Rakel Liehu: Helene

Rakel Liehu: Helene
WSOY 2003 (vuoden 2020 painos)
Kannen kuva Miia Selin
508 sivua
Kotimainen romaani

Illalla kävin varovaisesti katsomassa korentoja. Pedot nukkuivat. Ne eivät värähtäneetkään (oliko se vain hämäystä?), vaikka kummarruin aivan, aivan lähelle. Ehkä ne todella nukkuivat.
Kiitos Stenman siitäkin, että kunnioitatte julmuutta minussa, sillä piilotin sitä itsessäni hyvin kauan.

Kävittekö Ateneumissa katsomassa Maailmalta löysin itseni – Helene Schjerfbeck -näyttelyn? Minä kävin, tietenkin. Schjerfbeckin töitä olen ihaillut ns. aina, niin kauan kuin olen ollut kuvataiteista ja taidehistoriasta kiinnostunut, mutta jostain syystä Rakel Liehun romaani Helene (2003) jäi minulta sen ilmestyessä lukematta. Nyt vihdoinkin oli aika.

Ja mitäpä sitä säästelemään postauksen loppuun: Helene on upea romaani. Se on pitkä ja tajunnanvirtaisuudessaan se vaatii sekä keskittymistä että antautumista, mutta se myös palkitsee lukijansa. Liehu pääsee päähenkilönsä nahkoihin niin hyvin, että tuntuu kuin kulkisi oikeasti Schjerfbeckin matkassa: kokisi taiteilijan lapsuuden, uran alkuvaiheet ja kukoistuksen, menetykset ja saavutukset, taiteilijakutsumuksen, fyysisen ja henkisen kivun, lopulta elämän hiipumisen – kaikki aivan kuin Schjerfbeckin maalauksissa

Romaani on rakenteeltaan kuin rikkonainen kudelma: Liehu näyttää lukijalle kuin väläyksiä Schjerfbeckinsä elämästä. Yhtäällä on Hyvinkää vuonna 1905, toisaalla Mariefred vuonna 1944, ja sitten ollaankin vuoden 1894 Firenzessä. Väläyksistä, lyhyistä luvuista, kasvaa syväluotauksia taiteilijan mieleen. Liehu kirjoittaa rikasta kieltä, yhtäältä toteavaa ja toisaalta kieppuvaa, alati tyylitajuista ja väkevää.

Liehun teos on fiktiota, mutta se valottaa Schjerfbeckin uraa, etenkin tämän keskeisimpiä töitä. Yhtä lailla myös ajankuva piirtyy tarkkaan: aikalaistaiteilijat ja kulttuuritoimijat sekä vaikutteet ovat romaanissa läsnä. Samoin asuinpaikat, joista Hyvinkää on keskeinen ja joista itseäni ihastuttaa etenkin melko lyhyt aika St. Ivesissä Cornwallissa (maailman kauneinta seutua, kenties, pääsisipä sinne!).

En voi kuin suositella Heleneä kaikille suomalaisesta taiteesta kiinnostuneille fiktion ystäville. Kun seuraavan kerran pääsen katsomaan Schjerfbeckin maalauksia, katson niitä varmasti Liehun romaani mielessäni.

P.S. Edelliseen postaukseeni viitaten: Tämä juttu on julkaistu tällaisenaan myös Lumiomenan Instagramissa – jo yli viikko sitten. Upea romaani ansaitsisi pitemmän pohdinnan, mutta toistaiseksi aika ja blogi-into riittävät nyt tiiviimpään ilmaisuun. Pitempien juttujen aika tulee taas! Toivotan kaikki myös tervetulleeksi seuraamaan Instagram-tiliäni. Se on tällä hetkellä yksityinen siksi, että sinne tulee helposti roskapostiseuraajia, mutta hyväksyn kyllä blogini lukijat seuraajiksi.

Taiteilijakirjoja / terveisiä Instagramista

Terveisiä Instagramin puolelta! Suurin osa teistä varmasti seuraakin blogini (ja hieman enemmän myös minun omia) kuulumisia Instagramissa, jota olen käyttänyt jo kesästä 2012 saakka – ihan hyvän aikaa siis. Nyt korona-aikana olen huomannut, että Instagram on houkutellut yhä enemmän ja enemmän tekemään sinne myös kirjapostauksia, joista muutama ei ole päätynyt tänne blogiini saakka.

Joku aika sitten kerroin siellä pienestä taiteilijakirjaprojektistani. Näiden epävarmojen aikojen lohduksi kaipaan toisaalta hyvää eskapismia mm. erityisen suurta iloa tuottavien kirjojen ja elokuvien, toisaalta liikunnan merkeissä (etätyön ja kotikonttorin vastapainoksi ulkoilen päivittäin ja teen lisäksi kotitreeniä yhden nettipalvelun ohjeilla). Blogiini en ole nyt muutamaan viikkoon saanut tuotua oikein mitään, vaikka muutama luettu kirja odottelisi postausta. Instragamiin näistäkin kirjoista tullee juttua jo pääsiäisviikolla.

Esitänkin nyt kysymyksen teille Lumiomenan blogilukijoille: haluatteko, että tuon Instagramiin postaamiani lyhyitä kirjajuttuja myös tänne blogin puolelle? Vai onko parempi kirjoittaa tänne pitempiä tekstejä sitten, kun sellainen sattuu taas huvittamaan?

Esimerkki Insta-jutustani: Yllä olevan kuvan ja tämän tekstin julkaisin Instagram-tililläni torstaina.

♥ Prerafaeliittikirja oli muistutus tai alkusysäys, samoin näiden epävarmojen aikojen aiheuttama tarve lukea jotain erityisen ihanaa ja ehkä lohduttavaakin. Kuvassa sylissäni on yksi korona-ajan projekteistani: taiteilijakirjat. Joukossa on kirjoja, jotka odottavat lukemistaan, mutta myös sellaisia, jotka olen lukenut joko melko hiljattain tai vuosia sitten. Ainakin yksi puuttuu tästä pinosta, sillä sain sen käsiini vasta tänään, kun taas esikoiseni otti kuvan kirjoista ja minusta viime viikonloppuna.

♥ Aion esitellä näitä kirjoja (ainakin osan niistä) täällä Instassa ja muutamia pitemmin bloginkin puolella. Onko näissä tuttuja?

♥ Robert De La Sizeranne: Pre-Raphaelites. Matkamuisto Lontoon Tatesta. Kepeä kirja, mutta toimii johdantona ja sisältää paljon kuvia maalauksista. ♥ Susan Vreeland: The Forest Lover. Hieno romaani taiteilija Emily Carrista ja Kanadan alkuperäisasukkaista. ♥ Rakel Liehu: Helene. Upea kirja. Luin loppuun tänään ja tulen kirjoittamaan tästä blogiini. ♥ Krista Launonen: Ofelian suru. Työkirja, joka vie syviin vesiin, myös vaikuttava tarina surusta ja Lizzie Siddalista. ♥ Susan Vreeland: The Passion of Artemisia. Romaani Artemisia Gentileschistä. ♥ Pirkko Soininen: Ellen. Ihana romaani Ellen Thesleffistä, lämmin suositus. Tästä olen jo blogannutkin ♥ Sanna Ryynänen: Meri Genetz. Työkirja melko tuntemattomasta koloristista, joka eli uskomattoman elämän. ♥ Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Kirja Ellen Thesleffistä on minulla vielä lukematta.

Mitä mieltä? Ja jos et jo seuraa Lumiomenaa Instassa, niin klikkaa tästä tai sivupalkin pallukasta. Tervetuloa! ♥

Olen myös lukenut

Yöllisten kuvausretkien (ks. edellinen postaus) ohella olen myös lukenut. Kesäloman ja sen jälkeisen ajan lukupino on kasvanut jo niin, että kuvasta puuttuu muutama kirja.

Olen lukenut Irlannissa, Itä-Suomessa ja Pirkanmaalla, kotona Etelä-Suomessa ja bussissa kohti työpaikkaa. Olen lukenut ihania kirjoja ja myös tämän vuoden huonoimpani. Olen viihtynyt ja ärsyyntynyt, saanut elämyksiä ja tuhlannut aikaani. Suurin osa pinon kirjoista ansaitsee oman postauksensa, joten kirjabloggauksia alkaa taas tulla. Kuvasta puuttuvien joukossa on ainakin kaksi sellaista tuoretta kotimaista romaania, joista niin ikään tulen kirjoittamaan piakkoin.

Tässä bloggausintoa takaisin hakiessani kirjoitan nyt lyhyen luonnehdinnan muutamasta pinon kirjasta. Lyhyyden syitä ovat muun muassa kirjastolainan palautus, luetun huonous ja oma hajamielisyyteni (yksi kirja ei ole edes kuvan pinossa!!!).

♥

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Bazar 2018 (ennakkokappale)
Les gens heurex lisent et boivent du cafè 2015
Suomentanut Kirsi Tanner
218 sivua
Ranskalainen romaani

Ajanhukkaa. Suoraan sanottuna. Jo kirjan nimi heräti minussa pienen epäilyksen, vaikka uskon kyllä kirjojen ja kahvin tuovan onnellisuutta. Silti nimessä oli jotain liikaa: jotain mainosmielikuvallista, jotain samaa kuin kuvapankkikuvissa – jos olisi olemassa kuvitteellinen kirjanimipankki! Päätin kuitenkin lukaista romaanin, koska ennakkokappaleen pieni koko ja kirjan sijoittuminen Irlantiin kiinnostivat lähtökohtaisesti. Lisäksi kirja oli ainoa, jonka otin mukaan kesäiselle Tampereen-retkelleni. Luin sitä sitkeästi kuin kirjasissi. Ehkä liioittelen, koska romaanissa on toki hetkensä, tarinassa tiettyä vetoa.

No niin: ylidramaattisen alun jälkeen nainen muuttaa Irlantiin. On valtavaa surua, elämänmuutos, persoonallisia irlantilaisia, tupakkaa, ja tietenkin sopivan tympeä (mutta kiinnostava) mies. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole onneksi ihan niin itsestäänselvä kuin voisi kuvitella. Silti kokonaisuudesta ei jäänyt oikein mitään käteen, höpölöpöä romanttista viihdettä, jolle on toki paikkansa, mutta sitä paikkaa ei Martin-Lugandin romaani nyt täyttänyt. Onnellisille ihmisille on luvassa jatkoa: en taida lukea. Kirjasta ollaan tekemässä elokuvaa: en tiedä. Tarinan vuoksi katsominen ei kiinnosta, voisihan leffaa pikakelata irlantilaismaisemien kohdalle. Tai sitten ei.

♥

Domenico Starnone: Solmut

WSOY 2018
Lacci 2014
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
191 sivua
Italialainen romaani


Starnonen romaanin lainasin pikalainana, eli kirja sai olla minulla vain viikon verran. Ehdin toki lukea romaanin, mutten kerätä sitaatteja tai ideoita postauksen tekemiseen. Olen siis oman muistini varassa, minkä vuoksi Solmut saa nyt osakseen tällaisen pikabloggauksen, vaikka ansaitsisi enemmän. Starnonen romaani on näet kertakaikkisen hieno!

Ulkoisesti vaatimattoman, pienen näköinen romaani kasvaa fyysisiä mittojaan suuremmaksi. Se kertoo paitsi yhden parisuhteen (mutkittelevasta) kaaresta, myös siitä miten perhe kaiken kokee. Vanda-vaimon napakat, älykkäät kirjeet tutustuttavat lukijan tämän avioliiton muotokuvaan, mutta Aldo-miehen näkökulma valottaa asioita omalla tavallaan. Starnone käsittelee älykkäästi isoja kysymyksiä: miksi ihminen löytää toisen, minkä vuoksi puolisot sinnittelevät yhdessä, miten tunteitaan voi ilmaista, mitä rakkaus edes on? Onko se halua näyttää muille? Onko se yhteen kasvamista? Onko se tottumusta? Onko se oikeastaan edes rakkautta – vai jotain muuta?

Solmut on rosoinen ja kuitenkin kaunis, surumielinen muttei vailla omanlaistaan huumoria. Se on syvä ja terävä romaani. Kiinnostavaa on kaiken lisäksi se, että Starnonen puoliso on Anita Raja, jonka huhutaan olevan Elena Ferrante -nimen takana. On tai ei (ja onko sillä edes väliä), niin Solmujen parikirjaksi voin suositella Ferranten Hylkäämisen päiviä.

♥

Ja sitten yläkuvasta puuttuva omanlaisensa klassikko. Omalle ikäpolvelleni ja hieman nuoremmille kirjaa ei tarvinne edes esitellä, mutta voin toki kysyä: Käsi ylös kaikki, jotka ette ole kuulleetkaan kirjasta! Eipä taida kovin montaa kättä nousta.

Joskus lapsuuden lukukokemukset on ehkä parempi jättää jonnekin muistojen virtaan, koska aina ne eivät ole kovin hyviä (parhaimmat toki ovat ikuisesti loistavia ja aikaa kestäviä). Mutta sitten on sellaisia, jotka ovat niin huonoja, että ne ovat ihan mahtavia. Yksi sellainen on tietenkin 1980-luvun koululaisten käsissä kulunut Noidan käsikirja (1979/ suom. Pirjo Helasti ilmeisesti vuonna 1983), josta Tammi on nyt ottanut uuden painoksen. Hurraa!

Noidan käsikirjassa tekijöille ei taida olla kovin suurta merkitystä, sillä kanteen heitä ei ole merkitty, mutta nimiösivu kertoo, että kokonaisuuden on suunnitellut Iain Ashman ja kirjan ovat kirjoittaneet Eric Maple, Eliot Humberstone ja Lynn Myring. Kuvittajia on useita. Nimeään teoksen sisältö ei toteuta, sillä kirjan kolme osaa pitää noidaksi oppimisen sijaan sisällään vampyyreja (ja ihmissusia ja paholaisia), kummituksia ja outoja voimia. Huu!

Muistan, miten 10-vuotiaana pelkäsin leijuvaa päätä, vampyyreja (etenkin sitä kiinalaista, joka puristaa Liu-paran päätä) ja melkein kaikkia kummituksia. Viehätyin niin Toweriin teljettyjen prinssien ja Henri XIII:n vaimojen haamuista. Kaikkein kiinnostavin oli Unkarissa oikeastikin elänyt, folkloretarinoille aineksia antanut Erzsébet (Elisabet) Báthory, Verinen kreivitär, joka kiehtoi ja kammotti valtavasti.

Lainasin Noidan käsikirjan kirjastosta kerta toisensa jälkeen. Ja nyt se on minulla omana, ah! Oikeastaan kirjalla ei ole mitään kovin suuria ansioita, mutta lapsuuden lukuelämyksiä voi usein perusteella tunteella ja nostalgialla. Sydän! Ja luuranko päälle!

♥

Ja vielä bonus. Kuten tiedätte, en periaatteessa tuo työkirjoja blogiini. Joskus kohdalle sattuu kuitenkin sellainen, josta innostun paljon (olisinko näiden vuosien aikana esitellyt täällä 5–10 työkirjaani), kuten nyt tästä Ines Lukkasen Taidevandalismista (Avain 2018; kirjan ulkoasun suunnittelu Timo Numminen). Jos seuraatte Taidevandalismia Facebookissa, tiedättekin aika lailla mistä on kyse. Jos ette, niin klikatkaa itsenne sivuston faniksi ihan nyt heti heti! 

Ja lukekaa tämä kirjakin, siinä meemit on puettu arvokkaan taideopuksen asuun ja vaikka olen kirjan aika moneen kertaan jo lukenut, niin aina vaan naurattaa mm. se, miten rättikässä on rangaistus Suomen lapsille (oi, kyllä!), miten Caroliinan taiteellinen Instagram-kuvaussessio ei mene ihan putkeen ja kuinka vantaalainen Ritva on kokenut aika ”buenot kekkerit”.

Maaliskuu: Rajoja ja elämyksiä

Maaliskuu on aina ollut minulle monenlaisten rajojen kuukausi: miellän sen alkupuolen aina talveksi, mikä johtunee siitä että lapsuusseudullani hiihtolomaa vietetään vasta maaliskuun alussa. Maaliskuun alussa vietän myös syntymäpäivääni, kuun lopussa taas eräs rakkaimmista ystävistäni on juhlavuorossa – ja tähän syntymäpäiviemme väliin mahtuu talven taittuminen kevääksi.

Mutta eivät maaliskuun rajat ole pelkästään vuodenajan vaihtumisen ja syntymäpäivien aikaa. Mieli kirmailee sinne tänne, hieman levottamana ja odottavana, kuten usein juuri nyt. Ja mieli myös kaipaa. Ajatus maaliskuusta rajana sai uuden merkityksensä nyt, kun kirjablogimaailmaa kosketti surullinen uutinen. Lukutoukan kulttuuriblogia pitänyt Krista menehtyi maanantaina sairaskohtaukseen, kertoi hänen äitinsä blogissaan Pihakuiskaajan puutarha. Kirjoja rakastanut, lukemisen ilosta paljon puhunut Krista tuli minullekin blogituttavaksi kirjamessuilla ja muissa tapahtumissa. Vasta vuosi sitten Jyväskylässä hän haastatteli Ammaa ja minua, ja vasta nyt tässä samassa rajaisessa maaliskuussa, vain muutama viikko sitten, halasin häntä Helsingin Akateemisessa, jossa jaettiin blogistanian kirjallisuuspalkinnot. Mietin nyt, miten hauras elämä on. Miten joku voi olla ja sitten onkin poissa. Toivon, että Kristalla on ikuisesti maailman parhaimpia kirjoja ja paljon valoa. Lähetän Kristan läheisille syvimmät osanottoni.

Blogistanian palkintojen lisäksi maaliskuu sisälsi paljon muitakin menoja – paljon ainakin kaltaiselleni kotona viihtyvälle ihmiselle. Vuosisadan naiset -elokuvan kävin katsomassa muutaman rakkaan ystäväni kanssa. Mike Millsin ohjaana draamakomedia oli lajityyppinsä mukainen: se itketti ja nauratti, sai miettimään sattumaa. 1970-luvulle sijoittuva elokuva ihastutti keskusteluillaan ja roolituksillaan: miten pienesti Anette Bening hahmonsa loi. Hieno elokuva, menkää katsomaan! Ja aivan ihana oli myös Kaunotar ja hirviö, jonka näin yhdessä 11-vuotiaan tyttäreni kanssa. Mielestäni ihmiselokuvaversio oli jopa parempi kuin 1991 valmistunut melko konventionaalinen, vaikka toki komea animaatio. Nyt musikaalina erinomaisesti toimiva elokuva sai Emma Watsonin hahmon myötä pieniä feministisiä kaikuja, ja myös Bellen isän hahmo sai syvyyttä Kevin Klinen roolissa. Lumotun linnan hahmoja esittivät niin ääninä kuin ihmisinäkin muun muassa mainiot Emma Thompson ja sir Ian McKellen.

Elokuvien tarjoaman visuaalisuuden lisäksi nautin myös taiteesta. Rakastan taidemuseoita, mutta olen vähän huono galleriavieras. Nyt kuitenkin kävin Galleria Huudossa Uudenmaankadulla katsomassa Kira Leskisen Sabroso-näyttelyn. Näyttely on valitettavasti jo päättynyt, mutta suosittelen seuraamaan Leskisen uraa. Hän muuten kuvasi nelisen vuotta sitten Hannan ja minun Rivien välissä -kirjan kannenkin.

Teatteriinkin ehdin. Kansallisteatterin Macbeth-sovitus jäi mieleeni osin aika ristiriitaisena. Tuija on kirjoittanut ajatuksiaan niin hyvin, että kehotan lukemaan hänen mietteensä. Teatteri-iltaa edeltävän keskustelun Kansallisteatterin Bloggariklubilla sen sijaan koin innostavana. Teatterin ullakolla WSOY:n kustannustoimittajat Saara Pääkkönen ja Alice Martin, joka on myös arvostamani suomentaja, näyttelijä-ohjaaja Jussi Nikkilä ja dramaturgi Eva Buchwald valottivat omaa Shakespeare-suhdettaan ja pohtivat muun muassa käännösten ja näytelmien yhteen sovittumista. Keskustelussa todettiin, että Shakespearen näytelmissä näkyy rikkaana koko elämän kirjo, ihmisyyden skaala. Nyt suurella näyttämöllä menevä Macbeth symboloi omaa aikaamme muun muassa oman edun tavoittelussa, pienen näyttämön Richard III puolestaan on tahallisen vanhanaikainen, mutta yhtä lailla ajankohtainen, hauskakin.

Juhlista ihanimpia ovat kirjajuhlat. Töiden puolesta olin iloitsemassa Krista Launosen LAVA – kauhu ja himo -kirjan ilmestymistä Urbansaunassa, joka olikin oiva juhlapaikka. Vaikken työkirjojani periaatteen vuoksi enempää blogissani esittele, kerron että Krista Launosen kirjasta sain monenlaisia oivalluksia, jotka koetan muistaa esimerkiksi mahdollisten tulevien kirjamessuesiintymisten aikaan.

Pieni blogiväsymys on vaivannut, minkä huomannee tästä hieman laiskemmasta bloggaustahdista. Onneksi hyville kirjoille löytyy aina paikkansa. Nyt olen lukemassa rankkaa ja puhuttelevaa kirjapaksukaista, Hanya Yanagiharan Pientä elämää, joka pitää otteessaan, kauhistuttaa ja pakottaa lukemaan vielä sen yhden sivun. Palaan kirjaan täällä blogissa, kunhan olen tuon yli 900-sivuisen romaanin selättänyt.

Niitä hyviä, uusia ja uusia sivuja toivon teille kaikille Lumiompun lukijoillekin. Kevään valoa!

Syyselämyksiä

Syysloma tuli tänä vuonna tervetulleempana kuin ehkä koskaan. Vaikka loma on vain muutaman päivän mittainen, on tässä kirjamessujen, aika kiireisen työtilanteen ja monen muun asian keskellä niin hyvä hengähtää. Nyt nautin ulkoilusta, sukulaisten näkemisestä ja – jos aikaa riittää – kolmesta kotimaisesta romaanista, joista ensimmäisen, Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsin, sain jo luettua. Nautin romaanista ja sain siitä paljon ajateltavaa, mutta palaan siihen ja pariin muuhun hienoon romaaniin myöhemmin.

Syksy on ehkä suosikkivuodenaikani. Rakastan toki kaikkia vuodenaikoja ja luonnehdin itseäni vuodenaikamalttamattomaksi: kesällä haluan hellettä, keväällä varhaiset valkovuokot, talvella pakkasia ja lumikinoksia – syksyllä niin kuulaat ja kirkkaat kuin myös sumuiset, jopa sateiset hetket viehättävät. Kunhan vuodenajat vaihtuvat nopeasti!

Kirjojen ja sää(tiedotukse)n lomassa haluan vielä erikseen nostaa muutaman nyt lokakuussa sykähdyttäneen elämyksen.

Liisa ihmemaassa

Kansallisbaletti 15.10.2016
Koreografia Jorma Elo
Musiikinjohto Philippe Béran
Rooleissa mm. Linda Haakana, Samuli Poutanen, Nikolas Koskivirta ja Frans Valkama

On aina elämys käydä Kansallisoopperassa. Viime lauantaina pääsin nauttimaan baletissa muutaman ystäväni sekä kahden alakouluikäisen tytön, joista toinen omani, kanssa.

Balettina Liisa ihmemaassa oli lavastukseltaan sadunomainen. Tanssi oli myös upeaa, Liisana tanssinut Linda Haakana teki suuren vaikutuksen: millainen suoritus – taiteellisesti ja fyysisesti – on olla lavalla noin paljon ja noin taitavasti! Balettia joitakin vuosia harrastanut (sittemmin jazztanssiin vaihtanut) viitosluokkalaiseni ei voinut olla pohtimatta tanssijoiden jalkoja. 

Tarinallisesti Liisa ihmemaassa on jokseenkin sekava, mutta äärettömän kiehtova. Koska baletissa ei ollut kertojaa, oli hyvä tuntea Lewis Carrollin kirjoittama tarina etukäteen. Itselleni Liisa ihmemaassa on tullut tutuksi paitsi Carrollin kirjasta, myös 1980-lukulaisesta tv-sarjasta (muistaako kukaan?), sekä Disneyn animaatiosta ja yhden suosikkiohjaajani Tim Burtonin filmatisoinnista. Täten balettia oli melko helppo seurata, mutta irrallisen oloisia tanssia tanssin vuoksi -kohtauksiakin oli. Onneksi niitäkin kohtauksia seurasi mielellään, sillä tanssi, musiikkiklassikot ja lavasteet kaikki olivat kohdallaan.

Alec Soth: Gathered Leaves

Suomen valokuvataiteen museo

Kirjallisuuden jälkeen minulle rakkain taidemuoto on visuaalinen taide, etenkin maalaus- ja valokuvaustaide. Syysloman alun kunniaksi käväisin Valokuvataiteen museossa katsomassa amerikkalaisen Alec Sothin näyttelyn Gathered Leaves, joka kuljettaa Yhdysvaltain syrjäseuduille. Eri osista – Sleeping by the Mississippi, NIAGARA, Broken Manual ja Songbook – koottu näyttely koskettaa ja hetkittäin hymyilyttääkin. 

Sothin kuvat katsovat ihmistä ja ihmisten kautta myös Amerikkaa. Kuvaaja itse on sanonut esimerkiksi Helsingin Sanomien haastattelussa, ettei kuvaa Amerikkaa, vaan erilaisia, persoonallisia ihmisiä, mutta mielestäni kuvat välittävät jonkinlaisen läpileikkauksen niin sanotusta takapajuisesta Yhdysvalloista (joka on ainakin jossain suhteessa lähellä Suomen tai minkä tahansa maan syrjäisempiä alueita: Gathered Leavesin voisi hyvin kuvitella Pohjois-Karjalaan tai Satakuntaan), ainakin joistakin osavaltioista. Toki Sothin kuvat ovat hyvin henkilökohtaisia ja kiehtovalla tavalla tarinallisia: ketkä ovat (jokseenkin huorahtavat) äiti ja tytär, kuka on Viimeinen lumisadepallojen korjaaja, miten ja miksi blondattu cheerleader ja kasvoiltaan ahavoitunut pullojenkerääjä on aseteltu peräkkäisiin kuviin, mistä puna(hipsteri)partainen mies unelmoi – vai unelmoiko ollenkaan? Paljon kysymyksiä - Gathered Leaves antaa ajatuksia, avaa monenlaisia maisemia ja tunteita.

Gathered Leaves ei kuitenkaan tarjoa vain ajatuksia antavaa, osin sosiologisestikin tulkittavaa aineistoa, vaan on myös vankasti taiteellinen, komea näyttely. Mikä valon taju, valojen ja varjojen leikki, värien ja mustavalkoisuuden vuoropuhelu Sothin kuvissa onkaan. Selasin myös Sothin Songbook-kirjaa, mutta olen nyt pienellä säästökuurilla ja kirja jäi vielä toistaiseksi museon kauppaan. Vaikutuin Gathered Leavesta niin, että aion käydä katsomassa näyttelyn uudestaankin. Sothin kuvia on nähtäväillä Kaapelitehtaalla 15.1.2017 saakka. Ja kun seuraavan kerran menen, tulen varmasti ostamaan Songbook-kirjankin.

Sting: Songs from the Labyrinth
Deutsche Grammophon 2016

Kymmenen vuotta sitten ostin levyn, johon ihastuin oitis ja josta on tullut niin sanottu kaikkien aikojen syyslevyni. Stingin ja bosnialaisen luutunsoittajan Edin Karamazovin Songs from the Labyrinth sisältää englantilais-irlantilaisen renessanssisäveltäjä John Dowlandin musiikkia. Dowlandin synnyinpaikasta ei ole varmuutta, mutta oli paikka sitten Lontoo tai Dalkey, niin sen suhteen paikka on minulle hyvin rakas.

Dowlandin musiikkia en osaa tulkita, mutta Come Againin ja Can she excuse my wrongsin kaltaiset kappaleet johdattavat ajatukset suoraan tuulisiin päiviin, sumuisille lehtien kattamille poluille ja illaksi kotiin kynttilöiden lempeään valoon. Stingin ja Karamazovin tulkintaan kaltaiseni romantikko ei kyllästy koskaan.

Songs from the Labyrinthin rinnalla syyslevyjäni ovat Loreena McKennittin
The Visit (oi, Lady of Shalott) sekä Kate Bushing Sensual World (etenkin niin kirjallinen nimikappale), joissa niissäkin liikutaan vahvasti brittiläisissä mielikuvissa.

Syyskävelyt

Neljänneksi syyselämykseksi on nostettava syyskävelyt ja aamuiset hölkkälenkit, joista kuvatkin toivottavasti jotain kertovat. Toivon hyviä kirjoja, rakastan kiehtovia näyttelyitä, kaipaan hyvää musiikkia, mutta ulkoilusta saan ihan erityistä voimaa. Toivottavasti te muutkin!

Mikä on sykähdyttänyt teidän syksyänne? Onko se ollut kirja, joku muu kulttuurielämys, joku pieni teko tai tietty maisema? Olisi kiva kuulla, vinkiksi itselleni ja kaikille teille Lumiompun lukijoille.

Kulttuurimenoja eli omien korkojen kopinaa

Korot kopisten -kirjamme ilmestyi reilu kuukausi sitten. Kirjassahan Aino-Maria ja minä vinkkaamme, opastamme ja rohkaisemmekin kokeilemaan uusia kulttuurilajeja tai syventämään entisiä - mieluiten sekä että! Olen monesti harrastamaan kulttuuria ajatuksissani kuin varsinaisesti lähtemään jonnekin, joten Korot kopistenin kirjoittaminen toimi myös eräänlaisena itseni haastamisena. Toki olen "aina" käynyt museoissa, konserteissa ja kirjallisuustapahtumissa, opiskeluaikana innokkaammin kuin nyt keski-ikäisenä. Viimeisen kuukauden aikana olen kuitenkin ollut liikkellä harvinaisen paljon - siis omaksi itsekseni.

On varmasti selvää, että kulttuurilajeista minulle rakkain on kirjallisuus, mutta myös kuvataide on aina ollut hyvin mieluisaa. Taidemuseoiden (ja gallerioidenkin, mutta enemmän museoiden) ilmapiirissä on jotain taianomaista: hiljaisuus, korkojen kopina (kyllä vaan) ja tietenkin maalaukset tai valokuvat, jotka puhuttelevat, ilahduttavat, saavat mielen haikeaksi, ehkä provosoivat, yleensä tuottavat esteettisiä elämyksiä.  Viimeisen kuukauden aikana aivojani on askarruttanut Amos Andersonin Helsinki Noir -näyttely, mieltäni on ilahduttanut Vantaan Artsi ja eniten estetiikkaa on tuonut Ateneumin Japanomania. 

Helsinki Noir -näyttely esittelee uudenlaisen näyttelykompleksin, jossa katsoja pääsee osaksi rikosdraamaa. Kaivopuiston rannasta löytyy nuoren naisen ruumis. Mitä on tapahtunut? 1930-luvun loppuun sijoittuva tarina vie ja joukko Helsinki-aiheisia maalauksia tulee tutuksi. Helsinki Noiriin aion kesällä uudelleen yhden läheiseni kanssa.

Olen asunut Vantaalla reilut kymmenen vuotta, mutta olen käynyt Myyrmäessä kaikkiaan vain kolmesti: kolmas kerta johdatti minut ja perheeni uusittuun taidemuseoon, joka on saanut nimekseen Artsi. Nykytaiteeseen keskittyvän museon Sinä & Minä muotokuvassa -näyttelyssä esillä on esimerkiksi Jasmin Anoschkinin, Ismo Höltän, Ville Juurikkalan, Aurora Reinhardin ja Tommi Toijan töitä. Artsi on pieni museo, jossa muuten saa syödä eväitä, valokuvata ja kulkea isonkin laukun kanssa. Suosittelen tutustumaan, Artsiin on aina vapaa pääsy!

Yksi rakkaimmista taidemuseoista minulle on tietenkin Ateneum, jossa käyn useamman kerran vuodessa. Nyt pari viikkoa sitten vierailin siellä muutaman ystäväni kanssa ja taisimme kaikki päästä Japanomanian lumoihin. Japanilaista taidetta ja siitä vaikutteita saanutta pohjoismaista taidetta oli esillä laajassa, hyvin rakennetussa ja jäsennellyssä näyttelyssä. Japanomaniaa voi ihailla 15.5. saakka, koetan ehtiä katsomaan näyttelyn vielä uudemman kerran.

Taikahuilu on yksi maailman kuuluisimmista oopperoista. Se on kovin tuttu minullekin. Tutuksi se tuli jo ala-asteaikaisestani musiikkikirjasta: Tie musiikkiin sisälsi Taikahuilun lisäksi maistiaisia muiden keskieurooppalaisten säveltäjämestareiden tuotannosta, muistan laulaneeni Mozartia ja Schubertia saksaksi kolmasluokkalaisena. Kansallisoopperassa tänä keväänä esitetty Taikahuilu pohjaa Berliinin Komische Operin esitykseen. Elämys oli huikea: animaatiot ja laulajat muodostivat ehjän kokonaisuuden, jossa satu- ja jopa kauhuelementit olivat kuin osa 1920-luvun mykkäelokuvista visuaalisesti vaikutteita saanutta kertomusta. Musiikillisesti ooppera oli tietenkin tuttu ja varma. Tuuli Takala oli huikea Yön kuningatar, Ville Rusasen Papagenossa oli kujeilua ja taituruutta. Taikahuilussa taitaa olla vielä kaksi esitystä tänä keväänä. En tiedä, ovatko molemmat esitykset jo loppuunmyytyjä, mutta siltä varalta jos lippuja vielä saa: kannattaa mennä katsomaan!

Musiikki liittyy usein myös kirjoihin, muun muassa Juha Itkosen kohdalla. Tämän viikon torstaina Tavastialla vietettiin Itkosen tuoreen romaanin kunniaksi Palatkaa perhoset -kevätfestivaaleja, joissa esiintymässä oli Itkosen lisäksi muun muassa Tuomo & Markus, ihana Aino Venna sekä Pimeys. Itkosen lukemat otteet romaanistaan olivat vaikuttavia. Ei siis ihme, että Palatkaa perhoset on yksi kevään kirjaostoksistani. 

Muita kirjallisia menokohteitani hiljattain ovat olleet henkeäsalpaavan upea Kansalliskirjasto sekä tietenkin eilinen Kirjan ja ruusun päivä. Keskustan Akateemisessa oli paljon tapahtumia, Kirsin Book Clubista voitte lukea muun muassa Blogistanian kirjallisuuspalkintojen jaosta. Itse en Akateemiseen ehtinyt (= jaksanut lähteä keskustaan), vaan kävin ostoksilla hieman lähempänä. Onks noloo on naurattanut koko perhettämme ja saanut meidät myös miettimään kaikenlaisia nolouksia sekä sitä, onko kaikki nyt niin vakavaa.

Hmm - aina eivät kuitenkaan korot kopise, vaan usein lenkkarit tai vaelluskengät läpsyttelevät. Olen niitä ihmisiä, jotka eivät pärjää ilman ulkoilmaa. Metsästä saan voimaa. Siksi kännykkäkuvissa on yksi otos Sipoonkorvesta. Ensi viikolla täällä on luvassa hieman lisää retkijuttuja kirjamuodossa.

Minne te olette kopistelleet viime aikoina?

Marjut Hjelt & Jaana Aalto: Lumoava haltijakansa

Kotimainen keskiviikko
Marjut Hjelt: Lumoava haltijakansa
Kustantaja: Karisto 2011
Kuvitus: Jaana Aalto
Kotimainen taidekirja, kuvakirja, populaari/romantisoitu tietokirja
Sivuja: 127

Kun kuljet metsäpolkua, pujottelet niityllä heinien keskellä tai astelet hiekkaisella puutarhakäytävällä, tunnetko kuinka ympäristö elää? Aistitko sipinä ja supinan, pienten jalkojen kevyet askeleet, hauraiden siipien herkän värinän tai puiden runkojen huokailut, oksien liikkeet ikään kuin haltijat viittaisivat sinulle käsillään tietä tai tanssisivat edessäsi?

Näin alkaa Marjut Hjeltin kirjoittama esipuhe hänen kirjoittamassaan ja Jaana Aallon kuvittamassa kirjassa Lumoava haltijakansa (2011). Teoksessaan kaksikko jatkaa muun muassa Keijukaiset- ja Taikametsä-kirjoista (molemmat SKS) tutulla linjalla yhdistäen suomalaista ja kansainvälistä folkloreaineistoa mielikuvitukseen, sadun maailmaan sekä luonnontietoon ja -mystiikkaan.

Lumoava haltijakansa on nimensä mukaisesti haltijoiden kirja. Suurimmalla osalla kotimaisista puulajeista on oma haltijansa: kuusella ne ovat vanhoja ja viisaita, koivulla nuoren neidon kaltaisia, männyllä puhelinlankojen tapaan laulavia. Omat haltijansa on myös ruusu- ja orapihlajapensailla, syreenillä, eri sammallajeilla ja jopa levillä.

Hjeltin ja Aallon teos on sekä kaunis taidekirja että populaari folkloreen ja uskontotieteeseen pohjautuva tietokirja. Sen teemat liikkuvat suomalaisesta kansanuskosta eurooppalaiseen runouteen ja vuodenkierrosta luonnonlääketieteeseen. Kirjassa olevan viehättävän pikkutarinan mukaan tyrnimarjojen haltijat muistelevat viisasta haltijamiestä, itseään Väinämöistä, joka putosi kalliolta veteen ja päätyi haen suuhun, selvisi sieltä ja teki hauen leukaluusta itselleen kanteleen. Lukija oppii myös, että timjami on paitsi hyvä maustekasvi, myös ihoa kirkastava kosmetiikan ainesosa sekä hammastahnojen mauste. Jokainen lukijansa löytää jopa oman horoskooppinsa, joka mukailee monille tuttuja aurinkohoroskooppimerkkejä. Olen itse kalat, mikä tekee minusta kuusen haltijan; Omissa oloissaan viihtyvän haaveilijan, jonka eläinystäviä ovat orava ja joutsen.

Vanhat ihmiset saattavat kertoa nähneensä lapsena metsässä pienenpieniä valkoisia kummituksia, jotka sipsuttelevat poluilla pitkinä helminauhoina ja hyppelevät kasvien lehdillä helmat lepattaen.
-- Kielojen keijukaiset saattavat sievästä ulkomuodostaan huolimatta olla joskus hyvinkin ilkikurisia, suorastaan kamalia. Silloin niiden helmenharmaat silmät vetäytyvät kapeiksi viiruiksi, ne kiukustuvat melkein kaikille ja niistä erittyy pistävää hajua. Ne sekoittavat hajua, tai ovat jo sekoittaneet tuhansien vuosien ajan, kielon tuoksuun, ja siksi kieloista on tullut myrkyllisiä.

Lumoavan haltijakansan kuvitus on lempeää ja sadunomaista - kuin konsanaan keijujen työtä, pastellista, eteeristä ja utuista sekä maanläheistä. Kirjan kauneus tuntuu miltei pakahduttavalta, mutta onneksi aina juuri oikealla hetkellä siihen tulee luonnetta ja leikkisyyttä: haltijoiden suippojen korvien tai karhunsammalkeijujen oman "karhunkallohongan" kaltaisia yksityiskohtia, joita ainakin minun mielikuvani liittävät haltijoista ja keijukaisista kertoviin tarinoihin. Näitä säröjä tai keijukaisten ja haltijoiden pimeitä puolia olisi voinut tuoda esiin enemmänkin, sillä esimerkiksi kotimaisten uskomusolentojen joukossa on parojen, kalmanväen ja muiden joukossa paljonkin suoranaista ilkeyttä ja kiusantekoa. Toisaalta kauniin tietokirjan luonteelle sopii esitellä haltijoiden ihanimpia ja sadunomaisimpia puolia. Samaa kauneutta jatkaa kirjan upea sammaleenvihreä värimaailma, jota en varmasti ihan heti väsy ihailemaan.

Lumoava haltijakansa on kokonaisuudessaan huolella ja rakkaudella tehty. Kirjan kieli on tarpeeksi yksinkertaista jopa pikkukoululaiselle luettavaksi, mutta kirjan moniulotteisuus tekee siitä houkuttelevan kaikenikäisille lukijoille.

Vaikka Hjelt viittaa tekstissään sekä runositaateissaan myös esimerkiksi brittiläiseen kielialueeseen, näyttää Lumoava haltijakansa ennen kaikkea sen voiman, joka on ammennettavissa suomalais-urgilaisesta folkloresta. Toki Hjeltin luoma kuva luonnonhengistä on satua ja hän käyttää omaa luovaa vapauttaan esitellessään lukijoilleen haltijoiden tapoja, arjen touhuja sekä uskomuksia niiden takana, mutta hänen teoksensa osoittaa, ettei myytillisiä olentoja tai fantasiaa tarvitse hakea ulkomailta, vaan meillä on omassa kansanperinteessämme runsaasti uudelleen ja uudelleen hyödynnettävää kuvastoa. Sen ajatteleminen lämmittää mieltäni.

Lumoava haltijakansa saa näkemään metsän toisin; Aistitko tai tunnetko sinä jotain erityistä luonnossa, yhtä lailla kaupunkiluonnossa kuin syvässä korvessa, liikkuessasi? Jos tunnet olevasi osa jotain ihmeellistä ja salaperäistä, niin kenties kaikki onkin haltijoiden työtä; Jos vaikka Ison karhun tähdistöä katsellessaan voi pimeän aikaan kuulla keijukaisten karhuhymnin? Tai kenties syksyllä keräämissäsi vaahteranlehdissä asuukin pieni osa vaahteroiden haltijaa?

Ihmiset näkevät mitä haluavat nähdä.

****

~Tove Jansson & Per-Olov Jansson: Outo vieras muumitalossa~

Eräänä yönä syksyn liepeillä oli täysikuu. Laakso oli äänetön, eikä tuulenhenkäyskään saanut merta väreilemään. Kaikki jotka asuivat tai yöpyivät muumiperheen talossa olivat sitä mieltä että oli sopiva aika mennä nukkumaan, mutta yksikään heistä ei sammuttanut lamppua. Heillä oli näet vahva tunne, että tämä yö oli epätavallinen. Aivan ehdottomasti ilmassa oli jotain salaperäistä.

Tove Janssonin ja Per-Olov Janssonin kirja Outo vieras muumitalossa (WSOY 1980, uusi painos 2010) on synkän syksyillan kirja. Se sopisi parhaiten jonnekin loka-marraskuulle, jolloin tuuli ujeltaa nurkissa ja pimeys kietoo meidät tiukasti viittansa sisälle. Mutta kyllä tämä sopii luettavaksi maaliskuisena iltanakin!

Outo vieras muumitalossa on kirja, jonka minä tilasin lapsilleni (ja ennen kaikkea itselleni) jo viime syksynä, mutta ostin silloin niin paljon lastenkirjoja, että päätin jättää tämän odottamaan parempaa aikaa. Vasta eilen illalla ihan sattumalta lakanakaappia penkoessani löysin Oudon vieraan muumitalossa sekä muutaman muunkin kirjan. Luin kirjan lapsilleni miltei siltä seisomalta ja lakanakaappi sai jäädä elämään omaa suloista sotkuaan. Kirja tempaisi meidät mukaansa siihen syksyiseen yöhön, jolloin vieraanvaraisten muumien luona majaili koko joukko ystäviä aina Pikku Myystä Ruttuvaariin ja tähtitieteilijään sekä Nyytistä ja Tuitusta Homssuun, Miskaan ja Tuu-tikkiin.

Tuona samaisena yönä muumitalon rauha rikkoutuu, kun taloon tunkeutuu joku eriskummallinen vieras, joka ei ole tavallista väkeä. Tuo vieras mellastaa talossa, jyrsii kaiken rikki ja haisee pahemmalle kuin mädäntynyt kananmuna. Tie yölliseen seikkailuun läpi kiehtovan muumitalon kaikkien huoneiden - kellaria ja ullakkoa unohtamatta - on valmis.

Pikku Myy jatkoi matkaansa talon läpi yhä ylemmäksi, eikä hänellä ollut pitkiin aikoihin ollut näin hauskaa. Portaat ja seinät natisivat ja narahtelivat, joka taholla näkymättömät ovet avautuivat ja sulkeutuivat jälleen hiljaa, talo päästi huokauksen ja pidätti henkeään.

Outo vieras muumitalossa on upea kirja! Sen uudelleenjulkaiseminen on oikea kulttuuriteko, koska se esittelee Tampereen taidemuseon Muumilaaksossa sijaitsevan talon kaikkine huoneineen luontevana osana jännittävää ja ehjää muumisatua. Kirjassa kuvattu muumitalo on Tuulikki Pietilän ja Pentti Eistolan rakentama ja Tove Jansson itse oli mukana työssä, jonka kirjan pieni esipuhe luonnehti olleen valtavan hauskaa. Kirjan kuvista näkee, kuinka upeasti koko talo on rakennettu. Talo itse on ilmeikäs ja jännittävä. Oma suosikkini on yllä olevassa kuvassa näkyvä kellari, jossa niin täydellisen näköisiä hillopurkkeja ja makkaratankoja, että lukiessa tuli nälkä. Kuvissa piilee myös ainoa moitteeni kirjaa kohtaan. Kuvat ovat hivenen rakeisia ja olisin toivonut niihin terävyyttä. Toisaalta uusintapainoksen viehättävyyden yksi osa on juuri tuo rakeisuus, joka antaa kirjalle tunnun siitä aikakaudesta, jolloin se tehtiin.

Kaikkihan me tiedämme, että muumit ovat neroja elämänasenteen suhteen. Lapseni rakastivat jännittävää tarinaa ja nauroivat kaikille yllättäville käänteille ja sanonnoille. Itse kiinnityin erityisesti Muumipapan toimintaan, joka kertoo siitä, kuinka omassa arjessaan voi yrittää rikkoa monotonisten kotitöiden tekemistä (kuten lakanakaapin siivoamista tai ikkunanpesua): Makuusäkistä pääseminen oli aika hankalaa (mutta mitä sitä ei tekisi välttääkseen vuoteen sijaamista). Ihan totta, koetankin muistaa muumipappaa seuraavan kerran, kun aamulla tulee kiire päiväkotiin ja petaamaton sänky jää kummittelemaan syyttäväsi mielessäni.

Outo vieras muumitalossa pitää sisällään kaiken sen, mikä muumeissa ihastuttaa. Se on sopivasti anarkistinen eikä ota asioita turhan pikkutarkasti. Se kuvastaa sitä yhteisöllisyyttä ja boheemia lämpöä, joka muumeissa ja heidän ystävissään elää. Erilaisuutta ymmärretään, pelottavat asiat kohdataan yhdessä ja siitä, mitä öisin tapahtui, ei puhuta enää lainkaan.

Oudosta vieraasta muumitalossa on kirjoittanut itseni lisäksi ainakin Leena Lumi.

~Hannu Hautala & Tuomo-Juhani Tapio: Ensilumi~

Mitäpä miettii lumihiutale korkealla yläilmoissa, kun se leijuu maata kohti, ihan tuntemattomaan.

Tällä viikolla olemme saaneet nauttia marraskuisittain varsin upeasta pakkaslumipeitteestä. Ensilumen huumassa elän kuitenkin edelleen sekä oikean, kunnollisen lumipeitteen että Hannu Hautalan ja Tuomo-Juhani Tapion ensilunta monelta kantilta tarkastelevan teoksen (2009) kanssa.

Suomen kenties kuuluisimman luontokuvaaja Hautalan sekä useita kuvateoksia julkaisseen toimittaja Tapion yhteistyö tuntuu soljuvan saumattomasti. Kuvat ja tekstit rytmittyvät ehjäksi kokonaisuudeksi, kulkien jäniksen ja riekon jäljillä, kuukkelin sahan soinnissa sekä venäläisen Olga-neidin vierailussa. Ensilumi ei unohda myöskään lasten iloa, tietoiskua lumen synnystä eikä vakavaa uhkaa ilmaston lämpenemisestä; Tuleeko lunta laisinkaan? Kuinka pelottavaa olisi, jos ei tulisi.

Kuvat ihastuttavat kaltaistani talven ystävää, se on selvää. Tämä kirja on tehty ja tarkoitettu lumoamaan yleisönsä. Hautalan kuvista ei löydy moitteen sijaa, vain kirjan kansikuvan olisi voinut valita toisin. Hieman suttuisen tilhen sijasta teoksen sisäsivuilta löytyy kuvia, joissa elää jääyö, puhdas hanki, arkanakin esiintyvä ensilumi, oravan uteliaisuus, ketun vilkkaus, kuuran heleys sekä aarniometsän hämärä hiljaisuus, joka tekee luonnosta suorastaan pyhän.

Ensilumesta ei kannata liikaa kirjoittaa, vaan antaa Hautalan kuvien puhua puolestaan. Tiedän säilöväni tätä kirjaa vuodenkiertoaarteenani ja tarttuvani tähän kenties kesälläkin, jos alkutalven kaipuu yllättää. Tätä kirjaa selatessa kaipuu koputtaa mielen sopukoita varmasti vaikka kesken kesäyön.

Selvää on, että Ensilumi kiilaa suosikkieni joukkoon, kun tarkastelen omistamiani valokuva- tai yleisemminkin taidekirjoja. Ykkössuosikin paikkaa pitää kuitenkin edelleen, kenties ikuisesti, tämä maailman ihanin kirja.

Lumi on kaikkien kaveri. (jos joku väittää vastaan, niin hiljaa siellä! ;-))

Ensilumesta on blogissaan kirjoittanut Leena Lumi, joka valitsi teoksen viime vuoden kauneimmaksi kirjaksi.

~Karhukaverit~

Senaatintori on karhujen valtaama! Vapaudenpatsaskarhu, tanskalainen satukarhu, hindukarhu, aurinkokarhu Meksikosta, juhannuskarhu Suomesta, maorikarhu... Kaikkiaan yli 140 erilaista karhukaveria käsikkäin. Jokaista saa silittää, halata ja vaikka pussata. Jokainen karhu muistuttaa meitä kaiken elämän arvokkuudesta, luonnon ja ihmisten tasa-arvosta. United Buddy Bears - The Art of Tolerance näyttely on esillä Senaatintorilla 26.10. saakka. Sinne siis - jokainen Helsingissä liikkuva!

Minä lähden nukkumaan ensi yöksi karhununta ja pyrin poistamaan kertyneen väsymyksen. Niin ainakin toivon, yhtä sikeää ja hyvää. Vatsani ei ole täynnä havunneulasia ja metsämarjoja, vaan leipomaani leipää, Old Amsterdam-juustoa sekä lämmintä kaakaota. Kauniita unia!

~KOE / STEPHEN MACKEY~

Ainakin omalla kohdallani Bloggerissa on ollut ongelmia kuvien lataamisen kanssa. Näin ollen teen pikaisen kokeilun lataamalla blogiini englantilaisen taiteilija Stephen Mackeyn maalauksen. Vaikka tämä on pelkkä koe, jätän kuvan sekä linkin Mackeyn sivulle teidän muidenkin iloksi ja toivotan niiden myötä hyvää ja sääennusteesta huolimatta tähtikirkasta yötä kaikille!

~NAISTENPÄIVÄNÄ: GEORGIA O'KEEFFE~

Toivotan kaikille lukijoilleni ja blogisystävilleni hienoa naistenpäivää!

Naistenpäivän päivityksessäni haluan tuoda esille pari Georgia O'Keeffen maalausta, joiden toivon antavan sellaiset siivet ja juuret, joita me kaikki - niin naiset kuin miehetkin - tarvitsemme.

Georgia O'Keeffe (1887-1986) oli yhdysvaltalainen taidemaalari, jonka luontoaiheisissa töissä korostui naiseus niin kehollisesti kuin symbolisestikin. O'Keeffen keskeisimmät kuva-aiheet olivat kukat, kivet ja eläinten luut. Wisconsinissa syntynyt, mutta pääosin Uudessa-Meksikossa elänyt O'Keeffe oli 1920-luvulta alkaen eräs harvoista naistaiteilijoista, joita arvostettiin ja jotka vaikuttivat ammatillisesti Atlantin molemmin puolin. Hän saikin elämänsä aikana paljon tunnustusta. Liki satavuotiaaksei elänyt O'Keeffe oli naimisissa valokuvaaja Alfred Stieglitzin kanssa. O'Keeffen nimeä kantava museo sijaitsee Santa Fessä.

Kuvat Googlen kuvahaulla.

~TYTTÖ JA LUMIOMENAPUU~

Olen ihan otettu: Sain syntymäpäiväonnittelut Leena Lumen blogissa, jossa oli minua varten tilattu Hannen tekemä upea kuva Lumiomenapuu ja tyttö. Sain luvan käyttää kuvaa täällä, joten haluan jakaa sen teidän kanssanne. Ihana eikö vain?!

~KEIJUKAISKIRJOJA~

Heti alkuun myönnän, että minulla on joissakin suhteissa lapsenomainen maku. Juon esimerkiksi talvi-iltaisin kupillisen kuumaa kaakaota muumimukista (paitsi perjantaisin ja lauantaisin nautin lasillisen hyvää punaviiniä), rakastan suklaavanukasta sekä syön mannapuuroa mieluiten joko mansikkahillon tai -kiisselin kanssa. Kangaskaupassa ihastuin englantilaiseen koira-aiheiseen kankaaseen niin, että aion yrittää ommella siitä tyynyt olohuoneeseemme, ja omaan makuuhuoneeseen huolisin kernaasti prinsessakatoksen (mies voi olla eri mieltä). Lisäksi kerään tietyntyylisiä keijukaiskirjoja. Tietyntyylisillä tarkoitan, että välttelen esimerkiksi halpojen fantasiakirjasarjojen kansista tuttua kuvitustyyliä, mutta ihailen tavattomasti esimerkiksi John Atkinson Grimshawn maalausta Iris (joka hieman sävyisenä tunnetaan myös nimellä Yön kuningatar), joka löytyy myös Suvi Niinisalon ihastuttavan tietokirjan Keijukaisten lähteillä kannesta. Nyt esittelen muutamia omasta hyllystäni löytyviä keijukaisaiheisia kirjoja.



Aloin ostaa keijukaiskirjoja 1990-luvulla mieheni ja minun yhteisellä Lontoon matkalla, jolloin mukaani tarttui pieni, brittiläistä maalaustaidetta ja runoutta sisältävä Fairies-kirja. Sen jälkeen kirjoja on kertynyt harvakseltaan, koska olen melko tarkka tämän kirjallisuudenlajin suhteen. Muutamat maalaustaidetta esittelevät yleisteokset, Mary Cicely Barkerin Flower Fairies sekä Rudolf Koivun kuvitusta sisältävät kirjat kuuluvat itsestäänselvästi suosikkeiheni.



Englantilaisen Stephen Mackeyn keijukais- ja satuolentokuvituksiin ihastuin reilu kymmenen vuotta sitten saatuani pikkusiskoltani joululahjaksi kauniin kierreselkäisen kalenterin, jonka jokaiselle viikolle aukeni uusi kaunis Mackeyn maalaama kuva. Pari vuotta sitten löysin Amazonista käytetyn, mutta loistokuntoisen Jane Yolenin kirjoittaman (toimittaman) ja Stephen Mackeyn kuvittaman kirjan The Fairies' Ring. A Book of Fairy Stories & Poems. Kirjaan on koottu erilaisia kansansatuja ja runoja keijukaisista, jotka eivät suinkaan aina ole hyviä. Kuvitus on kauttaaltaan minuun vetoavaa.



Keijukaiset eivät olekaan alunperin mitään kauniin kilttejä hahmoja, vaan usein kiusanhenkiä, jopa pahantuojia. Englantilaisen Brian Froudin kirjoista löytyy myös näitä pahaisia keijukaisia, mutta toki myös nykykulttuurin paremmin tuntemia hyviä ja kauniita. Suomalaisessa kansanrunoudessa keijukaisia ei juuri tavata, mutta SKS:n kustantamassa Marjut Hjeltin ja Jaana Aallon kauniin usvatunnelmaisessa kirjassa Keijukaiset. Totta ja tarinaa toisesta maailmasta valotetaan kotimaista näkemystä keijukaisiin. Hjelt ja Aalto ovat tehneet myös hienot kirjat Tonttu sekä Taikametsä. Hjeltin ja Aallton kirjan ohella Suvi Niinisalon teos on loistava paitsi kuvien ihailuun, myös taidehistorialliseen tiedonhakuun ja -kartuttamiseen.




Myös romaanien puolella keijukaiset vilahtelevat siellä sun täällä. Jäin pohtimaan, että kenties ihastuin aihepiiriin alunperin lukioiässä lukiessani Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvia. Koetin lukea kirjaa aikuisena, mutta romaani ei tehnyt minuun enää minkäänlaista vaikutusta - osa nostalgiasta pitäisikin osata jättää muistoihin. Ranskalaisen Didier van Cauwelairtin romaani Keijukaisen koulutus sen sijaan lumosi minut jo kannellaan, ja hyvinä Joensuun vuosinani löysin kirjan alennusmyynnistä, en voinut kävellä kaupasta ulos ennen pientä ostotoimenpidettä. Uusperheestä kertova romaani on aikuisten satu, joka osoittaa, että keijukaisia voi löytyä mitä arkisimmista paikoista.



Ja kun viime kesänä kävin mieheni kanssa kymmenvuotishääpäivämatkallamme yhteisessä suosikkikaupungissamme Lontoossa, niin monen muun kiinnostavan asian ohella valokuvasin kauppojen ikkunoita kiinnittäen tietenkin huomiota keijuihin (kotiini en erikoisemmin halua keijukaisfiguureja, mutta niitä kirjoja kylläkin), kuten alla olevasta kuvasta esimerkinomaisesti näkyy. Ylempänä olevassa kuvassa puolestaan on Arthur Rackhamin maalaus. Rackhamin maalauksista tehtyä postikortteja sisältävän kauniin rasian ostin National Galleryn myymälästä. Näin voin keijukuvin ilahduttaa myös osaa ystävistäni.

~MAAILMAN IHANIN TYTTÖ~

Uuden vuoden päivän kirjaesittelyssä saa kunnian olla Miina Savolaisen valokuvakirja Maailman ihanin tyttö, jonka olen valmis nostamaan maailman ihanimpien kirjojen joukkoon. Sain kirjan joululahjaksi, ja vaikkei joululahjojen listaaminen paremmuusjärjestykseen ole ehkä aikuismaista, oli Maailman ihanin tyttö itselleni joulun 2009 mieluisin lahja.

Lastenkodissa kasvaneita tyttöjä kauniisti ja kunnioittavasti kuvaava kirja on upea valokuvateos, mutta samalla niin paljon enemmän. Teos on Miina Savolaisen Taideteolliseen korkeakouluun tekemä lopputyö, ja Savolaisen tausta sosiaalikasvattajana näkyy. Kirjan lopussa onkin kiinnostava teoreettinen osuus voimauttavan valokuvan ideasta, jonka toimii Maailman ihanimman tytön punaisena lankana sekä metodina tyttöjen - ja miksei lukijankin - identiteettityössä. Laajaa hyväksyntää saanut kymmenvuotinen valokuvaprojekti on ansaitusti saanut muun muassa Lastenkulttuurin valtionpalkinnon, Duodecimin kulttuuripalkinnon sekä Valopilkku-raadin erikoispalkinnon.

Kirja on satua ja samalla niin totta. Kuvattavat tytöt, myöhemmin nuoret naiset, ovat yhtä aikaa etäisiä ja läsnäolevia. Keijukaismaisuus, sadunomaisuus sekä kirjan sisällöllinen kauneus saavat minut vuodattamaan ylisanoja sekä pysähtymään kirjan parissa kerta toisensa jälkeen.

PS. Koska kirjalahjan antanut mieheni oli tilannut kirjaan suoraan Voimauttava valokuva-nettisivuilta, kirjoitti Miina Savolainen kirjaan omistuskirjoituksen. Tämä omistuskirjoitus on viisas ja se lämmittää mieltäni suuresti: