Thomas Schlesser: Monan katse

 

Thomas Schlesser: Monan katse
Otava 2025
Les yeux de Mona 2024
Suomentanut Lotta Toivanen
Kannen suunnittelu Piia Aho
406 sivua
Ranskalainen romaani

*Kirja saatu markkinointitarkoituksessa

Pienissä detaljeissakin näkyy maailman rajaton suuruus.

Leonardo, Vermeer, Turner, Degas, van Gogh, Monet, Hammershoi, O’Keeffe, Kahlo, Basquait… Taiteilijoita ja heidän teoksiaan, Pariisin ihmeelliset taidemuseot ja 10-vuotias tyttö, joka kerran viikossa tutustuu teoksiin isoisänsä kanssa. Thomas Schlesserin menestysromaani Monan katse luotsaa lukijansa 52 merkittävän taideteoksen äärelle ja on myös fiktiota sokeutumisvaarassa olevasta tytöstä.

Monan katse on monella tapaa kiinnostava ja antoisa kirja. Kiinnostavaa on tietenkin teoksen tietoteema: taiteen historia, taiteen kokeminen, tapa katsoa teoksia ja samalla maailmaa, itseäänkin. On ilo lukea eri tyylisuunnista, taiteilijoiden elämästä ja tekniikoista ja valinnoista, on kiehtovaa pysähtyä ja löytää teoksista uusia yksityiskohtia tai suuria linjoja, myös kokonaan uusia teoksia. Vanhin romaanissa esitelty teos on varhaisrenessanssia, Botticellia, uusin taas Pierre Soulagesin työ 2000-luvun alussa. Kirjan teosten joukossa on maalauksia, valokuvia ja veistoksia. Schlessler samalla kertoo (pääosin) länsimaisen kuvataiteen tarinaa.

Omalla tavallaan kiinnostavaa on sekin, miten Schlesserin kirja on samalla kertaa toisaalta niin syvällinen ja toisaalta naiivi. Naiivilla tarkoitan romaanin kehystarinaa: 10-vuotias tyttö saattaa menettää näkökykynsä, onhan sellainen traagista ja sydämeenkäyvää (ja mahdollista, totta kai). Ja sitten tytön ukki alkaa käyttää lapsenlastaan Pariisin kuuluisimmissa taidemuseoissa: yksi teos / viikko, kokonaisen vuoden ajan. Vuoden aikana taidehistoria tulee tutuksi myös lukijoille – eikä ihme, onhan kirjailija Thomas Schlesser taidehistorioitsija ja professori.

En ole ensimmäinen, jolle kirjasta tuli mieleen Jostein Gaarderin 1990-lukulainen hittiteos Sofian maailma, jossa melko löyhän kehystarinan keinoin ja nuoren tytön näkökulmasta tutustutaan filosofiaan. Monan katseen rakenteessa onkin paljon tuttua ja jotain sellaista kosiskelevaa menestysromaanimaisuutta, sillä onhan lukijoiden nyt rakastettava tällaisia tarinoita. Kyynisyys nostaa pakostakin päätään, onneksi vain hieman.

Sillä jos ja kun kyynisyyden pystyy laittamaan taka-alalle, on helppoa viehättyä paljosta, antaa taiteen tulla tykö, ottaa vastaan oivalluksia. Myös romaanin rauhallinen tempo tekee hyvää: miksei itsekin kävisi katsomassa vain yhtä teosta kerrallaan. Onnistuisinko siinä? En tiedä. Ehkä kokeilen joskus, onneksi on Museokortti.

Olen käynyt kerran Pariisissa ja vieraillut kahdessa kirjan museossa (Louvressa ja Orsayssa). Olisipa nyt innostavaa käydä noissa paikoissa uudelleen. Löytäisinkö samaa lumoa ja yksityiskohtia kuin Mona ja ukki? Pariisiin en ole kuitenkaan matkaamassa, mutta (tietenkin!) suunnittelen syksyisiä taidemuseoretkiä Suomessa. Teosten äärellä todellakin kannattaa pysähtyä. <3

P. S. Kirjassa on kolme kuvaliitettä, jotka ovat hyödyllisiä. Lukiessa on ilo katsella kuvia käsiteltävistä teoksista. Ainoa pieni harmi on se, että omassa painoksessani liitteistä kaksi ensimmäistä ovat väärässä järjestyksessä. Tarinassa Mona ja ukki vierailevat ensin Louvressa, mutta kuvaliitteiden ensimmäinen on Orsay.

Yeon Somin: Pieni korealainen keramiikkapaja

 

Yeon Somin: Pieni korealainen keramiikkapaja
Otava 2025
연 소민: 공방의 계절 2023
Suomentanut Taru Salminen
Kannen kuvitus Ensee
250 sivua
Kustantamosta
Eteläkorealainen romaani

Jeongmin ei voinut enää pysähtyä muutosten keskellä – hänen täytyi itse valita oma tulevaisuutensa.

Suloinen välipalakirja, joka toimisi erinomaisesti myös elokuvana. Se tuli mieleeni, kun suljin Yeon Sominin romaanin Pieni korealainen keramiikkapaja kannet.

Kyseessä on mitä tyypillisin hyvän mielen romaani. Se noudattaa lajityyppinsä kaavaa mallikkaasti: on päähenkilö, joka kaipaa elämäänsä jotain uutta tai muutosta tai pakoa käsillä olevasta arjesta. Ja on joku suloinen kirjakauppa, lankakauppa, kerrostalo, kyläkoulu tms., jonne palata tai muuttaa. On myös koko joukko erilaisia ihmisiä, joita tuo em. paikka yhdistää. Elämän ongelmia ratkotaan, löydetään jotain autenttiseksi katsottua, asiat ratkeavat jotenkin, lukijalle jää hyvä mieli.

Niin nytkin, kolmekymppisen Jeongminin elämä kriisiytyy, hän irtisanoutuu työstään tv-käsikirjoittajana ja viettää päiviä asunnossaan. Sattumalta hän astuu sisään pienen kahvilaan, joka osoittautuukin keramiikkapajaksi, jossa savi ja persoonallinen (ja mukava) yhteisö yhdistyvät. Jeongmin on löytämässä jotain uutta.

Eli tosiaan, sama kaava kuin muissakin feelgood-kirjoissa. Erilaiseksi ja täten raikkaaksi romaanin tekee sen sijoittuminen Koreaan. Tunnelma on osin erilainen kuin sinänsä ihanissa brittikirjoissa, jollain tapaa vähäeleisempi ja rauhoittavampi, vähemmän humoristinen. Synkkiäkin puolia (jotka nekin kuuluvat genreen) keramiikkapajan ihmisten kohtaloista löytyy, ehkä jotain hämmentävää (kuten kehonkuva-asia ja lähisuhdeväkivallan kuvaus). Pääosin romaani on kuitenkin lempeä ja lohdullinen, toiveikas, onnellinen. Sen rauhallisessa rytmissä on ehkä monien kaipaamaa pysähtymistä.

Uskoisin, että monen keramiikan harrastajan olisi helppoa innostua tästä romaanista. Itse en ole upottanut käsiäni saveen, mutta toisinaan ajatus on houkuttanut – nyt ehkä vielä enemmän.

No mutta, sitä (mahdollista) elokuvaa odotellessa. Kelpaisi sitä katsoa teetä keramiikkakupista juoden.

Gianni Solla: Ystävyyden oppimäärä

 

Gianni Solla: Ystävyyden oppimäärä
Otava, Otavan kirjasto 2024
Il ladro di quaderni 2023
Suomentanut Helinä Kangas
Kannen suunnittelu Piia Aho
256 sivua
Italialainen romaani

Olin juuri sellainen kuin Nicolas sanoi: eläin, joka tuntee pilvien tihentyvän horisontissa ja vaistoaa myrskyn lähestymisen.

Kesäkuussa kirjoitin kirjagramiin, miten vapaa-ajalla luetut kirjat eivät tuoneet minulle suuresti kaipaamaani lumoa. Tilanne on nyt kesälomani aikana korjaantunut, mutta haluan kuitenkin tuoda näitä aiempia Insta-postauksiani myös blogiin. Täällä ne taitavat pysyä paremmin tallessa tai ainakin hakukoneiden löydettävissä. Joten mennäänpä tismalleen samoin sanoin kuin alkukesästä:

Sieluni on suorastaan huutanut romaania, johon upota ja joka olisi samalla kertaa laadukas. Touko-kesäkuun taitteessa lukemani Domenico Starnonen Kepponen [ei vielä täällä blogissa, löytyy vain Instasta] oli ihan hyvä alku, ja:

Nyt vihdoin! Gianni Sollan Ystävyyden oppimäärä on oikeastaan kaikkea sitä, mitä uppoutumiskirjalta kaipaan. Se on osin haikea ja kaunis, osin rujo kuvaus ystävyydestä, joka saa alkunsa 1940-luvun Italiassa. Davide kasvaa sikafarmilla, hänellä on kampurajalka ja ankara isä. Mussolini lähettää juutalaisia pakkotöihin kylään, heidän joukossaan on kaunis Nicolas. Vastoin monia odotuksia Davide, Nicolas ja kylässä asuva tyttö Teresa muodostavat ystäväkolmikon, jonka elämänmatka on yhtä monihaarainen kuin – noh – elämä itse.

On ilo lukea romaania, joka vie mukanaan. Kahteen osaan, “Sikalan kotirenki” ja “Meren syvä syli”, jakautuva teos on sekä Daviden kasvutarina että ystävyyden elämänkaaren kuvaus. Teksti soljuu ja maalaa (muttei pensselöi liikaa) kuvaa sota-ajan ja sen jälkeisestä Italiasta, muuttuvista ajoista ja muuttuvasta ihmisestä. Tunteisiinkin teos vetoaa, sellaisella onnistuneesti vellovalla tavalla, jonka jälkihehkussa on hyvä olla hetki jos toinenkin vielä lukemisen jälkeenkin.

En olisi lukijana minä, jos en löytäisi jotain muttia. Sollan romaani on paikoin ylisentimentaalinen, lopun muutamasta käänteestä olisi voinut karsia jotain pois. En silti valita, tällainen kaunis, hyvin kirjoitettu (eli Otavan laadukkaaseen kirjastoon juuri sopiva) ja henkilöidensä maailmaan vievä romaani on ollut minulle lukumielessä parasta juuri. <3

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

 

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta
Otava 2025
Kansi Päivi Puustinen
237 sivua
Kotimainen romaani

Jos ihminen maalaa tarpeeksi kauan, häntä ei voi erottaa työstään. Siitä tulee olemassaoloa.

Ikääntyvä maalarimestari työstää maalausta, jota ei halua kenenkään näkevän. Iltaisin hän kirjoittaa ajatuksiaan ylös. Musertavia henkilökohtaisia menetyksiä kokenut mestari ottaa oppilaakseen vielä yhden nuoren lahjakkuuden, Jacobin. Uudet tuulet puhaltavat ja Jacob maalaa silkkikauppiaan muotokuvaan keltaista muodikkaasti ja taitavasti. Kohtalolla on oma osuutensa kaikkien elämään.

Joel Haahtelan 16. romaani vie lukijansa 1670-luvun Hollantiin, aikakauden mestarillisten maalausten, hengen ja ihmisyyden maailmaan – ihmisen ja hänen luojansa välisen yhteyden hakemiseen. Sielunpiirtäjän ilta on alaotsikoitu pienoisromaaniksi ja sellaisena se onkin taattua Haahtelaa: kooltaan pieni ja samalla siis kokoaan suurempi, ilmaisultaan tiivis ja silti täysi, sielua ravitseva, lempeä, melankolinen, kaunis.

Haahtelan teksti katsoo toisaalta sisäänpäin, henkilöidensä sisäiseen maailman ja elintilaan, toisaalta se avaa näkymiä laajalle, ikiaikaiseen. Nyt keskiössä ovat kuvataide ja taiteilijuus (pigmenttien jauhaminen, veden kantaminen, pinnan maalaaminen ja siten tilan avaruuden ja syvyyden luominen), sukupolvet, ikuinen kaipuu, lahjakkuus, elämän hiipuminen ja usko. Haahtelan viime vuosien tuotannossa on ollut jonkin verran myös uskonnollista etsintää, nyt vanhenevan mestarin mietteissä kuuluu pohdiskeleva, osin nöyrä ääni: Vai onko ihminen sittenkin hyvä? Olenko itse kadottanut Jumalan kuvan ihmisistä? Aihe on eittämättä tärkeä, mutta agnostikkosieluiselle lukijalle romaanissa on omat haasteensa – ja se on hyvä, pysähtyminen ja pohdiskelu.

Kuten kai aina, joku haahtelamainen taika tapahtuu ja luetusta on helppo lumoutua. Haahtela taitaa tunnelman, pienen ja suuren vaihtelun, ihmisen surun, herkkyyden ja luomiskyvyn. Tällä kertaa romaani on historiallinen, kuten myös kaksi vuotta sitten julkaistu Yö Whistlerin maalauksessa. Sijoittipa Haahtela teoksensa sitten nykyhetkeen tai menneeseen, on niissä aina läsnä monia kirjailijalle tuttuja piirteitä, kuten lumisateessa kuljeskelua (kaupungin rajalle saakka) ja perhonenkin (joka lentää edestakaisin maailmojen välillä)... Romaanissa Haahtela kuvaa, miten maailma sai alkunsa myrskyssä ja se myös päättyy myrskyyn. Rakastan tällaista tiivistä ja silti tilaa antavaa kuvausta.

Jos Sielunpiirtäjän ilta kantaisi jotain sävymaailmaa, heijastaisi se vanhojen hollantilaisten mestarien tummanvaloisaa värikylläisyyttä. Sielunpiirtäjän ilta onkin toisaalta taattua ja toisaalta – silti – hieman erilaista Haahtelaa. Ennen kaikkea se on rauhoittavaa kirjallisuutta, jollaista tarvitaan tänä nykyisenä maailmanaikana ehkä vielä kipeämmin kuin aikoihin.

Jouluinen kirjamatsi: Hanna Velling ja Jenny Bayliss

 

Talvinen kirjamatsi! Kumpi saa enemmän omenoita? 🍎

Lumiomena-blogin kultaisina vuosina tein muutaman kirjamatsi-tyylisen postauksen. Ja nyt, monen vuoden  jälkeen (ja myös ensimmäistä kertaa kirjagram-tililläni): hyvänmielen kirjamatsi. Oikeasti kyse ei tietenkään ole totisesta ottelusta kirjojen välillä. Satuin vain hybridilukemaan kaksi vuodenaikakirjaa. Hybridilukeminen tarkoittaa sitä, että aloin lukea kumpaakin teosta painettuna kirjana, mutta jatkoin loppuun äänikirjana.

Vastakkain, tai siis jouluomenoita keräämässä, ovat:

Hanna Velling: Pikkupakkasia ruukkikylässä * Bazar 2024 * Kansi Tiia Javanainen

Jenny Bayliss: Jouluksi kotiin * Otava 2024 * Suom. Anna-Mari Raaska

(Kumpikin kirja arvostelukappale kustantamosta)

Miten jouluomenat jakautuvat ao. kategorioissa?

Miljöö

Velling: Oikea suomalaisten ruukkikylien ilmentymä. Tiedättehän, kuin Mathildedahl, Strömfors ja ties mitkä kaikki muut yhdessä. Talvella! Kaikki ne rakennukset, omalaatuiset asukkaat jne.

Bayliss: Brittikylä! Yksi lempimiljööni missä vain kulttuurituotteessa. Suloinen ja omaperäinen.

Mahdoton valinta, menkööt omenat tasan. 🍎🍎🍎 - 🍎🍎🍎

Feelgood

Molemmissa on paljon hauskaa sanailua ja hahmoja sekä genrelle tyypillisesti myös vakavampia sävyjä. Tunteet kuuluvat aina feelgood-kirjoihin, joissa on hyvä olla jotain sydämeenkäyvää. Eniten sydämeeni kävi Ruukkikylä-kirjan Nappi-koira, mutta toisaalta Baylissin kirjassa isän kuolema tuo sisarukset yhteen. Tasan menee, mutta Nappi saa päälle sydämen. 🍎🍎🍎 - 🍎🍎🍎 ❤️

Talvisuus

Vaikea rasti, koska ruukkikylässä kuljetaan kevättä kohti, Jouluksi kotiin taas juhlitaan talvipäivänseisausta. Mutta Suomen talvi on aina Suomen talvi, pakko vetää kotiinpäin. Tässä omenat tietenkin Vellingin kirjalle. 🍎🍎 - 🍎🍎🍎

Sujuvuus

Feelgood-kirjan täytyy pitää lukija otteessaan. Painettuna kirjana kumpikin on genressään oikein mainio. Äänikirjaa kuunnellessa ainakin minulla ajatus alkaa usein harhailla ja ikävä kyllä Baylissin kohdalla niin kävi usein. Vellingin kirjan lyhyt luvut saivat (kuntosalilla) kuuntelijan kiitolliseksi, eli tämä kategoria menee nyt ruukkikylää kohti: 🍎🍎🍎 - 🍎

Voittaja on Hanna Vellingin Pikkupakkasia ruukkikylässä! Se voitti kahdessa kategoriassa sai Napin vuoksi sydämen päälle.

No, kirjamatsit eivät yhden (ja hyvin myötämielisen) lukijan tuomaroimana ole koskaan kovin reiluja. Kumpaakin kirjaa suosittelen kaikille, jotka haluavat lukea talvista hyvänmielenkirjallisuutta, ja näitä molempia voi hyvin lukea myös joulun jälkeen.

Sally Rooney: Intermezzo

 

Sally Rooney: Intermezzo
Otava 2024
Suomentanut Christina Sandu
446 sivua
Irlantilainen romaani

Paljain päin avoimen taivaan alla hän jatkaa eteenpäin – hiukset litistyneinä päätä myöten, kylmän sadeveden valuessa silmiin – ja hän vihaa veljeään, vihaa itseään ja tuntee hirvittävää surua.

Sally Rooneyn tuorein romaani Intermezzo on ollut varmasti monelle yksi tämän vuoden odotetuimmista. Minulle ei, mutta silti halusin lukea sen, sillä kaikki lukemani Rooneyn teokset ovat olleet vähintäänkin hyviä, vaikkei yksikään niistä ei ole vielä puhutellut minua täysin. Tunnistan Rooneyn lahjakkuuden – taitavuuden kuvata nuoria aikuisia ja jonkinlaista irrallisuuden tunnetta, luokkaeroja, irlantilaista yhteiskuntaa ja ihmisissuhteita. Ja hän on todella hyvä (ja minä rakastan Irlantia). Silti on jotain, josta en saa kiinni. Ehkä Rooney on minulle ikuisesti arvoitus, johon nytkin tartuin.

Intermezzo. Kuinka houkutteleva, hienokin nimi kirjalle: välisoitto musiikissa, välisiirto shakissa. Tässä tapauksessa etenkin jälkimmäinen.

Peter ja Ivan Koubek ovat Dublinissa asuvat veljekset, joilla suuri ikäero ja jotka ovat juuri menettäneet isänsä. Peter on juristi, Ivan pelaa shakkia. Ihmissuhteiden osalta Peter koettaa tasapainoilla nuoren Naomin ja ikäisensä Sylvian välillä. Ivanilla ei ole ollut kovin paljon onnea rakkaudessa, mutta hän löytää yhteyden erosta toipuvan Margatin kanssa. Kaikissa edellä mainituissa suhteissa on haasteita, mutta eniten niitä on ehkä veljesten välillä.

Intermezzo on aika massiivinen, raskaslukuinenkin romaani. Lähes 450-sivuisesta kirjasta olisi voinut tiiviistää ainakin neljänneksen pois eikä lukija olisi välttämättä kaivannut mitään lisää. Ainakin itse pitkästyin, mutta Rooneyn arvoitukseen omalla kohdallani yhdistyy kiehtovuus ja jo mainittu taitavuus: jotenkin lukemista oli vaan jatkettava.

Ehkä yksi vastaus Rooneyn arvoitukseen on siinä, miten hän osaa luoda taustaltaan (usein muttei aina) keskiluokkaisia ja samalla jotenkin niin siipirikkoja henkilöhahmoja ja heidän keskinäistä dynamiikkaansa. Niin nytkin, veljessuhteen kuvauksena Rooneyn romaani on tarkkanäköinen: kumpikin veljes toimii kertojana eikä lukijan ole vaikea valita suosikkiaan. Yhtä lailla hienosti Rooney sanoittaa myös hetkiä: kohtaamisia, keskusteluja, sisäistä kipua, tiettyä kepeyttäkin kaikessa ihmisyyden painolastissa.

En haluaisi sanoa tätä, mutta minulle Intermezzo on Rooneyn huonoin teos. Ja kyse on siis hyvästä romaanista, mitään varsinaisesti huonoa Intermezzossa ei ole. Rooney on luultavasti aina hyvä. Siksi _saatan_ tarttua kirjailijan seuraavaankin teokseen. Tai no, niin varmasti tulen tekemään.

Puhutteleeko Rooney teitä muita ja minkä verran?

Samuel Burr: Täydellinen arvoitus

 

Samuel Burr: Täydellinen arvoitus
Otava 2024
The Fellowship of Puzzlemakers 2024
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kansi Elina Warsta
443 sivua
Kustantamosta
Brittiläinen romaani

Minkä vuoksi kaikesta täytyy tehdä peliä? Clayton mietti.

Jos Pippa halusi kertoa hänelle jotakin, jos hänen menneisyydestään olisi jotain tietoa saatavilla, miksei tämä voinut yksinkertaisesti kirjoittaa siitä? Ei ollut reilua, että hänen piti selviää asia avaamalla lukittu arvoitusten laatikko.

Viime aikoina on satanut hetkittäin rankastikin. Sadepäivien tunnelma sopi kuta kuinkin täydellisesti Samuel Burrin romaanin Täydellinen arvoitus lukemiseen.

Clayton Stamper on varttunut erikoisessa arvoitusten laatijoiden yhteisössä. Nyt yhteisön perustaja ja Claytonin kasvattiäiti Pippa on kuollut eikä Clayton vieläkään tiedä oman syntyperänsä taustoja eikä sitä, miksi hänet oli vauvana jätetty Arvuuttajien klubin ovelle kauniissa hatturasiassa. Clayton on arvoitus, jonka ratkaisemiseksi Pippan jäämistöstä löytyy vihjeitä.

Burrin romaani kulkee kolmessa eri aikatasossa ja tarjoaa vihjeitä – arvoituksia, sanaristikoita ja pulmapähkinöitä – myös lukijalle. Se on, kuten takakansikin lupaa, sydämellinen ja hauska arvoitusromaani yhteisössä asuvista ihmisistä, jotka kaikki ovat omanlaisiaan persoonia. Monella tapaa teos onkin täydellinen lukuromaani. Onhan siinä juuri oikeanlaista tunnelmaa, joka vie anglofiilien päiväuniin: on vanha Creighton Hall, jossa arvoitusten laatijat asuvat, on sadetta ja teehetkiä, omalaatuisia ihmisiä. Myös lukija pääsee halutessaan ratkaisemaan arvoituksia. Kirjassa on myös sateenkaarevia teemoja.

Kaikesta huolimatta koin romaanin paikoin hivenen turhan venytetyksi ja hyväntahtoiseksi, onneksi en kuitenkaan imeläksi. Tempaannun toki mukaan, joten tiivistäen: Nautinnollisen lukuromaanin ja unelmien brittitunnelmien kaipuuseen Täydellinen arvoitus on toimii paremmin kuin hyvin.

Anne Tyler: Kellotanssi

Anne Tyler: Kellotanssi
Otava 2024, Otavan kirjasto
Clock Dance 2018
Suomentanut Markku Päkkilä
Kannen suunnittelu Kelly Blair
265 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

"Minä letitin ne ihan niin kuin äitikin", Willa sanoi.
Se oli totta, mutta Elaine meni katsomaan lettejään kaapinoven peilistä silmät kosteina. "Ei ne ole samalla tavalla!" hän sanoi. "Ne roikkuu."

Jokunen aika sitten muutaman ystävän kanssa tuli puhetta siitä, miten joskus tulee sellainen olo, että elämäänsä tarvitsee Anne Tylerin kirjoja. Totta! Arkisen oloisia fiktion naiskuvauksia, joiden päähenkilö on keski-ikäinen tai sitä iäkkäämpi, ja joissa ei välttämättä tapahdu mitään kovin dramaattista – mutta tapahtuu kuitenkin lähes kokonainen elämä. Tällaiset kirjat tarjoavat jonkin verran samaistumispintaa, laadukasta kerrontaa, ja usein Pohjois-Amerikan mantereelle sijoittuvina myös tuttua vierautta: paikat ja jotkut tavat ovat kaukaa, kuitenkin ne ovat hyvin tunnistettavissa. Kotoisaa eksotiikkaa, voisi sanoa.

Tuorein Tyler-suomennos Kellotanssi on juuri edellä kuvaillut kaltainen romaani. Se pureutuu muutamalle eri vuosikymmenelle sijoittuvan teoksen keskeishenkilön Willa Draken elämän käännekohtiin. Vuonna 1967 11-vuotiaan ailahtelevainen äiti katoaa hetkeksi. Kymmenen vuotta myöhemmin nuori aikuinen Willa menee naimisiin ja keskeyttää opintonsa. Ja vuonna 1997 hänestä tulee leski. Edelleen 20 vuotta myöhemmin, 2017, hän saa yllättävän puhelun, jonka seurauksena moni asia muuttuu.

Romaanin pisin jakso sijoittuu vuoteen 2017, jolloin siirrytään myös Tylerin tuotannolle ominaiseen Baltimoreen. Itse kuitenkin nautin enemmän kirjan alkupuolesta: äidin katoaminen paljastaa oleellista perheen koko tavasta olla ja luon pohjan Willan koko elämälle jonkinlaisena tarkkailijana, vaikka toki hän toimiakin osaa.

Kellotanssi ei ole Tylerin paras romaani (oma suosikkini on ehkä Aikaa sitten aikuisina tai Päivällinen koti-ikävä ravintolassa, hmm, tai Elämän tikapuilla, tai... no, monista hienoista on hankala valita!), sillä odotin ehkä jotain enemmän – tai jotain vähemmän: vähemmän sivuhenkilöitä, (kuten Suvi Aholakin HS:ssa kritisoi) sitä ettei erästä aseisiin liittyvää asiaa juurikaan kyseenalaisteta, myös Willan kömpelyys älypuhelimen kanssa tuntui epäuskottavalta.

No, pieniä juttuja kuitenkin, sillä kokonaisuudessaan Kellotanssi on varmaotteinen, ja oikea luottokirja Tylerin tuotannon ystäville. Etenkin perhe- ja sukulaisuussuhteiden sekä keski-ikäisen naisen ajatusten kuvaamisessa Tyler on Carol Shieldsiin (ja nykyisin myös Elizabeth Stroutiin) verrattavissa oleva taituri. Lohtu, armollisuus, tarkkanäköinen ihmiskuvaus ja älykäs huumori kannattelevat tätäkin Tylerin romaania.

Joel Haahtela: Marijan rakkaus

Joel Haahtela: Marijan rakkaus
Otava 2024
Kansi Päivi Puustinen
192 sivua
Kotimainen romaani

Hän pelkäsi monia asioita, mutta vanhojen maalausten ääressä pelko sammui, maailma siirtyi askeleen kauemmas. Elämä oli tyyntä ja selkeää, ikiaikaista ja paikallaan, jo aikaa sitten tapahtunutta.

Kaikki on siellä, kuin kansien välissä olevassa mikromaailmassa: mennyt ja nykyhetki, joku kadotettu ja uudelleen löydetty, lähes ikiaikaiset kaupungit, jonkun loppuminen tai ehkä alkaminen – tai niiden samanaikaisuus.

Niin, olen ollut taas Joel Haahtelan tekstin lumoissa. Kuten kuvasta näkee, olen haalinut itselleni kaikki hänen kirjansa enkä osaa nimetä suosikkiani (mutta ehkä rakkaimmat ovat Elena, Perhoskerääjä ja Lumipäiväkirja). Ihan vastikään ilmestynyt Marijan rakkaus saa päätyä suosikki-Haahteloideni joukkoon. Se on kirjailijan 15. romaani.

Teoksessa suomalainen nuori mies ja serbialainen Marija rakastuvat Prahassa kesällä 1996. Sitten Marija katoaa, mutta he tapaavat uudelleen 25 vuotta myöhemmin Triestessä, jossa Marija on arvioimassa vanhaa maalausta. Yöjuna vie nuoruudenrakastavaiset Roomaan, ja monenlaiset kysymykset risteilevät miehen mielessä: mitä vuosia sitten tapahtui, miksi Marija katosi, mitä kaikkea elämästä kulkee aina mukana ja miksi?

Myös lukija pohtii samoja kysymyksiä, myös muistoja ja unohduksia, sekä sitä mikä kaikki Haahtelan hahmoja on ollut rakentamassa. Haahtela osaa viljellä yksityiskohtia, joita – tai jonka tyylisiä, jos ei ihan samoja – löytyy useista hänen kirjoistaan. Tällä kertaa ihastuttavat mm. Chagallin rakastavaiset litografiana, Tarkovskin mestariteos Solaris, kaupungit Trieste, Rooma ja Praha, galaksit, sateen äänen rakastaminen sekä etenkin ajatus varjohistoriasta, miten "olemassaolomme oli rakennettu unohdukselle". Viimeksi mainittu on Marijan rakkaudessa keskeistä, jonkinlainen ajan synnyttämä suodin.

Kokonaisuudessa on hauskaakin, kuten fiktiota, jossa nuori kirjailija kapuaa Otavan kivilinnaan (graniitti-) ja pian pääsee haastatteluissa kertomaan metafiktiviivistä tarinaa – kuin silmäniskuja nuorelle itselleen. Myös sillä, kenen tarinaa kerrotaan, kenen tarinaan kertoja on joutunut, leikitellään.

Marijan rakkaus on haahtelamaiseen tyyliin sivumäärältään maltillinen ja samalla laaja romaani. Sen laajuus syntyy teemoista, jotka vaeltavat ihmismielen rakentamisen kysymyksistä taide- ja aatteellisiin viittauksiin. Haahtelan teksti kulkee ja viipyilee juuri sopivasti, antaa tilaa lukijalle, mutta syöttää paitsi päähenkilönsä muistoja kenties myös lukijan itsensä (ainakin, jos on samaa ikäluokkaa kirjailijan ja kirjan henkilöiden kanssa).

Haahtelan romaaneissa yhdistyvät aina etäältä katsomisen ja lähelle pääsemisen yhteisvaikutuksesta syntyvä haikea ja jopa viiltävä kauneus. Marijan rakkaudessa erityisen hienosti. Minulle se onkin Haahtelan parhaita vuosiin.

P.S. Vielä pari asiaa:

Olen käynyt Italiassa lukuisia kertoja, mutten koskaan Triestessä. Haahtelan romaanissa kaupunkia kuvaillaan että "kaikki Triestessä kerran majailleet palasivat kuolemansa jälkeen takaisin kaupunkiin ja vaelsivat sen syrjäisimmillä sivukaduilla hiljaisina kevätöinä". Haluan Triesteen (en välttämättä em. syystä, mutta)!

Solaris, yksi aukko elokuvasivistyksessäni. Korjattavissa, katsottava.

Virginie Grimaldi: Saman katon alla

 

Virginie Grimaldi: Saman katon alla
Otava 2024
Il nous restera ça 2022
Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings
297 sivua
Kustantamosta
Ranskalainen romaani

Jeanne nauraa ja kauhaisee hänelle lisää gratiinia. Se on ihan tavallinen arki-ilta, ihmisiä yhdessä keittiössä ruoan jälkeen, mutta heitä katsellessani minulla on pitkästä aikaa hyvä olo.

Tuleepa hyvä mieli, ajattelin kun näin Virginie Grimaldin romaanin Saman katon alla kannen. Miten raikas ja pariisilaishenkinen. Ajatukseni siinsivät kirjan nimen ja kannen kuvituksen perusteella pariisilaiseen taloon, jossa asuu mitä erilaisempia ihmisiä yhteisessä kimppakämpässä.

Eivätkä ajatukseni menneet edes pienen mutkan vertaa väärään suuntaan. Saman katon alla -romaanissa on kolme keskeishenkilöä. He ovat leskeksi jäänyt seitsemänkymppinen Jeanne, hiljattain kumppanistaan eronnut kolmekymppinen Iris ja 18-vuotias kondiittoriopiskelija Théo. Jokaisella on omat taakkansa kannettavanaan, elämä on antanut ja ottanut.

Yksin jäänyt Jeanne ei pysyt pitämään kaupunkiasuntoaan kustannusten vuoksi. Hän päättää ottaa alivuokralaisen ja vie ilmoituksen läpileipomoon. Siellä opiskeleva Théo tarvitsee kodin, yhtä lailla vailla kotia on Iris, joka on syystäkin lähtenyt entisestä elämästään. Keskenään erilaisen kolmikon yhteinen arki alkaa.

Kustantaja luonnehtii Grimaldin romaania sydämelliseksi, mikä osuu kyllä kohdilleen. Sydämellisyys ei tarkoita ällösöpöyttä, vaan romaanissa käsitellään yllättävänkin kipeitä asioita. Se on silti feelgood-romaani ja tarjoaa lukijalleen arjen sattumuksia, elämän tarjoamia yllätyksiä, tragediaa, uusia alkuja ja sitä lämmintä tunnelmaakin (tai ehkei pitäisi sanoa "silti", sillä hyvänmielen romaaneihin kuuluvat kaikki edellä mainitut piirteet). On ihanaa lukea kirjaa, jonka jokaiseen keskeishenkilöön kiintyy jollakin tavalla. Lukiessaan melkein alkoi toivoa, että asuisi (hetkellisesti) kimppakämpässä Pariisissa – tai että saisi kyläillä siellä! Pariisia muuten olisi voinut olla kirjassa enemmänkin.

Saman katon alla tarjoaa hyvää ja sympaattista välipalalukemista sellaista etsiville.

Neljä jouluista kirjavinkkiä

 

Yksi vuoden ihanimmista ajoista on joulu. Näin ainakin omalla kohdallani, varmasti monien muidenkin. Siitä ilosta neljä erilaista jouluista kirjaa kirjailijan mukaisessa aakkosjärjestyksessä:

Charles Dickens: Saiturin joulu (Kirjalito 2008, suom. Antti Autio)

Kirja ei ehkä esittelyjä kaipaa, sillä monet tuntevat Ebenezer Scroogen, tuon itsekkään pihistelijän ja nimeään myöten Roope Ankankin esikuvan. Opettavaisessa tarinassa itara Scrooge kohtaa joulun henget - menneen, nykyisen ja tulevan – ja saa tietenkin tärkeän opetuksen, että rakkaus ja anteliaisuus kantavat ilkeyttä ja saituutta paremmin. Tähän klassikkoon voi palata vuosi vuodelta, kaiken kukkuraksi jouluinen Lontoo on tietenkin sadunomaisen lumoava. 

Claire Keegan: Nämä pienet asiat (Tammi, Keltainen kirjasto 2023, suom. Kristiina Rikman)

Tästä kirjasta postasin ihan hiljattain. Niin vaikuttunut siitä olen, että poimin sen näiden neljän vinkkini joukkoon. Aiemmassa postauksessani kirjoitin: Keeganin talvinen tarina on täydellinen joulunalusaikaan. Teoksessa kohdallaan on ihan kaikki. "Nämä pienet asiat" on niin kaunis, vahvasti sydänalaa puristava ja toiveikas kirja, että minulta loppuvat sanat.  Näin on, mikä hieno, hieno kirja – ja sellainen, jonka myös voisin lukea uudelleen vaikka vuosi vuodelta.

Sirkka Knuutila, kuvitus Olga Badulina: Rosmariini ja joulutoiveiden arvoitus (Avain 2023)

Kirja kuin joulukalenteri: tarina jatkuu päivän kerrallaan aina joulukuun ensimmäistä aattoon saakka. Rosmariini on tonttutyttö, jolla on tapana päätyä seikkailuihin. Tällä kertaa nippu lasten toivomuskirjeitä on kadonnut! Miten joulupukki nyt osaa toimittaa oikeanlaiset lahjat perille? Kuka on vienyt kirjeet? Neuvokas Rosmariini selvittelee kadonneiden kirjeiden arvoitusta, kohtaa muun muassa kotitonttuja ja menee noidan pakeille. Suloinen ja sopivan jännittävä tarina sopii luettavaksi kenelle tahansa, Olga Badulinan värikylläinen kuvitus on ihastuttavan nostalgista.

Rosmariini on kirja meiltä töistä ja toimin sen kustannustoimittajana. Se oli tietenkin valtava ilo. Kiitos Sirkka ja Olga!

Jenni Multisilta: Umpihangessa alttarille (Otava 2023, ennakkokappale kustantajalta)

Mitä mainioin hyvän mielen romaani! Tällä kertaa onnetar puuttui lukuvalintoihini. Ensiksikin sain kirjasta markkinointikappaleen, sitten vielä yksi kirjagram-tuttavani vinkkasi Multisillan kirjasta minulle, kun kuulutin kaipailevani jotain jouluista luettavaa. Ilman suositusta en ehkä olisi osannut tarttua tähän mainioon kirjaan.

Kirjassa somevaikuttaja Milan on määrä mennä naimisiin jouluna, tiedossa olisi sponsoreita, häävideosarja jne. Mutta sulhanen ei haluakaan mennä naimisiin. Mila suostuttelee nuoruudenihastuksensa Artun esittämään sulhasta. Kaikki ei tietenkään ole tässä, sillä Milan sisko Laura on viimeisillään raskaana ja veli Jesse puolestaan on salannut eronsa. Edessä on monenlaisia käänteitä, sateenkaarevuutta, noloja tilanteita, nasevaa sanailua – ja takuulla paljon jouluista tunnelmaa.

Umpihangessa alttarille oli minulle lajissaan täysosuma: kevyt mutta täydellinen joulukirja, joka naurattaa ja myös koskettaa. Kaiken joulusöpöilyn rinnalla kirjassa on myös vakavia sävyjä. Ja huumoria, joka on aidosti raikasta. Että Slay the Bells vaan!

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja

 

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja
Otava, Otavan kirjasto 2023
空芯手帳 2020
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Kannen kuva Seb Agresti
163 sivua
Arvostelukappale
Japanilainen romaani

Kuka keittäisi kahvin ja siivoiiasi jäljet, kun tuli vieraita? Kenen puoleen firmassamme piti kääntyä, jos maito loppuisi kesken? Minun haluttiin laativan tarkat ohjeet tietokoneella. Miestyöntekijät neuvottelivat asiasta poissa ollessani ja päättivät, että suoraan yliopistosta yritykseemme työllistynyt nuori mies saisi kahvitarjoilun kontolleen.
"Yllättävän helppoa!" nuorukainen totesi innostuneesti, kun olin hänen pyynnöstään näyttänyt, miten kahvia laitettiin.
"Niinpä, siksihän sitä sanotaan pikakahviksi."

Kuten kaikki tiedämme, tasa-arvo ei toteudu kaikilla työpaikoilla. On monenlaista syrjintää: näkyvää ja tietoista, rakenteissa olevaa, piilotettua. Emi Yagin romaanissa Tyhjyyspäiväkirja 34-vuotias Shibata työskentelee paperirullien kartonkihylsyjä valmistavan yrityksen toimistossa. Hän on koulutettu, älykäs, itsenäinen nainen, joka kuitenkin jaostonsa ainoana huolehtii siitä, että kaikilla on kahvia, ja siivoaa kahvikupit pois. Kukaan ei muu ei koskaan auta tai huomaa. Shibata tekee paljon ylimääräistä, koska on nainen. Kunnes erään kerran hän keksii ilmoittaa olevansa raskaana. Pieni, nopea valhe saa aikaan muutoksia työpaikalla. Ja sitten Shibatan vatsa alkaa oikeastikin kasvaa.

Yagin romaani on tiivis, samalla kertaa tavalla kevyt ja painava. Sen keveys syntyy nopealukuisuudesta, raskausviikkojen mukaisesti (Shibata merkitsee kaiken tunnollisesti äitiyssovellukseen) etenevä romaani koostuu melko lyhyistä luvuista. Myös aihe on näennäisen leikkisä, mutta kaikkea keveyttä kehystää harmauden paino. Tuo paino lähestyy Shibataaa ja lukijaa niin työpaikan kuin muun yhteiskunnan käytänteissä sekä Shibatan lähipiirin ihmisissä ja hänen omassa yksinäisyydessään. Hienosti realismista kohti surrealismia taipuva romaani käsittelee siis isoja teemoja.

"Tarvitsiko maailma tosiaan moista määrää pahviputkia..."

Tyhjyyspäiväkirja on eittämättä raikas ja omalla tavallaan ravisteleva. Lukijana olisin toivonut tuota ravistelua vieläkin enemmän. En tunne japanilaista yhteiskuntaa, joten voin olla väärässä, mutta minulle Yagin kritisoima sukupuolidikotomia olisi saanut olla laajempikin. Miten kirjan työyhteisössä kohdattaisiin sukupuolten moninaisuus? Tyhjyyspäiväkirjassa kyse on nimenomaan naisen asemasta suhteessa miehiin. Toki johonkin aihe täytyy rajata. Ja eipä silti, monet romaanissa esitetyt asiat ovat universaaleja. Kuka esimerkiksi Suomessa tekee valtaosan metatöistä?

Yagin romaani on niitä teoksia, joita luonnehtimaan sopii usein ylikäytetty ja monitulkintainen adjektiivi "mielenkiintoinen". En tiedä, jääkö Tyhjyyspäiväkirjasta lopulta kovin isoa lukumuistijälkeä. Sen aihepiiri on kuitenkin omaperäinen ja loppu hyvällä tavalla hämmentävä. Tätä kirjoittaessani mietin, että mitä ihmettä luin, mitä romaanissa tapahtui _todella_. Saatanpa lukea kirjan viimeiset luvut vielä uudestaankin.

Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja

Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja
Otava 2022
Quaderno Proibito 1952
Suomentanut Anna Louhivuori
Kannen suunnittelu Mirjami Marttila
280 sivua
Italialainen romaani

26. marraskuuta 1950

Tein virheen ostaessani tämän vihon, suuren virheen. Mutta nyt on myöhäistä katua sitä; vahinko on jo tapahtunut. En edes tiedä, mikä sai minut hankkimaan sen. Se oli pelkkä sattuma. En ikinä ole ajatellutkaan ruveta pitämään päiväkirjaa, jo senkin vuoksi, että päiväkirjan on pysyttävä salaisena ja että siis olisi kätkettävä se Micheleltä ja lapsilta.

Jo alku on herkullinen: perheenäiti ostaa itselleen salaa mustan vihkon, josta tulee hänen piilotettu päiväkirjansa. Ostotapahtumakin on jännittävä. Sunnuntaiaamuna Valeria lähtee hakemaan miehelleen tupakkaa. Kaupungilla hän pysähtyy ostamaan kimpun kehäkukkia, tupakkakaupassa hän huomaa kiiltäväkantisen vihkon, mutta sunnuntaisin vihkoja ei myydä. Poliisi voi vahtia kaupan ovella, ettei pyhäpäivänä myynnissä ole kuin tupakkaa.

Päiväkirja mullistaa Valerian maailman. Aiemmin perheelleen, puolisolleen ja kahdelle aikuiselle lapselleen, omistautunut joskin toimistotyötä tekevä keski-ikäinen nainen löytää itselleen jotain omaa ja samalla paljon itsestään.

1950-luvun Italiaan sijoittuva Alba De Céspedesin romaani Kielletty päiväkirja käsittelee naisen paikkaa ja yhteiskuntaa päiväkirjamuodossa. Päiväkirjaksi kirjoitettuna sen muoto on hyvin yksityinen, mutta kaunokirjana, fiktiona, se on tietenkin laajoja ihmisjoukkoja puhuttelevaa. Keskiössä ovat naisen tunteet, äitiys ja omien lasten aikuistuminen, muutokset pari- ja muissa ihmissuhtessa, oma tila, kehollisuus.

Omien lastensa edessä äidin täytyy aina käyttäytyä niin kuin hän ei olisi koskaan ollut missään tekemisissä näiden asioiden kanssa. Juuri tämä vilpillisyys saa meidät kuivettumaan.

De Céspedesin kirja vie mukanaan ja sen parissa pääsee syvälle. Silti tekstissä on raskassoutuisuutta — tarkoituksella, sillä kovin ahdas Valerian ajan maailma on. On koti, työpaikka, perhe, suku, perinteet ja tapakulttuuri. Kirjoittaminen vapauttaa ajattelemaan. On paljon sellaista, mitä vain Valeria huomaa, ja on myös toiveita onnesta, erilaisesta elämästä, mahdollisuuksista.

Nykylukijalle romaani avaa näkymiä paitsi menneiden vuosikymmenien keskiluokkaiseen ja eurooppalaiseen arkeen, on myös edelleen yllättävän ajankohtainen. Moni asia on muuttunut, mutta kaikki eivät. Viime aikoina esimerkiksi metatyöt ovat puhuttaneet niin mediassa kuin monissa kodeissakin. Samoin ristiriitainen suhtautuminen instituutioihin sekä mahdollisuus itsensä arvostamiseen ovat alati kurantteja teemoja.

Kielletty päiväkirja on sellaista kirjallisuutta, jota lähtökohtaisesti rakastan: arkista, syvää, sisäistä maailmaa käsittelevä, erinomaisesti kirjoitettu.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär
Otava 2022
Kansi Jussi Karjalainen
464 sivua
Kotimainen romaani

Avasin oven ja hän seisoi siinä tuijottaen minua vaaleanharmailla silmillään. Huopahattu muodikkaasti vinossa, mutta ei niin paljon, että häntä olisi erehtynyt luulemaan pariisittareksi. Ei, ranskalainen hän ei ollut. Aivan liian pitkä. Eikä kirjailija.

Hän ei ole kirjailija eikä ranskalainen. Mutta tyylikäs on hän, vaitonainen – ja suomalainen. 1930-luvun Pariisissa Gertrude Stein ja Alice B. Toklas palkkaavat talouteensa keittäjäksi suomalaisen Margitin, joka on työssään taitava ja hengeltään sivistynyt. Margitin persoona lumoaa etenkin Alicen, joka ei voi ihmettelemättä keittäjän sivistystä ja pohtimatta tämän menneisyyttä. Margitilla on syynsä olla vaitonainen menneestään 1910- ja 20-lukujen Paraisilla, jossa hän siskonsa Astridin kanssa toimii piikana.

Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjätär on herkullinen romaani, jota voisi luonnehtia biofiktioksi. Steinilla ja Toklasilla todellisuudessakin oli Margit-niminen suomalainen keittäjä, joka mainitaan Alice B. Toklasin keittokirjassa (1954, suom. 2004). Myös oikea Margit oli sivistynyt ja hyvin pukeutunut, mutta Parkkisen romaanissa tapahtumat ovat fiktiota, kuten toki on Margit romaanihahmonakin.

Oikeassa elämässä asiat ovat epämiellyttävän monimutkaisia.

Hienosti ja yllättävästikin rakentuvassa romaanissaan Parkkinen luo kauniskielisen ja tummasävyisen kudelman, joka on samalla kertaa täsmäkirja kulttuurihistorian ja kirjallisuuden ystäville, mysteeri, kertomus sisaruudesta, rakkaudesta ja asioista, joita ei voi jättää taakseen. Hidastempoinen mutta mukaansatempaiseva kirja vuorottelee niin aikakausien, paikan kuin kertojien ja kerronnan osalta: Pariisiin sijoittuvissa osioissa kertojana on Toklas, Paraisten tapahtumista puolestaan kertoo kirjeissään Ulriikka Melvas -niminen puutarhuri. Jussi Karjalaisen suunnittelema kaunis kansi antaa hienovaraisia vihjeitä menneistä tapahtumista.

Olen pitänyt kaikista lukemistani Parkkisen kirjoista eikä Neiti Steinin keittäjätär pettänyt korkeita odotuksiani. Nautin etenkin Pariisiin sijoittuvista osioista ja siitä, millaiseksi Parkkinen Steinin ja Toklasin talouden ja seurapiirin kirjoittaa. Läsnä ovat taiteilijatuttuvat, ruoka, jossain määrin epätasa-arvoinen mutta silti vakaa parisuhdekin: Emme olleet aina onnellisia, mutta me olimme aina yhdessä.

Ei siis ihmekään, että mieleni tekee nyt lukea Alice B. Toklasin keittokirja (Steiniakaan en muuten ole koskaan lukenut). 

Yasushi Inoue: Äitini tarina

Yasushi Inoue: Äitini tarina
Otava, Otavan kirjasto 1986
Englannista suomentanut Jarkko Laine
Alkuteos Waga no haha no ki 1975
Japanilainen romaani

Viime keväänä luin useamman Otavan kirjaston vanhemmat teoksen, koska kirjagramissa oli silloin meneillään Kevät Otavan kirjastossa -niminen haaste. Edellisenä syksynä oli vastaava Tammen Keltaisen kirjaston merkeissä. Toki muutenkin olen lähtökohtaisesti pitänyt näistä kustantamoiden laatusarjoista, mutta hienot haasteet innostivat etsimään luettavaksi etenkin hieman vanhempia kirjoja.

Eräs lukemani oli Yasushi Inouen Äitini tarina, on julkaistu suomeksi vuonna 1986, silloin Jarkko Laineen englannista suomentamana. Kolofonisivun tiedot väittävät, että englanninkielinen Chronicle of My Mother olisi alkuteos, mutta asian laita ei näin ole vaan teos on julkaistu alkujaan japaniksi nimellä Waga no haha no ki. Oikea tieto löytyykin onneksi mm. juuri Otavan kirjaston nettisivuilta. Laineen suomennos on sekin kelpo työtä ja sujuvaa luettavaa.

Kolmeen osaan jakautuva pieni romaani on melankolinen kuvaus luopumisesta. Teoksen päähenkilö luopuu äidistään, jonka muistisairaus vie sinänsä kunnioitettavassa 89 vuoden iässä. Samalla se on romaani perhesiteistä, maaseudusta ja kaupungista, hoivasta ja jaksamisesta sekä siitä, mitä ja miten, miten moninaisin tavoin, lopulta muistetaan. Romaanin pääteemana on muistisairaus (sekä elämä yleensä), joka tulee varmasti monia lukijoita liki jollain tapaa — niin minuakin osan sukuni myötä.

Äitini tarina on läpeensä realistinen ja jotenkin, jos niin voi sanoa, mielikuvien perijapanilainen romaani. Japanilaisessa kirjallisuudessa on usein jotain sellaista vaikeasti määriteltävää, joka minuun vetoaa, ja nämä realistis-mietiskelevät vetoavat ehkä murakamilaista fantasiaa enemmän, vaikka toki pidän niistäkin (ja usein ihan hurjan paljon). Inoue kuvaa sekulaaria tapakulttuuria sekä Japanin buddhalaisia rituaaleja kauniisti.

Tällainen toteavalla tavalla kertova ja samalla kuitenkin elämää surumielisesti mietiskelevä romaani sopi luettavaksi loskaisena keväänä pääsiäisen alla — ja yhtä lailla nyt tätä tekstiä blogiin tuodessa: vuodenaikojen välissä, loppukesästä, syksyn merkkejä odotellessa.

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

 

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli
Otava 2020, Otavan kirjasto
Prowadź swój pług przez kości umarłych 2009
Suomentanut Tapani Kärkkäinen
Kansi Tiia Javanainen
248 sivua
Puolalainen romaani

Juuri kylmää ironiaa inhoan ihmisissä eniten. Se on pelkurillinen elämänasenne: kaiken saattaa tehdä naurunalaiseksi ja alentaa samalla kun itse ei ota vastuuta mistään, ei sitoudu mihinkään. Vähän kuin impotentti, joka ei itse ikinä pysty nauttimaan, mutta tekee kaikkensa pilatakseen muidenkin nautinnon.

Pienessä puolalaiskylässä Tšekin rajalla asuu originellia väkeä, mutta heidänkin joukossaan yhtenä erikoisimmista pidetään Janina Duszejkoa, eläkkeellä olevaa yksineläjää, joka opiskelee astrologiaa ja kääntää William Blakea. Janina kunnioittaa luontoa eikä syö eläimiä, hän tarkkailee ympäristöään ja tietää eläinten liikkeistä enemmän kuin joku muu. Eräänä päivänä Janinan naapuri kuolee, myöhemmin joukko muita seudun silmäätekeviä kokee saman kohtalon. Yhteistä vainajille on, että he kaikki ovat osoittaneet julmuutta eläimille. Kaikkien surmattujen ympäriltä löytyy eläinten, etenkin kauriiden jälkiä. Blaken sanoin:

Kauris kun villinä vaeltaa
Ihmisen Sielun se rauhoittaa
(suom. Marianna Kurtto)

Nobelisti Olga Tokarczukin romaani Aja aurasi vainajain luitten yli on sekin nimetty William Blaken, mystikon ja yhteiskuntakriitikon, sanojen mukaan. Miten hyvin se tälle hienolle romaanille sopiikaan. Tokarczukin teosta voi tarkastella ekojännärinä, mutta vielä voimakkaammin se on kuvaus yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta, maailmankatsomuksen rakentumisesta, järjen ja tunteen vuoropuhelusta sekä luonnon kunnioittamisesta – voimakkaasta kannanotosta hiljaisten mutta rohkeiden, niin ihmisten kuin eläinten, puolesta.

Tapani Kärkkäisen taidokas suomennos välittää sitä kielellistä omalakisuutta, jonka kuvittelen olevan ominaista Tokarczukille – en tosin ole (vielä) lukenut puolalaiskirjailijan muuta tuotantoa. Aja aurasi… on sujuvalukuinen, tyyliltään enemmän toteava kuin kuvaileva, mutta samalla Tokarczukin teksti vetoaa kuitenkin tunteisiin. Lukijan on helppo päästä Janinan nahkoihin. Itse esimerkiksi liikutuin aamutähti Venuksen kulusta ja siitä, miten Janina on toisaalta pannuhuoneeseen vetäytyvä introvertti ja toisaalta kuitenkin maailmannainen. Monta kertaa ilahduin, hetkittäin hiljenin. Janina on kertakaikkisen mainio päähenkilö.

Kokonaisuus on riemastuttavalla tavalla omituinen. Se on sekä julma että hellä. Poliittinenkin se on: katolinen kirkko ja Puolan viranomaiset saavat osansa. Janinan tarkat astrologiset tutkimukset vaikuttavat ehkä hölynpölyltä, mutta ovatko ne sen kauempana oikeasta kuin patriarkaatin määrittelemät valtanäkemyksetkään?

Osin Aja aurasi... on myös ironinen pintaa syvemmälle katsovalla tavalla, jonka voin kuvitella hyvin puolalaiseksi (tässä olen toki ihan mielikuvieni varassa). Rajaseudulla asuvalle rajan toisella puolella oleva näyttää ehkä aina houkuttelevalta, kuten Janinalle Tšekin tasavalta: maa, jonne aurinkokin pakenee katsottuaan puolalaisten metsästäjien julmuuksia. Sinne myös Janinan Neito, Venus, menee nukkumaan. (Ja kun Venus on Neito, ovat kauriit Janinalle Neitokaisia.)

Tokarczukin romaani haastaa lukijan pohtimaan myös omaa maailmankuvaansa, sitä mikä on kenellekin oikein. Kenen edessä kumarramme: valtaapitävien vai luonnon? Ketä kuuntelemme ja miksi?

Mikä hieno, hieno romaani!

[--] Kaikki katoaa.
Viisas Ihminen on tiennyt tämän jo alusta asti eikä sure mitään.

Johanna Laitila: Synty

 

Johanna Laitila: Synty
Otava 2020
240 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Helsinki, 1917. Kääntäjänä työskentelevä Aleksanteri asuu Hakaniemessä ja elää omassa pienessä maailmassaan yhteiskunnan muutoksista huolimatta. Naapurihuoneistoon muuttaa venäläinen lehtimies: Vladimir, Ulja. Ohuiden seinien läpi Aleksanteri kuulee kaikki naapurin äänet, miesten välille muodostuu erikoinen, repivä ja riippuvainen, suhde. Muutamaa vuotta aiemmin, vuonna 1912, raskaana oleva nainen kulkee nuoskalumisessa Helsingissä.

Johanna Laitilan Synty on kiehtovasti kaunis ja ruma romaani. Sen kauneus elää siellä missä rumuuskin, lähellä: "karvat korvakäytävässä lakosivat äänen aallosta". Se on väkivaltainen tavalla, joka yllättää: (osin) niin pienesti ja siksi niin rajusti. Siinä on Vihreitä kuulia, Chopinia ja yössä kelluva kuu. Ja sitten siinä on rottia, muurahaisia ja eritteitä: korvan sisuksista tulevaa tahmeaa nestettä, hikeä, Aleksanterin uniinkin tulevaa kuolleen sarveisaineen puskemista.

Laitila kirjoittaa rikasta kieltä. Synnyssä tila on ahdas ja miljöö kapea, mutta puitteissa asuvat ajatukset ja aatteet kuljettavat laajemmas, historiallisestikin merkittäviin kohtaloihin. Liha ja viha, ihmisen rääkäisy ja häpeä syntymän ja kuoleman välissä. Synty se pohtii valtaa ja valtasuhteita, riippuvuutta ja halua, tarvetta olla läsnä ja pysyä piilossa. Sen verran groteskia Synnyssä on, etten voi sanoa rakastaneeni sen lukemista. Mutta eipä luettua tarvitse aina rakastaa, jotta sitä voi arvostaa. Ihailen Laitilan varmaotteisuutta kirjoittajana: lauseet, rakenne ja miljöö hengittävät omaa tahtiaan. 

Myös juoneltaan komea Synty on teos, jollaista harva voisi kirjoittaa. Se on lihallisuudessaan, lähelle tarkentavaisuudessaan ja nöyhtäisyydessään aistivoimainen, romaanina ehjä.

P.S. Tämänkin pienen blogijutun julkaisin jo aiemmin Lumiomenan Instagramissa.

Naoise Dolan: Jänniä aikoja

 

Naoise Dolan: Jänniä aikoja
Otava 2020, Otavan kirjasto
Exciting Times 2020
Suomentanut Oona Nyström
Kansi: Orionbooks / kuva: Gettty images
295 sivua
Irlantilainen romaani

Rakastin Edithiä niin paljon, että tuntui vain järkevältä pelätä hänen menettämistään.
[--]
Edith sai minut leijumaan pelottavan korkealla. Joskus tuntui, että Julianin kanssa jutteleminen oli keino suojautua myös siltä.

Ava on nuori ja fiksu Dublinista kotoisin oleva nainen, joka asuu Hongkongissa ja opettaa siellä englantia rikkaiden perheiden vesoille. Hän inhoaan työtään ja ahdistuu asunnostaan ja kämppiksistään. Englantilaiseen investointipankkiiri Julianiin tutustumisen myötä Ava pääsee osaksi ylellistä elämää. Varsinaista parisuhdetta heillä ei kuitenkaan ole. Julianin matkustettua Lontooseen Ava kohtaa juristina työskentevän Edithin, jota kohtaan tuntee vetoa. Avan ihmissuhteissa alkavat “jännät ajat”, muttei chicklitmäisellä tavalla (mitä saattaisi kuvauksen perusteella odottaa).

Joskut tällaisen näennäisen kepeät mutta syvemmältä olemukseen fiksut romaanit osuvat tarpeeseen, kuten tämä Naoise Dolanin esikoisromaani Jänniä aikoja.

Sujuvalukuinen kirja on osin nokkelaa ihmissuhdesoppaa, mutta pohjimmiltaan se tarkastelee jonnekin kuulumista, seksuaalista identiteettiä, yhteiskuntaluokkia ja siihen liittyen kieltä, sekä politiikkaa. Englannin edelleen kummitteleva yliherruus Irlannista saa osansa, samoin Brexit-äänestyksen jälkeinen aika. Kielellisistä ilmaisuista Ava tekee herkullisia havaintoja. Ja se ihmissuhdesoppakin on perinteistä kolmiodraamaa monisyisempi, oikeastaan kyse ei edes ole kolmiodraamasta, draama ei ole kolmikon välillä, vaan Avan sisällä. Suhde Julianiin on pintapuolisempi kuin suhde Edithiin. Dolan kirjoittaa raikkaasti, tarkoituksellisen lakonisestikin: Ava on tarkkaileva kertoja, joka jää hieman etäiseksi ja niin pitääkin. 

Kirjaa on verrattu Sally Rooneyn tuotantoon. Olen lukenut Rooneylta vain Keskusteluja ystävien kesken. Yhteistä nuorten kirjailijoiden tuotannossa on ainakin tarkkaileva kertojanote ja yhteiskunnallinen tarkkanäköisyys, ja tietenkin irlantilaisuus. Sen sijaan Dolanin yhteiskuntakriittisyys, vaikka kepeää onkin, saattaa olla suorempaa. Tosin nyt täytyy, kuten olen jo pitempään aikonut, lukea vihdoin myös Normaaleja ihmisiä.

Evelyn Waugh: Mennyt maailma

Evelyn Waugh: Mennyt maailma, Kapteeni Charles Ryderin hengelliset ja maalliset muistelmat

Suuri Suomalainen kirjakerho / Otava 1983

Brideshead revisited 1945

Suomentanut Pentti Lehtinen
315 sivua
Brittiläinen romaani

Jotkut kirjat kulkevat mukana useaan paikkaan, kuten tämä Evelyn Waugh’n Mennyt maailma. Ensin se oli mukanani iltapäiväteellä Lontoossa helmikuussa 2017 (yllä oleva kuva) ja nyt sitten toissa viikolla retkellä Porvoossa (alla oleva nopeasti napattu kuva). Lukeminen kesti siis yli kolme vuotta!

Syynä hitaaseen lukemiseen on unohdus: aloittelin romaania Lontoossa, jossa aioin lukea sen loppuunkin, mutta lontoolaisissa kirjakaupoissa oli liikaa houkutuksia ja Waugh’n romaani tuli sitten pakattua matkalaukkuun, josta se kotona siirtyi takaisin hyllyyn. Joskus hieman myöhemmin aloitin romaania uudestaan, mutta mieleni ei ollut otollinen klassikolle tai sen jokseenkin kömpelölle suomennokselle. Tänä kesänä kolmas luenta-aloitus vei mukanaan ja suomennokseenkin totuin, vaikka hetkittäin tuskaillen.

Jotkut saattavat muistaa Menneen maailman tv-sarjana 1980-luvulta. Itse olin sarjan lähetysaikaan vielä turhan nuori tai ainakin sarjasta kiinnostumaton, joten en ole filmatisointia nähnyt (ja ilmeisesti uudempikin filmatisointi on olemassa). Toivottavasti useampi on lukenut Waugh’in romaanin, ainakin kaikki kaltaiseni anglofiilit. Teoksen suomenkielinen nimi on erinomainen, sillä se viittaa toisaalta romaanin keskeishenkilön muistoihin ja toisaalta siihen, että Waugh’in romaanissa brittiläinen luokkayhteiskunta on murroksen kourissa.

Kirjan kehys lyhyesti: toisen maailmansodan aikana kapteeni Charles Ryder palaa Bridesheadiin, kartanoon, jossa on viettänyt aikaa 1920-luvulla Flyten sisarusten Sebastianian ja Julian kanssa. Eksentriset Flytet mullistavat Charlesin elämän, mutta “Mennyt maailma” sisältää ihmissuhdekuvauksen ohella myös aatteiden, moraalin ja niistä syntyvien ristiriitojen käsittelyä: ihmisen painia oman ihmisyytensä ja muiden kanssa.

Englannissa 1940-luvulla julkaistua klassikkoa voi luonnehtia moderniksi epiikaksi. Mennyt ja kerronnallinen nykyisyys sovittuvat yhteen, on suuria tunteita, akateemista (oi, Oxford!) ja uskonnollista (katolisuus) pohdintaa, luokkaeroja ja erilaisia valintoja. Kerronta on osin eeppisen laveaa, mutta Waugh jättää paljon myös rivien väliin. Waugh on sekä hienostunut että ironinen kirjoittaja.

Kokonaisuudesta rakentuu tunnelmaltaan taianomainen romaani, joka saa kaltaiseni brittifanin sydämen läpättelemään.

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat
Otava 2018
The Mitford Murders 2017
Suomentanut Laura Beck
Kansi Hannah Wood
398 sivua
Brittiläinen dekkari

Nancy ja Louisa seisoivat vierekkäin, ja heidän köykäinen ystävyytensä tuntui hauraalta kuin inkiväärikeksi [--].

Lainaus kertoo lukemastani yhden olennaisen asian: sen sijalla voisi olla mikä tahansa muukin kohta, sillä en oikeastaan muista Jessica Fellowesin kevytjännäristä Mitfordin murhat mitään kovin tarkkaa, mutta kuitenkin sen verran että halusin tuoda kirjan blogiini tällaisena pikavälipalana.

Siispä, lyhyestä virsi kaunis:

Romaania markkinoidaan lauseella: "Downton Abbey kohtaa Agatha Christien!" Ja tämä kyllä pitää paikkansa, sillä kokonaisuudessa on luokkaeroja, kartanomiljöö, mennyttä aikaa (tällä kertaa 1920-lukua), murha ja sen myötä erinäisiä ihmisiä ja tapahtumia sekä tietenkin loppuratkaisu aitoon kuka sen teki -tyyliin.

Kaiken keskellä on kurjista oloista lähtenyt nuori Louisa Cannon, joka päätyy lastenhoitajaksi Mitfordin perheen kartanoon. Louisa ystävystyy Nancy Mitfordin kanssa (Mitfordin tytöistä lisää täällä) ja soppaa sekoittaa myös ystävällinen nuori poliisimies... Ilmassa on romantiikkaa ja lievää jännitystä. Kaiken lisäksi murhan uhri on itse Florence Nightingalen kummitytär.

Lukukokemus ei ole mitenkään mieleenjäävä tai omaperäinen. Itse asiassa murhatarina jää mielestäni kaiken muun alle niin, etten nyt muutama (!) kuukausi lukemisen jälkeen enää edes muista, että kuka sen sitten teki... Sen sijaan ehkä hieman kliseinen luokkaerojen kuvaus, epätodennäköinen ystävyys, käytöstavat, pukeutuminen ja kaikki sensellainen kiinnostivat minua sen verran, että voisin lukea toisenkin Fellowesin kirjan – ja unohtaa sen sitten saman tien.


P.S. Ja samalla "edit": Mitfordin tytöistä löytyy kiehtova tietokirja, josta olen kirjoittanut tammikuussa 2011.