuon stooreihinkin juttuja. ♥ 

Anne Tyler: Palmikko

 

Anne Tyler: Palmikko
Otava, Otavan kirjasto 2023
The French Braid 2022
Suomentanut Markku Päkkilä
248 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

“Sitä vain, että perheet ovat samanlaisia”, David sanoi. “Niistä voi kuvitella irtautuvansa, mutta oikeasti irti ei pääse koskaan. Palmikon jäljet näkyvät ikuisesti.”

Kun viikon viikolla luin loppuun hienon japanilaisen “Voita”-romaanin, kirjoitin kaipaavani sen runsauden jälkeen jotain tiivistä. Ehkä tiivis voi tarkoittaa myös arkista, ainakin jotain tavallisuudessaan ihastuttavaa, kuin hyvää leipää, josta jokaisella haukkaisulla paljastuu monenlaisia makuvihahteita. (Olen muuten suuri leipäfani.)

Anne Tyler on yksi arkikuvausten mestari samaan tapaan kuin Carol Shields (ja osin myös Elizabeth Strout, joka luo kuitenkin ehkä hieman karikatyyrisempiä hahmoja – no, rakastan kaikkien kolmen mainitun kirjailijan teoksia). Hän kirjoittaa tavallisuudesta, useamman sukupolven ihmisistä, avioliitoista, vanhemmista ja lapsista, kodeista, töistä, pyykinpesusta, pääruoasta ja salaateista, tuttuudesta ja vieraudesta ja siitä, miten näennäisesti samana toistuva elämä on pinnan alla jatkuvassa liikkeessä.

Palmikon alku ei ole tarinan alku tai loppu. Kaikki alkaa, kun nuori Serena Drew on poikaystävänsä Jamesin kanssa Philadelphian rautatieasemalla. Serena näkee siellä serkkunsa Nicholasin, muttei ole kuitenkaan aivan varma, onko kyseessä Nicholas. Se kummastuttaa Jamesia. Miten voi olla mahdollista, ettei tunne omaa serkkuaan niin hyvin? Mutta sellainen Serenan perhe on. Seuraavassa luvussa eletään Serenan äidin Lilyn nuoruuden kesää:  Garrettien äiti Mercy taidemaalaa, isä Robin työskentelee perheen putkifirmassa, Lilyä ja Alice-siskoa nuoruus vie eri suuntiin ja nuorimmaisella Davidilla on omat juttunsa. Perhe elää yhdessä muttei ole yhdessä. Vuosikymmenet vierivät, perhe kasvaa, mutta sen suurempaa henkistä läheisyyttä tai sukuyhteyttä heillä ei ole.

Anne Tylerin romaani oli juuri sitä mitä olin nyt luettavakseni kaivannut: sujuvaa ja vaivatonta luettavaa, ei varmastikaan mieleenjäävää, mutta keskiluokkaisessa arkisuudessaan elämänmakuista ja (ehkä sittenkin myös hivenen liiankin) siistiä. Tekstin ja rakenteenkin osalta taidokasta. Tunnetasolla romaani ei tule kovin lähelle lukijaa eikä tarvitsekaan, sillä tällaisiakin monet perheet voivat olla. Tehdään asioita yhdessä silloin kun on aika kokoontua, mutta siinä välissä jokainen elää omaa elämäänsä.

Palmikko, tai “ranskalainen letti” kuten romaanin englanninkielinen nimi viittaa, on kuvaava nimi teokselle, jossa suvun säikeet kietoutuvat yhteen lujasti mutta samalla irtonaiset suortuvat koettavat erkaantua punotusta.

Fiona Valpy: Allamme hohtava taivas

 

Fiona Valpy: Allamme hohtava taivas
Otava 2026
The Sky Beneath Us 2024
Suomentanut Johanna Laitila
336 sivua
Brittiläinen romaani
* Kirja saatu kustantajalta markkinointitarkoituksessa*


Ja olen alkanut luoda jotakin uutta. Tai oikeastaan jota_kuta_ uutta: ihmistä, joka haluan olla.

Nyt alkuvuonna olen kaivannut lempeyttä enemmän kuin aikoihin, sillä olen elänyt surun täyttämää aikaa. Olen halunnut kääriytyä johonkin ihanaan ja pehmeään: lämpimiin viltteihin, halauksiin, lämpimän kaakaon makuun, kaikkeen sellaiseen – ainakin jonkin aikaa, en ihan kyllästymiseen saakka kuitenkaan.

Tähän lempeyden tarpeeseeni tuli postitse mukava kirjayllätys: Fiona Valpyn romaani Allamme hohtava taivas. Tässä yhteydessä on sanottava, että historiallinen viihde on minulle joskus vaikea laji enkä kovin herkästi sellaiselle lämpene. Ja sitten: ei lajityyppiä ilman poikkeuksia, luen siis toisinaan vaikkapa kauhua tai scifiäkin, eivätkä nekään ole ihan ominta minua. Kun nielee ennakkoluulojaan, voi saada jotain todella nautittavaa.

Miten siis kävi Valpyn romaanin kanssa? Se on tyypillinen kahdessa aikatasossa kulkeva viihteellinen juoniromaani. Maaliskuussa 2020 Daisy kaipaa uutta suuntaa elämäänsä ja on matkustamassa Nepaliin. Sinne hänet houkuttavat isoisotäti Violetin päiväkirjat. 1920-luvulla nuori skotti, hyvän perheen kasvatti Violet opiskelee kasvitieteitä, mikä johdattaa hänet Nepaliin. Violetilla on myös suuri salaisuutensa, joka kantaa yli sukupolvien.

Lukijan on helppoa tietää jo ennen kirjan kansien avaamista, että Violetin tarinalla on paljon annettavaa Daisylle ja että pakettiin kuuluu myös rakkautta, melodraamaa ja – mikä parasta – Nepalin uskomattoman upeita vuoristomaisemia eri sävyissään. Tarjolla on myös teetä ja sherpojen seuraa.

Ihan jokaiselle en uskaltaisi Valpyn romaania suositella, mutta kyllä se omassa lajityypissään varsin nautittavaa luettavaa tarjoaa. Onneksi romanttiset rakkauskuviot ovat pienemmässä roolissa kuin sukulaisuus, kasvitiede ja toisaalla olemisen aikaansaama seikkailun tuntu. Ehkä Himalaja saa aikaan sen, että teoksesta voisi poimia elämänviisauksiakin, muttei yliviljeltynä vaan maltillisesti ja tyylitajuisesti. Ihailen myös sitä tarkkuuttaa, jolla Valpy on romaaninsa taustatyöt tehnyt. En ole suuri hortonomi enkä ole koskaan käynyt Nepalissa, mutta monet seikat menivät ainakin minuun ihan täydestä. Kirjailijan loppusanoista vakuuttuneena uskon – tai siis tiedän – hänen ottaneen selvää luonnonoloista, historiasta ja sherpojen elämästä.

Se, mistä pidin vähiten, on nykytason pandemia-aika. Ehkä koronaepidemiasta on sen verran vähän aikaa, että aiheelle lämpeneminen ottaa aikansa – omalla kohdallani varmaankin vuosia.

Lopputulema: Allamme hohtava taivas on ihan viehättävä romaani. Lempeä muttei imelä, toki monin osin ennalta-arvattava. Pidin myös siitä, ettei kahdessa aikatasossa kulkeva romaani ole mitaltaan niin massiivinen kuin monet verrokkinsa. Se on ihanaa!

Thomas Schlesser: Monan katse

 

Thomas Schlesser: Monan katse
Otava 2025
Les yeux de Mona 2024
Suomentanut Lotta Toivanen
Kannen suunnittelu Piia Aho
406 sivua
Ranskalainen romaani

*Kirja saatu markkinointitarkoituksessa

Pienissä detaljeissakin näkyy maailman rajaton suuruus.

Leonardo, Vermeer, Turner, Degas, van Gogh, Monet, Hammershoi, O’Keeffe, Kahlo, Basquait… Taiteilijoita ja heidän teoksiaan, Pariisin ihmeelliset taidemuseot ja 10-vuotias tyttö, joka kerran viikossa tutustuu teoksiin isoisänsä kanssa. Thomas Schlesserin menestysromaani Monan katse luotsaa lukijansa 52 merkittävän taideteoksen äärelle ja on myös fiktiota sokeutumisvaarassa olevasta tytöstä.

Monan katse on monella tapaa kiinnostava ja antoisa kirja. Kiinnostavaa on tietenkin teoksen tietoteema: taiteen historia, taiteen kokeminen, tapa katsoa teoksia ja samalla maailmaa, itseäänkin. On ilo lukea eri tyylisuunnista, taiteilijoiden elämästä ja tekniikoista ja valinnoista, on kiehtovaa pysähtyä ja löytää teoksista uusia yksityiskohtia tai suuria linjoja, myös kokonaan uusia teoksia. Vanhin romaanissa esitelty teos on varhaisrenessanssia, Botticellia, uusin taas Pierre Soulagesin työ 2000-luvun alussa. Kirjan teosten joukossa on maalauksia, valokuvia ja veistoksia. Schlessler samalla kertoo (pääosin) länsimaisen kuvataiteen tarinaa.

Omalla tavallaan kiinnostavaa on sekin, miten Schlesserin kirja on samalla kertaa toisaalta niin syvällinen ja toisaalta naiivi. Naiivilla tarkoitan romaanin kehystarinaa: 10-vuotias tyttö saattaa menettää näkökykynsä, onhan sellainen traagista ja sydämeenkäyvää (ja mahdollista, totta kai). Ja sitten tytön ukki alkaa käyttää lapsenlastaan Pariisin kuuluisimmissa taidemuseoissa: yksi teos / viikko, kokonaisen vuoden ajan. Vuoden aikana taidehistoria tulee tutuksi myös lukijoille – eikä ihme, onhan kirjailija Thomas Schlesser taidehistorioitsija ja professori.

En ole ensimmäinen, jolle kirjasta tuli mieleen Jostein Gaarderin 1990-lukulainen hittiteos Sofian maailma, jossa melko löyhän kehystarinan keinoin ja nuoren tytön näkökulmasta tutustutaan filosofiaan. Monan katseen rakenteessa onkin paljon tuttua ja jotain sellaista kosiskelevaa menestysromaanimaisuutta, sillä onhan lukijoiden nyt rakastettava tällaisia tarinoita. Kyynisyys nostaa pakostakin päätään, onneksi vain hieman.

Sillä jos ja kun kyynisyyden pystyy laittamaan taka-alalle, on helppoa viehättyä paljosta, antaa taiteen tulla tykö, ottaa vastaan oivalluksia. Myös romaanin rauhallinen tempo tekee hyvää: miksei itsekin kävisi katsomassa vain yhtä teosta kerrallaan. Onnistuisinko siinä? En tiedä. Ehkä kokeilen joskus, onneksi on Museokortti.

Olen käynyt kerran Pariisissa ja vieraillut kahdessa kirjan museossa (Louvressa ja Orsayssa). Olisipa nyt innostavaa käydä noissa paikoissa uudelleen. Löytäisinkö samaa lumoa ja yksityiskohtia kuin Mona ja ukki? Pariisiin en ole kuitenkaan matkaamassa, mutta (tietenkin!) suunnittelen syksyisiä taidemuseoretkiä Suomessa. Teosten äärellä todellakin kannattaa pysähtyä. <3

P. S. Kirjassa on kolme kuvaliitettä, jotka ovat hyödyllisiä. Lukiessa on ilo katsella kuvia käsiteltävistä teoksista. Ainoa pieni harmi on se, että omassa painoksessani liitteistä kaksi ensimmäistä ovat väärässä järjestyksessä. Tarinassa Mona ja ukki vierailevat ensin Louvressa, mutta kuvaliitteiden ensimmäinen on Orsay.

Yeon Somin: Pieni korealainen keramiikkapaja

 

Yeon Somin: Pieni korealainen keramiikkapaja
Otava 2025
연 소민: 공방의 계절 2023
Suomentanut Taru Salminen
Kannen kuvitus Ensee
250 sivua
Kustantamosta
Eteläkorealainen romaani

Jeongmin ei voinut enää pysähtyä muutosten keskellä – hänen täytyi itse valita oma tulevaisuutensa.

Suloinen välipalakirja, joka toimisi erinomaisesti myös elokuvana. Se tuli mieleeni, kun suljin Yeon Sominin romaanin Pieni korealainen keramiikkapaja kannet.

Kyseessä on mitä tyypillisin hyvän mielen romaani. Se noudattaa lajityyppinsä kaavaa mallikkaasti: on päähenkilö, joka kaipaa elämäänsä jotain uutta tai muutosta tai pakoa käsillä olevasta arjesta. Ja on joku suloinen kirjakauppa, lankakauppa, kerrostalo, kyläkoulu tms., jonne palata tai muuttaa. On myös koko joukko erilaisia ihmisiä, joita tuo em. paikka yhdistää. Elämän ongelmia ratkotaan, löydetään jotain autenttiseksi katsottua, asiat ratkeavat jotenkin, lukijalle jää hyvä mieli.

Niin nytkin, kolmekymppisen Jeongminin elämä kriisiytyy, hän irtisanoutuu työstään tv-käsikirjoittajana ja viettää päiviä asunnossaan. Sattumalta hän astuu sisään pienen kahvilaan, joka osoittautuukin keramiikkapajaksi, jossa savi ja persoonallinen (ja mukava) yhteisö yhdistyvät. Jeongmin on löytämässä jotain uutta.

Eli tosiaan, sama kaava kuin muissakin feelgood-kirjoissa. Erilaiseksi ja täten raikkaaksi romaanin tekee sen sijoittuminen Koreaan. Tunnelma on osin erilainen kuin sinänsä ihanissa brittikirjoissa, jollain tapaa vähäeleisempi ja rauhoittavampi, vähemmän humoristinen. Synkkiäkin puolia (jotka nekin kuuluvat genreen) keramiikkapajan ihmisten kohtaloista löytyy, ehkä jotain hämmentävää (kuten kehonkuva-asia ja lähisuhdeväkivallan kuvaus). Pääosin romaani on kuitenkin lempeä ja lohdullinen, toiveikas, onnellinen. Sen rauhallisessa rytmissä on ehkä monien kaipaamaa pysähtymistä.

Uskoisin, että monen keramiikan harrastajan olisi helppoa innostua tästä romaanista. Itse en ole upottanut käsiäni saveen, mutta toisinaan ajatus on houkuttanut – nyt ehkä vielä enemmän.

No mutta, sitä (mahdollista) elokuvaa odotellessa. Kelpaisi sitä katsoa teetä keramiikkakupista juoden.

Gianni Solla: Ystävyyden oppimäärä

 

Gianni Solla: Ystävyyden oppimäärä
Otava, Otavan kirjasto 2024
Il ladro di quaderni 2023
Suomentanut Helinä Kangas
Kannen suunnittelu Piia Aho
256 sivua
Italialainen romaani

Olin juuri sellainen kuin Nicolas sanoi: eläin, joka tuntee pilvien tihentyvän horisontissa ja vaistoaa myrskyn lähestymisen.

Kesäkuussa kirjoitin kirjagramiin, miten vapaa-ajalla luetut kirjat eivät tuoneet minulle suuresti kaipaamaani lumoa. Tilanne on nyt kesälomani aikana korjaantunut, mutta haluan kuitenkin tuoda näitä aiempia Insta-postauksiani myös blogiin. Täällä ne taitavat pysyä paremmin tallessa tai ainakin hakukoneiden löydettävissä. Joten mennäänpä tismalleen samoin sanoin kuin alkukesästä:

Sieluni on suorastaan huutanut romaania, johon upota ja joka olisi samalla kertaa laadukas. Touko-kesäkuun taitteessa lukemani Domenico Starnonen Kepponen [ei vielä täällä blogissa, löytyy vain Instasta] oli ihan hyvä alku, ja:

Nyt vihdoin! Gianni Sollan Ystävyyden oppimäärä on oikeastaan kaikkea sitä, mitä uppoutumiskirjalta kaipaan. Se on osin haikea ja kaunis, osin rujo kuvaus ystävyydestä, joka saa alkunsa 1940-luvun Italiassa. Davide kasvaa sikafarmilla, hänellä on kampurajalka ja ankara isä. Mussolini lähettää juutalaisia pakkotöihin kylään, heidän joukossaan on kaunis Nicolas. Vastoin monia odotuksia Davide, Nicolas ja kylässä asuva tyttö Teresa muodostavat ystäväkolmikon, jonka elämänmatka on yhtä monihaarainen kuin – noh – elämä itse.

On ilo lukea romaania, joka vie mukanaan. Kahteen osaan, “Sikalan kotirenki” ja “Meren syvä syli”, jakautuva teos on sekä Daviden kasvutarina että ystävyyden elämänkaaren kuvaus. Teksti soljuu ja maalaa (muttei pensselöi liikaa) kuvaa sota-ajan ja sen jälkeisestä Italiasta, muuttuvista ajoista ja muuttuvasta ihmisestä. Tunteisiinkin teos vetoaa, sellaisella onnistuneesti vellovalla tavalla, jonka jälkihehkussa on hyvä olla hetki jos toinenkin vielä lukemisen jälkeenkin.

En olisi lukijana minä, jos en löytäisi jotain muttia. Sollan romaani on paikoin ylisentimentaalinen, lopun muutamasta käänteestä olisi voinut karsia jotain pois. En silti valita, tällainen kaunis, hyvin kirjoitettu (eli Otavan laadukkaaseen kirjastoon juuri sopiva) ja henkilöidensä maailmaan vievä romaani on ollut minulle lukumielessä parasta juuri. <3

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

 

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta
Otava 2025
Kansi Päivi Puustinen
237 sivua
Kotimainen romaani

Jos ihminen maalaa tarpeeksi kauan, häntä ei voi erottaa työstään. Siitä tulee olemassaoloa.

Ikääntyvä maalarimestari työstää maalausta, jota ei halua kenenkään näkevän. Iltaisin hän kirjoittaa ajatuksiaan ylös. Musertavia henkilökohtaisia menetyksiä kokenut mestari ottaa oppilaakseen vielä yhden nuoren lahjakkuuden, Jacobin. Uudet tuulet puhaltavat ja Jacob maalaa silkkikauppiaan muotokuvaan keltaista muodikkaasti ja taitavasti. Kohtalolla on oma osuutensa kaikkien elämään.

Joel Haahtelan 16. romaani vie lukijansa 1670-luvun Hollantiin, aikakauden mestarillisten maalausten, hengen ja ihmisyyden maailmaan – ihmisen ja hänen luojansa välisen yhteyden hakemiseen. Sielunpiirtäjän ilta on alaotsikoitu pienoisromaaniksi ja sellaisena se onkin taattua Haahtelaa: kooltaan pieni ja samalla siis kokoaan suurempi, ilmaisultaan tiivis ja silti täysi, sielua ravitseva, lempeä, melankolinen, kaunis.

Haahtelan teksti katsoo toisaalta sisäänpäin, henkilöidensä sisäiseen maailman ja elintilaan, toisaalta se avaa näkymiä laajalle, ikiaikaiseen. Nyt keskiössä ovat kuvataide ja taiteilijuus (pigmenttien jauhaminen, veden kantaminen, pinnan maalaaminen ja siten tilan avaruuden ja syvyyden luominen), sukupolvet, ikuinen kaipuu, lahjakkuus, elämän hiipuminen ja usko. Haahtelan viime vuosien tuotannossa on ollut jonkin verran myös uskonnollista etsintää, nyt vanhenevan mestarin mietteissä kuuluu pohdiskeleva, osin nöyrä ääni: Vai onko ihminen sittenkin hyvä? Olenko itse kadottanut Jumalan kuvan ihmisistä? Aihe on eittämättä tärkeä, mutta agnostikkosieluiselle lukijalle romaanissa on omat haasteensa – ja se on hyvä, pysähtyminen ja pohdiskelu.

Kuten kai aina, joku haahtelamainen taika tapahtuu ja luetusta on helppo lumoutua. Haahtela taitaa tunnelman, pienen ja suuren vaihtelun, ihmisen surun, herkkyyden ja luomiskyvyn. Tällä kertaa romaani on historiallinen, kuten myös kaksi vuotta sitten julkaistu Yö Whistlerin maalauksessa. Sijoittipa Haahtela teoksensa sitten nykyhetkeen tai menneeseen, on niissä aina läsnä monia kirjailijalle tuttuja piirteitä, kuten lumisateessa kuljeskelua (kaupungin rajalle saakka) ja perhonenkin (joka lentää edestakaisin maailmojen välillä)... Romaanissa Haahtela kuvaa, miten maailma sai alkunsa myrskyssä ja se myös päättyy myrskyyn. Rakastan tällaista tiivistä ja silti tilaa antavaa kuvausta.

Jos Sielunpiirtäjän ilta kantaisi jotain sävymaailmaa, heijastaisi se vanhojen hollantilaisten mestarien tummanvaloisaa värikylläisyyttä. Sielunpiirtäjän ilta onkin toisaalta taattua ja toisaalta – silti – hieman erilaista Haahtelaa. Ennen kaikkea se on rauhoittavaa kirjallisuutta, jollaista tarvitaan tänä nykyisenä maailmanaikana ehkä vielä kipeämmin kuin aikoihin.

Jouluinen kirjamatsi: Hanna Velling ja Jenny Bayliss

 

Talvinen kirjamatsi! Kumpi saa enemmän omenoita? 🍎

Lumiomena-blogin kultaisina vuosina tein muutaman kirjamatsi-tyylisen postauksen. Ja nyt, monen vuoden  jälkeen (ja myös ensimmäistä kertaa kirjagram-tililläni): hyvänmielen kirjamatsi. Oikeasti kyse ei tietenkään ole totisesta ottelusta kirjojen välillä. Satuin vain hybridilukemaan kaksi vuodenaikakirjaa. Hybridilukeminen tarkoittaa sitä, että aloin lukea kumpaakin teosta painettuna kirjana, mutta jatkoin loppuun äänikirjana.

Vastakkain, tai siis jouluomenoita keräämässä, ovat:

Hanna Velling: Pikkupakkasia ruukkikylässä * Bazar 2024 * Kansi Tiia Javanainen

Jenny Bayliss: Jouluksi kotiin * Otava 2024 * Suom. Anna-Mari Raaska

(Kumpikin kirja arvostelukappale kustantamosta)

Miten jouluomenat jakautuvat ao. kategorioissa?

Miljöö

Velling: Oikea suomalaisten ruukkikylien ilmentymä. Tiedättehän, kuin Mathildedahl, Strömfors ja ties mitkä kaikki muut yhdessä. Talvella! Kaikki ne rakennukset, omalaatuiset asukkaat jne.

Bayliss: Brittikylä! Yksi lempimiljööni missä vain kulttuurituotteessa. Suloinen ja omaperäinen.

Mahdoton valinta, menkööt omenat tasan. 🍎🍎🍎 - 🍎🍎🍎

Feelgood

Molemmissa on paljon hauskaa sanailua ja hahmoja sekä genrelle tyypillisesti myös vakavampia sävyjä. Tunteet kuuluvat aina feelgood-kirjoihin, joissa on hyvä olla jotain sydämeenkäyvää. Eniten sydämeeni kävi Ruukkikylä-kirjan Nappi-koira, mutta toisaalta Baylissin kirjassa isän kuolema tuo sisarukset yhteen. Tasan menee, mutta Nappi saa päälle sydämen. 🍎🍎🍎 - 🍎🍎🍎 ❤️

Talvisuus

Vaikea rasti, koska ruukkikylässä kuljetaan kevättä kohti, Jouluksi kotiin taas juhlitaan talvipäivänseisausta. Mutta Suomen talvi on aina Suomen talvi, pakko vetää kotiinpäin. Tässä omenat tietenkin Vellingin kirjalle. 🍎🍎 - 🍎🍎🍎

Sujuvuus

Feelgood-kirjan täytyy pitää lukija otteessaan. Painettuna kirjana kumpikin on genressään oikein mainio. Äänikirjaa kuunnellessa ainakin minulla ajatus alkaa usein harhailla ja ikävä kyllä Baylissin kohdalla niin kävi usein. Vellingin kirjan lyhyt luvut saivat (kuntosalilla) kuuntelijan kiitolliseksi, eli tämä kategoria menee nyt ruukkikylää kohti: 🍎🍎🍎 - 🍎

Voittaja on Hanna Vellingin Pikkupakkasia ruukkikylässä! Se voitti kahdessa kategoriassa sai Napin vuoksi sydämen päälle.

No, kirjamatsit eivät yhden (ja hyvin myötämielisen) lukijan tuomaroimana ole koskaan kovin reiluja. Kumpaakin kirjaa suosittelen kaikille, jotka haluavat lukea talvista hyvänmielenkirjallisuutta, ja näitä molempia voi hyvin lukea myös joulun jälkeen.

Sally Rooney: Intermezzo

 

Sally Rooney: Intermezzo
Otava 2024
Suomentanut Christina Sandu
446 sivua
Irlantilainen romaani

Paljain päin avoimen taivaan alla hän jatkaa eteenpäin – hiukset litistyneinä päätä myöten, kylmän sadeveden valuessa silmiin – ja hän vihaa veljeään, vihaa itseään ja tuntee hirvittävää surua.

Sally Rooneyn tuorein romaani Intermezzo on ollut varmasti monelle yksi tämän vuoden odotetuimmista. Minulle ei, mutta silti halusin lukea sen, sillä kaikki lukemani Rooneyn teokset ovat olleet vähintäänkin hyviä, vaikkei yksikään niistä ei ole vielä puhutellut minua täysin. Tunnistan Rooneyn lahjakkuuden – taitavuuden kuvata nuoria aikuisia ja jonkinlaista irrallisuuden tunnetta, luokkaeroja, irlantilaista yhteiskuntaa ja ihmisissuhteita. Ja hän on todella hyvä (ja minä rakastan Irlantia). Silti on jotain, josta en saa kiinni. Ehkä Rooney on minulle ikuisesti arvoitus, johon nytkin tartuin.

Intermezzo. Kuinka houkutteleva, hienokin nimi kirjalle: välisoitto musiikissa, välisiirto shakissa. Tässä tapauksessa etenkin jälkimmäinen.

Peter ja Ivan Koubek ovat Dublinissa asuvat veljekset, joilla suuri ikäero ja jotka ovat juuri menettäneet isänsä. Peter on juristi, Ivan pelaa shakkia. Ihmissuhteiden osalta Peter koettaa tasapainoilla nuoren Naomin ja ikäisensä Sylvian välillä. Ivanilla ei ole ollut kovin paljon onnea rakkaudessa, mutta hän löytää yhteyden erosta toipuvan Margatin kanssa. Kaikissa edellä mainituissa suhteissa on haasteita, mutta eniten niitä on ehkä veljesten välillä.

Intermezzo on aika massiivinen, raskaslukuinenkin romaani. Lähes 450-sivuisesta kirjasta olisi voinut tiiviistää ainakin neljänneksen pois eikä lukija olisi välttämättä kaivannut mitään lisää. Ainakin itse pitkästyin, mutta Rooneyn arvoitukseen omalla kohdallani yhdistyy kiehtovuus ja jo mainittu taitavuus: jotenkin lukemista oli vaan jatkettava.

Ehkä yksi vastaus Rooneyn arvoitukseen on siinä, miten hän osaa luoda taustaltaan (usein muttei aina) keskiluokkaisia ja samalla jotenkin niin siipirikkoja henkilöhahmoja ja heidän keskinäistä dynamiikkaansa. Niin nytkin, veljessuhteen kuvauksena Rooneyn romaani on tarkkanäköinen: kumpikin veljes toimii kertojana eikä lukijan ole vaikea valita suosikkiaan. Yhtä lailla hienosti Rooney sanoittaa myös hetkiä: kohtaamisia, keskusteluja, sisäistä kipua, tiettyä kepeyttäkin kaikessa ihmisyyden painolastissa.

En haluaisi sanoa tätä, mutta minulle Intermezzo on Rooneyn huonoin teos. Ja kyse on siis hyvästä romaanista, mitään varsinaisesti huonoa Intermezzossa ei ole. Rooney on luultavasti aina hyvä. Siksi _saatan_ tarttua kirjailijan seuraavaankin teokseen. Tai no, niin varmasti tulen tekemään.

Puhutteleeko Rooney teitä muita ja minkä verran?

Samuel Burr: Täydellinen arvoitus

 

Samuel Burr: Täydellinen arvoitus
Otava 2024
The Fellowship of Puzzlemakers 2024
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kansi Elina Warsta
443 sivua
Kustantamosta
Brittiläinen romaani

Minkä vuoksi kaikesta täytyy tehdä peliä? Clayton mietti.

Jos Pippa halusi kertoa hänelle jotakin, jos hänen menneisyydestään olisi jotain tietoa saatavilla, miksei tämä voinut yksinkertaisesti kirjoittaa siitä? Ei ollut reilua, että hänen piti selviää asia avaamalla lukittu arvoitusten laatikko.

Viime aikoina on satanut hetkittäin rankastikin. Sadepäivien tunnelma sopi kuta kuinkin täydellisesti Samuel Burrin romaanin Täydellinen arvoitus lukemiseen.

Clayton Stamper on varttunut erikoisessa arvoitusten laatijoiden yhteisössä. Nyt yhteisön perustaja ja Claytonin kasvattiäiti Pippa on kuollut eikä Clayton vieläkään tiedä oman syntyperänsä taustoja eikä sitä, miksi hänet oli vauvana jätetty Arvuuttajien klubin ovelle kauniissa hatturasiassa. Clayton on arvoitus, jonka ratkaisemiseksi Pippan jäämistöstä löytyy vihjeitä.

Burrin romaani kulkee kolmessa eri aikatasossa ja tarjoaa vihjeitä – arvoituksia, sanaristikoita ja pulmapähkinöitä – myös lukijalle. Se on, kuten takakansikin lupaa, sydämellinen ja hauska arvoitusromaani yhteisössä asuvista ihmisistä, jotka kaikki ovat omanlaisiaan persoonia. Monella tapaa teos onkin täydellinen lukuromaani. Onhan siinä juuri oikeanlaista tunnelmaa, joka vie anglofiilien päiväuniin: on vanha Creighton Hall, jossa arvoitusten laatijat asuvat, on sadetta ja teehetkiä, omalaatuisia ihmisiä. Myös lukija pääsee halutessaan ratkaisemaan arvoituksia. Kirjassa on myös sateenkaarevia teemoja.

Kaikesta huolimatta koin romaanin paikoin hivenen turhan venytetyksi ja hyväntahtoiseksi, onneksi en kuitenkaan imeläksi. Tempaannun toki mukaan, joten tiivistäen: Nautinnollisen lukuromaanin ja unelmien brittitunnelmien kaipuuseen Täydellinen arvoitus on toimii paremmin kuin hyvin.

Anne Tyler: Kellotanssi

Anne Tyler: Kellotanssi
Otava 2024, Otavan kirjasto
Clock Dance 2018
Suomentanut Markku Päkkilä
Kannen suunnittelu Kelly Blair
265 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

"Minä letitin ne ihan niin kuin äitikin", Willa sanoi.
Se oli totta, mutta Elaine meni katsomaan lettejään kaapinoven peilistä silmät kosteina. "Ei ne ole samalla tavalla!" hän sanoi. "Ne roikkuu."

Jokunen aika sitten muutaman ystävän kanssa tuli puhetta siitä, miten joskus tulee sellainen olo, että elämäänsä tarvitsee Anne Tylerin kirjoja. Totta! Arkisen oloisia fiktion naiskuvauksia, joiden päähenkilö on keski-ikäinen tai sitä iäkkäämpi, ja joissa ei välttämättä tapahdu mitään kovin dramaattista – mutta tapahtuu kuitenkin lähes kokonainen elämä. Tällaiset kirjat tarjoavat jonkin verran samaistumispintaa, laadukasta kerrontaa, ja usein Pohjois-Amerikan mantereelle sijoittuvina myös tuttua vierautta: paikat ja jotkut tavat ovat kaukaa, kuitenkin ne ovat hyvin tunnistettavissa. Kotoisaa eksotiikkaa, voisi sanoa.

Tuorein Tyler-suomennos Kellotanssi on juuri edellä kuvaillut kaltainen romaani. Se pureutuu muutamalle eri vuosikymmenelle sijoittuvan teoksen keskeishenkilön Willa Draken elämän käännekohtiin. Vuonna 1967 11-vuotiaan ailahtelevainen äiti katoaa hetkeksi. Kymmenen vuotta myöhemmin nuori aikuinen Willa menee naimisiin ja keskeyttää opintonsa. Ja vuonna 1997 hänestä tulee leski. Edelleen 20 vuotta myöhemmin, 2017, hän saa yllättävän puhelun, jonka seurauksena moni asia muuttuu.

Romaanin pisin jakso sijoittuu vuoteen 2017, jolloin siirrytään myös Tylerin tuotannolle ominaiseen Baltimoreen. Itse kuitenkin nautin enemmän kirjan alkupuolesta: äidin katoaminen paljastaa oleellista perheen koko tavasta olla ja luon pohjan Willan koko elämälle jonkinlaisena tarkkailijana, vaikka toki hän toimiakin osaa.

Kellotanssi ei ole Tylerin paras romaani (oma suosikkini on ehkä Aikaa sitten aikuisina tai Päivällinen koti-ikävä ravintolassa, hmm, tai Elämän tikapuilla, tai... no, monista hienoista on hankala valita!), sillä odotin ehkä jotain enemmän – tai jotain vähemmän: vähemmän sivuhenkilöitä, (kuten Suvi Aholakin HS:ssa kritisoi) sitä ettei erästä aseisiin liittyvää asiaa juurikaan kyseenalaisteta, myös Willan kömpelyys älypuhelimen kanssa tuntui epäuskottavalta.

No, pieniä juttuja kuitenkin, sillä kokonaisuudessaan Kellotanssi on varmaotteinen, ja oikea luottokirja Tylerin tuotannon ystäville. Etenkin perhe- ja sukulaisuussuhteiden sekä keski-ikäisen naisen ajatusten kuvaamisessa Tyler on Carol Shieldsiin (ja nykyisin myös Elizabeth Stroutiin) verrattavissa oleva taituri. Lohtu, armollisuus, tarkkanäköinen ihmiskuvaus ja älykäs huumori kannattelevat tätäkin Tylerin romaania.

Joel Haahtela: Marijan rakkaus

Joel Haahtela: Marijan rakkaus
Otava 2024
Kansi Päivi Puustinen
192 sivua
Kotimainen romaani

Hän pelkäsi monia asioita, mutta vanhojen maalausten ääressä pelko sammui, maailma siirtyi askeleen kauemmas. Elämä oli tyyntä ja selkeää, ikiaikaista ja paikallaan, jo aikaa sitten tapahtunutta.

Kaikki on siellä, kuin kansien välissä olevassa mikromaailmassa: mennyt ja nykyhetki, joku kadotettu ja uudelleen löydetty, lähes ikiaikaiset kaupungit, jonkun loppuminen tai ehkä alkaminen – tai niiden samanaikaisuus.

Niin, olen ollut taas Joel Haahtelan tekstin lumoissa. Kuten kuvasta näkee, olen haalinut itselleni kaikki hänen kirjansa enkä osaa nimetä suosikkiani (mutta ehkä rakkaimmat ovat Elena, Perhoskerääjä ja Lumipäiväkirja). Ihan vastikään ilmestynyt Marijan rakkaus saa päätyä suosikki-Haahteloideni joukkoon. Se on kirjailijan 15. romaani.

Teoksessa suomalainen nuori mies ja serbialainen Marija rakastuvat Prahassa kesällä 1996. Sitten Marija katoaa, mutta he tapaavat uudelleen 25 vuotta myöhemmin Triestessä, jossa Marija on arvioimassa vanhaa maalausta. Yöjuna vie nuoruudenrakastavaiset Roomaan, ja monenlaiset kysymykset risteilevät miehen mielessä: mitä vuosia sitten tapahtui, miksi Marija katosi, mitä kaikkea elämästä kulkee aina mukana ja miksi?

Myös lukija pohtii samoja kysymyksiä, myös muistoja ja unohduksia, sekä sitä mikä kaikki Haahtelan hahmoja on ollut rakentamassa. Haahtela osaa viljellä yksityiskohtia, joita – tai jonka tyylisiä, jos ei ihan samoja – löytyy useista hänen kirjoistaan. Tällä kertaa ihastuttavat mm. Chagallin rakastavaiset litografiana, Tarkovskin mestariteos Solaris, kaupungit Trieste, Rooma ja Praha, galaksit, sateen äänen rakastaminen sekä etenkin ajatus varjohistoriasta, miten "olemassaolomme oli rakennettu unohdukselle". Viimeksi mainittu on Marijan rakkaudessa keskeistä, jonkinlainen ajan synnyttämä suodin.

Kokonaisuudessa on hauskaakin, kuten fiktiota, jossa nuori kirjailija kapuaa Otavan kivilinnaan (graniitti-) ja pian pääsee haastatteluissa kertomaan metafiktiviivistä tarinaa – kuin silmäniskuja nuorelle itselleen. Myös sillä, kenen tarinaa kerrotaan, kenen tarinaan kertoja on joutunut, leikitellään.

Marijan rakkaus on haahtelamaiseen tyyliin sivumäärältään maltillinen ja samalla laaja romaani. Sen laajuus syntyy teemoista, jotka vaeltavat ihmismielen rakentamisen kysymyksistä taide- ja aatteellisiin viittauksiin. Haahtelan teksti kulkee ja viipyilee juuri sopivasti, antaa tilaa lukijalle, mutta syöttää paitsi päähenkilönsä muistoja kenties myös lukijan itsensä (ainakin, jos on samaa ikäluokkaa kirjailijan ja kirjan henkilöiden kanssa).

Haahtelan romaaneissa yhdistyvät aina etäältä katsomisen ja lähelle pääsemisen yhteisvaikutuksesta syntyvä haikea ja jopa viiltävä kauneus. Marijan rakkaudessa erityisen hienosti. Minulle se onkin Haahtelan parhaita vuosiin.

P.S. Vielä pari asiaa:

Olen käynyt Italiassa lukuisia kertoja, mutten koskaan Triestessä. Haahtelan romaanissa kaupunkia kuvaillaan että "kaikki Triestessä kerran majailleet palasivat kuolemansa jälkeen takaisin kaupunkiin ja vaelsivat sen syrjäisimmillä sivukaduilla hiljaisina kevätöinä". Haluan Triesteen (en välttämättä em. syystä, mutta)!

Solaris, yksi aukko elokuvasivistyksessäni. Korjattavissa, katsottava.

Virginie Grimaldi: Saman katon alla

 

Virginie Grimaldi: Saman katon alla
Otava 2024
Il nous restera ça 2022
Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings
297 sivua
Kustantamosta
Ranskalainen romaani

Jeanne nauraa ja kauhaisee hänelle lisää gratiinia. Se on ihan tavallinen arki-ilta, ihmisiä yhdessä keittiössä ruoan jälkeen, mutta heitä katsellessani minulla on pitkästä aikaa hyvä olo.

Tuleepa hyvä mieli, ajattelin kun näin Virginie Grimaldin romaanin Saman katon alla kannen. Miten raikas ja pariisilaishenkinen. Ajatukseni siinsivät kirjan nimen ja kannen kuvituksen perusteella pariisilaiseen taloon, jossa asuu mitä erilaisempia ihmisiä yhteisessä kimppakämpässä.

Eivätkä ajatukseni menneet edes pienen mutkan vertaa väärään suuntaan. Saman katon alla -romaanissa on kolme keskeishenkilöä. He ovat leskeksi jäänyt seitsemänkymppinen Jeanne, hiljattain kumppanistaan eronnut kolmekymppinen Iris ja 18-vuotias kondiittoriopiskelija Théo. Jokaisella on omat taakkansa kannettavanaan, elämä on antanut ja ottanut.

Yksin jäänyt Jeanne ei pysyt pitämään kaupunkiasuntoaan kustannusten vuoksi. Hän päättää ottaa alivuokralaisen ja vie ilmoituksen läpileipomoon. Siellä opiskeleva Théo tarvitsee kodin, yhtä lailla vailla kotia on Iris, joka on syystäkin lähtenyt entisestä elämästään. Keskenään erilaisen kolmikon yhteinen arki alkaa.

Kustantaja luonnehtii Grimaldin romaania sydämelliseksi, mikä osuu kyllä kohdilleen. Sydämellisyys ei tarkoita ällösöpöyttä, vaan romaanissa käsitellään yllättävänkin kipeitä asioita. Se on silti feelgood-romaani ja tarjoaa lukijalleen arjen sattumuksia, elämän tarjoamia yllätyksiä, tragediaa, uusia alkuja ja sitä lämmintä tunnelmaakin (tai ehkei pitäisi sanoa "silti", sillä hyvänmielen romaaneihin kuuluvat kaikki edellä mainitut piirteet). On ihanaa lukea kirjaa, jonka jokaiseen keskeishenkilöön kiintyy jollakin tavalla. Lukiessaan melkein alkoi toivoa, että asuisi (hetkellisesti) kimppakämpässä Pariisissa – tai että saisi kyläillä siellä! Pariisia muuten olisi voinut olla kirjassa enemmänkin.

Saman katon alla tarjoaa hyvää ja sympaattista välipalalukemista sellaista etsiville.