Gianni Solla: Ystävyyden oppimäärä

 

Gianni Solla: Ystävyyden oppimäärä
Otava, Otavan kirjasto 2024
Il ladro di quaderni 2023
Suomentanut Helinä Kangas
Kannen suunnittelu Piia Aho
256 sivua
Italialainen romaani

Olin juuri sellainen kuin Nicolas sanoi: eläin, joka tuntee pilvien tihentyvän horisontissa ja vaistoaa myrskyn lähestymisen.

Kesäkuussa kirjoitin kirjagramiin, miten vapaa-ajalla luetut kirjat eivät tuoneet minulle suuresti kaipaamaani lumoa. Tilanne on nyt kesälomani aikana korjaantunut, mutta haluan kuitenkin tuoda näitä aiempia Insta-postauksiani myös blogiin. Täällä ne taitavat pysyä paremmin tallessa tai ainakin hakukoneiden löydettävissä. Joten mennäänpä tismalleen samoin sanoin kuin alkukesästä:

Sieluni on suorastaan huutanut romaania, johon upota ja joka olisi samalla kertaa laadukas. Touko-kesäkuun taitteessa lukemani Domenico Starnonen Kepponen [ei vielä täällä blogissa, löytyy vain Instasta] oli ihan hyvä alku, ja:

Nyt vihdoin! Gianni Sollan Ystävyyden oppimäärä on oikeastaan kaikkea sitä, mitä uppoutumiskirjalta kaipaan. Se on osin haikea ja kaunis, osin rujo kuvaus ystävyydestä, joka saa alkunsa 1940-luvun Italiassa. Davide kasvaa sikafarmilla, hänellä on kampurajalka ja ankara isä. Mussolini lähettää juutalaisia pakkotöihin kylään, heidän joukossaan on kaunis Nicolas. Vastoin monia odotuksia Davide, Nicolas ja kylässä asuva tyttö Teresa muodostavat ystäväkolmikon, jonka elämänmatka on yhtä monihaarainen kuin – noh – elämä itse.

On ilo lukea romaania, joka vie mukanaan. Kahteen osaan, “Sikalan kotirenki” ja “Meren syvä syli”, jakautuva teos on sekä Daviden kasvutarina että ystävyyden elämänkaaren kuvaus. Teksti soljuu ja maalaa (muttei pensselöi liikaa) kuvaa sota-ajan ja sen jälkeisestä Italiasta, muuttuvista ajoista ja muuttuvasta ihmisestä. Tunteisiinkin teos vetoaa, sellaisella onnistuneesti vellovalla tavalla, jonka jälkihehkussa on hyvä olla hetki jos toinenkin vielä lukemisen jälkeenkin.

En olisi lukijana minä, jos en löytäisi jotain muttia. Sollan romaani on paikoin ylisentimentaalinen, lopun muutamasta käänteestä olisi voinut karsia jotain pois. En silti valita, tällainen kaunis, hyvin kirjoitettu (eli Otavan laadukkaaseen kirjastoon juuri sopiva) ja henkilöidensä maailmaan vievä romaani on ollut minulle lukumielessä parasta juuri. <3

Maggie O'Farrell: Lucrezian muotokuva

Maggie O'Farrell: Lucrezian muotokuva
S&S 2023
The Marriage Portrait 2022
Suomentanut Leena Ojalatva
Kansi Jenni Saari
428 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen, Italiaan sijoittuva romaani

Hän on tyttö, joka on ottanut kuolleen sisarensa paikan.

Menetys. Suru. Perhesiteet. Vahva henkilökuvaus. Nuo asiat tulevat ensimmäisenä mieleen, kun mietin yhdistävää tekijää Maggie O'Farrellin tuotannossa. Pian ajatuksiin putkahtavat toki myös tarkkanäköisyys, kaunis virke (ja suomennos), ajankuva.

Miksi mainitut yhdistäjät ovat mielessäni? Ehkä siksi, että lähtökohtaisesti pidän enemmän pienimuotoisista nykyaikaan tai lähimenneisyyteen sijoittuvista romaaneista. O'Farrellin tuotannostakin suosikkejani ovat Varoitus tukalasta helteestä sekä omaelämäkerrallinen I am, I am, I am, jonka teemoissa on paljon sellaista joka koskettaa henkilökohtaisellakin tasolla. Lempikirjailijoiden tuotannosta haluan yleensä lukea kaiken, myös historialliset (tai syvemmälle historiaan, menneisiin vuosisatoihin) romaanit. O'Farrellilta sellaisia on ilmestynyt nyt kaksi: Shakespearen perheen menetyksestä kertova Hamnet ja nyt käsillä oleva 1500-luvun Italiaan sijoittuva Lucrezian muotokuva.

Lucrezian muotokuva antaa äänen de Medicien mahtisuvun teini-ikäiselle tyttärelle. Lucrezian sisko kuolee, minkä jälkeen siskon sulhasen vaimo on – Lucrezia. Uusi elämä vieraassa hovissa ei ole helppoa, myös aviomies Alfonso on arvoitus. Selvää on, että muotokuvaa varten poseeratessaan Lucrezia oivaltaa, että hänen tehtävänsä on synnyttää Ferraran dynastialle perillinen.  Alle vuoden kuluttua teini-ikäinen vaimo on kuollut (ja huom, tieto ei ole juonipaljastus vaan käy ilmi romaanin ensimmäisellä sivulla, kuolema on myös historiallinen fakta).

Taidokasta, suorastaan ahmittavaa kerrontaa, jossa fiktio ja historia yhdistyvät ja omapäinen päähenkilö muuttuu ikään kuin todeksi. O'Farrell kirjoittaa 1500-luvun Firenzen ja Ferraran hovit ja holvikaariset kaupungit eläviksi, maalaa värejä niin maisemaan kuin kuvataiteen tekemiseen: "jauhaa pigmentit" ja "ottaa kapeakärkisen siveltimen". Hän pääsee sisälle Lucreziansa mieleen ja saa lukijansa hengittämään tuon nuoren naisen, tai oikeammin tytön, kanssa.

Kaikki tämän postauksen alussa mainitut teemat ovat läsnä nytkin menetyksestä vahvaan ajankuvaan ja hyvästä kielestä onnistuneeseen henkilökuvaukseen. Hieno romaani pitää otteessaan ja koskettaa syvästi. Silti toivon, että O'Farrellin mahdollinen seuraava teos, oli se sitten fiktiota tai esseemäinen kirjoituskokoelma, sijoittuisi lähemmäs meidän aikaamme. ♥ 

Elena Ferrante: Tyttären varjo

 

Elena Ferrante: Tyttären varjo

WSOY 2020

La figlia oscura 2006

Suomentanut Helinä Kangas

Kannen kuva Duncan Smith; kansi Martti Ruokonen

175 sivua

Italialainen romaani

Autossa paluumatkalla rauhoituin. Tajusin, etten muistanut tarkasti hetkeä, jolloin olin tehnyt tuon teon, jota nyt pidin lähes koomisena, koomisena siksi, että se oli niin absurdi. Olin kuin tilanteessa, jossa ihminen toteaa hätääntyneen huvittuneena: kappas vain, mitä minulle tapahtui.

Jos kirjasta tehdään elokuva (tai toisin päin, ensin elokuva, tai tietenkin käsikirjoitus, ja siitä kirja), minkä verran ensin luettu tai katsottu vaikuttaa toisen teosmuodon vastaanottamiseen? Kyse ei ole siitä, kumpi teosmuoto olisi parempi (usein kirja on, muttei aina) eikä niitä ole muutenkaan tarvetta asettaa vastakkain. Itse useimmiten luen ensin kirjan, mutta toisinaan käy niin että koen elokuvan aiemmin. Ensin nähty elokuva muokkaa tietenkin sitä, millaisena romaanihenkilöt kokee: minkä näköisiä, missä miljöissä, minkä maalaisina jne.

Elena Ferrante on lempikirjailijoitani, mutta jostain käsittämättömästä syystä luin Tyttären varjon vasta tänä kesänä. Elokuvan näin keväällä 2022. Eipä siis ihme, että päähenkilöllä Ledalla on aina niin taitavan näyttelijän Olivia Colemanin kasvot, italialainen yliopistonopettaja on nyt amerikkalaista esittävä brittinäyttelijä, ja että kirjan Etelä-Italia on silmissäni elokuvan Kreikka. Lukiessani näin koko ajan elokuvan silmissäni, melkein tunsin sen särkyneen ja aistillisen maailman, kaikki kipeät ja ohikiitävät muistot, hämmennyksen, tiheän ja kireänkin tunnelman.

Tyttären varjossa keski-ikäinen yliopistonopettaja Leda kaipaa lepoa ja lähtee lomalle Etelä-Italiaan. Hän on eronnut, ja hänen aikuiset tyttärensä ovat muuttaneet isänsä luo Kanadaan. Lomalla Leda tarkkailee muita ihmisiä, erityisesti äänekästä napolilaisjoukkoa, nuorta äitiä Ninaa ja tämän tytärtä Elenaa. Sitten nukke katoaa. Perhe alkaa etsiä nukkea, Leda selvittelee omia ajatuksiaan niin menneisyyden kuin lomalla tapahtuvan osalta.

Olen luonnoton äiti.

Ferrante on, kuten aina, taitava ihmissuhteiden kuvaaja ja erinomainen ihmisemielen piinallisten tunteiden tulkki. Keskiöön nousee äitiys, naisen oikeus omiin ja helposti tuomittaviin päätöksiin, asioihin jotka eivät ole oikein tai väärin. Läsnä ovat myös luokkakysymykset: akateeminen Leda on eri maailmasta kuin rahvas ja keskenään niin tiiviissä väleissä oleva napolilaisväki - vai onko sittenkään? Romaanin tapahtumissa ja vielä enemmän Ledan sisäisessä maailmassa on kireyttä ja jännitteitä, jotka kuljetta kohti asioiden väistämätöntä kulminoitumista.

Tyttären varjo teki minuun vaikutuksen elokuvana ja niin teki, tietenkin romaaninakin. Ferranten kipeitä perhesuhteita ja päähenkilön muitakin kipukohtia vaikuttavasti käsittelevä ja tiivis romaani on herkkä ja viiltävä, tarkkanäköinen ja kuin kuumeinen uni, psykologisesti monipuolinen, tunteisiin menevä ja hyvällä tavalla hämmentävä.

Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja

Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja
Otava 2022
Quaderno Proibito 1952
Suomentanut Anna Louhivuori
Kannen suunnittelu Mirjami Marttila
280 sivua
Italialainen romaani

26. marraskuuta 1950

Tein virheen ostaessani tämän vihon, suuren virheen. Mutta nyt on myöhäistä katua sitä; vahinko on jo tapahtunut. En edes tiedä, mikä sai minut hankkimaan sen. Se oli pelkkä sattuma. En ikinä ole ajatellutkaan ruveta pitämään päiväkirjaa, jo senkin vuoksi, että päiväkirjan on pysyttävä salaisena ja että siis olisi kätkettävä se Micheleltä ja lapsilta.

Jo alku on herkullinen: perheenäiti ostaa itselleen salaa mustan vihkon, josta tulee hänen piilotettu päiväkirjansa. Ostotapahtumakin on jännittävä. Sunnuntaiaamuna Valeria lähtee hakemaan miehelleen tupakkaa. Kaupungilla hän pysähtyy ostamaan kimpun kehäkukkia, tupakkakaupassa hän huomaa kiiltäväkantisen vihkon, mutta sunnuntaisin vihkoja ei myydä. Poliisi voi vahtia kaupan ovella, ettei pyhäpäivänä myynnissä ole kuin tupakkaa.

Päiväkirja mullistaa Valerian maailman. Aiemmin perheelleen, puolisolleen ja kahdelle aikuiselle lapselleen, omistautunut joskin toimistotyötä tekevä keski-ikäinen nainen löytää itselleen jotain omaa ja samalla paljon itsestään.

1950-luvun Italiaan sijoittuva Alba De Céspedesin romaani Kielletty päiväkirja käsittelee naisen paikkaa ja yhteiskuntaa päiväkirjamuodossa. Päiväkirjaksi kirjoitettuna sen muoto on hyvin yksityinen, mutta kaunokirjana, fiktiona, se on tietenkin laajoja ihmisjoukkoja puhuttelevaa. Keskiössä ovat naisen tunteet, äitiys ja omien lasten aikuistuminen, muutokset pari- ja muissa ihmissuhtessa, oma tila, kehollisuus.

Omien lastensa edessä äidin täytyy aina käyttäytyä niin kuin hän ei olisi koskaan ollut missään tekemisissä näiden asioiden kanssa. Juuri tämä vilpillisyys saa meidät kuivettumaan.

De Céspedesin kirja vie mukanaan ja sen parissa pääsee syvälle. Silti tekstissä on raskassoutuisuutta — tarkoituksella, sillä kovin ahdas Valerian ajan maailma on. On koti, työpaikka, perhe, suku, perinteet ja tapakulttuuri. Kirjoittaminen vapauttaa ajattelemaan. On paljon sellaista, mitä vain Valeria huomaa, ja on myös toiveita onnesta, erilaisesta elämästä, mahdollisuuksista.

Nykylukijalle romaani avaa näkymiä paitsi menneiden vuosikymmenien keskiluokkaiseen ja eurooppalaiseen arkeen, on myös edelleen yllättävän ajankohtainen. Moni asia on muuttunut, mutta kaikki eivät. Viime aikoina esimerkiksi metatyöt ovat puhuttaneet niin mediassa kuin monissa kodeissakin. Samoin ristiriitainen suhtautuminen instituutioihin sekä mahdollisuus itsensä arvostamiseen ovat alati kurantteja teemoja.

Kielletty päiväkirja on sellaista kirjallisuutta, jota lähtökohtaisesti rakastan: arkista, syvää, sisäistä maailmaa käsittelevä, erinomaisesti kirjoitettu.

Axel Munthe: Huvila meren rannalla

Axel Munthe: Huvila meren rannalla
WSOY 1930 (v. 1984 painos)
Boken om San Michele 1929
Suomentanut J. Hollo
448 sivua
Ruotsalainen omaelämäkerrallinen romaani (tai muistelma)

Axel Munthe oli kirjailija ja Ruotsin hovissa vaikuttanut lääkäri, joka toimi myös Pariisissa, Roomassa ja Caprilla. Huvila meren rannalla on hänen tunnetuin romaaninsa (tai muistelma, ehkä tai autofiktio tai... kirjaa on määritelty monin tavoin), joka on monelle tutullenikin merkityksellinen klassikko. Ja juuri tuon merkityksellisyyden vuoksi se on ollut lukulistallani jo vuosia. Otin kirjan mukaani Italiaan heinäkuun alussa. En toki ollut lähelläkään Napolia tai Capria, mutta toivoin teoksen sopivan hyvin lomalukemiseksi.

Ja sopihan se: hidas lukeminen. J. Hollon suomentama teksti on pikkutarkkaa ja kuvailevaa, mikä on tietenkin osa teoksen viehätystä: lukijalle kiireettömyys on suoranaista luksusta. Teoksessa kaikkea kuvataan tarkkaan: miljööt ja maisemat Tukholmasta Pariisiin ja Lapista Napoliin, potilaat ja muut ihmiset kuuluisuuksista maalaisväkeen, tutkimukset ja sairauskuvaukset kolerasta kurkkumätään, ja niiden rinnalla myös elämä ja kuolema, ilmestykset, linnunlaulu ja maailman avaruus. 

Yhdistelmä on kiinnostavasti sekä realistinen että realismin rajat ylittävä. Onkin tärkeää muistaa, että Huvila meren rannalla on kaikessa mahdollisessa omaelämäkerrallisuudessaan myös fiktiota. Teoksen nimessä oleva huvila, San Michele, on mukana heti alkusivuilta lähtien, muttei siinä määrin kuin ennakkoon odotin. Symbolisesti huvila on tietenkin äärimmäisen merkittävä.

On mainittava, ettei Munthe peittele omia näkemyksiään. Osin teos on (tietenkin) aikansa kuva ja on sitä tavalla, joka ei välttämättä nykylukijaaa miellytä etenkään toiseuden katsomisen, esimerkiksi naiskuvan ja saamelaisiin suhtautumisen, osalta.

Ihan helposti en kaikessa kiirettömyydessänikään päässyt sisälle Munthen maailmaan eikä kirjasta ei muodostunut minulle sellaista suurta kesäklassikkoa, jollaisen haluan jokaiseen kesääni mahduttaa (aiempina vuosina tällaisia ovat olleet esim. Kilven Alastalon salissa, Mannin Taikavuori, Murdochin Meri, meri, Woolfin Majakka). Mutta kiinnostava ja viehättävä, taianomainenkin, ja kerronnaltaan rikas Munthen tunnetuin teos toki on.

Paluuharjoituksia

 

Miten nopeasti aika kulkeekaan: aamut, illat, päivät, kuukaudet, vuodenajat... Lumiomena-blogin suhteen ei vielä sentään kokonainen vuosi. Syystä tai toisesta bloggausintoni hiipui viime vuonna, keskitin lukupäiväkirjani Instagramiin (tervetuloa seuraamaan Lumiomena-tiliä, joka edelleen päivittynee blogia nopeammin). Nyt harjoittelen paluuta myös blogin äärelle.

Harjoittelen enkä osaa sanoa, milloin bloggaaminen muuttuu jälleen rutiiniksi tai käytännöksi – tai muuttuuko koskaan. Jottei bloggaaminen vuonna 2022 jää osaltani ainutkertaiseksi, kopioin muutamia Instaan postaamiani kuvia ja tekstejä tänne blogin puolelle. Ehkä syvennän joitakin tekstejä, ehkä annan niiden olla sellaisenaan: runsassanainenhan olen ollut kirjagramissakin. Tuoreet lukukokemukseni yritän (!) tästä alkaen postata molempiin kanaviin.

Joten opettelen paluuta: lukuvinkkejä ja haaveilua. Ja tiedän, miten olen tätä kaikkea kaivannut.

P.S. Paluuharjoittelussa kuvia Italian-matkaltani heinäkuun alusta: kirjakauppoja Bolognassa ja Riva del Gardassa, holvikaarikäytäviä, auringon hehkua seinissä ja heleyttä järven sinessä.

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme

 

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme
Aula & Co 2021
Lessico famigliare 1963
Suomentanut Elina Melander
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
254 sivua
Arvostelukappale
Italialainen romaani

Sodan jälkeisinä vuosina olimme harrastaneet itsekritiikkiä runsain mitoin. Analysoimme ja paloittelimme tekemiämme virheitä ääneen. Punoimme virheitä virheiden lomaan, ja itsekritiikki kietoutui ja sekoittui niihin niin kuin oopperassa musiikki sekoittuu sanoihin, hämärtää niiden merkityksen ja häivyttää ne omaan, kunniakkaaseen tahtiinsa.

Kukat ja lempeys. Kun selailee kirjagramista* kuvia Natalia Ginzburgin romaanista Kieli jota puhuimme, monessa kuvassa näkyy kukkia ja monessa tekstissä korostuu kirjasta huokuva lempeys. Niin tässäkin: on kukkia, romaanista päällimmäiseksi jää mieleen laaja perhe kaikkine keskusteluineen, toinen maailmansota jälkeisineen sekä – niin – lempeys.

Lempeys kaiken keskellä. Vivahteikas omaelämäkerrallinen romaani tekee lukijansa tutuksi torinolaisen perheen kanssa. Alussa eletään Mussolinin aikaa, lopussa sota on jo takana. Perheen isä on juutalainen ja äiti katolilainen. Elämä on usein meluisaa, ruokapöydässä keskustellaan (ja syödään) paljon. Taustalla väijyy aikakauden raskaus, piilottelu oman hengen ylläpitämiseksi, katoamisetkin. Toisaalta on sukupolvelta toiselle siirtyviä tapoja, akateemisuutta, poliittisia keskusteluja, kasvamista.

On kiinnostavaa, miten Ginzburg tuo oman perheensä tarinan lähelle ja samalla etäännyttää lukijansa. Hän korostaa, miten teos tulee lukea romaanina ja samalla kuitenkin kertoo kaikkien paikkojen, henkilöiden ja yksityiskohtien olevan täysin todellisia. Tämä lähtökohta yhdessä sen kanssa, että joskus taannoin luin Ginzburgin pojan Carlo Ginzburgin Johtolankoja-teosta suurella innolla, sai minut kiinnostumaan tästä Italiassa Premio Stregalla vuonna 1963 palkitusta kirjasta. Lukiessani unohdin tämän toden ja kaunokirjallisuuden yhteensovittamisen ja luin, vain luin.

Tempaannuin siis romaanin vietäväksi. Ennen kaikkea kiinnyin perheeseen, mutta samalla olin hieman eksyksissä teoksen suuren henkilömäärän kanssa. Myös vuodet vierivät vinhaa vauhtia ja moni iso asia, kuten Ginzburgin ensimmäisen aviomiehen kohtalo fasistien käsissä, jää näennäisesti sivuosaan. Vaikka keskiössä on perhe ja se kaikki, mitä se toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen, on perheen tapa olla ja erityisesti tapa puhua romaanin kannalta merkittävää: miten sanaillaan, mistä puhutaan ja mistä vaietaan, miten puheenparret kuvastavat ikää – miten kaikki sanottu muovaa perhettä ja kuinka perhe ikään kuin omistaa sanat. Miten herkullista, samalla kertaa pelkistettyä ja eläväistä. Uskoisin, että monet Ferranten Napoli-sarjan ystävät pitäisivät myös Ginzburgista.

Kieli jota puhuimme on surumielinen ja lämmin perheromaani, jossa keskeistä ovat toisen maailmansodan aika ja kieli: puhe, sanat, merkitykset. Elina Melanderin suomennos on laatutyötä.

*Kirjagramiin viittasin, sillä postasin tästä romaanista Lumiomenan Instagramiin jo aiemmin. Aina toisinaan muistan vinkatakin: kirjajuttujani on nykyisin enemmän ja nopeammin Instassa, saa seurata (klik).

Vera Vala: Aprikoosiyöt

 

Vera Vala: Aprikoosiyöt
Gummerus 2021
Kansi Eevaliina Rusanen
368 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen, Italiaan sijoittuva romaani

Vihdoin havahdun päättämättömyyden transsistani ja käsitän, että minun on pakko palata Villa Albaan. Kiirehdin takaisin kohti tuttua polkua. Aurinko on jo hylännyt minut, eivätkä pimeän yötaivaan vallanneet tähdet tarjoa minulle tarpeeksi lohtua. Kompastelen ja tajuan samalla itkeväni. Minusta tuntuu, että jotain on rikkoutunut, mutta en tiedä onko särö maailmassa vai ainoastaan omissa unelmissani.

Lauran elämä ei tunnut etenevän. Hän täyttää pian 40, mutta on jumissa niin mitäänsanomattomien työkuvioidensa, kirjailijuushaaveidensa, parisuhteessa kuin lapsuudenperheensäkin kanssa. Poikaystävä Robin tuntuu etäiseltä, isosisko Kati liian täydelliseltä, äidillä on muistisairaus. Lapsuusmuistoja läpi käydessään Laura tekee löydön, joka herättää paljon kysymyksiä, joihin hän etsii vastauksia Italiasta Tolfan alueelta. Italiassa asuva Aino-täti emännöi vanhaa Villa Alba -nimistä huvilaa, mutta nyt Aino on sairaalassa toipumassa onnettomuudesta. Onnettomuuden tapahtumapaikalla on sattunut aiemminkin, miksi?

Vera Valan romaani Aprikoosiyöt kiinnitti huomioni heti kustantajan katalogissa. Olen pitänyt Valan Arianna de Bellis -dekkareista ja myös Italia kiinnostaa minua useistakin syistä. Jännityskirjailijana tunnetun Valan uutuutta markkinoidaan “aistivoimaisena lukuromaanina”, mitä kaiken kiinnostukseni kohdalla hieman kavahdinkin: rakkausromaaniko tämä olisikin? Aistivoimainen rakkausromaani?

Sitäkin, mutta niin paljon enemmän. Upeakantinen Aprikoosiyöt on kahdessa aikatasossa kulkeva lukuromaani, jossa päähenkilön oman elämän solmut kytkeytyvät perhesalaisuuksiin tavalla, joka koukuttaa lukijansa. Sujuva kerronta vie mukanaan: nykyajassa kertojana toimii Laura, mutta menneen ajan minäkertoja pysyy lukijalta salassa hyvän tovin. Mitä pitemmälle romaani etenee, sitä suuremmaksi kasvavat sen arvoitukset. Vuosikymmenten takaiset valheet nousevat päivänvaloon, suvun raskaat salaisuudet ovat täynnä menneisyyden aaveita, jotka Lauran täytyy kohdata samalla kun hän käy läpi omia toiveitaan ja ihmissuhteitaan. Salaisuuksien rinnalla alati ihana Italia hehkuu pittoreskia tunnelmaa, on terrakottalattiat, mutteripannut, aprikoosi- ja viikunapuut... Kaiken viihdyttävän lomassa teoksessa on painavia teemoja: muistisairauden ohella muun muassa mielenterveyteen liittyvät kysymykset sovittuvat luontevasti kokonaisuuteen.

Ennakkoon odotin Aprikoosiöiden olevan nimenomaan viihteellinen lukuromaani, mitä se toki onkin, erinomaisen onnistunut sellainen: otteessaan pitävä ja mukavan kevyt ja samalla syvä ja koskettava. Viihteen ja painokkuuden vuorottelun lisäksi minut yllätti iloisesti Valan dekkaristitaustan näkyminen: Aprikoosiöissä on myös mysteeri jos toinenkin ratkaistavana, ehkä osin ennalta-arvattavana, mutta tihevää jännitystä tyylikkäästi tarjoavana.

Päällimmäiseksi kaikesta mieleen kuitenkin jää romaanin sydämeenkäypä kauneus. En osaa sanoa, vaikuttiko tämä nykyinen maailmanaika vai mikä siihen, että liikutuin kirjaa lukiessani kyyneliin. Olen ihminen, joka itkee hassuja asioita (mm. mainoksia elokuvateatterissa, lentokoneen nousua, koulun kevätjuhlissa…), mutta lukiessani kyynelehdin vain harvoin. Valan romaanin vahva tunnelataus teki hyvää – olin tarvinnut tällaista kirjaa enemmän kuin olin edes aavistanut.

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä
WSOY 2020
La vita bugiarda degli adulti 2019
Suomentanut Helinä Kangas
Kansi Martti Ruokonen
366 sivua
Italialainen romaani

Opin valehtelemaan vanhemmilleni yhä enemmän. Aluksi en ladellut suoranaisia valheita, mutta koska en jaksanut käydä heidän aina yhtä johdonmukaista maailmaansa vastaan, teeskentelin hyväksyväni sen karaten kuitenkin samalla omille poluilleni, joilta peräännyin nopeasti, jos huomasin heidän kasvojensa nyrpistyvän. Käyttäydyin samalla tavalla etenkin isäni seurassa, vaikka hänen jokainen sanansa oli minulle kuin laki, ja oli hermostuttavaa ja tuskallista yrittää huijata häntä.

Elena Ferranten romaani Aikuisten valheellinen elämä on niitä kirjoja, joista lukija voi jo ennakkoon tietää, mitä käsiinsä saa. Toki siinä tapauksessa, että tuntee ennestään kirjailijan muuta tuotantoa. Napoli-sarjan lukeneille tämä kirjailijan uusin on siis taattua ja laadukasta tavaraa (ja tämän siis sanon kehuen).

Napoli-sarjan tapaan Aikuisten valheellinen elämä vie Napoliin ja tarkastelee yhteiskuntaluokkia, sukupuolta, ystävyyttä, naiseksi kasvamista ja koulutusta nuoren naisen näkökulmasta. Giovanna on varsin turvattua elämää elävä 12-vuotias, joka kuulee isänsä kutsuvan häntä rumaksi. Isän sanat satuttavat, mutta samalla Giovannaa alkaa kiehtoa isän sisko, "aivan Napolin pohjalla" asuva Vittoria-täti, joka mainitaan rumaksi mutta on tietenkin oikeasti vetovoimainen ja monessa liemessä keitetty. Suorapuheinen Vittoria myös vetää Giovannan osaksi omaa elinpiiriään. 

Ferrante kirjoittaa (kai aina!) älykkäästi. Hänen henkilönsä ja Napolinsa ovat monikasvoisia suruineen ja iloineen. Kauneus ja rumuus elävät rinnakkain ja lomittain: köyhyys ja hyväosaisuus, välittäminen ja petollisuus. Ferrante ei kaunistele eikä kauhistele. Elämä Napolissa on kaukana tasa-arvoisesta, mutta toiset - Giovannan isän ohella tässäkin keskiöön nousee yliopisto-opettaja, puoleensa vetävä Roberto - ovat kokeneet luokkanousun, mutta lähtökohdat sulkevat ihmisissä ja suvuissa mukana ehkä hamaan ikuisuuteen. Ihmisten keskinäisten ongelmien symbolina toimii rannekoru: kenelle se on kuulunut, kenelle kuuluu, kenellä kulkee mukana, minne se jää. 

Teos on tietenkin (myös kasvukertomus), kipuja ja salaisuuksia täynnä. Aikuisten elämä näyttäytyy romaanin nimen mukaisesti valheita täynnä olevana. Uhmakas sääntöjen rikkominen on keino murtaa sitä, mitä tuleman kenties pitää. Loppu on osin brutaali, osin vapauttava ja kenties jatko-osaa ennustava (mutta kyllä tämä itsenäisenäkin romaanina toimii ja melkein toivon, että jääkin sellaiseksi).

Tätä sujuvalukuista romaania voi lämpimästi suositella kaikille Ferranten tuotannon ystäville.

Italia 2: Bologna

Jos italialaisilla kysytään, on oma kotiseutu aina erinomaisin, omalaatuisin, ihmeellisin. Niin toki olla pitääkin. Jos keneltä vain kysytään, niin tämä monella tapaa punainen Bologna on kyllä erinomainen, omalaatuinen ja ihmeellinen. 

Bolognan kaupungin porticoissa voi vaellella noin 40 km verran ilman että sateella kastuu tai kesällä polttaa ihonsa (voi kulkea esim. 666 holviportin läpi San Lucan kukkulalle, mitä ei nyt tehty, mutta aiemmin kyllä). Näissä holvikäytävissä kaikuu, hiljaisesti. Kaupungin alla virtaa salainen joki, joka on nähtävissä vain muutamassa paikassa. Bolognan kesät ovat kuumia, paikallinen ruoka on hyvää. Ja on Emiglia-Romagnan pääkaupungissa ”yönaisiakin” (Lavinia Fontana oli bolognalainen), kaupungissa on myös vastustettu paavin valtaa. 

Lavinia Fontana: La famiglia Gozzadini, 1584. Pinacoteca Nazionale di Bologna

Meille käynti Bolognassa oli hetkellinen paluu, sillä mieheni työskenteli Bolognan yliopistossa vuosien 2003—2005 aikana. Minäkin vierailin silloin kaupungissa monta kertaa. Asuntomme oli metkasti nimetyllä Via Paradisolla.

Oli ihanaa palata, joskus täytyy vierailla kaupungissa pitempikin aika. Ainakin nyt Finnair lentää Bolognaan suoria lentoja, toivottavasti tulevinakin vuosina.

Italia 1: Riva del Garda ja Malcesine

Kuvaterveisiä Italiasta, jossa vietimme liki viikon.

Riva del Garda

Pääskyset kaartelivat kaupungin yllä, talot hehkuivat väreissään, jäätelö suli jos ei ollut nopea, vuoret tuntuivat nousevan suoraan järvestä, iltaisin ukkosti. Kävelimme paljon, kiipesimme kellotorniin katselemaan maisemia, ajoimme pyörillä naapurikylään Torboleen, söimme hyvää ruokaa, luin kaikkiaan neljä kirjaa. Kaikkialla oli niin kaunista kuin mitä 18 vuoden takaiselta reissultani muistin.

Malcesine

Laivat Italian järvillä taitavat kulkea aina aikataulussaan kaupungista toiseen, meidät yksi paatti vei Malcesineen: Ihana, joskin heinäkuisena päivänä hyvin turistinen kaupunki, jonka kapeilla mukulakivisillä kaduilla olisi takuulla salaperäistä syysaikaan. Nyt kesällä kuului enemmän saksaa kuin italiaa, appelsiinit olivat kypsyneet, kasvispasta ja Limoncello maittoivat, ruokapaikan vieressä rannalla seurue juhli häitä. Täällä jos jossain koin turistielon kiireettömyyttä.

Matka- ja hotellivinkkejä

Hahaa, tietoisku! No, Gardajärvelle pääsee Suomesta helposti ja Keski-Euroopasta vielä helpommin. Suomesta voi lentää Milanoon, Bolognaan, Veronaan tai Venetsiaan ja jatkaa vuokra-autolla tai julkisilla. Me lensimme Milanoon ja ajoimme sieltä vuokra-autolla, pienellä ja hitaasti kiihtyvällä VW Pololla, Brescian ja Veronan kautta Riva del Gardaan. Auton palautimme seuraavana päivänä paikalliseen vuokraamoon, koska halusimme nauttia autottomasta lomasta. Paluumatkalla junailimme takaisin Milanoon (taksilla Roveretoon, sieltä yhdellä junalla Veronaan, josta toisella Milanoon ja lopuksi kolmannella Malpensaan). Junalla kuljimme yhtenä päivänä myös meille tuttuun ja rakkaaseen Bolognaan, josta lisää seuraavassa postauksessa. Aurinkomatkat muuten tekee valmismatkoja monelle Gardajärven paikkakunnalle, jos pakettimatka kiinnostaa.

Hotellimmekin löytyisi myös Aurinkomatkojen valikoimasta, mutta omatoimimatkailijoina saimme paremman huoneen: De luxe family suite oli varattavissa vain suoraan hotellilta ja vielä ihan kohtalaiseen hintaan. Ambassador Suite Hotel osoittautui oivaksi majapaikaksi: siistiksi, aamiaiseltaan loistavaksi ja henkilökuntansa puolesta ystävälliseksi. Huoneemme muodostui kahdesta juuri remontoidusta makuuhuoneesta, joissa oli mukavat sängyt, kahdesta isosta kylpyhuoneesta, pienestä keittiöstä ja parvekkeesta. Huoneluokkaamme kuuluivat mm. aamiainen, ilmainen polkupyörien lainaus, allaspyyhkeet, nopeampi Wi-FI, ja pienet pullolliset viiniä keittiössä. Uima-allas ja puutarha olivat ihanat ja aamiainen parempi kuin monissa neljän tähden hotelleissa. Voisimme palata!

Hotelli- ja matkavinkeissä ei ole mitään yhteistyökuvioita. Ihan ilokseni vinkkaan.