Thomas Schlesser: Monan katse

 

Thomas Schlesser: Monan katse
Otava 2025
Les yeux de Mona 2024
Suomentanut Lotta Toivanen
Kannen suunnittelu Piia Aho
406 sivua
Ranskalainen romaani

*Kirja saatu markkinointitarkoituksessa

Pienissä detaljeissakin näkyy maailman rajaton suuruus.

Leonardo, Vermeer, Turner, Degas, van Gogh, Monet, Hammershoi, O’Keeffe, Kahlo, Basquait… Taiteilijoita ja heidän teoksiaan, Pariisin ihmeelliset taidemuseot ja 10-vuotias tyttö, joka kerran viikossa tutustuu teoksiin isoisänsä kanssa. Thomas Schlesserin menestysromaani Monan katse luotsaa lukijansa 52 merkittävän taideteoksen äärelle ja on myös fiktiota sokeutumisvaarassa olevasta tytöstä.

Monan katse on monella tapaa kiinnostava ja antoisa kirja. Kiinnostavaa on tietenkin teoksen tietoteema: taiteen historia, taiteen kokeminen, tapa katsoa teoksia ja samalla maailmaa, itseäänkin. On ilo lukea eri tyylisuunnista, taiteilijoiden elämästä ja tekniikoista ja valinnoista, on kiehtovaa pysähtyä ja löytää teoksista uusia yksityiskohtia tai suuria linjoja, myös kokonaan uusia teoksia. Vanhin romaanissa esitelty teos on varhaisrenessanssia, Botticellia, uusin taas Pierre Soulagesin työ 2000-luvun alussa. Kirjan teosten joukossa on maalauksia, valokuvia ja veistoksia. Schlessler samalla kertoo (pääosin) länsimaisen kuvataiteen tarinaa.

Omalla tavallaan kiinnostavaa on sekin, miten Schlesserin kirja on samalla kertaa toisaalta niin syvällinen ja toisaalta naiivi. Naiivilla tarkoitan romaanin kehystarinaa: 10-vuotias tyttö saattaa menettää näkökykynsä, onhan sellainen traagista ja sydämeenkäyvää (ja mahdollista, totta kai). Ja sitten tytön ukki alkaa käyttää lapsenlastaan Pariisin kuuluisimmissa taidemuseoissa: yksi teos / viikko, kokonaisen vuoden ajan. Vuoden aikana taidehistoria tulee tutuksi myös lukijoille – eikä ihme, onhan kirjailija Thomas Schlesser taidehistorioitsija ja professori.

En ole ensimmäinen, jolle kirjasta tuli mieleen Jostein Gaarderin 1990-lukulainen hittiteos Sofian maailma, jossa melko löyhän kehystarinan keinoin ja nuoren tytön näkökulmasta tutustutaan filosofiaan. Monan katseen rakenteessa onkin paljon tuttua ja jotain sellaista kosiskelevaa menestysromaanimaisuutta, sillä onhan lukijoiden nyt rakastettava tällaisia tarinoita. Kyynisyys nostaa pakostakin päätään, onneksi vain hieman.

Sillä jos ja kun kyynisyyden pystyy laittamaan taka-alalle, on helppoa viehättyä paljosta, antaa taiteen tulla tykö, ottaa vastaan oivalluksia. Myös romaanin rauhallinen tempo tekee hyvää: miksei itsekin kävisi katsomassa vain yhtä teosta kerrallaan. Onnistuisinko siinä? En tiedä. Ehkä kokeilen joskus, onneksi on Museokortti.

Olen käynyt kerran Pariisissa ja vieraillut kahdessa kirjan museossa (Louvressa ja Orsayssa). Olisipa nyt innostavaa käydä noissa paikoissa uudelleen. Löytäisinkö samaa lumoa ja yksityiskohtia kuin Mona ja ukki? Pariisiin en ole kuitenkaan matkaamassa, mutta (tietenkin!) suunnittelen syksyisiä taidemuseoretkiä Suomessa. Teosten äärellä todellakin kannattaa pysähtyä. <3

P. S. Kirjassa on kolme kuvaliitettä, jotka ovat hyödyllisiä. Lukiessa on ilo katsella kuvia käsiteltävistä teoksista. Ainoa pieni harmi on se, että omassa painoksessani liitteistä kaksi ensimmäistä ovat väärässä järjestyksessä. Tarinassa Mona ja ukki vierailevat ensin Louvressa, mutta kuvaliitteiden ensimmäinen on Orsay.

2 x Édouard Louis

 2 x Édouard Louis

Kuka Tappoi isäni
Tammi, Keltainen kirjasto 2022
Qui a tué mon père 2018
Suomentanut Lotta Toivanen
Kansi Tom Backström
76 sivua
Ranskalainen romaani

Naisen taistelut ja muodonmuutokset
Tammi, Keltainen kirjasto 2022
Combats et métamorphoses d'une femme 2021
Suomentanut Lotta Toivanen
102 sivua
Ranskalainen romaani


Kaksi romaania. Kaksi sivumäärältään pientä mutta sisällöltään timanttista – ja timanttisen tärkeää. Ranskalaisen Édouard Louis’n Kuka tappoi isäni ja Naisen taistelut ja muodonmuutokset pureutuvat perheeseen ja yhteiskuntaan. Keskiössä ovat kirjailijan isä ja äiti.

Teoksista ensin mainitussa Louis’n isä on vakavasti sairas. Isä, joka ei aiemmin hyväksynyt poikansa homoutta ja joka joi ja sortui väkivaltaan mutta oli kuitenkin herkkä. Köyhyydessä kasvanut ja elänyt isä, jonka yhteiskuntakin tuntuu jättävän ulkopuolelle. Toisessa romaanissa kohdataan äiti, isää korkeammasta työväenluokasta lähtöisin oleva, sitkeä raskaan työn raataja, nyrkistä saanut mutta haaveisiin kykenevä. Äitikään ei osaa kohdata poikaansa, mutta äidin tarina on isän tarinaa valoisampi.

Kumpikin romaani tekee henkilökohtaisesta poliittista. Kuka tappoi isäni -romaanissa Louis sivaltaa ranskalaisia poliitikkoja viime vuosikymmeniltä ja nykypäivässä. Nimet ovat tuttuja meillekin: Chirac, Sarkozy, Macron… Hän syyllistää heitä paitsi romaanin (ja oman) isänsä tilasta myös yleisemmin siitä, mitä poliitikot voivat päätöksillään saada aikaan. Lukiessani mietin, että kumpa ainakin tietyt nykypäättäjät lukisivat Louis’n teokset, mutta ei ehkä auttaisi, pelkään.

Kuka tappoi isäni on pamflettimaisempi, Naisen taistelut ja muodonmuutokset kaunokirjallisempi. Kummassakin kyse on huono-osaisuudesta, asenteista, yhteiskunnan epätasa-arvosta ja identiteetistä. Molemmat ovat ovat henkilökohtaisia ja poliittisesti kantaa ottavia – mieleen jääviä ja tärkeitä teoksia, joissa yhdistyvät vimma ja hellyys.

Virginie Grimaldi: Saman katon alla

 

Virginie Grimaldi: Saman katon alla
Otava 2024
Il nous restera ça 2022
Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings
297 sivua
Kustantamosta
Ranskalainen romaani

Jeanne nauraa ja kauhaisee hänelle lisää gratiinia. Se on ihan tavallinen arki-ilta, ihmisiä yhdessä keittiössä ruoan jälkeen, mutta heitä katsellessani minulla on pitkästä aikaa hyvä olo.

Tuleepa hyvä mieli, ajattelin kun näin Virginie Grimaldin romaanin Saman katon alla kannen. Miten raikas ja pariisilaishenkinen. Ajatukseni siinsivät kirjan nimen ja kannen kuvituksen perusteella pariisilaiseen taloon, jossa asuu mitä erilaisempia ihmisiä yhteisessä kimppakämpässä.

Eivätkä ajatukseni menneet edes pienen mutkan vertaa väärään suuntaan. Saman katon alla -romaanissa on kolme keskeishenkilöä. He ovat leskeksi jäänyt seitsemänkymppinen Jeanne, hiljattain kumppanistaan eronnut kolmekymppinen Iris ja 18-vuotias kondiittoriopiskelija Théo. Jokaisella on omat taakkansa kannettavanaan, elämä on antanut ja ottanut.

Yksin jäänyt Jeanne ei pysyt pitämään kaupunkiasuntoaan kustannusten vuoksi. Hän päättää ottaa alivuokralaisen ja vie ilmoituksen läpileipomoon. Siellä opiskeleva Théo tarvitsee kodin, yhtä lailla vailla kotia on Iris, joka on syystäkin lähtenyt entisestä elämästään. Keskenään erilaisen kolmikon yhteinen arki alkaa.

Kustantaja luonnehtii Grimaldin romaania sydämelliseksi, mikä osuu kyllä kohdilleen. Sydämellisyys ei tarkoita ällösöpöyttä, vaan romaanissa käsitellään yllättävänkin kipeitä asioita. Se on silti feelgood-romaani ja tarjoaa lukijalleen arjen sattumuksia, elämän tarjoamia yllätyksiä, tragediaa, uusia alkuja ja sitä lämmintä tunnelmaakin (tai ehkei pitäisi sanoa "silti", sillä hyvänmielen romaaneihin kuuluvat kaikki edellä mainitut piirteet). On ihanaa lukea kirjaa, jonka jokaiseen keskeishenkilöön kiintyy jollakin tavalla. Lukiessaan melkein alkoi toivoa, että asuisi (hetkellisesti) kimppakämpässä Pariisissa – tai että saisi kyläillä siellä! Pariisia muuten olisi voinut olla kirjassa enemmänkin.

Saman katon alla tarjoaa hyvää ja sympaattista välipalalukemista sellaista etsiville.

Patrick Modiano: Chevreusen vuodet

 

Patrick Modiano: Chevreusen vuodet
WSOY 2024
Chevreuse 2021
Suomentanut Lotta Toivanen
Kannen suunnittelu Martti Ruokonen
170 sivua
Arvostelukappale kustantamosta
Ranskalainen romaani

Sama päti muistonpirstaleisiin, joita hän kiireesti koetti kirjata talteen: erään elämänvaiheensa muistikuvia, joiden näki vilisevän ohitse ja painuvan lopullisesti unohduksiin.

Sanotaan, että Patrick Modiano kirjoittaa ikään kuin samaa kirjaa aina uudelleen ja uudelleen. No, se ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta tiettyjä teemoja on (luultavasti, en tiedä, olen lukenut muutaman teoksen) läsnä hänen koko tuotannossaan: muistot, etsiminen ja eksyttäminen, yritys tavoittaa jotain ollutta, paikat, tekstin kauneus. Mutta eikö monen muunkin kirjailijan tuotannosta löydy kaikuja kyseisen tekijän muista kirjoista? Ja kaikki ne kirjat ovat omanlaisiaan, upeita.

Minun lukijamieleni kaipaa toisinaan näitä pieniä romaaneja, jollaisia kirjallisuuden Nobelin vuonna 2014 saanut Modiano kirjoittaa.

Chevreusen vuodet -romaanissa Jean Bosmans palaa menneisyyteensä, joka on kuin hämärien ja levottomien muistojen labyrintti. Muistot kuljettavat hänet kauas niin ajallisesti kuin osin paikkojenkin osalta. Lapsuuden oudot tapahtumat, menneen ja nykyisyyden kohtaamiset sekä epämääräinen vaaran ja melankolian tunne ovat kuin johtolankoja tai langanpätkiä johonkin vaikeasti hahmotettavaan.

Myös lukijalle langanpätkät voivat olla eksyttäviä. Bosmans sukeltaa toisinaan vuosikymmenten, joskus 15 vuoden taakse. Iäkääntynyt ihminen muistelee aikaa, jolloin oli parikymppinen, joka taas koettaa muistoissaan saavuttaa jotain lapsuudestaan. Lapsuus- ja nuoruusvuosissa on juurettomuutta, uhkaa ja paljon kadotettua, jota Bosmans koettaa tavoittaa hakeutumalla noiden vuosien paikkoihin. Tärkeäksi väyläksi menneisyyden käsittelyssä nousee kirjoittaminen.

Lukija ei kuitenkaan eksy, pikemminkin lukee lumoutuneena (ja myös hämmentyneenä) romaania, jossa unenomaisuus ja tarkka paikkojen kuvailu elävät rinnakkain arvoituksen tai suoranaisen mysteerin kanssa. Kolme eri aikakerrostumaa harhailevat – kuten muistot tekevät – ja joistakin kerroksista, kuten itse romaanin dimensioista, saa irti enemmän, jostain enemmän.

Miten kiehtovaa: muistoja muistoista! Mikä viehko, osin kuin (muistin) hämärästä ja jostain seepian sävyisestä suodattava romaani.

Édouard Louis: Muutos: metodi

 

Édouard Louis: Muutos: metodi
Tammi, Keltainen kirjasto 2023
Changer : méthode 2021
Suomentanut Lotta Toivanen
Kansi Perttu Lämsä
265 sivua
Ranskalainen autofiktio

Pitääkö tarina kertoa sinulle alusta alkaen? Kasvoin ympäristössä, joka torjui kaiken mitä olin, ja tuntui epäreilulta - tätä hoin mielessäni päivät pitkät kuvotukseen asti - tuntui epäreilulta, koska en ollut itse valinnut sitä mitä olin.

Silloin tällöin (oikeastaan aika useinkin, sillä luettavaksi etsii tietenkin lähtökohtaisesti hyviä kirjoja) tulee luettua kirjoja, jotka kirkastavat oman lukijuuden ydintä ja muistuttavat, millainen kirjallisuus osuu tiukimmin omaan makuun (no, monenlainen).

Yksi lukijuuden ytimestä ja erinomaisesta kirjallisuudesta muistuttava teos on Édouard Louisin Muutos: metodi, jota rakastin alusta loppuun. En tietenkään rakastanut sitä, mitä romaani esittää: luokkanousua, ikuista epävarmuutta, häpeää, sitä että ihmisiä jätetään taakse. Mutta rakastin sitä, miten Louis kaikesta kertoo. Miten hänen autofiktionsa on ilmaisultaan tiukasti hiottua ja harkittua ja miten se silti tai juuri siksi osuu lukijan sydämeen niin voimakkaasti.

Mikä kaikki Louisin romaanissa sitten vetoaa? Tietenkin jo mainittu hiottu ja hallittu kerronta. Autofiktio, joka luo samalla kertaa romaanihenkilön että osaltaan rakentaa Louisin kirjailijakuvaa. Kuva, ihmisen kuva, on ristiriitainen ja samalla kovin ymmärrettävä, kokonainen eikä missään nimessä valmis.  

Kustantaja luonnehtii Louisin romaania "kivuliaan rehelliseksi" ja hyvä niin. Muutos: metodi kertoo, millaisen luokkanousun kurjista ja väkivaltaisista oloista lähtenyt Louis on tehnyt. Se kertoo, miten Eddy Bellegueulesta tuli Édouard Louis: maailmanmatkaaja, hyvän kirjallisuuden ja taiteen tuntija, kouluja käynyt. Se kertoo myös satunnaisista kohtaamisista, seksityöstä, ikuisesta häpeästä syntyjään keski- tai ylempiluokkaisten keskuudessa. Se kertoo taakse jätetyistä asioista ja ihmisistä, asioista joista on päästävä eroon.

Ja silti ne seuraavat aina kintereillä, vaikka mitä tekisi ja missä olisi. Luokkatietoinen romaani kysyy: "Onko minut tuomittu toivomaan aina toisenlaista elämää?"

Pysäyttävän hieno Muutos: metodi saa pohtimaan yhteiskunnan rakenteita ja samalla se on kirjallisuutta, joka koskettaa syvältä.

Kerri Maher: Pariisin kirjakauppias

 

Kerri Maher: Pariisin kirjakauppias
Bazar 2023
The Paris Bookseller 2022
Suomentaneet Laura Kataja ja Mika Tiirinen
390 sivua
Arvostelukappale
Amerikkalainen romaani

Hän oli yllättynyt, ettei hän tuntenut pienintäkään halua julkaista muiden kirjailijoiden teoksia. Shakespeare and Company tulisi olemaan ensisijaisesti kirjakauppa, ja sen jälkeen James Joycen kustantaja. Se riittäisi hänelle enemmän kuin hyvin.

Amerikkalainen kirjakauppa Pariisiisa! Shakespeare and Company on kirjakauppa, jonne monen Pariisiin matkaavan kirjallisuuden ystävän tie käy, itsekin pääsin sinne keväällä 2011. Nykyinen, George Whitmanin 1950-luvulla perustama kauppa sijaitsee eri paikassa kuin alkuperäinen, jonka amerikkalainen Sylvia Beach perusti vuonna 1919. 

Pariisista on pitkä matka Cote d'Azurille, mutta heinäkuussa otin silti mukaani yhdeksi matkakirjakseni Kerri Maherin romaanin Pariisin kirjakauppias. Tempauduin tarinankuljetukseen ja luinkin teoksen melko nopeasti. Se piti otteessaan niin tarinankuljetuksen kuin ennen kaikkea aihepiirinsä osalta. Maherin romaani vie lukijansa paitsi Beachin kauppaan myös elämään, ja koska kyse on biofiktiosta, kutsun tässä postauksessani Beachia nyt etunimellä Sylvia.

Romaanin alussa nuori amerikkalainen Sylvia avaa kauppansa Pariisissa. Kaupasta tulee nopeasti kirjallisen elämän keskus ja siellä kokoontuu väkeä aina Ernst Hemingwaysta Gertude Steineen, mitä kaikkea Maher kuvailee elävästi. Kaikista merkittävistä kokoontumisista ja kirjailijoista merkittävin lienee James Joyce, jonka Ulysses-romaanin kirjoittamisessa Sylvia kannustaa ja lopulta kustantaakin romaanin, johon kukaan muu ei tunnu uskovan.

Pariisin kirjakauppias on paitsi kirja kirjakauppiaasta ja kustantajasta myös queer-romaani, kertomus kokonaisesta "kadotetusta" sukupolvesta ja amerikkalaisesta Pariisissa. Sylvian ja Adrienne Monnier'in suhde kertoo omaa tärkeää tarinaansa niin naisten välisestä rakkaudesta kuin Pariisin intellektuellin väen ilmapiiristä.

Maher kirjoittaa kaikesta tavalla, joka saa lukijankin ikään kuin astumaan menneen ajan Pariisiin ja viettämään aikaa Sylvian kirjakaupan kirjallisissa piireissä. Niin eloisa romaani on, että jos se filmatisoitaisiin, olisi lopputulos parhaillaan rakastettava ja kirjallinen. Näen jo Sylvian pukuun pukeutuvan hahmon, kaikki kirjat ja hyllyt, kaupan avautuvan oven, illalliset, vilkkaat keskustelut, haasteet, surut ja ilot.

Summaten: Pariisin kirjakauppias on vetävä ja viehättävä romaani, josta kannattaa lukea myös kirjailijan loppusanat.

P.S. Asiat yhdistyivät lomallani, tavallaan: olin juuri saanut Maherin romaanin loppuun, kun kävin Matisse-museossa Nizzassa. Näin siellä Matissen Ulyssekseen tekemään kuvitusta, tosin 1930-luvulta, joten Beachin julkaisemasta painoksesta ei ollut kyse. Oli silti merkityksellistä kohdata piirrokset juuri lukukokemuksen jälkeen.

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

 

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella
Siltala 2023
Hiver à Sokcho 2016
Suomentanut Anu Partanen
Graafinen suunnittelu Luke Bird / Tuula Mäkiä
148 sivua
Ranskalais-korealainen romaani

"Miksi tuli Sokchoon talvella?"
"Kaipasin rauhaa."
"Valitsit oikean paikan", naurahdin.
Hänen ilmeensä ei värähtänytkään. Ehkä ikävystytin häntä.

Kirjan kansi on yhtä värikäs kuin mitä sen tapahtumapaikan, talvisen Sokchon mielenmaisema velvoo harmaan (ja neonvalojen) eri sävyissä. Koreoiden rajamaisemissa, juuri ja juuri Etelä-Korean puolella sijaitseva Sokcho on talviaikaan hiljainen lomakaupunki. Siellä käy kuitenkin väkeä, kuten kauneusleikkauksista toipuvia naisia tai tällä kertaa ranskalainen sarjakuvataiteilija, joka saapuu hiljaiseen pensionaattiin. Pensionaatissa työskentelevä nuori nainen kiinnostuu sarjakuvapiirtäjästä eikä vähiten siksi, että juuriltaan puoliksi ranskalainen.

Elisa Shua Dusapinin romaani Sokcho talvella on vähäeleinen, konkreettinen ja viitteellinen romaani, jonka hiljaisen pinnan alla on valtavasti tunteita, ihmissuhteiden ristiriitaisuuksia, sukupolvieroja sekä erilaisista odotuksista ja niiden aikaansaamista jännitteistä rakentuvia mielikuvia.

Romaani on samalla kertaa pieni ja suuri, tai oikeammin jopa raskas, kuvaus toiseudesta ja ulkopuolisuudesta niin oman kulttuurin sisällä kuin sen reunoilla ja ulkopuolellakin. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia, paljon on rivien välissä: äiti, poikaystävä, sarjakuvataiteilija. sekä erilaisista ja usein ääneen lausumattomista odotuksista, joita ihmisten välillä on.

Dusapinin kerronnassa on sekä symboliikkaa että konkretiaa, jotka molemmat näkyvät esimerkiksi ruokakuvauksissa. Kalatori tuoksuu, ruoanvalmistuksella osoitetaan taituruutta ja valtasuhteita: ruoan valmistaminen ja toisen valmistaman aterian välttely merkitsevät paljon, joko suoraan tai rivien välissä.

Sokcho talvella on hallittu, pieni ja suuri romaani: melankolinen ja tunnelmaltaan pysähtynyt – kuin vuorokaudet talvisessa Sokchossa. Lähtökohtaisesti pidän tällaisista hiljaisista ja hieman omilla raiteillaan kulkevista pienoisromaaneista, joten eipä ihme että ihastuin talviseen Sokchoonkin.

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä

 

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä
Tammi 1955 (v. 2001 painos)
Bonjour tristesse 1954
Suomentanut Lea Karvonen
131 sivua
Ranskalainen romaani

En vieläkään häpeä näitä helppohintaisia huveja; kun sanon niitä helppohintaisiksi, teen niin vain siksi että muut ovat niin sanoneet. Ennemmin katuisin ja kieltäisin huoleni ja epämääräiset ahdinkoaikani. Huvittelun halu ja onnen kaipuu ovat ainoat selvät luonteenpiirteeni.

Pienen tauon jälkeen voi kuvitella ja yrittää: päivittää Lumiomenaa myös tänne blogin puolelle. Ja näin aluksi se käy helpoimmin Kirjagram-postausten tuomisella myös tänne Bloggeriin. Lumiomena-Instaa kannattaa seurata, sillä siellä on monenlaisia kirjajuttuja, "stooreja" ja muutakin.

Ja sieltä on myös tämä postaus, kesämuisto oikeastaan:

Ajattelen pinjamäntyjä, keveyden ja painon vuorottelua, kuvittelen nuoruuden tai oikeammin luen siitä. Etelä-Ranskassa, uimarannalla.

Françoise Saganin maisemissa.

Sagan oli vain 18-vuotias, kun hänen esikoisteoksensa Tervetuloa, ikävä julkaistiin. Tervetuloa, ikävä kuvailee 17-vuotiaan Cécilen kesää Ranskan Rivieralla. Isänsä kanssa kahdestaan asuva Cécile on tottunut vapauteen, tupakointiin ja kokeiluihin poikien kanssa. Isän rakastajattaret vaihtuvat, kunnes kohdalle osuu vanha tuttu Anne, joka tuo mukanaan järjestystä. Kaikki muuttuu, huolettomuus katoaa, Cécile alkaa laatia suunnitelmaa Annen karkottamiseksi.

Ilmaisu on tiivistä mutta paljon kertovaa. Cécilen hahmossaan Sagan havainnoi tarkkanäköisesti ylemmän keskiluokan elämää, mutta antaa myös tietynlaisen harson tai sumun suodattaa asioita lähelle ja kauas. Kyse ei ole vain kuvaus teini-ikäisen tytön kesästä ja mielenmaisemasta, sillä romaanissa on myös dramatiikkaa - voisi sanoa, että melko paljonkin, mutta sitten ajattelen teini-ikäistä kirjailijaa ja päädyn vain ihastelemaan koko romaania. Ja kaikkia niitä sitaatteja, joita teoksesta voisi irrottaa, kuten postaukseni alussa ja nyt vielä tämä:

Sitä paitsi tunnustin auliisti että kuukauden päästä käsitykseni saattaisivat olla jo toiset, sillä mielipiteeni eivät koskaan olleet pitkäaikaisia. Kuinka olisinkaan voinut olla suuri ja luja luonne?

Miten Rakastin Saganin romaania nyt ja olen varma, että jos olisi lukenut sen lukiolaisena, olisi kirjasta voinut tulla yksi ns. elämäni lukukokemuksista. Lämmin suositus kaikille tiiviin ilmaisun ja ranskalaisuuden ystäville.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär
Otava 2022
Kansi Jussi Karjalainen
464 sivua
Kotimainen romaani

Avasin oven ja hän seisoi siinä tuijottaen minua vaaleanharmailla silmillään. Huopahattu muodikkaasti vinossa, mutta ei niin paljon, että häntä olisi erehtynyt luulemaan pariisittareksi. Ei, ranskalainen hän ei ollut. Aivan liian pitkä. Eikä kirjailija.

Hän ei ole kirjailija eikä ranskalainen. Mutta tyylikäs on hän, vaitonainen – ja suomalainen. 1930-luvun Pariisissa Gertrude Stein ja Alice B. Toklas palkkaavat talouteensa keittäjäksi suomalaisen Margitin, joka on työssään taitava ja hengeltään sivistynyt. Margitin persoona lumoaa etenkin Alicen, joka ei voi ihmettelemättä keittäjän sivistystä ja pohtimatta tämän menneisyyttä. Margitilla on syynsä olla vaitonainen menneestään 1910- ja 20-lukujen Paraisilla, jossa hän siskonsa Astridin kanssa toimii piikana.

Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjätär on herkullinen romaani, jota voisi luonnehtia biofiktioksi. Steinilla ja Toklasilla todellisuudessakin oli Margit-niminen suomalainen keittäjä, joka mainitaan Alice B. Toklasin keittokirjassa (1954, suom. 2004). Myös oikea Margit oli sivistynyt ja hyvin pukeutunut, mutta Parkkisen romaanissa tapahtumat ovat fiktiota, kuten toki on Margit romaanihahmonakin.

Oikeassa elämässä asiat ovat epämiellyttävän monimutkaisia.

Hienosti ja yllättävästikin rakentuvassa romaanissaan Parkkinen luo kauniskielisen ja tummasävyisen kudelman, joka on samalla kertaa täsmäkirja kulttuurihistorian ja kirjallisuuden ystäville, mysteeri, kertomus sisaruudesta, rakkaudesta ja asioista, joita ei voi jättää taakseen. Hidastempoinen mutta mukaansatempaiseva kirja vuorottelee niin aikakausien, paikan kuin kertojien ja kerronnan osalta: Pariisiin sijoittuvissa osioissa kertojana on Toklas, Paraisten tapahtumista puolestaan kertoo kirjeissään Ulriikka Melvas -niminen puutarhuri. Jussi Karjalaisen suunnittelema kaunis kansi antaa hienovaraisia vihjeitä menneistä tapahtumista.

Olen pitänyt kaikista lukemistani Parkkisen kirjoista eikä Neiti Steinin keittäjätär pettänyt korkeita odotuksiani. Nautin etenkin Pariisiin sijoittuvista osioista ja siitä, millaiseksi Parkkinen Steinin ja Toklasin talouden ja seurapiirin kirjoittaa. Läsnä ovat taiteilijatuttuvat, ruoka, jossain määrin epätasa-arvoinen mutta silti vakaa parisuhdekin: Emme olleet aina onnellisia, mutta me olimme aina yhdessä.

Ei siis ihmekään, että mieleni tekee nyt lukea Alice B. Toklasin keittokirja (Steiniakaan en muuten ole koskaan lukenut). 

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja

 

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja
Gummerus 2021
The French Photographer 2019
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kansi Eevaliina Rusanen
474 sivua
Arvostelukappale
Australialainen, Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan sijoittuva romaani

Et sinä ole pelkuri, hän sanoi itselleen. Entä sitten, vaikka hänen taitonsa eivät riittäneetkään ottamaan kuvia, jollaisia hän oli nähnyt päässään? Hänen tehtävänsä oli kehittyä niin taitavaksi. Kukaan muu ei niitä kuvia ottaisi; joka ikinen miespuolinen kuvajournalisti olisi kiinnostunut sairaanhoitajista yksinomaan sukupuolisina olentoina ja katselisi heitä himokkaasti.

Nyt tiedän, mitä katson seuraavaksi Yle Areenasta: dokumentin nimeltä Lähikuvassa Lee Miller. Natasha Lasterin romaani Ranskalainen valokuvaaja perustuu osin Lee Millerin elämään ja tekee kunniaa kuvajournalistinaisille, jotka joutuivat kokemaan melkoista vähättelyä läpi uransa.

Niin joutuu myös romaanihenkilö Jessica May, joka Lee Millerin tavoin on ensin Voguen malli, sitten lehden kirjeenvaihtaja ja kuvajournalisti. Yhteydet luultavasti loppuvat siihen (edit. googlailin hieman ja ilmeisesti Jessissä on sittenkin enemmän Milleriä mukana) ja muutamaan muuhun todellisuuspohjaa omaavaan henkilöhahmoon, sillä Jessican – Jessin – elämä etenee viihderomaanien kaavan mukaisesti melkoisessa ihmissuhdesokkelossa: on rakkautta ja ystäviä, hyviä ja pahoja komistuksia ja eräs varsinainen pahatar. On myös pieni orvoksi jäänyt Victorine, johon Jess kiintyy vahvasti (tämä tieto kerrotaan jo kirjan takakannessa, joten en juonipaljasta mitään). Tämän rinnalla on kuvausta sodasta ja sen jättämistä arvista sekä valokuvaajan työstä, jota Lester kuvaa kiinnostavasti: kuvaamisen lisäksi myös kuvajournalistin aiheita sekä taidokkaan ammattilaisen tunnistettavaa, omaa jälkeä. Jessin 1940-luvulle sijoittuvan kertomuksen rinnalla kulkee vuoteen 2005 ajoittuva taidekuriiri D’Arcy Hallworthin tarina. D’Arcy käy läpi valokuvakokoelmaa ja saa samalla selville asioita omasta alkuperästään.

On mielenkiintoista, miten saman romaanin äärellä voi viihtyä ja ärsyyntyä, ja miten tiukasti otteessaan luettu pitää silloinkin, kun sitä lukee epäilyksen silmälasit nenällään. 

Ranskalainen valokuvaaja on lukuromaani, joka vie mukanaan: On saatava selville, miten Jessin ja D’Arcyn tarinat liittyvät yhteen (osan voi arvata helposti, mutta romaani onnistuu myös yllättämään). On kiehtovaa lukea, miten Jess pärjää miehisessä maailmassa ja kuinka hän kehittyy valokuvaajana. On ilahduttavaa huomata, miten vahvasti Lester kantaa naisasiaa (toki aina voisi toivoa vielä suurempaa monipuolisuutta, mutta romaani toimii hyvin siinä ajassa, jonne se sijoittuu, aikaan jolloin journalistinainen joutui jopa salaamaan sukupuolensa). On myös hyvä lukijana huomata, että joskus tällaisia suuria tunteita kaipaa ja ehkä juuri nyt, korona-aikaan, eskapismia todellakin tarvitaan.

Kaiken hyvän viihdyttävyyden rinnalla, tietenkin ja ehkä lajityyppiin kuuluvana, voi ärsyyntyä siitä, miten ihmiset ovat ah-niin-kauniita ja kuinka saippuaoopperamaisia juonittelukuvioita teokseen mahtuu.

Lesterin tekemää taustatyötä ei voi kuin ihailla, samoin kerronnan sujuvuutta. Lopputulemana ja rinnastuksena: tämä asettuu jonnekin Kate Mortonin ja Lucinda Rileyn teosten välimaastoon. Lajityypissään Ranskalainen valokuvaaja on enemmän kuin kelpo – se on kiehtova tarina sodan jäljistä, sukusalaisuuksista ja valokuvauksesta.

♥

Lue tämä, jos: olet kiinnostunut toisesta maailmansodasta, valokuvauksesta, naisten kokemasta vähättelystä, sukusalaisuuksista ja rakkaudesta – ja jos siedät kaikkea em. viihderomaanin muodossa.
Vältä tätä, jos: kammoksut viihderomaaneja ja sitä, miten pahikset ovat pahiksia.

Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla

Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla
Siltala 2019
Un monde à portée de main 2018
Suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen
Graafinen suunnittelu Anna Makkonen
255 sivua
Ranskalainen romaani

Ulkomaailman äänet ovat kadonneet, hiljaisuus täyttää seinät ja ainoastaan työhön keskittyneen Paulan hengitys kuuluu voimistuvana värinänä. Mutta hän ei huomaa sitä, hän luo avaraa unitaivasta, keskittyy vaalentamaan nurkat ja reunat luodakseen syvyysvaikutelman, etsii katsellaan kohdan johon tekisi pilven, pohjustaa sen sienellä ja viimeistelee reunat, ja kohta se leijuu katossa kuin pieni ja hyvin inhimillinen ilmalaiva.
Aurinko on jo laskenut, on pimeä, Paula sytyttää halogeenilampun ja jatkaa maalaamista.

Kaikki mitä Paula Karat koskee tuntuu muuttuvan maalauksiksi, usein jo silloin kun hän näkee kohteen. Pariisilainen Paula opiskelee Brysselissä, jossa hän oppii siveltimellä jäljentämään yhtä lailla puunsyitä kuin kilpikonnankuorta. Intensiivinen opiskelu määrittää Paulan ja hänen opiskelutoveriensa Jonas Roetjenin ja Kate Malonen elämää, mutta opiskeluaikaan mahtuu toki monenlaisia tunteita ja illanviettoja. Valmistumisen jälkeen taiteen ja jäljittelyn maailma avautuu entisestään, kun Paula pääsee töihin Italiaan Cinecittàn elokuvastudioille, Moskovaan filmikulisseja rakentamaan ja Etelä-Ranskaan Lascauxin luoliin, tekemään kopioita maailman ensimmäisistä maalauksista.

Kehyksen lyhyt selittäminen ei tee oikeutta Maylis de Kerangalin romaanille Maailma käden ulottuvilla, mutta romaanin nimi ja kansi sen sijaan jo tekevät. Anna Makkosen luomassa kannessa marmonikuvioiset kädet ovat lukijan kosketettavissa, hänen ulottuvillaan, aivan kuten erilaisia maailmoja luovan Paulan käsissä ja siveltimen vedoissa on omanlaiset, totta ja satua liottavat todellisuutensa. Lukijassa herää väistämättä tuttu ja usein esitetty kysymys siitä, jäljitteleekö elämä taidetta vai taide elämää. Miten maailma nähdään silloin kun siitä tehdään kopio? Konkreettinen, käsin kosketeltava, aistittava kopio? Jäljennös, jonka tarkoituksena on luoda elämyksiä, autenttisuuden hetkellistä tuntua.

Ja sitten: on niin paljon muutakin. De Kerangalin romaani kertoo myös luovan työn aikaansaamasta epävarmuudesta, kuten vaihtuvista työpaikoista ja muuttuvista ihmissuhteista. Hetkistä jotka linkittyvät suurempaan kokonaisuuteen, vaikutteista jotka jättävät oman jälkensä.

Maailma käden ulottuvilla ei ole niitä romaaneja, jotka luetaan — ehkä jopa lueskellaan — nopeasti koukuttuen. Se on romaani, joka pakottaa hidastelemaan, pyytää keskittymään, avaa lukijansa aisteja. Sen runsaat virkkeet ovat hyvin visuaalisia, aistivoimaisia. Niissä tuoksuvat maali ja puulevyt, näkyvät pysähdys ja liike, mennyt ja nykyisyys: esikuvien esihistoria ja kiireessä hulmuavat hiukset, laastikaukalot ja 3D-tiedostot. De Kerangalin lauseet ovat jopa liki sivun mittaisia, mutta keskittyneitä. Ne menevät syvälle kuvaamaansa, usein taiteen tekemiseen, mutta myös ihmisiin, paikkoihin, mielialoihin, olemiseen, fyysisyyteen. Niiden runsaassa konkretiassa on myös ilmavuutta ja ohikiitävyyttä. Niissä haluaa viipyä, niistä ei henno päästää irti. 

Kaikkien taidetta ja ihmisyyttä pohtivien ja rakastavien pitäisi lukea tämä kirja. Jo de Kerangalin ihmeellisten lauseiden vuoksi, mutta ennen kaikkea siksi että käsillä on upea romaani. 

--

Muualla:

Mummo matkalla
Yökyöpeli hapankorppi lukee

Pierre Lemaitre: Silmukka

Pierre Lemaitre: Silmukka
Minerva 2017
Trois jours et une vie 2016
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
Ulkoasu Taittopalvelu Yliveto Oy
270 sivua
Ranskalainen jännitysromaani


Antoinen käänsi hänet selälleen taputellakseen hänen poskiaan, mutta pojan silmät olivat auki.
Niiden katse oli liikkumaton ja lasimainen.
Ja oivallus humahti hänen lävitseen: Rémi oli kuollut.


Joulu on tulossa ranskalaiseen Beauvalin kylään. 12-vuotias Antoine haaveilee pelikonsolista ja ihanasta Émiliestä. Naapurin 6-vuotias Rémi lyöttäytyy usein Antoinen seuraan, mikä ärsyttää Antoinea. Hetkellisen raivokohtauksen seurauksena Antoine iskee Rémiä kepillä päähän, ja pieni poika kuolee. Rikos tuntuu jäävän piiloon, mutta voiko Antoine koskaan olla turvassa ja rauhassa teoltaan?

Pierre Lemaitren romaanin nimi Silmukka on oivallisesti suomennettu, mutta mainio on alkukielinenkin nimi. Muutamat hetket muuttavat elämän, romaanissa takastellaan Antoinea eri ikäisenä. Rémin kuolemasta tulee melkoinen silmukka, jonka ote kiristyy koko ajan. 

Kiristymiseen on monia syitä, joista suurin on syyllisyydentunne. Jos jotain jännitysromaania voi luonnehtia psykologiseksi, niin Silmukkaa (ei sillä, etteikö monia muitakin voi). Aina ei tarvita ulkopuolista piinaajaa, joka vaanii jossain, vaan piina lähtee ihmisestä itsestään. Suurin yllätys onkin ehkä se, ettei romaanissa ole oikeastaan mitään kovin yllättävää – eikä tarvitse ollakaan. Enempää en toki juonesta paljasta, Antoinen lisäksi romaanissa on useita keskeishenkilöitä, joilla on omat traumansa. Jotkut asiat myös kytkeytyvät toisiinsa, lukijalle on tarjolla monenlaisia koukkuja.

Tuloksena on kaareltaan tyylikäs romaani, jossa mennyt ei jätä kylän asukkaita koskaan rauhaan. Silmukka on kehityskertomus, yhteisökuvaus ja tyylipuhdas jännäri. Kehityskertomuksena se käy läpi Antoinen kasvuvuosia ja hänen kantamaansa taakkaa. Yhteisökuvauksena se tarkastelee koko pientä kaupunkia, sen asukkaiden sosiaalisia suhteita ja tapoja reagoida. Lemaitre kirjoittaa oivallisia hahmoja. Jännitysromaanina Silmukka vangitsee lukijansa – kuten lajityyppinsä kunnollisen edustajan kuuluukin. 

Ennen kaikkea Silmukka on hieno romaani. Leimaitren koukuttava, aiheeltaan näennäisen yksinkertainen, mutta sitäkin syvemmälle pääsevä teksti osoittaa, että taidokas kirjailija saa yksinkertaisista lähtökohdista aikaan ihmiseloa tarkkanäköisesti puntaroivan kudelman.

--

Muualla mm. Arja, Leena, Villis ja Tuija.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Joel Haahtela: Adèlen kysymys
Otava 2019
Kansi Päivi Puustinen
188 sivua
Kotimainen romaani

Minä ajattelen, että ihminen on luonnos, joka voi kirkastua, mutta vain harva meistä kirkastuu. Moni tummuu ja menettää ajan kuluessa värinsä. Ehkä minäkin kuulun tummuvien sankkaan joukkoon ja päädyn sammuneeksi sydämeksi taivaalle, sadan jonakin talvisena päivänä tuhkana maan päälle.

Mies, kielitieteilijä, etsii itseään. Taustalla on alati kasvava etäisyys vaimoon, oman pojan kokema ahdistus, ja ajallisesti vielä kauempana vaikea suhde omaan isään ja äidin traaginen kuolema. Mies on kiinnostunut Pyhän Adèlen mysteeristä: Adéle oli nuori nainen, joka putosi jyrkänteeltä, selvisi vahingoittumattomana ja julistettiin pyhimykseksi. Adélen mysteeri kuljettaa miehen Pyreneille saakka, jossa hän majoittuu luostariin. Siellä vietetty aika saa miehen kohtaamaan niin oman menneisyytensä kuin ikiaikaiset kysymykset ihmeiden olemassaolosta.

Joel Haahtelan teokset ovat kuuluneet suosikkeihini siitä saakka, kun alkuvuonna 2011 luin Perhoskerääjän. Kirjailijan upeat lauseet, tiiviiden romaanien ilmavuus ja kauneus, alati läsnä oleva ihmisen itsensä etsintä, ja jonkinlainen tyylikkyyden, tunteikkuuden ja älyn yhdistelmä on puhutellut minua – joskus ehdoitta, toisinaan ristiriitaisemmin, mutta aina liki tullen.

Haahtelan tuorein romaani Adèlen kysymys on nimettömäksi jäävän päähenkilönsä etsikkoajan kuvausta. Mies etsii itseään sekä suhteessa omaan arkiseen elämäänsä Suomessa että suhteessa johonkin ikiaikaiseen: ihmeeseen, ehkä Jumalaan. Tietty tyhjyys kalvaa ihmistä liiankin täyden maailman keskellä: Mutta maailmassa ei juurikaan ole enää paikkoja, joihin kadota. Joskus ihmisen olisi hyvä olla yksin [--]. Tämä puhuttelee kaltaisiani avokonttorissa työskenteleviä, osuu johonkin tyhjään kohtaan, muistuttaa siitä miten inhimillistä on kaivata jotain suurempaa.

Luostarin säntillinen päivärytmi määrittää talvista eloa Pyreneillä. Minäkertoja vaipuu pohdintoihinsa. Hän miettii ihmisyyttä ja sitä, miten pimeys ja valo kamppailevat, mutta kuinka pimeässäkin on lohtua etenkin sellaiselle, jonka mukana pelko on kulkenut aina. Teemat kaartavat vanhemmuuden ja parisuhteen kysymyksistä uskontoon. Kertojamiehen pohdinnoissa Haahtela tavoittaa paljon: on lapsen mieli (muistoissa) ja aikuisen oman minuuden etsintä, on mysteeri ja luostarin konkretia – ja on väläyksiä arkielämän muistoista, joista esimerkiksi kokemus E.T.-elokuvasta ja Nirvana-paitojen näkemisestä nykynuorilla ovat ikäiselleni lukijalle suoranaisia sukupolvikokemuksia.

Adélen kysymys on ihastuttavaa, mutta minulle myös ristiriitaista luettavaa. Suuremman kaipuu on romaanissa vahvasti läsnä: luostarin puitteissa, pyhimysnaisen mysteerissä, totuuden etsinnässä. Hengellisyys nousee perustellusti yhdeksi romaanin tasoksi. Toisia lukijoita se varmasti lähentää romaaniin entisestään, mutta toisia – minua ainakin – se vieraannuttaa. Adèlen kysymys on samalla kertaa ihastuttavaa ja vaikeaa luettavaa. Se vaatii otollisen mielen, kaltaiseni ikuisen epäilijän ei ole helppo ottaa teoksen uskonnollista tasoa vastaan. Romaani haastaa minut, mikä on hyvä.

Kun myöhemmin kävelen kappelista takaisin huoneeseeni, minusta tuntuu, etten koskaan ole ollut niin syvällä yössä; niin syvällä, että pimeän on pakko alkaa tyhjentää itseänsä ja muuttua takaisin valoksi.

Haahtelan etsikkoromaanissa on paljon sellaista, jota rakastan. On paljon pientä – tai ehkä sittenkin pienuudessaan suurta – lumoavaa, kuten joulupäivän appelsiinintuoksuinen ihme. On lauseita ja tunnelmia, jotka voisi tallettaa jonnekin mielikuvien lempikirjalippaaseen. En voi nytkään olla ajattelematta romaanissa mainittua Voyager-luotaimeen mukaan laitettua kultaista levyä, jolle on talletettu tervehdyksiä, musiikkia ja navajo-intiaanien iltalaulua. Se on pullopostia avaruuden suunnattomasta ja ikiaikaisessa meressä. Osa olemisen arvoitusta sekin, aivan kuten Adèle, kuten itsensä tyhjentävän pimeän mysteeri.

Niin: Haahtela ei olisi Haahtela, jos hänen tekstinsä ei lopulta, ikuisen epäilijän silminkin luettuna, kietoisi pauloihinsa. Näin myös Adélen kysymys sulkee lopulta sisäänsä. Kuten suurin osa Haahtelan tuotannosta, se kulkee ajatuksissa lukemisen jälkeenkin. Ennen kaikkea se käännyttää puolelleen, lohduttaa, haastaa pohtimaan ihmeitä – tuo valoa.

Kiitos tästäkin romaanista.

Claudie Gallay: Odottamaton kauneus

Claudie Gallay: Odottamaton kauneus
La beauté des jours 2017
WSOY 2019
Suomentanut Titia Schuurman
Kansi
384 sivua
Kustantamosta
Ranskalainen romaani

Entä Jeanne, mitä hän halusi? Toiset odottivat. Hän ei tiennyt. Samaa kuin hekin. Että he olisivat onnellisia. Uusia leppoisia iltoja.

Tai sitten tavata Marina Abramovicin henkilökohtaisesti, sitä hän haluaisi, oikein todella haluaisi.

Ajattelen espadrilloja, niitä ihanan näköisiä kangaskenkiä. Mietin, miten kivan kevyet sellaiset olisivat jalassa kesällä. Ajattelen niitä, koska Claudie Gallayn romaanin Odottamaton kauneus Jeanne käyttää sellaisia.

Jeanne on nelikymppinen nainen, vaimo ja äiti. Elämä soljuu turvallisesti rutiineihin nojautuen. Jeannella on työpaikka postissa (hieman tylsää, mutta hän osaa löytää iloa arjen asioista), aviomies Rémy on yhteisestä Kreikan-matkasta haaveileva luotettava kumppani, pariskunnan kaksi tytärtä asuu jo omillaan. Jeanne kuitenkin rakastaa yllätyksiä, kaipaa niitä. Hän ihailee itsensä ruumiillisesti ja henkisesti likoon laittavaa performanssitaiteilija Marina Abramovicia, jolle kirjoittaa kirjeitä. Abramovicin elämä tuntuu olevan kaikkea sitä, mitä Jeannen elämä ei. Ilmassa väreilee muitakin mahdollisuuksia muutokseen ja kuluvana kesänä arjen tasaisuus kuitenkin muuttuu, ainakin hetkeksi.

Claudie Gallay on niitä kirjailijoita, joiden tuotantoa minun pitäisi kaikkien lukumieltymysteni perusteella rakastaa: hän kirjoittaa harkittua, ilmavaa ja älykästä proosaa, joka käy lukijan tunteisiin. Mutta vaikka monin osin olen ihaillut aiemmin suomennettuja Gallayn romaaneja, Tyrskyjä ja Rakkaus on saarta, en ole päässyt niitä kovin lähelle.  Mitään vikaa Gallayn romaaneissa ei ole, ne ovat hyvää kirjallisuutta, ja kirjailijan kaikki romaanit suomentanut Titia Schuurman on alati taitava. Silti joku Gallayn tuotannossa ei päästä minua liki ja hänen teoksensa kuitenkin tuntuvat sellaiselta kirjallisuudelta, jonka pitäisi niin tehdä. Hmm.

Lukijana huomaan, että Odottamaton kauneus jatkaa osin samaa linjaa, mutta joku tuossa keski-ikäisen ja keskiluokkalaisen naisen elämässä tarjoaa minulle paremman kiinnekohdan kuin sinänsä kiehtovammat meren kuohut tai teatterimaailma. Jeanne on nainen, joka ei tiedä mitä elämällään tekisi. Jonkun pitää muuttua, jostain tulla uusia tuulia. Jeannessa on jotain samaa kuin Gustave Flaubertin Emma Bovaryssa tai Colm Tóibínin Nora Websterissä. Jälkimmäisen on myös Kirja vieköön -blogin Riitta pannut merkille. Nora Websterissä joku kosketti minua syvemmältä (varmaankin kirjan irlantilaisuus), mutta myös Gallayn romaanin arkisuudessa on puhettelevia piirteitä. Silti en edelleenkään pääse niin liki kuin tahtoisin.

Odottamaton kauneus on taidolla kirjoitettu. Usein hehkutan mielikuvieni brittiläisyyttä – toki hyvin tietoisena siitä, että kyse on nimenomaan mielikuvista eikä juuri muusta. Gallayn romaanit vuorostaan vastaavat hyvin käsityksiini jonkinlaisesta ranskalaisuudesta: tyylikäs kerronta on näennäisen kepeää, mutta kaiken alla on monia merkityksiä, hetkittäinen lakonisuus kohtaa suuria tunteita (minäkin liikutuin romaanin lopussa) jne. Gallayn niukat lauseet korostavat Jeannen sisäisen maailman myllerrystä, jota hänen oma lähipiirinsä ei tunnu huomaavan.

Isoimmat järistykset tapahtuvat siis ihmisessä itsessään, vaikka toki toiset ihmiset, etenkin eräs, vaikuttavat kokonaisuuteen. Uskon, että Gallayn tuotannon vannoutuneimmat ystävät löytävät tästä romaanista paljon.

Entä ne espadrillot? Jeannen kengät kastuvat pahoin vesisateesta, ehkä osoituksena niiden pohjimmiltaan heppoisesta laadusta, ehkä symboliikan osoittamisen vuoksi. En oikeastaan haaveilekaan espadrilloista (eikä tähän liity symboliikkaa, mutta nyt kun ajattelen noita kenkiä, ajattelen Gallayn romaania ja päinvastoin). Sen sijaan olen iloinen siitä, että Gallayn romaanissa Jeanne kokee monenlaista, oikeastaan elämän koko kirjon, ja saa vaihtelua sinänsä oivallisesti sujuvaan tasaiseen arkeensa.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
Minerva 2014 (elokuvakantinen pokkaripainos 2018)
Au revoir là-haut 2013
Suomentanut Sirkka Aulanko
544 sivua
Ranskalainen romaani


Hän tiesi, että aika parantaa haavat, mutta siitä lähtien kun hän oli voittanut sodan, hänestä tuntui kuin hän joka päivä häviäisi vähän kerrassaan.

Ensimmäinen maailmansota muuttaa kaiken: karttojen rajat, maiden väliset suhteet, osin yhteiskuntaluokatkin. Se saa onnenonkijat ja pyrkyrit nousemaan, ihmissuhteet kariutumaan tai vahvistumaan. Se tuo valtavia menetyksiä, mutta sodan raunioista versoaa uuttakin. Albert Maillard ja Edouard Péricoult ovat erilaisista lähtökohdista ponnistavia nuoria ranskalaissotilaita, joiden kohtalot kietoutuvat lopullisesti yhteen, kun Edouard ensin pelastaa Albertin, jonka luutnantti Henri d'Aulnay-Pradelle on koettanut haudata elävältä. Pelastamisen yhteydessä Edouard haavoittuu vakavasti, kun kranaatinsirpale murskaa osan hänen kasvoistaan. Sodan päätyttyä kaikkien kolmen täytyy rakentaa elämäänsä uusiksi.

Joskus lukusuositusten perille meno ottaa aikansa. Pierre Lemaitren romaania Näkemiin taivaassa on minulle suositellut monikin, kaikkein vahvimmin Leena Lumi sekä yksi kollegani. Ja usein, kuten nytkin, ihmettelen että miksi tartuin suositeltuun vasta muutaman vuoden jälkeen. Parempi myöhään jne., Prix de Goncourtilla palkittu ja elokuvaksikin muokattu romaani on lukuromaanien aatelia.

Mietin, että onko vähättelyä kutsua upeaa kirjaa lukuromaaniksi. Ei, sillä Näkemiin taivaassa on ehdottomasti lukuromaani, mitä tällä kiistellyllä termillä sitten ikinä tarkoitetaankin. Minulle lukuromaani on yhtä kuin vetävä, sujuvalukuinen fiktio, joka on konstailematon, mutta jossa on jotain pelkkää viihdettä enemmän. Tästä saa olla toki eri mieltä ja ymmärrän hyvin heitä, joita lukuromaani-sana kammottaa. Mieleni tekisi sanoa, että Lemaitren romaani on kiistattoman sujuva-, joskaan ei helppolukuinen, mutta toki siitäkin voi olla eri mieltä (silmäniskuhymiö!).

Erinomaisen romaanin heikointa antia on sen alku, vaikka alku sellaisena kuin tässä romaanissa on, on perusteltu. Sotanner kaikkine kauheuksineen pohjustaa sitä, mitä tuleman pitää. Ilman sotaa ei olisi koko tarinaa. Alku esittelee myös heti ainakin Pradellen luonteen omaa etuaan tavoittelevana pahana miehenä. Ristiriidaton ei ole kukaan, eivät edes Albert ja Edouard, mikä tekeekin kokonaisuudesta entistäkin kiinnostavamman. Lemaitren romaani on osin tutkielma ihmismielestä: mihin kaikkeen mieli ja teot taipuvat, milloin henkiinjäämisestä tulee muiden hyödyntämistä, miksi nuoruuden kirkasotsaisuus muuttuu joksikin muuksi.

Huomenna sitten, ehkä. Sota on kuitenkin vain alku. Painava, raskas alku, joka vaikuttaa kaikkeen eikä jalosta ihmistä. Näkemiin taivaassa pitää sisällään paljon. Lemaitre kuvaa ihmisten tempoilua tilanteessa, jossa kaikki on muuttunut. Elämään kuuluvat rakkaussuhteet ja avioliitot, köyhyys ja vauraus, suru ja ilo, bisnekset, kepeys ja raadollisuus. Nämä elämän eri puolet risteilevät jokaisen luona, kukaan ei voi elää vailla menneestä tullutta taakkaa. Toisista tämä taakka tekee jopa huijareita, minkä vuoksi Näkemiin taivaassa pitää sisällään myös jännityselementtejä sisältävän veijaritarinan.

Nälkä, voitonriemu, ylpeys, romahdus, riipuvuus, salaisuudet, uusi elämä… Lemaitren henkilökuvaus on vahvaa: jokainen sodassa sirpaloitunut on hyvä ja paha – tai Pradelle lähinnä paha, mutta erilaisia vaihtoehtoja tulee hänenkin punnita. Ystävyyden, vanhemmuuden ja sisaruuden kipupisteet kulkevat jokaisessa läpi sodanjälkeisen elämän. Kaikkein vahvimmin koskettaa Edouardin isä. Eräs joutsenlaulu pysäyttää, on tekstinäkin elokuvallista, visuaalista. (En muuten aio katsoa tätä elokuvana, koska en ehkä kestäisi kaikkea mitä vastaan tulee.)

Vaikka kerronta on sinänsä monitasoista ja moniäänistä, on se kronologisesti suoraviivaista, mikä tuntuu virkistävältä ja osaltaan lisää romaanin vetoa. Näkemiin taivaassa on ovela romaani. Tarina on monin osin uskomaton, muttei missään vaiheessa mahdoton, mukana on makaaberia, eettisiä kysymyksiä ja toki romanssiakin. Lemaitre onnistuu tässä kerronnan monipuolisuudessaan, hän osaa olla syvällinen ja viihdyttävä. Romaani on siis melkoinen teemojen kaleidoskooppi, kokonaisuus jäänee mieleeni pitkäksi aikaa.

Jokainen tarina on saatettava päätökseensä, se kuuluu elämän järjestykseen.

Pierre Lemaitre tunnetaan myös jännityskirjailijana. Näkemiin taivaassa -romaanin perusteella voisinkin tarttua hänen rikoskirjoihinsa.

Olen myös lukenut

Yöllisten kuvausretkien (ks. edellinen postaus) ohella olen myös lukenut. Kesäloman ja sen jälkeisen ajan lukupino on kasvanut jo niin, että kuvasta puuttuu muutama kirja.

Olen lukenut Irlannissa, Itä-Suomessa ja Pirkanmaalla, kotona Etelä-Suomessa ja bussissa kohti työpaikkaa. Olen lukenut ihania kirjoja ja myös tämän vuoden huonoimpani. Olen viihtynyt ja ärsyyntynyt, saanut elämyksiä ja tuhlannut aikaani. Suurin osa pinon kirjoista ansaitsee oman postauksensa, joten kirjabloggauksia alkaa taas tulla. Kuvasta puuttuvien joukossa on ainakin kaksi sellaista tuoretta kotimaista romaania, joista niin ikään tulen kirjoittamaan piakkoin.

Tässä bloggausintoa takaisin hakiessani kirjoitan nyt lyhyen luonnehdinnan muutamasta pinon kirjasta. Lyhyyden syitä ovat muun muassa kirjastolainan palautus, luetun huonous ja oma hajamielisyyteni (yksi kirja ei ole edes kuvan pinossa!!!).

♥

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Bazar 2018 (ennakkokappale)
Les gens heurex lisent et boivent du cafè 2015
Suomentanut Kirsi Tanner
218 sivua
Ranskalainen romaani

Ajanhukkaa. Suoraan sanottuna. Jo kirjan nimi heräti minussa pienen epäilyksen, vaikka uskon kyllä kirjojen ja kahvin tuovan onnellisuutta. Silti nimessä oli jotain liikaa: jotain mainosmielikuvallista, jotain samaa kuin kuvapankkikuvissa – jos olisi olemassa kuvitteellinen kirjanimipankki! Päätin kuitenkin lukaista romaanin, koska ennakkokappaleen pieni koko ja kirjan sijoittuminen Irlantiin kiinnostivat lähtökohtaisesti. Lisäksi kirja oli ainoa, jonka otin mukaan kesäiselle Tampereen-retkelleni. Luin sitä sitkeästi kuin kirjasissi. Ehkä liioittelen, koska romaanissa on toki hetkensä, tarinassa tiettyä vetoa.

No niin: ylidramaattisen alun jälkeen nainen muuttaa Irlantiin. On valtavaa surua, elämänmuutos, persoonallisia irlantilaisia, tupakkaa, ja tietenkin sopivan tympeä (mutta kiinnostava) mies. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole onneksi ihan niin itsestäänselvä kuin voisi kuvitella. Silti kokonaisuudesta ei jäänyt oikein mitään käteen, höpölöpöä romanttista viihdettä, jolle on toki paikkansa, mutta sitä paikkaa ei Martin-Lugandin romaani nyt täyttänyt. Onnellisille ihmisille on luvassa jatkoa: en taida lukea. Kirjasta ollaan tekemässä elokuvaa: en tiedä. Tarinan vuoksi katsominen ei kiinnosta, voisihan leffaa pikakelata irlantilaismaisemien kohdalle. Tai sitten ei.

♥

Domenico Starnone: Solmut

WSOY 2018
Lacci 2014
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
191 sivua
Italialainen romaani


Starnonen romaanin lainasin pikalainana, eli kirja sai olla minulla vain viikon verran. Ehdin toki lukea romaanin, mutten kerätä sitaatteja tai ideoita postauksen tekemiseen. Olen siis oman muistini varassa, minkä vuoksi Solmut saa nyt osakseen tällaisen pikabloggauksen, vaikka ansaitsisi enemmän. Starnonen romaani on näet kertakaikkisen hieno!

Ulkoisesti vaatimattoman, pienen näköinen romaani kasvaa fyysisiä mittojaan suuremmaksi. Se kertoo paitsi yhden parisuhteen (mutkittelevasta) kaaresta, myös siitä miten perhe kaiken kokee. Vanda-vaimon napakat, älykkäät kirjeet tutustuttavat lukijan tämän avioliiton muotokuvaan, mutta Aldo-miehen näkökulma valottaa asioita omalla tavallaan. Starnone käsittelee älykkäästi isoja kysymyksiä: miksi ihminen löytää toisen, minkä vuoksi puolisot sinnittelevät yhdessä, miten tunteitaan voi ilmaista, mitä rakkaus edes on? Onko se halua näyttää muille? Onko se yhteen kasvamista? Onko se tottumusta? Onko se oikeastaan edes rakkautta – vai jotain muuta?

Solmut on rosoinen ja kuitenkin kaunis, surumielinen muttei vailla omanlaistaan huumoria. Se on syvä ja terävä romaani. Kiinnostavaa on kaiken lisäksi se, että Starnonen puoliso on Anita Raja, jonka huhutaan olevan Elena Ferrante -nimen takana. On tai ei (ja onko sillä edes väliä), niin Solmujen parikirjaksi voin suositella Ferranten Hylkäämisen päiviä.

♥

Ja sitten yläkuvasta puuttuva omanlaisensa klassikko. Omalle ikäpolvelleni ja hieman nuoremmille kirjaa ei tarvinne edes esitellä, mutta voin toki kysyä: Käsi ylös kaikki, jotka ette ole kuulleetkaan kirjasta! Eipä taida kovin montaa kättä nousta.

Joskus lapsuuden lukukokemukset on ehkä parempi jättää jonnekin muistojen virtaan, koska aina ne eivät ole kovin hyviä (parhaimmat toki ovat ikuisesti loistavia ja aikaa kestäviä). Mutta sitten on sellaisia, jotka ovat niin huonoja, että ne ovat ihan mahtavia. Yksi sellainen on tietenkin 1980-luvun koululaisten käsissä kulunut Noidan käsikirja (1979/ suom. Pirjo Helasti ilmeisesti vuonna 1983), josta Tammi on nyt ottanut uuden painoksen. Hurraa!

Noidan käsikirjassa tekijöille ei taida olla kovin suurta merkitystä, sillä kanteen heitä ei ole merkitty, mutta nimiösivu kertoo, että kokonaisuuden on suunnitellut Iain Ashman ja kirjan ovat kirjoittaneet Eric Maple, Eliot Humberstone ja Lynn Myring. Kuvittajia on useita. Nimeään teoksen sisältö ei toteuta, sillä kirjan kolme osaa pitää noidaksi oppimisen sijaan sisällään vampyyreja (ja ihmissusia ja paholaisia), kummituksia ja outoja voimia. Huu!

Muistan, miten 10-vuotiaana pelkäsin leijuvaa päätä, vampyyreja (etenkin sitä kiinalaista, joka puristaa Liu-paran päätä) ja melkein kaikkia kummituksia. Viehätyin niin Toweriin teljettyjen prinssien ja Henri XIII:n vaimojen haamuista. Kaikkein kiinnostavin oli Unkarissa oikeastikin elänyt, folkloretarinoille aineksia antanut Erzsébet (Elisabet) Báthory, Verinen kreivitär, joka kiehtoi ja kammotti valtavasti.

Lainasin Noidan käsikirjan kirjastosta kerta toisensa jälkeen. Ja nyt se on minulla omana, ah! Oikeastaan kirjalla ei ole mitään kovin suuria ansioita, mutta lapsuuden lukuelämyksiä voi usein perusteella tunteella ja nostalgialla. Sydän! Ja luuranko päälle!

♥

Ja vielä bonus. Kuten tiedätte, en periaatteessa tuo työkirjoja blogiini. Joskus kohdalle sattuu kuitenkin sellainen, josta innostun paljon (olisinko näiden vuosien aikana esitellyt täällä 5–10 työkirjaani), kuten nyt tästä Ines Lukkasen Taidevandalismista (Avain 2018; kirjan ulkoasun suunnittelu Timo Numminen). Jos seuraatte Taidevandalismia Facebookissa, tiedättekin aika lailla mistä on kyse. Jos ette, niin klikatkaa itsenne sivuston faniksi ihan nyt heti heti! 

Ja lukekaa tämä kirjakin, siinä meemit on puettu arvokkaan taideopuksen asuun ja vaikka olen kirjan aika moneen kertaan jo lukenut, niin aina vaan naurattaa mm. se, miten rättikässä on rangaistus Suomen lapsille (oi, kyllä!), miten Caroliinan taiteellinen Instagram-kuvaussessio ei mene ihan putkeen ja kuinka vantaalainen Ritva on kokenut aika ”buenot kekkerit”.