2 x Édouard Louis

 2 x Édouard Louis

Kuka Tappoi isäni
Tammi, Keltainen kirjasto 2022
Qui a tué mon père 2018
Suomentanut Lotta Toivanen
Kansi Tom Backström
76 sivua
Ranskalainen romaani

Naisen taistelut ja muodonmuutokset
Tammi, Keltainen kirjasto 2022
Combats et métamorphoses d'une femme 2021
Suomentanut Lotta Toivanen
102 sivua
Ranskalainen romaani


Kaksi romaania. Kaksi sivumäärältään pientä mutta sisällöltään timanttista – ja timanttisen tärkeää. Ranskalaisen Édouard Louis’n Kuka tappoi isäni ja Naisen taistelut ja muodonmuutokset pureutuvat perheeseen ja yhteiskuntaan. Keskiössä ovat kirjailijan isä ja äiti.

Teoksista ensin mainitussa Louis’n isä on vakavasti sairas. Isä, joka ei aiemmin hyväksynyt poikansa homoutta ja joka joi ja sortui väkivaltaan mutta oli kuitenkin herkkä. Köyhyydessä kasvanut ja elänyt isä, jonka yhteiskuntakin tuntuu jättävän ulkopuolelle. Toisessa romaanissa kohdataan äiti, isää korkeammasta työväenluokasta lähtöisin oleva, sitkeä raskaan työn raataja, nyrkistä saanut mutta haaveisiin kykenevä. Äitikään ei osaa kohdata poikaansa, mutta äidin tarina on isän tarinaa valoisampi.

Kumpikin romaani tekee henkilökohtaisesta poliittista. Kuka tappoi isäni -romaanissa Louis sivaltaa ranskalaisia poliitikkoja viime vuosikymmeniltä ja nykypäivässä. Nimet ovat tuttuja meillekin: Chirac, Sarkozy, Macron… Hän syyllistää heitä paitsi romaanin (ja oman) isänsä tilasta myös yleisemmin siitä, mitä poliitikot voivat päätöksillään saada aikaan. Lukiessani mietin, että kumpa ainakin tietyt nykypäättäjät lukisivat Louis’n teokset, mutta ei ehkä auttaisi, pelkään.

Kuka tappoi isäni on pamflettimaisempi, Naisen taistelut ja muodonmuutokset kaunokirjallisempi. Kummassakin kyse on huono-osaisuudesta, asenteista, yhteiskunnan epätasa-arvosta ja identiteetistä. Molemmat ovat ovat henkilökohtaisia ja poliittisesti kantaa ottavia – mieleen jääviä ja tärkeitä teoksia, joissa yhdistyvät vimma ja hellyys.

Yoko Ogawa: Muistipoliisi

 

Yoko Ogawa: Muistipoliisi
Tammi, Keltainen kirjasto 2021
密やかな結晶 1994
Suomentanut Markus Juslin
Kansi Tyler Comrie
368 sivua
Japanilainen romaani

Jokunen viikko kului sillä tavoin rauhallisesti, minkä jälkeen tapahtui taas uusi katoaminen. Olin luullut tottuneeni niihin jo läpikohtaisin, mutta tällä kertaa se ei ollutkaan niin yksinkertaista. [--] katosi.

Mikä katosi? Sitä en kerro, mutta moni muu asiakin katoaa: hedelmät, linnut, kalenterit… Postimerkit, kulkuset ja hajuvedet ovat kadonneet jo aiemmin. Sitten katoaa niiden muisto, ehkä joku aavistus jää muttei aina sitäkään.

Japanilaisen Yoko Ogawan romaanin Muistipoliisi idea on omaperäinen ja kiehtova. Kyse on tietenkin hallinnasta ja vallasta. Saarella asuvat ihmiset tyytyvät asioiden katoamiseen, arki sujuu jotenkuten ilmankin. Kadonneen kuuluukin pysyä poissa, kokonaan ja ikuisesti. Sitä ei vain enää ole. Nuori kirjailija asuu kuitenkin talossa, jonka yhdessä huoneessa on kadonneita asioita, ja hänen kustannustoimittajansa R on ihminen, joka ei osaa unohtaa. Toinen kirjailijan ymmärtäjä ja liittolainen on iäkäs ystävä nimeltään Pappa.

Sujuvalukuinen romaani kietoo pauloihinsa heti alusta saakka. Se etenee suoran kerronnan ja kirjailijan kirjoittamien osioiden välillä. Siinä, missä alku on selkeämpää ja suoraviivaisempaa kerrontaa, saavuttaa loppu jos ei nyt kafkamaisia, niin ainakin hämärtyviä piirteitä. Kerronnalliset kierrokset eivät kiihdy mutta katoamiset kyllä, sydänalaa puristavasti. Väliin mahtuu myös kaunista (muttei vatuloivaa!) tunnelmointia, hyviäkin hetkiä kaiken ahdistavan rinnalla.

Kyseessä on kiehtova ja surumielinen kirja, jonka voi lukea dystopiana, yhteiskuntakritiikkinä ja kuvauksena yhdestä tärkeimmästä asiasta joka meillä on: muisti. Muistin menettäminen ja asioiden katoaminen on pelottava ajatus myös esimerkiksi vanhenemista ajatellen, mutta myös ajatellen sitä, mitä kaikkea meillä on ja millaista olisi jos asioita otettaisiin pois noin vain, ilman oikeutta.

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä

 

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä
Kirja saatu arvostelukappaleena
Tammi, Keltainen kirjasto 2025
Festivals Days 2021
Suomentanut Riina Vuokko
Kansi Eevaliina Rusanen
318 sivua
Yhdysvaltalainen kirjoituskokoelma

Ehkä noina kuumina kesäisinä iltapäivinä, kun kahvi sai naiset raukeiksi, kun köynnösruusujen tuoksuun sekoittui ammoniakin katkua, kun tytöt olivat olevinaan äitejä ja äidit olivat olevinaan jotain aivan muuta, saattoi käydä mitä tahansa.

Heleän pastellinen, kaunis kansi ja nimi Juhlapäiviä vievät mielen herkästi jonnekin kuplivan keväiseen tai kesäiseen – ehkä hetkeen, jossa ystävät tapaavat, nostelevat maljoja, syövät leivoksia ja kävelevät kotiin korkokengät hieman jalkoja puristaen. Sellaisia juhlia on, mutta Jo Ann Beardin kertomuskokoelmassa Juhlapäiviä juhlat ovat toisenlaisia – kuten kirjan esittelytekstissäkin kerrotaan, kirja on hurja ja riipaiseva.

Juhlapäiviä vie ihmisensä kaupunkeihin ja takamaille, muistoihin ja käsillä olevaan hetkeen, kuvitelmiin, kirjallisuuden äärelle (Virginia Woolf mainitaan). Kantaakin Beard teoksellaan ottaa, mm. eutanasian puolesta.

Beardin kirjassa on juhlia (ja arkea ja dramatiikkaa), mutta niiden paikat ja syyt eivät ole keveitä, vaan on epävarmuuksia, luopumista ja uusia ovia. Monesti elämä ja kuolema kulkevat käsi kädessä. Vahvimmin mieleen jää “Cheri”, joka on englanninkielisenä irrotettu myös omaksi julkaisukseen, pienoisromaaniksi. Cheri on tositarina, kuten myös kokoelman avausnovelli Werner. Juhlapäiviä kutsutaan novellikokoelmaksi, mutta joukossa on tosiaankin myös pienoisromaanin mittaisia kertomuksia, esseitä ja pienempiä tekstejä.

Vaikka näissä juhlissa ollaan isojen kysymysten ja luopumisenkin äärellä, ei lukijan mieli ole musta tai turta, vaan ihastunut – lukemisen ilosta. Jos kirja samalla kertaa ihastuttaa, hämmentää, itkettää ja paikoin naurattaakin, se ei voi olla kuin hyvä. Beardin tekstiin, Juhlapäivien kertomuksiin, haluan vielä palata. Rakastin lukea tätä kirjaa.

(Kirjan taustalla oleva maalaus Tiina Nevalaisen "Bättre folk".)

Colm Tóibín: Long Island

 

Colm Tóibín: Long Island
Tammi, Keltainen kirjasto 2024
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Markko Taina
345 sivua
Irlantilainen romaani 

"Se irlantilainen kävi taas", Francesca sanoi ja istahti keittiönpöydän ääreen. "On käynyt joka talossa, mutta sinua se etsii. Sanoin, että olet kohta kotona."
"Mitä asiaa hänellä oli?" Eilis kysyi.
"Ei kertonut, vaikka kuinka yritin. Kysyi sinua nimeltä."

Kuvassa, värien hehkussa, on kirja, jonka lukemisen aloittaminen liikutti minua. Että sain lukea tuoretta Colm Tóibín -suomennosta. Että se alkaa yllä olevalla lainauksella. Että se jatkaa Brooklyn-romaanin Eilisin tarinaa. Että, että, että...

Long Island alkaa siis keskustelulla. Eilis saa kuulla, että hänen talossa on käynyt irlantilainen vieras, joka on yrittänyt tavoitella Eilisia eikä suostu kertomaan asiaansa muille. Asia selviää, kaikki muuttuu. Perheen perustanut, Long Islandille asettunut Eilis joutuu pohtimaan asioita uusiksi ja suuntaa vuosien jälkeen synnyinseudulleen Irlannin Enniscorthyyn.

Romaani sijoittuukin romaanin nimipaikan lisäksi Irlantiin. Se peilaa hienosti siirtolaisuutta: niitä jotka ovat lähteneet ja niitä jotka jäävät. Vielä upeammin Tóibín kuvaa keski-ikäistyvien ihmisten hapuilua ihmissuhteissaan, suhteessa puolisoon, perheeseen, nuoruuden tuttaviin ja siihen, mikä on oma paikka siinä maailmassa, jossa parhaillaan elää. Mitä toivoo? Mitä saa toivoa? Mikä on mahdollista? Ja mitä sitten?

Long Island on taattua Tóibínia. Siis sellaista, jota olen kaivannut – jollaista tavallaan tietää saavansa omilta luottokirjailijoiltaan (toki erilaista ja omanlaistaan jokaiselta): vahvaa kerrontaa, arjen asioita, tarkkanäköistä luotausta (tässä kohtaa ulko-)irlantilaisuuteen, pieniä ja isoja irtiottoja, juurevia henkilöhahmoja – sekä tietenkin perhesuhteita, jotka ovat monimutkaisia ja kaikkea muuta kuin helppoja.

Kaiken keskiössä on Eilis, mutta näkökulma ei ole yksin hänen, vaan oman kertojanäänensä saavat myös Eilisin nuoruuden paras ystävä Nancy sekä kotiseudulle jäänyt ihastus Jim. Jos on lukenut Brooklynin, pääsee siis takaisin ikään kuin vanhojen tuttaviensa luo. Mutta omana romaaninaankin Long Island toimii erinomaisesti. Nautin lukemastani, mutta valmiita vastauksia se ei anna, ei Eilisille eikä lukijalle. Paljon jää ilmaan. Romaani jättää siis pureskeltavaa kirjan kansien sulkeuduttuakin.

Lämmin suositus, Colm Tóibínin jokaiselle kirjalle.

Claire Keegan: Kasvatti

 

Claire Keegan: Kasvatti
Tammi, Keltainen kirjasto 2024
Foster 2010/2022
Suomentanut Kristiina Rikman
83 sivua
Irlantilainen pienoisromaani

Ja niin päivät kuluvat. Minä odotan jotain tapahtuvaksi, helpon olon päättyväksi – odotan että herään märässä sängyssä, että teen jotain väärin, sanon jotain tosi tuhmaa, rikon jotakin – mutta päivät seuraavat toistaan kuten ennenkin.

"Pakahduttava" on adjektiivi, jota ensimmäisenä ajattelen Claire Keeganin pienoisromaanin Kasvatti kohdalla. Upea, hieno, vaikuttava, vähäeleinen ja silti kokonaisen maailman sisältävä. Voisin luetella ylisanoja vaikka kuinka jo heti tässä postaukseni alussa, tuleepahan sitten selväksi.

Kasvatti on hallittu pieni teos, jonka kertojana on köyhissä oloissa kasvanut nuori tyttö, joka lähetetään kesäksi kaukaisten sukulaisten luokse Wexfordiin Irlannin rannikolle. Tyttö on introvertti tarkkailija, jonka on vaikea luottaa toisiin. Kinsellat hoivaavat häntä ja sanovat, että heillä voi puhua mistä vaan. Mutta taakkansa on heilläkin.

Sitten hän ottaa hiusharjan ja minä kuulen miten hän laskee harjatessaan hiljaa sataan ja letittää sitten tukan löyhästi. Nukahdan nopeasti sinä iltana ja kun herään, paha olo on poissa.

Keegan ei selitä asioita auki ja paljon jääkin lukijan tulkittavaksi, etenkin teoksen loppupuolella. Kasvatti on paitsi mitä kauneinta ja erinomaisinta kaunokirjallisuutta sellaisena myös kuvaus siitä, mitä huolenpito saa aikaan: ihmeitä. Arkiset tapahtumat, kuten hiusten harjaaminen, uusien vaatteiden ostaminen tai karjanhoito, luovat rutiineja ja turvaa. Tunnelma on samalla kertaa kirkas kuin sinisin taivas ja unenomainen kuin jonkun suotimen läpi nähty. Kaikki on omalla tavallaan ajatonta, joskin irlantilaisissa uutisissa kerrotut nälkälakot paljastavat tapahtuma-ajan 1980-luvuksi.

Romaani teki minuun valtavan vaikutuksen, kuten teki myös ennen joulua lukemani ensimmäinen Keegan-suomennos Nämä pienet asiat. En ole ainoa lukuharrastaja, joka nostaa Keeganin suosikkikirjailijoidensa joukkoon – ja näiden kahden lukemani perusteella uskallan tosiaankin niin tehdä.

P.S. Kasvatin innoittamana katsoin hiljattain myös romaaniin pohjautuvan, pääosin iirinkielisen elokuvan Hiljainen tyttö. Hengästyttävän hieno sekin, ihan täydellinen elokuva!

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla
Tammi, Keltainen kirjasto 2023
Lucy by The Sea 2022
Suomentanut Kristiina Rikman
Kannen suunnittelu Laura Lyytinen
277 sivua
Amerikkalainen romaani

On onni, ettei tiedä mikä meitä elämässä odottaa.

On kirjoja, jotka tai joiden hahmot ovat kuin ystäviä. Ristiriitaisia mutta rakkaita, yhteydenpito on epäsäännöllistä mutta jostain aina tavoittaa sen tuttuuden, johon alkujaan ihastui. Sellaisia kuin Elizabeth Stroutin tuotanto. Ja kenties etenkin sellaisia kuin Lucy Barton, jonka kanssa on saanut elää jo muutaman kirjan verran.

Lukuvuoteni 2023 viimeinen postauksen kohteena oleva romaani on Lucy meren rannalla. Kaikki Stroutinsa lukeneet tietävät – tai siis tuntevat – Lucyn, nyt jo selvästi ikääntyvän kirjailijan, maailmaa tarkkaan ja lämmölläkin katsovan realistin. Lucy meren rannalla on neljäs Lucy Barton -kirja, mutta jokaisen teoksen voi lukea toisistaan riippumatta, lukija voi aina luottaa Stroutin tekstiin ja kirjojen sisäisiin viittauksiin (ah, Olive Kitteridge!).

Lucy meren rannalla vie nimensä mukaisesti lukijan meren äärelle Maineen. Sinne Lucy lähtee ex-puolisonsa Williamin kanssa, kun koronapandemia sulkee yhteiskuntaa. Oleskelu pienessä kaupungissa valtameren rannalla on myös matka Lucyn muistoihin: taustoihin, perheeseen, nykyhetkeen – ja tulevaankin. Erikoinen aika  saa aikaan erikoisia tilanteita ihmisten kohtaamisissa, mutta myös yhteiskunta kuohuu esimerkiksi Black Lives Matterin ja Capitolin mellakan vuoksi.

Onneksi romaanissa on kaikkea edellä mainittua. Ja onneksi Strout on niin varmaotteinen kirjailija, Kristiina Rikman hänen yhtä vahva suomentajansa. Onneksi, sillä ainakin itseni on vaikea täysin innostua pandemia-aikaan sijoittuvista kirjoista – tai kirjasta, en muista olenko edes lukenut muita. Stroutin romaanissa pandemia on kuitenkin paitsi ajankuvaa myös väline tarkastella ihmisiä ja ihmisyyttä.

Ja juuri ihmisyyden kuvaus, ihmisten erilaisuus, heidän ennakkoluulonsa ja toiveensa, on sitä mitä Stroutin tuotannossa niin rakastan. Vaikkei Lucy meren rannalla ole suosikki-Stroutini, on se hieno romaani: pohdiskeleva ja silti napakka, viisas ja kaunis. <3

Jennifer Egan: Manhattan Beach

 

Jennifer Egan: Manhattan Beach
Tammi, Keltainen kirjasto 2018
Manhattan Beach 2017
Suomentanut Helene Bützow
Kansi Jussi Kaakinen
564 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Koska olisi sallittua tietää se, mitä hän jo tiesi? Tai milloin hän voisi unohtaa sen? 

Mitä kirjaa olette lukeneet kauan, ehkä jopa vuosia? Itselläni esimerkiksi Umberto Econ Ruusun nimi on ollut kesken jo vuodesta 2000, mutta ei mennä nyt siihen... (En varmaan koskaan saa luettua Ruusun nimeä loppuun, vaikka Econ tieteellisiä tekstejä olen lukenut jonkin verran.)

Hieman lyhyemmän ajan kesken oli Jennifer Eganin Manhattan Beach, jonka ostin muistaakseni melko pian sen ilmestymisen jälkeen eli viitisen vuotta sitten. Aloitin romaanin suurella innolla ja pääsinkin sen imuun, jostain syytä lukeminen keskeytyi, ehkä joku muu ja sitten useita muita kirjoja tuli väliin. Koetin aina toisinaan jatkaa Eganin teoksen parissa, mutta alkupuolen kerronnallinen taika oli kadonnut. Kunnes tänä vuonna palasin Manhattan Beachin äärelle ja aloitin sen alusta.

Manhattan Beach suorastaan sukeltaa Yhdysvaltain itärannikon, tarkemmin New Yorkin alueen, mafiosojen, liikemiesten ja ay-liikeen maailmaan. Romaanin kehyskertomuksessa nuori Anna Kerrigan vierailee isänsä kanssa Dexter Stylesin omistamassa merenrantahuvilassa. Vaikka Anna on vasta 12-vuotias, ymmärtää hän vierailun merkityksellisyydestä. Vuosia myöhemmin Annan isä on kadonnut, Anna työskentelee telakalla ja elättää äitiään ja vammaista siskoaan. Yökerhossa hän tapaa Dexterin uudelleen sekä oivaltaa paljon isästään ja tämän katoamisesta.

Egan on luonut romaanissaan rikkaan maailman ja kertoo tarinan, joka kietoo lukijan pauloihinsa. Minutkin, aluksi, mutta omaan lukumieleeni Manhattan Beachin tarinalinjat kulkivat ehkä turhankin moneen suuntaan ja paikoin oli kadottaafokuksen tai jonkun, mutta sain kuin sainkin luettua romaanin loppuun. Siitä on kiittäminen teoksen kiehtovaa aihepiiriä, sujuvaa suomennosta ja monipuolisia henkilöhahmoja. Etenkin Anna on työlaisnainen, seikkailijatar, feministi, sisupussi selviytyjä. 

Ja näin pääsin takaisin luetun lumoon. Egan taitaa upeasti myös niin kutsutun suuren amerikkalaisen romaanin, sujuvalukuisen uppoutumiskirjan.

Claire Keegan: Nämä pienet asiat

 

Claire Keegan: Nämä pienet asiat
Tammi 2023, Keltainen kirjasto
Small Things Like These 2021
Suomentanut Kristiina Rikman
Kannen kuva Robert Gibbins: Dublin Under Snow
116 sivua
Arvostelukappale
Irlantilainen romaani

Ylihuomenna oli jouluaatto. Ehkä laulajat olivat koulukodin tyttöjä. Furlong seisoi hetken kuunnellen ja katsoen kaupunkia. Piipuista nousi savua ja pienet tähdet alkoivat himmetä taivaalla.

Irlanti 1985. Marraskuun tuulet riipivät puut paljaiksi, joen vesi on mustaa kuin portterissa. Ajat ovat monille kovat. Vuosi etenee kohti joulua. Hiili- ja puutavarakauppias Bill Furlong elää ihan mukavaa elämää, parempaa kuin mitä monen muun isättömän pojan kohta olisi voinut olla: hänellä on vaimo ja viisi tytärtä, joulun alla kodissa leivotaan hedelmäkakkua ja tytöt kirjoittavat toiveitaan joulupukille. Varhain eräänä aamuna Furlong toimittaa hiiliä luostariin ja kohtaa siellä nuoren tytön, jonka kohtalo järkyttää häntä. Furlong ei voi jättää asiaa sikseen, ei vaikka lähes kaikki muut kotikaupungissa sulkevat silmänsä ja vaikenevat.

Voi, mitä juuri luin! Moni luettu tulee liki, mutta harva samalla hiljaisella voimalla kuin Claire Keeganin "Nämä pienet asiat".

Luin tarkkaan: jokaisen sanan ja virkkeet, ne ajatukset, joita ei lausuta ääneen ja ne jotka kerrotaan puheen rivien väleissä. Lukiessani aistin talvisen Irlannin (joka muuten on lempimaitani), kohtasin hiilisataman työmiehet ja Furlongien kovin lämmön, omalla tavallani muistin tyttöjen joulutoiveet (olinhan 12-vuotias jouluna 1985), vaistosin epäilyn monien Furlongin läheisten käytössä ja ennen kaikkea kuljin kohti luostaria tietäen sen, minkä Furlongin – sen, minkä Keegan kertoo.

Mutta ihmiset nyt puhuivat kaikenlaista – ei niistä puheista pitänyt uskoa puoliakaan; huhuista ja ilkeistä juoruista ei kaupungilla tullut pulaa. 

Ja tiesin, että luin mitä upeinta romaania. Kirjaa, joka ei sisällä mitään turhaa, vaan on onnistuneesti tyylikäs ja tunteikas. Ja joka esittää painavan kysymyksen: Miltä kaikelta moni sulkee silmänsä ja kuinka kauan? Luettu sai myös googlaamaan nunnien ylläpitämiä Magdalena-pesuloita ja ensikoteja. Jälleen yksi pikimusta ja pitkä väärintekemisen siivu näennäisten hyväntekijöiden historiassa.

Onneksi on Furlong. Keeganin talvinen tarina on täydellinen joulunalusaikaan ja sellainen, johon voisi palata vuosi vuodelta. Teoksessa kohdallaan on ihan kaikki.  

Nämä pienet asiat on niin kaunis, vahvasti sydänalaa puristava ja toiveikas kirja, että minulta loppuvat sanat. <3  

Aion lukea Keeganilta kaiken!



P. S. Seuraathan Lumiomenaa Instagramissa? Siellä on paljon sellaisiakin kirjajuttuja, joita en ole muistanut siirtää blogiin.

Édouard Louis: Muutos: metodi

 

Édouard Louis: Muutos: metodi
Tammi, Keltainen kirjasto 2023
Changer : méthode 2021
Suomentanut Lotta Toivanen
Kansi Perttu Lämsä
265 sivua
Ranskalainen autofiktio

Pitääkö tarina kertoa sinulle alusta alkaen? Kasvoin ympäristössä, joka torjui kaiken mitä olin, ja tuntui epäreilulta - tätä hoin mielessäni päivät pitkät kuvotukseen asti - tuntui epäreilulta, koska en ollut itse valinnut sitä mitä olin.

Silloin tällöin (oikeastaan aika useinkin, sillä luettavaksi etsii tietenkin lähtökohtaisesti hyviä kirjoja) tulee luettua kirjoja, jotka kirkastavat oman lukijuuden ydintä ja muistuttavat, millainen kirjallisuus osuu tiukimmin omaan makuun (no, monenlainen).

Yksi lukijuuden ytimestä ja erinomaisesta kirjallisuudesta muistuttava teos on Édouard Louisin Muutos: metodi, jota rakastin alusta loppuun. En tietenkään rakastanut sitä, mitä romaani esittää: luokkanousua, ikuista epävarmuutta, häpeää, sitä että ihmisiä jätetään taakse. Mutta rakastin sitä, miten Louis kaikesta kertoo. Miten hänen autofiktionsa on ilmaisultaan tiukasti hiottua ja harkittua ja miten se silti tai juuri siksi osuu lukijan sydämeen niin voimakkaasti.

Mikä kaikki Louisin romaanissa sitten vetoaa? Tietenkin jo mainittu hiottu ja hallittu kerronta. Autofiktio, joka luo samalla kertaa romaanihenkilön että osaltaan rakentaa Louisin kirjailijakuvaa. Kuva, ihmisen kuva, on ristiriitainen ja samalla kovin ymmärrettävä, kokonainen eikä missään nimessä valmis.  

Kustantaja luonnehtii Louisin romaania "kivuliaan rehelliseksi" ja hyvä niin. Muutos: metodi kertoo, millaisen luokkanousun kurjista ja väkivaltaisista oloista lähtenyt Louis on tehnyt. Se kertoo, miten Eddy Bellegueulesta tuli Édouard Louis: maailmanmatkaaja, hyvän kirjallisuuden ja taiteen tuntija, kouluja käynyt. Se kertoo myös satunnaisista kohtaamisista, seksityöstä, ikuisesta häpeästä syntyjään keski- tai ylempiluokkaisten keskuudessa. Se kertoo taakse jätetyistä asioista ja ihmisistä, asioista joista on päästävä eroon.

Ja silti ne seuraavat aina kintereillä, vaikka mitä tekisi ja missä olisi. Luokkatietoinen romaani kysyy: "Onko minut tuomittu toivomaan aina toisenlaista elämää?"

Pysäyttävän hieno Muutos: metodi saa pohtimaan yhteiskunnan rakenteita ja samalla se on kirjallisuutta, joka koskettaa syvältä.

Brit Bennett: Äidit

 

Brit Bennett: Äidit
Tammi, Keltainen kirjasto 2023
The Mothers 2016
Suomentanut Maria Lyytinen
Alkuperäiskansi Rachel Willey
297 sivua
Amerikkalainen romaani

Mekin olimme kerran tyttöjä. Niin vaikea kuin sitä onkaan uskoa.

Voi, ei sitä enää huomaa - meidän ruumiimme ovat venyneet ja vanuneet, kasvot ja kaula roikkuvat. Niin käy, kun vanhenee. Joka paikka alkaa painua kuin ruumis siirtyisi lähemmäs sitä, mistä on tullut ja miksi on taas tuleva. Mutta olimme mekin kerran tyttöjä, siispä olemme kaikki rakastaneet mitättömiä miehenretaleita. Ei sitä sen säädyllisemmin voi ilmaista.

Viime kesänä luin Brit Bennettin romaanin Mikä meidät erottaa lähes yhden päivän aikana (päivä kului matkustaessa, joten oli mahdollista lukea noin intensiivisesti), mikä kertoo mm. siitä, miten Bennettin kerronta kietoo lukijan pauloihinsa. Nyt luin Bennettin esikoisromaanin Äidit, joka on vähintään yhtä koukuttava kuin Mikä meidät erottaakin. Lukiessa sivut kääntyivät kuin itsestään. Bennett on siis eittämättä tavattoman taitava tarinankertoja.

Ja tarina Äideissä tosiaankin on. Nadia, Aubrey ja Luke ovat afroamerikkalaisia nuoria ja keskenään erilaisia. Nadia on älykäs, vilkas ja omapäinen, pohjoisen yliopistoon hyväksytty tyttö. Aubrey kiltti seurakuntanuori. Luke urheilija, jonka suunnitelmat ovat murskana loukkaantumisen vuoksi. Nadia tulee raskaaksi ja tekee abortin, jonka seuraukset tuntuvat kolmikon elämässä vielä vuosienkin kuluttua. Kenellä on oikeus, velvollisuus, kuka saa puuttua, millä keinoin ja kenen ehdoin?

Äidit on toisaalta kuin young adult -romaani. Sen maailma on nuorten ja nuorten aikuisten, kaikki kivut ja kasvaminen, hölmöt ja ihanat hetket tai hetkessä eläminen, päätökset joihin ei ole helppoja ratkaisuja. Toisaalta sen teemat puhuttelevat minkä tahansa ikäisiä: päätösvalta, naisten oikeudet, kehollisuus, rakkaus, menneisyyden vaikutus myöhempäänkin elämään. Keskiöön nousevat myös kysymykset siitä, kuka määrää ketäkin, mikä on kirkon rooli pienessä yhteisössä ja miten Yhdysvaltain terveydenhuollon maksut jakautuvat. Suomalaislukijana voi olla kiitollinen siitä, että meillä ainakin vielä toistaiseksi nuori voi hakea ja saada terveydenhuoltoa ilmaiseksi tai vähintäänkin lähes ilmaiseksi.

Lukiessani mietin romaanin nimeä, joka voisi yhtä hyvin olla "Tytöt" (sen niminen romaani muuten löytyy ainakin Emma Clinen kirjoittamana). Mutta Äidit on erinomainen nimi, joka viittaa niin sekä siihen, miten jotkut äidit puuttuvat asioihin joihin ei pitäisi että siihen, miten toisilla äidit puuttuvat elämästä kokonaan. Eräänlaisena taustakuorona, vähän kuin antiikin draamoissa, toimii pikkupaikkakunnan äideistä koostuva kertojajoukko, joiden ääni on samalla kaikkitietävä ja kuitenkin monia asioita vain arvaileva. Tämä taustakuoro myös rytmittää romaania rakenteellisesti ja tarjoaa siirtymiä eri hahmojen ja tapahtuma-aikojen välillä.

Kaksi lukemaani Bennettin romaania saavat toivomaan, että kirjailija kirjoittaisi lisää. Tällaista kerronnaltaan vetävää, yhteiskunnallista kirjallisuutta on ilo lukea.

Benjamín Labatut: Maailman kauhea vihreys

Benjamín Labatut: Maailman kauhea vihreys
Tammi 2023, Keltainen kirjasto
Un verdor terrible 2020
Suomentanut Antero Tiittula
Kansi Tuomo Parikka
206 sivua
Arvostelukappale
Hollantilais-chileläinen romaani

Ajattelen erästä tärkeintä lukuteorian olettamaa: 

a + b = c

Enkä, tietenkään, ymmärrä siitä mitään. Mutta ilmeisesti ei ymmärrä moni muukaan, sillä Benjamín Labatutin romaanin (onko kirja romaani?) Maailman kauhea vihreys mukaan "tähän päivään mennessä kukaan ei ole pystynyt ymmärtämää sitä".

Labatutin romaanissa on paljon muutakin, mitä en ymmärrä: koko luonnontieteen kieli on minulle vierasta, yhtälöt unohtuneet lukioon muutaman vuosikymmenen taa. Tieteen- ja maailmanhistoria, nimet, paikat, tapahtumat yms. onneksi ovat enemmän tai vähemmän tuttuja, ja niitä kaikkia Maailman kauheassa vihreydessä piisaa myös. Romaanin maailma on hyvin miehinen, kaikki keskeiset tiedemiehet ovat... niin, miehiä. Naiset ovat sivuhenkilöitä, toki niinhän he yleisesti ovat tieteenhistoriankin pääpoluilla.

En tiedä, onko Labatutin teos suoranaisesti romaani, vaikka se sellaisena mainitaan. Se on fiktiota ja faktaa, keksittyä ja todellisuutta. Se on tarinallinen, koko joukko tarinoita, ja kokonaisuus vetää lukijan mukaansa heti alusta alkaen. Alku, Hermann Göringin värjääntyneet varpaankynnet Nürnbergin oikeudenkäynnissä, on kaikkine mainittuine huumausaineineen jokseenkin räjäyttävä - ällistyttävä, lukijan on otettava selvää, mihin tarina tai tarinat vievät. Ja niin eteen tulevat Einstein, Groethendieck ja Schrödinger, kaikkensa antamista matematiikalle, kvanttimekaniikkaa, sodan jälkeisiä, yksityisopetusta, yliopistoja. Älyä, iljettävyyksiä, teorioita, psyykkisiä vaurioita.

Kirjan kansiliepeessä siteerataan mm. The New Yorkerin arvostelua, jossa Maailman kauheaa vihreyttä luonnehditaan "proosatutkielmaksi". Termi tuntuu sopivalta. Labatutin teos on erinomaista proosaa, sellaista jonka sisältö kaiken luonnontieteellisenkin osalta kiehtoo humanistiakin. Se yllättää ja ehkä hämmentääkin, avaa erilaisia näkyjä kuin kirjallinen kaleidoskooppi - tai luin lukumatka Euroopan ja tieteen historiaan, hulluuden ja nerouden rajanpintaan.

Emily St. John Mandel: Asema 11

Emily St. John Mandel: Asema 11 Tammi 2022, Keltainen kirjasto Station Eleven 2014 Suomentanut Aleksi Milonoff Kansi Anna Makkonen 394 sivua Kanadalainen romaani

Ei enää valtioita, sillä kukaan ei vartioinut rajoja.

Ei enää palokuntia eikä poliisia. Ei enää teiden kunnossapitoa eikä jätehuoltoa. Ei enää avaruusaluksia, jotka nousevat ilmaan Cape Canaveralista [--]

Ei enää internetiä. Ei sosiaalista mediaa, ei ohi skrollattavia listoja unelmista ja hauraista toiveista, ei valokuvia lounaista, ei avunhuutoja ja tyytyväisyydenilmauksia [--]

Tulee päivä yksi, kaksi, kolme... Vuosi viisitoista tai kaksikymmentä. Eikä ole enää sähkökitaroita, lääkkeitä, lentämistä... Talvella lentokoneet sopivat ruoan säilyttämiseen, ruoste kukkii, teinit löytävät koneista paikkoja muhinointiin. On posttraumaattista stressiä ja kaunaa. Ihmiset, jokainen, ovat haudanneet läheisiään. Mutta on myös auringonnousuja ja -laskuja, musiikkia ja Shakespearea, ja on pöllö joka tuijottaa silmiin metsän siimeksessä.

Niin, on kauneutta maailmassa, jossa kaikki on muuttunut. Maailma pandemian jälkeen.

Myönnän, ettei kanadalaisen Emily St. John Mandelin romaani Asema 11 jaksanut aluksi kiinnostaa minua. Miksi ihmeessä lukisin romaanin pandemiasta, varsinkin nyt kun sellainen on rajoittanut elämää muutaman viime vuoden aikana (muttei onneksi juurikaan enää). No, vähänpä tiesin mutta nyt tiedän.

Tiedän, että Asema 11 on romaani, joka vei mukanaan heti ensisivuiltaan lähtien. Kirja, jonka luin silkasta lukemisen ilosta. Rakastan lukemista niin töissä kuin vapaa-ajalla, mutta joskus unohdan millaista on todella uppoutua tarinaan. Niin suuresti tarina kiertävästä teatteriseurueesta ja paljosta muusta (kirjassa on lukuisia sivupolkuja) minut lumosi. St. John Mandelin kirja on jännittävä, yhteiskunnallinen ja kaihoisa - yhdistelmä, josta myös dystopioita karttelevien tai niihin välinpitämättömästi suhtautuvienkin on helppo innostua.

Romaanin kehyskertomuksessa Kirsten on Kuningas Lear -näytelmässä esiintyvä lapsi, kun nopeasti leviävä virus saapuu Pohjois-Amerikkaan ja lyö läpi koko maailman. Ihmisiä kuolee, jokainen menettää jonkun jota rakastaa. Eräs ensimmäisistä kuolleista on Arthur-niminen näyttelijä. Arthurin ensimmäisen vaimon Mirandan sarjakuva "Asema 11" jää Kirstenille. 

Ja kuten alun lainaus jo kertookin, hajoaa myös koko yhteiskuntajärjestys. Kaikki tapahtuu nopeasti. Niin nopeasti, jopa dystopian kontekstissa epäuskottavasti: vaikka ihmiskunnasta suurin osa menehtyy, niin eikö oikeasti kukaan enää osaisi esimerkiksi valmistaa antibiootteja, edes opettelemalla? Onhan tieto niiden valmistamisesta varmasti talletettu moniin dokumentteihin. Romaanissa kuitenkin käydään koulua, viljellään maata, käytetään generaattoreita, pidetään tallella 20 vuoden takaisia esineitä.

Mutta hyvä teksti ja kiehtova tarina antavat anteeksi tuollaiset ihmettelyt. Ja miksei maailma voisi olla sellainenkin. Monilta osin Asema 11:n maailma on raadollinen, toisaalta se on mitä kaunein ja syvin kertomus ihmisyydestä, ihmisen ikävästä toisen luo, ja siitä kauneudesta joka maailmassa sittenkin elää: toivosta, joka kannattelee ja saa uskomaan uusiin maailmoihin.

Asema 11 on niitä kirjoja, joiden kohdalla voi huokaista: tätä oli ihana (!) lukea.

Kerstin Ekman: Suden jälki

 Kerstin Ekman: Suden jälki
Tammi 2022, Keltainen kirjasto
Löpa varg 2021
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Päällyksen valokuva Rainer Fuhrmann / Getty
176 sivua
Ruotsalainen romaani

Me elimme tavallista elämää. Minä elin sitä.
Sitten näin sen suden.
Mieletön eläin. Nuorempana ajattelin sen merkitsevän, ettei eläimillä ollut mieltä, ei siis sielua. Mutta tosiasiassa kyse on järjestä. Mieletön merkitsee järjetöntä.
Mitä susi oli minulle tehnyt?

Ulf on aina ollut metsästäjä, lapsesta saakka. Työuransakin hän on tehnyt metsänhoitajana, oppinut ajattelemaan metsää ja luontoa hyötysuhteen näkökulmasta, vaikka on samalla toki kaikkea aina myös rakastanut. 70-vuotispäivänään hän näkee ikkunasta suden. Susi on ylväs ja näky tekee Ulfiin niin suuren vaikutuksen, ettei hän voi heti kertoa siitä edes vaimolleen Ingalle. Hän antaa antaa nimenkin: Pitkäkoipi. Suden näkeminen saa Ulfin pohtimaan itseään, elämäänsä ja suhdettaan luontoon, "sanojen tappavaa valtaa".

Kerstin Ekmanin Suden jälki on alle kahdensadan sivun mittaansa paljon suurempi romaani. Se on klassinen kehitysromaani, jonka näkökulma on vanhenevan miehen. Ikääntyminen peilautuu elettyyn elämään, parisuhteeseen, kirjallisuuteen ja taiteeseen, ympäröivään luontoon – kaikkeen siihen, mikä on jättänyt puumerkkinsä omaan elämään, mutta myös siihen mitä voisi ehkä vielä tehdä tulevien sukupolvien ja aikojen eteen.

Romaani pitää sisällään paljon. Ensiksikin siinä on arkista syrjäseudun ihmisten kuvausta, tosin suomalaisittain on oikeastaan aika metkaakin, miten koulutettuja Ulf ja Inga ovat (ei sillä, etteikö Suomenkin maaseudulla olisi myös koulutettua väkeä, mutta aika moni ikääntynyt metsämies ei välttämättä ole – no, ehkei Ruotsissakaan ja Ulfin tausta toki vaikuttaa hänen lukemisiinsa jne.). Se on myös romaani siitä, miten oma keho ei jaksa samaa tai kykene samaan kuin nuorena.

Keskeistä on tietenkin kuvaus sudesta, siitä mitä kaikkea susihavainnot ja suden jäljet saavat ihmisluonnossa aikaan. Ja kaiken edellä mainitun ohella Ekmanin romaani on myös kuvaus vuosikymmeniä kestäneestä parisuhteesta sekä yhden ihmisen koko identiteetistä.

Suden jälki on sekä rujo että kaunis kirja. Siinä on jotain synkkää ja hurjaa: on verta ja mysteerijuonikin, syksyisen harmaa maisema. Kerronta on paikoin viipyilevää ja samalla sujuvaa ja terävää. On arkista eloa ja havaintoja, maaseudun ihmisten omaa elämänrytmiä ja identiteetin rakentumista sitä kautta: jahtiporukkaa, syrjäseudulla asumista, keskusteluja. Elämän hauraudesta muistuttaa sydänsairaus, kauneutta tuo kuvaus puolison kanssa jaetusta arjesta, läheisyydestä silloinkin kun kaikki fyysinen ei niin sanotusti toimi.

Mikä hieno romaani ikääntymisestä, yhteisöllisyydestä, parisuhteesta, luonnosta ja luontosuhteen muuttumisesta: totutun kyseenalaistamisesta ja pohjimmiltaan toivosta.

Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä

 

Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä
Tammi 2021, Keltainen kirjasto
No One is Talking About This 2021
Suomentanut Einari Aaltonen
Kansi Markko Taina 
Kannen maalaus Ramon Casas y Carbó Juhlien jälkeen
226 sivua
Amerikkalainen romaani

Miksi kaikki kirjoitukset olivat nykyään tällaisia? Koska jonkinlainen yhteys täytyi saada luotua, ja räpsähdys, synapsi, pienoinen rako oli ainoa keino onnistua siinä. Tai sitten syy oli karmivampi, nimittäin se, että näin portaali kirjoitti.

Usein tulee selattua somevirtaa enemmän kuin tarpeeksi. Viime aikoina esimerkiksi: tv-sarjavinkkejä, kirjatapahtumapostauksia, kirjapinoja, 🤩, jouluvaloja, lumen kolaamista, "viimeinen mahdollisuus", 💎, keskiluokkameemejä, "omg", 🙌🏻, linnunratakuva, "älä missaa tätä mahdollisuutta" jne. Itse valitut yhteisöt!

Patricia Lockwoodin romaani Kukaan ei puhu tästä alkaa kuin satunnaisella selailulla missä tahansa nimeämättömässä someportaalissa ja esittää pian myös porttiteorian: "Ihminen saattoi liittyä jäseneksi päästäkseen näkemään kuvia sisarenpojastaan ja viisi vuotta myöhemmin uskoa, että maa on litteä." Lukijan silmien eteen tipahteleekin kaikkea satunnaisen oloista, kuin striimauksia jostain hyvin yksityisestä ja silti julkisesta. Jossain aivolohkoissa kolkuttelee tieto siitä, että romaani on alun perin kirjoitettu iPhonella.

Kuinka virkistävää, kuinka väsyttävää. Selattavaa. Alkupuolta lukiessani olin innoissani, mutta en voinut välttää ajatusta siitä, että jos jossain on häntä, on toisaalla oltava pää. Sen verran olin romaanista (somesta, totta kai) ennakkoon lukenut, että tiesin loppupuolen olevan osin eri maata alkuosan kanssa. Ehkei kuitenkaan suorastaan eri maata, mutta romaanin lopulla kiinnekohtia päähenkilöön tulee paljon ja luettavana onkin jotain painokasta, kirjailijalle ilmeisen henkilökohtaista, ja eettisiä kysymyksiä herättelevää.

Kaiken ohella Lockwoodin teos tutkii somea, sen ohikiitävyyttä, pinnallisuutta ja syvyyttäkin. Se myös ottaa kantaa ihmisoikeuksiin, etenkin Yhdysvalloissa vellovaan aborttikeskusteluun.

Lopulta kokonaisuudesta sukeutuu toisaalta ärhäkkä, toisaalta syvästi koskettava romaani, jonka (ja jonka kiitosten) viimeiset virkkeet jäävät kiinni sydänalaan.

Elizabeth Strout: Voi William!

 

Elizabeth Strout: Voi William!
Tammi 2022, Keltainen kirjasto
Oh William 2021
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
232 sivua
Amerikkalainen romaani

Luottokirjailija. Sana on tietenkin ristiriitainen ja yleistävä, mutta samalla niin käyttökelpoinen. Luultavasti jokaisella on useampikin kirjailija, jonka mihin tahansa teokseen voi tarttua ja saada sitä, mitä odottaa – ainakin useimmiten. Joskus toki pettyy: ei tämä nyt ollutkaan ihan sitä kaivattua. Toisinaan saa muuta kuin mitä on ns. tilannut, mutta silloin parhaassa tapauksessa yllättyy myönteisesti. Niin tai näin, Elizabeth Stroutista on muutamassa vuodessa tullut eräs luottokirjailijoistani.

Ja hänen kohdallaan olen saanut aina sitä, mitä odotan: mitä arkisimpia ja silti erityisimpiä henkilöhahmoja, pieniä sattumuksia ja suuriakin seurauksia – tuttua ja samalla uutta.

Voi William! onkin suorastaan täydellinen kirja oloon, jolloin kaipaa luottokirjailijan tuotantoa. Se jatkaa Nimeni on Lucy Bartonin nimihenkilön tarinaa, mutta sen voi lukea itsenä teoksenakin. Lucy ja William ovat eronneet jo aikaa sitten, mutta eräs asia yhdistää heitä ja minäkertojana toimiva Lucy käy läpi Williamin ja itsensäkin elämänvaiheita. Jonkinlainen road tripkin on luvassa.

Stroutin romaani on seesteistä kirjallisuutta. Seesteisyys kuvastaa osin Lucyn (noin 60 vuotta) ja Williamin (nyt 71, mutta tarina vie myös kahta vuotta aiempaan aikaan) ikää. Osin rauhallisuus kertoo heidän elämänsä tämänhetkisestä tilasta. Ei silti, etteikö Lucyn ja Williamin elämässä olisi tapahtunut vaikka mitä. Tarinoiva kerronta kulkee taakse- ja eteenpäin, valottaa henkilöhahmojensa ajattelutapaa ja juuri sitä arkista ja samalla niin erityistä.

Tärkein tulee esille jo romaanin alkupuolella Lucyn sanoin:

Koska olen kirjailija, kirjoitan kuin kirjoittaisin romaania, mutta tämä tarina on totta - niin totta kuin pystyn muistamaan.

Siispä:

Joten se siitä.

Minulle Stroutin romaani vastaa siihen, mitä lukijana usein haen. Sille(kin): ♥ P.S. Kuva on, kuten näette, jo alkukesältä. Postasin romaanista silloin Instagram-tililleni, mutta hyvää voi kierrättää blogiinkin.

Brit Bennett: Mikä meidät erottaa

 

Brit Bennett: Mikä meidät erottaa
Tammi 2021, Keltainen kirjasto (pokkari 2022)
The Vanishing Half 2020
Suomentanut Maria Lyytinen
Kansi Lauren Peters-Collaer
403 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

New Orleansissa Stella jakautui kahtia.

Aluksi hän ei sitä edes huomannut, koska oli koko ikänsä elänyt kahden ihmisen elämää: omansa ja Desireen. Kaksosia, kauniita harvinaisuuksia, ei koskaan puhuteltu tytöiksi, vain kaksosiksi, kuin se olisi ollut heidän virallinen arvonimensä.

Mitä lukemisen iloa! Aivan kuin olisi palannut lukemisessa ahmimisikään! Luin Brit Bennettin 400-sivuisen romaanin “Mikä meidät erottaa” päivässä. Toki minulla oli sinä päivänä runsaasti lukuaikaa, sillä olin matkalla: ensin istuin muutaman tunnin lentokoneessa, sen jälkeen matkustin tunteja kolmella eri junalla ja välissä oli odottelua asemallakin. Kirjan lukeminen päivässä oli siis mahdollista matkustamisen vuoksi (muutenkin luen usein keskittyneimmin julkisissa liikennevälineissä).

Bennettin romaani on kiinnostava heti alkuasetelmastaan lähtien. Identtiset kaksoset Stella ja Desiree ovat afroamerikkalaisia mutta iholtaan vaaleita. Heidän kotikaupungissaan Mallardissa mustaihoisista parhaimmiksi katsotaan vaaleat ihmiset. Teini-ikäisinä tytöt karkaavat yhdessä, mutta heidän tiensä erkanevat. Stella salaa etnisen taustansa ja alkaa elää valkoihoisen ihmisen elämää, Desiree puolestaan elää afroamerikkalaisen naisen arkea ja palaa Mallardiin. Heidän valintantojensa kautta Bennett tarkastelee identiteettiä, rotuja, luokkaa ja perhesiteitä. Romaanista sukeutuu myös kahden sukupolven kertomus, sillä keskeisiä hahmoja ovat myös kaksosten tyttäret Jude ja Kennedy.

Bennett kirjoittaa tavalla, joka saa samastumaan romaanin henkilöhahmoihin: heidän kanssaan kulkee, heidän puolestaan kokee hämmennystä, häpeää, vierautta ja arkeakin. Stellan valinta elää valkoisena ja salata taustansa tuntuu pöyristyttävältä, mutta silti myös Stellaa voi ymmärtää. Nuoremman sukupolven lähipiirin myötä romaanissa on myös transsukupuolisuutta käsittelevää tematiikkaa.  

Romaani on myös jännittävä. Tietenkään kyse ei ole jännityskirjallisuudesta vaan siitä, miten Stellan, Desireen ja heidän lastensa kohtalot kietoutuvat uudelleen yhteen. 

Kaiken muun hyvän lisäksi romaani on kiehtova ja tärkeä aikamatka lähimenneisyyteen 1930-luvulta 1980-luvulle saakka. Identiteettipohdinnoissaan se kattaa monia yhteiskunnallisia, populaarikulttuurisia, yksilöllisiä – ja asenteellisia – muutoksia. 

Mikä meidät erottaa on nopeasti etenevä, tarinallinen, normien määräytymistä pohtiva – ja alusta loppuun saakka nautittavaa luettavaa. Tuli varmasti jo selväksi, mutta huudahdan silti: Rakastin lukea tätä!

Evie Wyld: Me olemme susia

 

Evie Wyld: Me olemme susia
Tammi 2020, Keltainen kirjasto
The Bass Rock 2020
Suomentanut Aleksi Milonoff
Kansi Emmi Kyytsönen
417 sivua
Brittiläis-australialainen romaani

Suljen radion. Kohta on keskiyö. Kuvittelen, että auton vieressä juoksee susimies. Tein sitä lapsena, kun ajoimme Skotlantiin. Kun katsoo puskaa tienpenkassa ja tiirailee pimeyteen, niitä on helppo nähdä. Ne haluavat juosta kilpaa ja pelotella kuoliaaksi. Lontoossa on lämmintä ja kotoisaa, katulamput ja sateesta märät jalkakäytävät. Kaikki nukkuvat, ja sudet ovat vaihtuneet ketuiksi.

Yhdeksäntoista vuotta sitten, tammikuussa 2002 pidin vielä eräänlaista päiväkirjaa. Sunnuntaina 6. tammikuuta olin kirjoittanut: "on kuin lukemisen tarkoitus olisi taas kirkastunut". Olin toki siihenkin mennessä lukenut paljon, mutta kirja joka suorastaan kirkasti lukemiseni merkityksen oli Michael Cunninghamin Tunnit, joka on edelleen yksi suosikkiromaaneistani.

Nyt on aika todeta sama. Luen paljon hyvää ja erinomaista. Jokaiseen lukuvuoteeni mahtuu eriasteisia lukemiseni kirkastajia. Evie Wyldin Me olemme susia on eittämättä sieltä kirkkaimmasta päästä.

Wyldin romaanin keskiössä on väkivalta, valtasuhteet ja sukupuoli, mutta myös ystävyys ja selviytyminen. Me olemme susia rakentuu kolmesta kehystarinasta, jotka sijoittuvat eri aikakausiin ja liittyvät yhteen joko sukulaisuuden tai paikan, Skotlannissa sijaitsevan Bass Rockin (joka myös kirjan englanninkielinen nimi) kautta. Ennen kaikkea ne liittyvät toisiinsa temaattisesti. 1700-luvulla noituudesta syytetty Sarah pakenee vainoojiaan. Noin kaksisataa vuotta myöhemmin kahden pienen pojan äitipuoli Ruth ahdistuu ahtaassa roolissaan. 2000-luvulla Viviane kaipaa elämäänsä jotain, muttei ole ihan varma mitä. Välissä Wyld vie lukijansa kohtaamaan erilaisia väläyksiä väkivallasta: ruumis matkalaukussa, tyttö teljettynä, nälkäiset naakat hakemassa ruokaa – naisten kaappaamista, alistamista, kuolemaa, taustalla vuosisataiset patriarkaaliset asenteet. “Se oli vain ajan kysymys.”

Vaikka Me olemme susia pitää sisällään kauheuksia, ei romaani vello vääryyksissä ja kauheuksissa, vaan sisältää myös ystävyyttä, jopa lämpöä. Se on (raakuuksistaan huolimatta) ihana (!) kirja. Wyldin sujuva ja älykäs kerronta tekee lukemisesta nautittavaa ja koukuttavaa. Romaanin rakenne kiertyy vahvasti teemaan: eri aikatasot ja henkilöt; se miten asiat kytkeytyvät tai lomittuvat toisiinsa ja kuinka kaikki on kuitenkin myös sattumanvaraista eikä kuitenkaan ole; ja vielä yksittäiset ja kuitenkin yleiset puheet ja teot. On paljon sellaista, joka avautuu heti ja myös sellaista, jonka toisella lukukerralla näkisi ehkä eri tavoin (ja Wyldin romaani kestäisi kyllä toisenkin lukukerran). Niin, ja pieni yliluonnollinen elementtikin on mukana, jossain taustalla ja silti läsnä. 

Vertailu tämän postauksen alussa mainitsemaani Cunninghamiin ei ole tuulesta temmattua. Wyldin tyyli on hyvin erilainen, mutta tiettyjä kaikuja on aikatasoineen ja kolmine keskeisine naishahmoineen. Kirjailijoiden tyyli on toki erilainen (fokus, Cunnighamin romaani on kauttaaltaan kaunis, Wylden on kauniinakin rujompi), mutta kummankin romaani on osunut minuun, lukijaan, kirkkaasti ja voimakkaasti. 

Sekä Cunningham että Wyld tuovat mieleeni myös Virginia Woolfin. Cunningham tietenkin Mrs. Dallowayn, onhan se kirjoitettu moneen kertaan Tunteihinkin. Wyldin romaanin tunnelmissa on Majakkaa: feministisessä otteessa, Ruthissa, omalla tavallaan myös maisemassa, vaikka miljöö sijoittuukin Ison-Britannian eri osiin. No, erilaisia vertailukohtia voisi hakea vaikka kuinka aina Brontëjen teoksista Sarah Watersiin, vaikutteitahan on kaikessa luetussa kaikkialla. Wyld on kuitenkin ja ennen kaikkea omaääninen, taitava kirjailija.

Me olemme susia on eittämättä romaani, joka menee minulla vuoden parhaimmistoon – vierastan yleensä tällaista julistamista, ja vuosikin on vasta alussa, mutta ei tällaisia kirjoja osu kohdalle välttämättä edes joka vuosi. Wyldin romaani on, kuten Cunninghamin Tunnit tai Woolfin koko tuotanto, syitä siihen miksi luen. Minulle Me olemme susia kirkastaa lukemisen merkitystä. Juuri lukijana voisin itkeä onnesta.

 

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis
Tammi 2019, Keltainen kirjasto
Kärlekens Antarktis 2018
Suomentanut Outi Menna
Kansi Laura Lyytinen
304 sivua
Ruotsalainen romaani

Jostain, luultavasti kirjablogien syövereistä, mieleeni syöksyy virke: ”Kirja oli kauneinta ja kauheinta, mitä olen [aikoihin] lukenut.” En tiedä, onko Sara Stridsbergin romaani Rakkauden Antarktis kauhein tai kaunein kirja, jonka olen lukenut. Ei varmastikaan, mutta kauhea ja kaunis se on.

Romaanin kertoja Inna on kuollut, murhattu raa’asti: raiskattu, paloiteltu. Nyt osa Innan ruumiista mätänee kahdessa matkalaukuissa, osan ovat linnut ja muut eläimet vieneet poikasilleen. Eläessään Inna oli narkkari ja prostituoitu, joka halusi vain heroiinia ja joka noustessaan automiehen, asiakkaan, kyytiin oikeastaan jo tiesi kohtalonsa. Tuonilmaisista Inna katsoo mennyttä elämäänsä, surkeita lähtökohtiaan ja lapsiaan, jotka on menettänyt. Vuosikymmenet vierivät, vaikkei Innaa ole olemassa maallisessa maailmassa, on hän läsnä: Kohtaloaan on yritettävä rakastaa.

Alkuasetelma kuulostaa lähestulkoon jännityskirjalta, mutta dekkari Stridsbergin romaani ei ole. Murhaajalla ei oikeastaan ole väliä, uhrilla sen sijaan on. Rakkauden Antarktis tekee näkyväksi ihmiset, jollaisilta on liian helppo sulkea silmänsä: he, jotka nukkuvat yömajoissa, porttikongeissa tai siltojen alla; he, joilla ei ole koskaan ollut edes mahdollisuuksia. Romaani kertoo syrjäytymisestä ja sukupolvelta toiselle jatkuvasta huono-osaisuudesta ja ehkä kauheimmasta kohtalosta, jonka ihminen voi kokea.

Romaani on mutainen, eritteinen ja painostava. Ja samalla se on mitä kaunein, toiveikaskin kuvaus rakkaudesta. Stridsberg kirjoittaa upeaa kieltä, jonka Outi Mennan suomennos välittää vaikuttavasti. Rakkauden Antarktis on sellaista kirjallisuutta, jollaista rakastan lukea. Se saa samalla kertaa murehtimaan ja ihastumaan, eikä päästä otteestaan, vaan sulkee omaan mikrokosmokseensa.

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Tammi 2020, Keltainen kirjasto
Olive Kitteridge 2008
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
374 sivua
Amerikkalainen episodiromaani

“Mennään”, Olive sanoo viimein ja puristaa käsilaukkua kainaloonsa valmistautuen astelemaan olohuoneen poikki. Hän tuntee sydämensä, ison punaisen lihaksen jyskyttävän kukallisen leningin alla.

Miltei jokaisella pienen mainelaisen rannikkokaupungin asukkaalla on mielipide Olive Kitteridgestä, eläkkeellä olevasta matematiikan opettajasta, ja yhtä lailla Olivella on mielipiteitä muista paikkakuntalaisista. Suorapuheisen Oliven elämä ei ole ollut helppoa ja omat hankaluutensa on jokaisella muullakin. Elämä menee nopeasti silloinkin, kun se ei tarjoa mitään kovin erikoista, ja liian harvoin ihmiset muistavat nauttia siitä.

Elizabeth Stroutin tuotanto on lumonnut minut, kuten monen muunkin. Ihailen sitä, miten Strout osaa luoda henkilöhahmoistaan niin kokonaisia: arkisia, kyllä vaan, ja tavallisia, mutta juuri siinä arkisuudessaan ja tavanomaisuudessaan erikoisia – sellaisia, joiden voisi oikeasti kuvitella tulevan vastaan jossain amerikkalaisessa pikkukaupungissa, pysäyttämään autonsa, kyselemään kuulumisia, juoruilemaan, kuuntelemaan merilokkien kirkunaa.

Olive Kitteridge on Oliven nimikkoteos, mutta kertoo monista muistakin. Stroutin kirjaa voi luonnehtia episodiromaaniksi, sillä se koostuu pikemminkin kertomuksista kuin luvuista, mutta kertomukset muodostavat sittenkin romaanin sen sijaan, että kyse olisi novellikokoelmasta. Useissa tarinoissa näkökulma on Oliven, mutta toisissa hän vain pistäytyy. Nimihenkilönä hän on (tietenkin) Stroutin kirjan keskus: ristiriitainen vanheneva nainen. Olivea ei sanoa kovin mukavaksi, mutta jotain rakastettavaa ja aitoa hänessä on, kuten kaikissa muissakin kirjan hahmoissa.

Strout kuvaa ihmisten ja näiden tunteiden ohella myös miljöötä niin, että pieni Crosbyn kaupunki näyttäytyy yhtä elävänä kuin sen ihmiset. Jos Olive Kitteridge olisi tuoksu, olisi se yhdistelmä vanhaa neuletakkia, amerikanpunavaahteroita, sateen kastelemia kivelle nostettuja meritähtiä ja (amerikkalaisia) pannareita.

Olive Kitteridgessä on jotain hyvin lohdullista. Strout luo ihmisistään ja näiden ympäristöstä kudelman, joka avautuu ensin ihmisten kohtaamisina, mutta menee sitten syvemmälle heidän kaikkien sisäiseen maailmaan: muistoihin, toiveisiin, katkeruuteen, ristiriitaisuuksiin, rakkauteen. Ja niin, ehkä kaikkein eniten Olive Kitteridge kertoo siitä, miten ihminen tarvitsee toista ihmistä – silloinkin, kun tuo toinen vaikuttaa hankalalta. Tai: etenkin silloin.

P.S. Olive Kitteridge on HBO:lla sarjana. En ole katsonut sitä ja olen iloinen, että luin kirjan ensin. Nyt kun kaikenlaista kulttuurikuluttamista kaipaa kotioloihin tavallistakin enemmän, voisin viimeistään pääsiäiseksi uudistaa HBO:n tilauksen ja tutustua myös tv-sarjan Oliveen.

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt
Tammi 2019, Keltainen kirjasto
Gehen, ging, gegangen 2015
Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
Kansi Laura Lyytinen
415 sivua
Saksalainen romaani

Millainen tarina on satunnaisten kuvien taustalla? Vai onko enää kyse edes tarinasta? Uutistenlukija sanoo nyt lopuksi, että pelkästään Berliinin ympäristön järviin on eri uimaonnettomuuksissa tänään hukkunut kuusi ihmistä, hän kutsuu sitä surulliseksi ennätykseksi ja siirtyy sitten säätiedotukseen. Kuusi ihmistä, hukkuneet kuten mies, joka on vielä lähijärvessä. We become visible. Miksei Richard ollut huomannut miehiä Alexanderplatzilla?

Richard on eläkkeellä oleva Humbold-yliopiston professori, Itä-Saksan kasvatti, joka on ehtinyt saavuttaa pitkän työuran yhdistyneessä Berliinissä. Leskeksi ja eläkkeelle jäätyään Richardin elämä tuntuu tyhjältä ja rutiinien täyttämältä, rakastajatarkaan ei ole enää kuvioissa mukana. Alexanderplatzille majoittuneet afrikkalaiset turvapaikanhakijat kiinnittävät Richardin huomion. Miehet nälkälakkoilevat ja kieltäytyvät kertomasta nimeään protestina ja huomiota saadakseen. Turvapaikanhakijoiden ahdinko pohdituttaa Richardia, joka lähtee jututtamaan miehiä ja myöhemmin ystävystyy heistä monen kanssa, avaa kotinsa heille. Kuulumattomuuden tunne elää DDR-juurisessa ilman läheisiä elävässä Richardissa, hänellä näyttää olevan paljon yhteistä turvapaikanhakijoiden kanssa.

Jenny Erpenbeckin taidolla kirjoitettama romaani Mennä, meni, mennyt on kuvaus eläkeläismiehestä ja pakolaisuudesta. Kokonaisuus on rakenteeltaan ehjä, kerronnallisesti vahva, osin toteava ja sopivasti tunteikas.

Mennä, meni, mennyt. Hän ei tiedä, miksi, mutta ero henkien ja ihmisten välillä on hänen mielestään ollut aina lähes olematon [--]. Erpenbeckin romaanissa paperittomat turvapaikanhakijat ovat kaikkea muuta kuin kasvotonta joukkoa, jollaisen voisi ohittaa suurkaupungin katuja kulkiessa. He ovat muun muassa Ithemba, Rashid, Rufu, Karon, Apollo. Heillä jokaisella on menneisyytensä ja toiveensa, mutta vastassa on usein byrokratiaviidakko, joka kohtelee ihmisiä kuin massaa. Mennä, meni, mennyt ottaakin kantaa Dublinin II -sopimukseen: tuntuu kuin vastuuta – ja ihmisiä – pompoteltaisiin maasta toiseen, viranomaista taholta toiselle. Prosessit ovat hitaita ja tylyjä. Tylyä on myös se, miten helppoa ihmiset on sivuuttaa, olla (muka) huomaamatta.

Vaikka kirjassa on paljon henkilöitä, on Richard sen kokoava voima: alku ja loppu. Richard tarkkailee, sitten toimii, avaa kotinsa. Hänen menneisyytensä itäsaksalaisena selittää osin ulkopuolisuuden tunnetta omassa kotikaupungissaan ja myös sitä, miten Richard löytää turvapaikanhakijoiden tilanteesta  yhtäläisyyksiä omiin tuntemuksiinsa.

Klassisten kielten parissa uransa tehneen Richardin mielessä Grimmin sadut elävät nyky-Saksan pakolaisissa. Saduissa isä lähettää poikansa etsimään onnea eri ilmansuuntiin. Saduissa maailma alkaa risteyksistä. on  Richard ajattelee, että ei ole suinkaan mikään kovin pitkä aika siitä, kun tarina maastamuutosta ja onnen etsinnästä oli myös saksalainen tarina. Toisen maailmansodan aikaiset päätökset, syntyneet ja syntymättä jääneet ihmiset ovat menneet eri aikamuodoissaan. Jokainen ihminen ansaitsee tulla näkyväksi: jokaisella on oma muistonsa tai toiveensa, ihana tai kipeä, traaginenkin. Ihmisyys on samanlaista riippumatta siitä, mistä ihminen on kotoisin, mutta toisilla on mahdollisuus valita, toisilla ei.

Ilmestyessään Saksassa vuonna 2015 Erpenbeckin romaani peilasi vuoden pakolaiskriisiä. Se on edelleen, ja etenkin nyt taas, ajankohtainen. Ajankohtaisuutta enemmän se on koskettava, silmiä avaava ja ravisteleva: Mennä, meni, mennyt on erinomaisesti kirjoitettu ja suomennettu romaani, kannanotto ihmisyyden puolesta.